Tammikuu 2012 – Coetzee: Häpeäpaalu

J. M. Coetzeen (s.1940) romaani Häpeäpaalu sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Päähenkilö on romanttisen runouden asiantuntija David Lurie, joka on kuitenkin rationalisoitu viestinnän professoriksi tekniseen korkeakouluun. Keski-ikäinen mies tuntee olevansa Eroksen palvelija, itseään ylemmän voiman pauloissa. Hän ihastuu opiskelijaansa – ja menettää seksuaalisesta häirinnästä tuomittuna virkansa. David muuttaa maalle tyttärensä Lucyn luo miettimään elämäänsä ja häpeäänsä. Mutta maaseutu ei ole Etelä-Afrikassa idyllinen pakopaikka, vaan aparteheidin repimä ja katkeroittama karu maa. Sen kokevat raa’asti niin isä kuin tytär. He kuitenkin ottavat väkivallan ja maan muuttuneen tilanteen eri tavoilla. Mistä valkoinen vähemmistö on valmis luopumaan voidakseen jäädä paikoilleen? Häpeäpaalu sai Booker-kirjallisuuspalkinnon, kirjailija itse ansaitsi Nobelin vuonna 2003.

 

Lukijoita romaani ihastuttaa ja inhottaa:

 

Miljöö, jossa kirjailija on kasvanut, on todellakin ankea. Sen ymmärtää, että hän itse on lähtenyt Australiaan heti kun pääsi. Etelä-Afrikka on/on ollut hurja yhteiskunta apartheidin jälkeen.

Romaanissa kaikki henkilöt eivät ole valkoihoisia, mutta kaikista ei myöskään kerrota heidän ”väriään”. Tai se on kerrottu viitteellisesti, korostamatta. Kielelläkään kirjailija ei halua korostaa henkilöiden erityisyyksiä. Apartheidin jälkeen ei tarvitsekaan korostaa ihonväriä. Coetzee vain kertoo: asiat ovat tällaisia ja ihmiset ovat tällaisia. Hän kertoo kansalaisista. Kirjailijalla on huono omatunto siirtomaaihmisten parissa. Hän ikään kuin kantaa veroa koko ajan. Silloin musta/valkoinen on toisarvoista.

Häpeäpaalussa on niin kauheasti asiaa. Täytyykö yhteen kirjaan laittaa nämä kaikki? Rotusorto, miehen ja naisen suhde, isän ja tyttären suhde, ihmisen ja eläimen suhde, oppilaan ja opettajan suhde… Ja uskontokin vielä, kun puhutaan Melanien perheen juutalaisuudesta. Toisaalta taas, Coetzee kirjoittaa niin tiivisti, että kaikki kyllä mahtuvat hyvin samaan kirjaan. Romaania voisi lukea aika montakin kertaa ja keskittyä joka kerralla eri asioihin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: alkuosa ja sitten tyttären tarina. Siitä syntyy ymmärrettävä vastakkainasettelu, kuin syytetyn ja asianomistajan välillä. Nimen suomennos Häpeäpaalu menettää sen kielellisen leikittelyn, joka on alkukielisessä nimessä Dis/grace. Kaikki leikittelyt eivät käänny sujuvasti. Suomeksi ja englanniksi luettuna romaanista saa välillä aivan erilaisen käsityksen.

Tarinassa on jännää se, miten ihmiset ja eläimet vertautuvat ristikkäin.

Häpeäpaalu on täydellisen armoton, veitsenkova. Siinä ei ole mitään suopeaa. Kuvottavaa tekstiä. Aiheet rönsyilevät, yhteisiä nimittäjiä ovat valta ja sorto. On tekstissä armoa. David löytää itsestään puolia, joita ei uskoisi löytyvän. Ylimielinen ihminen pehmenee. Alussa mies ei lainkaan ymmärrä opiskelijatytön asemaa. Hän ei katunut, mutta silti hän muuttuu.  Tarinassa on lauseita, joissa David miettii, mitä hän tekee Melanielle. Hän selkeästi puhuttelee itseään, kuin sivupersoonana, joka katselee itseään ylhäältä.

David pitää seksuaalisuuttaan ongelmana, joka on ratkaistava. Hän puhuu kastraatiosta ratkaisuna. Jos hänellä on seksiä, sen pitää olla täydellisen intohimotonta. Coetzee miehenä tilittää hirveän hyvin miehen elämänasennetta ja sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan naiseen. David kertoo rehellisesti ja raadollisesti miehen pimeästä puolesta. Keski-ikäinen heteromies toteaa itseironisesti olevansa nykymaailmassa ”monster with a mad heart”, vaikka alkujaan kai hänkin on ollut ”Jumalan lapsi”. Hänen edustamalleen vanhan ajan romantiikalle, byronilaisuudelle, ei ole enää tilaa akateemisessa maailmassa eikä elävässä elämässä. Intohimoa on hävettävä, eikä sitä ainakaan saa nimittää ”rikastuttavaksi kokemukseksi”. Seksuaalisuus on vain vallankäytön väline. Intohimoton seksi on itse asiassa pienintä pahaa.

Häpeäpaalu tuntuu kieliposkessa kirjoitetulta. Sitä ihmettelee, mikä on kirjan tyylilaji. Kyyninen satiiri? Satiirille löytyy useitakin kohteita: apartheidin raunioille rakennettu monikulttuurinen Etelä-Afrikka, seksuaalisuus ja sukupuolten tasa-arvo, inhimillisen viestinnän vaikeudet. Esimerkiksi Davidilla alkaa oopperan kirjoittaminen sujua, kun erotiikka vaihtuu komiikkaan. Nuori rakastaja [Byron] on sittenkin päättänyt päivänsä ja keski-ikäinen rakkauden kohde [Teresa] haikailee mennyttä nuoruuttaan… Lukija kyllä ihmettelee, mitä tämä oopperan tekeminen oikein on. Kertooko se Davidin samastumisesta Byroniin? Olennaisinta hänelle vaikuttaa olevan, että pystyy kirjoittamaan tällaista. No, oopperasta tulee lopulta koominen, ei suinkaan romanttinen. Coetzee myös kuvaa, kuinka ylittämättömiä ovat valkoisen ja mustan, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, isän ja tyttären välillä. Kulkukoira on lopulta fiksumpi kuin viestinnän professori: se osaa haistaa toisen aikeet ja ajatukset. Sanoja ei tarvita. Kirjailijan viesti tuntuu olevan, että tarinan voi lukea satiirinakin. Monikulttuurisen demokratian kritiikki saattaa olla Etelä-Afrikassa sen verran poliittisesti epäkorrektia, että monitulkintainen satiiri sopii romaanin tyylilajiksi.

Kirjan voi lukea satiirina yliopistomaailmastakin. Coetzeen kuvaus on kuin Aalto-yliopistosta!

Coetzee ei osoittele sormella, vaan jättää tulkinnoille tilaa. David Lurie voisi olla kirjailijan alter ego tai sitten ei. Voisiko miehen työstämä Byron-ooppera antaa tulkinnan avaimen myös kirjailijan omiin pohdintoihin?

Häpeäpaalu puhuu siitä, mitä uhrauksia valkoisilta vallanpitäjiltä vaaditaan. Lucy esimerkiksi päätyy kolmanneksi naiseksi mustan miehen haaremiin. Disgrace osoittaa suunnattoman toisen ihmisen alistamisen ja mitätöimisen. David on häpeäpaalussa kuin joku nimenomaan olisi hänet siihen naulannut. Raadin eteen astuminen on kuin katumusharjoitus.

Mutta miten David nyt menee Melanien kotiin ja polvistuu äidin ja siskon eteen? Tässä tilanteessa viestintä ei todellakaan toimi. Lopulta David toteaa, että koira on fiksumpi. Koira haistaa ajatukset; sen ei tarvitse viestiä.

Etelä-Afrikan olot ovat aika mahdottomat. Esimerkiksi siinä on hirveä ero, kuka mihinkin kouluun pääsee. Eikä ihmishengellä siellä tosiaankaan ole arvoa. Todellisen elämän kokemus poliisiasemallakin on vähän vastaava kuin kirjassa kuvattu. Vastakohtien erottelu on siellä yhä olemassa. Verikoirat valvovat, etteivät mustat astu tietyille alueille. Oikeastaan samanlaista on muissakin Afrikan maissa… Kun David palaa kotiinsa, hän ottaa täydellisesti putsanneen varkaudenkin luonnollisena asiana. Rikokset ovat maassa luonnollisia; ne ovat vain maallisen hyvän uudelleen jakamista. Historiallista oikeutusta.

Vastenmielistä lukea. Kielestä nauttii hirveästi. Yhtäältä rönsyileminen ärsyttää, toisaalta teksti on hirveän analyyttistä. Häpeäpaalu on tavallaan dokumentti; se esittää asiat asioina.

Kuinka paljon kirjailijassa itsessään on Davidia? Satiirisella asenteella?

Kerronnassa on yksi jännä piirre: aina kun päähenkilö mainitaan, käytetään persoonapronominia ”he” [hän], siis kolmatta persoonaa. Se antaa tarinalle erityisen piirteen; sillä on etäännyttävä vaikutus.

Kuvaus kurinpitolautakunnasta on todella mainio. Lukijaa ottaa päähän, ettei David puolustaudu ollenkaan. Hän suhtautuu oikeudenkäyntiin kuin olisi liberaalissa valtiossa. Mutta totuuskomissiolle tämä ei riitä, hänet haluttiin häpeäpaaluun. Uuden ajan totuuskomissiolla on klassiselle oikeusvaltion ajattelulle vieraita piirteitä. Kuten se, että rikosta on myös julkisesti hävettävä, ei enää riitä se, että valkoinen tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksensa. David haluaa olla suoraselkäinen. Hän tekee väärin, muttei halua ohjausta. Etelä-Afrikassa pääsi/joutui aikoinaan ohjaukseen, jos tunnusti tekonsa, mutta katui. Tapahtuma ei sinänsä ole erikoinen, mutta Davidin reaktio on, että hän on mikä on.

Mustien rikollisuus ei välttämättä ole rikollisuutta ollenkaan. Se voidaan nähdä myös menneiden vääryyksien korjaamisena, maallisen hyvän oikeudenmukaisena jakamisena.

Alussa asioita ajattelee Davidin kannalta. Tarina puhuu vallan väärinkäytöstä, mutta kun kerrotaan professorin näkövinkkelistä, lukijalle tulee jänniä tulkintoja.

Tytär ja isä ovat samasta puusta veistettyjä. Toisaalta he ovat erilaisia. Toinen jättää työnsä ja lähtee, toisen taas jää paikoilleen. Mutta David onkin turhautunut opettamiseen. Erikoista on se, että tavallaan Davidista tulee esille inhimillinen puoli silloin, kun hän on tekemisissä entisen vaimonsa kanssa. Ex-vaimo on tarinassa positiivinen asia.

Onko henkilöiden teoissa kyse itsepäisyydestä vai itserankaisusta? Tätä kautta hyvitän jotain tekoani? Vai onko kyse historiallisesta taakasta?

Onko Lucyn lesbous merkityksellinen asia? Raiskaus on tässä tapauksessa kuin kaksinkertainen. Ja tavallaan lesbous tuo oman lisänsä isän ja tyttären kommunikaatioon.

Ei Häpeäpaalu ole niin armoton. Loppua kohti tarinaan tulee pehmeyttä. Kärsimys jalostaa? Isä ja tytär tekevät keskenään kompromissin. David ymmärtää, ettei tytärtä voi muuttaa, mutta itseään voi. Romaani on hirveän realistinen, tällaista voisi todella tapahtua. Ainoa epäuskottava asia on se, että Lucy on lähdössä Petruksen kolmanneksi vaimoksi. Varsinkin kun yksi hänen raiskaajistaan asuu siellä. Mutta jos hän haluaa jäädä, niin vain on tehtävä. Mikä Lucya sitoo niin paljon maatilaan? Löytääkö hän sieltä juurensa?

Tarinasta ei selviä, mitä henkilöt ajattelevat buurikansan historiallisesta perinnöstä. Vai onko kaikki rivien välissä? Apartheidista? Nelson Mandelasta? Ajatukset tulevat silti koko ajan esille, vaikka niitä ei suoraan kerrotakaan. Asenne on tavallaan itsestään selvä. Kirjoittamatonta lakia?

Etelä-Afrikassa seksuaalirikokset ovat valtavan yleisiä. Miten tuollaisessa yhteiskunnassa oikein eletään? Jokainen elää omien tai annettujen ehtojensa polulla. Miljoonia ihmisiä elää slummeissa, moni käy sieltä töissäkin. Tuossa maailmassa henki ei ole minkään arvoinen, ei valkoisen eikä mustan. On ylipäätään hyvä, että henki säilyy. Maailmaa on hirveän hienosti kuvattu, kun sitä kerrotaan pätkittäin.

Häpeäpaalu on minä-romaaniin verrattavissa siinä mielessä, että David on mukana kaikissa kohtauksissa. Sellaisia kohtauksia tai kuvauksia ei ole, joissa David ei olisi ollut mukana.

Isälle suurin nöyryytys on se, ettei pääse auttamaan. Isän rakkaus tyttäreensä on tarinan hieno piirre.

Kielestä nauttii hirveästi.

 

Joulukuu 2011 – Coelho: Alkemisti

Paolo Coelhon romaanissa Alkemisti (portugalinkielinen alkuteos vuodelta 1988) nuori andalusialainen lammaspaimen nimeltä Santiago näkee unessa aarteen, jonka pitäisi löytyä pyramidien juurelta. Poika myy lampaansa ja lähtee etsimään unelmaansa. Hän suuntaa Espanjasta Tangeriin, pysähtyy toviksi kauppaamaan kristallilaseja, sitten matkaa karavaanin mukana halki pohjoisen Afrikan autiomaiden. Viimeisellä keitaalla ennen suuria pyramideja hänen luokseen ratsastaa Alkemisti – ja paimenen koko elämä muuttuu. Tarinassa puhutaan unelmista ja rakkaudesta, magiasta ja aarteista, oman sydämen löytämisestä. Romaani on ensimmäisen kerran suomennettu nimellä Santiagon unelmat (1995).

 

Piiriläisistä moni oli lukenut Alkemistin joskus aikaisemminkin. Nyt paimenpojan kasvutarina viehättää ja ärsyttää:

 

Kun lukee Alkemistin ensimmäisen kerran, ärsyyntyy. Kun monet monet ihmiset ovat sanoneet, että kirja on ehdottomasti luettava, tarinalta ehkä odottaa aivan liikaa. Toisella lukukerralla saa kyllä kiinni kerronnan symbolisesta tasosta. Kirja tosiaankin käy monenlaisille ihmisille. Siinä on uskontoa ja psykologiaa, ihan vain business-asiaakin. Siitä saa erilaisia oivalluksia. Jos viitsisi pohtia kuvattuja tilanteita kutakin erikseen, voisi tarinasta saada paljonkin irti. Mutta tällainen lukeminen vaatii viitseliäisyyttä. Aforismeja ja elämänviisauksia tulee toisensa perään. Viimeinen lukukerta voi olla kuin nirvanaa, kun pystyy keskittymään (Santiagon) henkiseen matkaan.

Tämän hetkisen lukumaun perusteella niin kirjailija kuin kirjakin tuntuvat yliarvostetuilta. On niin paljon paremmin kirjoitettuja kirjoja, tähän elämään sopivia.

Tarinasta nousee hirveän paljon kysymyksiä, kauhean ristiriitaisiakin. Pitää pohtia: oletko samaa mieltä kaiken kanssa? Ei voi ymmärtää, miten näin monenlaisia asioita voidaan laittaa yhteen samassa kirjassa. Toisaalta [tässä iässä] ei tarvitse enää olla mitään mieltä. Asioita voi heitellä ilmaan, eikä aina tarvitse ottaa koppia.

Kirja on helppo siinä mielessä, että siinä on laaja kehikko. Siinä on laajaa kaikupohjaa, johon itse kukin solahtaa. Toisaalta se on näennäisesti helppolukuinen. Jos asioita todella jää miettimään, tarina johdattaa monimutkaisten pohdintojen tielle. Lukiessa tulee koko ajan ajatuksia vastaan.

Voisi silti olla paremmin kirjoitettu. Eivät kaikki tällaisia kirjoja harrasta.

Lukemisesta nauttii suunnattomasti. Tarinalla halutaan osoittaa, että aarre on lähempänä kuin itse koskaan pystyy ymmärtämään. Nuorena tulee tosiaan tunne: mitä enemmän oppii, sitä jalostuneemmaksi tulee. Tämä kirja näyttää, ettei tieto olekaan kaikkea. 

Alkemistista tulee mieleen Pikku prinssi.

Erinomainen kirja.

Tyyli, jolla asiat esitetään, ei kolahda. Kuvittelen, että ymmärrän teemat ja ajatukset. Mutta tapa, jolla ne esitetään, ei ole minun juttuni. Olen yrittänyt lukea muitakin Coelhon kirjoja, koska ymmärrän ja hyväksyn nämä ajatukset…

Taustalla on suuri tarina, mutta silti kirja vain hipaisee. Se on kirjoitettu niin kevyesti. Se ei ota kunnolla maailmasta kiinni. Kerronnasta puuttuu se, mitä ihminen tuntee. Alkemisti on viileä ja toteava. Yksilöllinen tunteminen ei tule esille missään vaiheessa. Toisaalta ei sellainen välttämättä tähän kuulukaan. Vahvat tunteet ja elämykset eivät välity lukijalle. Mutta mielellään tätä kyllä lukee.

Kirja on juuri sillä tavalla hyvä – että se on aikuisten satu. Tarina on tosiaan sadunomainen. Aivan kuin satuun olisi liitetty tai piilotettu elämänviisauksia. Enemmän kyllä nauttii alun lampaista ja kedoista. Romaanissa sanotaan useampaan kertaan, että Santiago oppii lampailta. Mutta eivät lampaat oikeastaan opeta poikaa, vaan lukija oppii lampailta. Pojan itsetunto nousee lampaista. Tässä mielessä tarinasta voi pitää, vaikka muuten välillä tuntuisikin, että – huh huh.

Alkemisti muistuttaa terapiaa tarinoiden. Jokainen voi liittää tekstiin oman elämäntarinansa. Ihmiset eivät enää uskalla toteuttaa unelmaansa, koska kun unelma on toteutunut, ei elämässä olekaan enää mitään.

Miten elämäntie on ymmärrettävissä? Sydämen kuuntelemista, tai uskallusta kuunnella sydäntä.

Tarinasta nousee esiin ihania asioita, helmiä, elämän perusasioita. Mutta ne on paketoitu liian lapselliseen asuun. Joitakin lauseita ei ymmärrä, vaikka kuinka tankkaa ja tankkaa. Kirjaan voi suoraan sanottuna pettyä. Taitaa riippua elämäntilanteesta tai ajasta tai mistä lienee, koskettaako kirja vai ei. Toisia koskettaa, toisia taas ei. Lukiessa sitä vain ihmettelee, miten tämä voi olla niin luettu. Mutta jollekin toiselle tässä voi tosiaankin olla jotain… Kirjan anti on kai kiinni siitäkin, mitä elämästä hakee. Ei tarinan asiassa tosiaankaan mitään vikaa ole, mutta samantyyppisiä on kirjoitettu ja niin paljon paremmin. Coelho latelee liikaa itsestäänselvyyksiä.

Toisen kerran lukiessa voi kyllä löytää polkuja. Alkemistissa  on isoja, abstrakteja käsitteitä, mutta konkretisointi on aivan lapsellista, alkeellista. Jos kirjailija lähtisi viemään tarinaa kiehtovammin, romaani olisi vienyt mukanaan. Mutta silloin kirjasta olisi tullut liian vaikea lukea?

Jos tämä romaani puhuttelee vielä seuraavaakin sukupolvea, silloinhan siitä tulee hyvä.

Ei Alkemisti ole huono, se on hyvä kirja. Mutta on eri asia, miten tällainen kolahtaa. Eihän tässä olla mollaamassa. Tämä kannattaa lukea ja on hyvä, että monet lukevatkin.

Santiagon tarina on kirjoitettu kaikille uskonnoille, siinä on kristillisyyttä, mutta myös mystiikkaa. Siinä on uskonnollista determinismiä. Se, mitä yksilöinä nyt teemme, jättää jälkensä maailmaan. Kirja sallii tällaiset tulkinnat. Ja tällaisen mahdollisuuden takia se kolahtaa laajasti. Pikku prinssikin on yksinkertainen – tai sen voi lukea yksinkertaisesti. Ehkä kirjaviisauden ja älyllisyyden tavoittelua ei enää jaksa. Ja lempeys kolahtaa. Pikku prinssissä kuvat ovat ihania. Muumitkin toimivat vertailukohtana, peikot latelevat samalla tavalla viisauksia.

Mielenkiintoista, ettei kahden oppimisen tavan – pojan ja englantilaisen – välillä ole vastakkainasettelua. Kumpikin tulee siihen tulokseen kuin lopulta tulee. Kova tiede ja ymmärrys/kokemus ovat molemmat läsnä.

Alkemisti on mainio, hän on tiedemies, joka tekee romusta kultaa. Mutta ensin täytyy löytää henkinen puoli. Ahneus tuleekin helposti väliin. Tässä tapauksessa on rikastumisessa erilainen, henkinen lähtökohta. Tarinassa halutaan arvostaa myös lammaspaimenena olemista, halutaan opettaa ammattien arvostusta. Santiago epäilee, kelpaako hän paimenena.  Lammaspaimen on ihan yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset, kun tekee työnsä hyvin. Paimen on kuin meikäläisten siivooja. Poika tunsi laitumet ja osasi hoitaa lampaansa. Sitä kautta hän oppi arvostamaan itseään.

Santiago lähti etsimään aarretta, mutta oikeastaan hän lähti etsimään itseään. Matkan varrella lukija saa oivalluksen siitä, että vaarallisia juttuja ovat ne, jotka ovat niin mukavia, että niiden takia voisi jäädä paikoilleen. Sydämen äänen kuunteleminen ei riitä, pitää uskoa itseensä. Eikä tukkuun rahaa tai karavaaniin. Tässä elämässä joku jää aina matkan varrelle. Ja kun Santiago lopulta pääsee perille pyramideille, hän saa turpiinsa! Mutta silti pitää uskoa itseensä.

Naisen osa on jäädä odottamaan! Miehellä on mahdollisuus lähteä toteuttamaan unelmaansa. Nainen sanoo, että kaikki on turhaa. Toisaalta naisen roolilla ei sinänsä ole merkitystä tarinan kannalta, tässähän puhutaan ihmisestä. Tässä vain nainen jää odottamaan.

Miten voimme ylittää sen, ettei elämässä käy vain niin, että pysähtyy? Omat arvot? Oma maailmankatsomus? Luottaa vain siihen, ettei matka pyramideille ole turha? Kyse on siitä, minkälaisen jäljen jättää maailmaan.

Maailmansielu kuitenkin tuo automaattisesti meille sen, mitä haluamme. Elämäntiessä ei ole konkreettisia vaihtoehtoja. Oikeastaan tuollainen on vanhahtava tapa käsittää ihminen ja elämä. Ei sellainen sovi modernin ihmisen maailmaan. Siis herkkyys, yleisen kielen ymmärtäminen ei sovi tähän aikaan? Jatkuva peilaaminen toisiin ja maailmaan on vaikeaa. Tässä kirjassa sielun ja tien ymmärtäminen on helppoa, koska asiat annetaan. Jokainen näkee lopulta eri tavalla ja maailma koostuu yksittäisistä ihmisistä.

Miten käsitätte hauska haarapussin? Kivistä toinen tarkoittaa kyllä, toinen ei. Yksinkertaisilla kysymyksillä saa yksinkertaiset vastaukset. Entä kuninkaan? Ehkä hänellä on jokin uskonnollinen merkitys. Kuninkaalla on kaikki vastaukset valmiina, mutta hän antaa Santiagon löytää silti itse tiensä. Hän antaa neuvoja ja oppia samalla tapaa kuin uskonnossa annetaan.

Entä jos piirtäisimme oman elämäntiemme, koristelisimme sen?  Jos kysyy, kuunteleeko todella sydämensä ääntä? Ja mitä hittoa tuollainen tarkoittaa? Sitä että oikeasti ja aidosti tuntee itsensä? Ovatko unelmat toteutuneet?

 

Marraskuu 2011 – Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtelan (s. 1972) kuudes romaani Lumipäiväkirja alkaa aamusta, jolloin sataa ensilumi. Keski-ikäinen mies huomaa naisen kuvan sanomalehdessä. Nainen on Sigrid, miehen nuoruuden rakastettu. Terroristina tuomittu Sigrid oli vapautettu vankilasta 26 vuoden jälkeen. Mies kapuaa portaat ylös ullakolle. Sinne varastohäkin nurkkaan hän on tunkenut Sigridin kanssa syntyneet muistot. Avatessaan matkalaukun hän uppoutuu omaan mieleensä, pohdintoihin toteutuneista ja toteutumattomista mahdollisuuksista. Mies vaeltaa Helsingin lumisilla kaduilla, lähtee Saksaankin toiveenaan tavata Sigrid. Hän yrittää löytää vastausta siihen, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi valinnut toisin. Miehen elämässä kun huojuvat terveys, avioliitto ja yhteys masennuksesta toipuvaan tyttäreen. Haahtela kertoo tarinaa pieninä kohtauksina, keskustelujen pätkinä, esineinä, valokuvina, tunteina ja ajatuksina.

 

Piiriläiset lukevat romaanista menneisyyden pohdintaa – ja yhteiskunnallisuuttakin, kaikesta huolimatta:

 

Odotukset tästä kirjasta voivat olla, että siinä puhuttaisiin yhteiskunnallista aiheista. Silloin ei voi koko aikana antaa anteeksi, ettei Lumipäiväkirja käsittelekään terrorismia.

Tunnelma on vahva. Vaikkei tästä välttämättä muista tapahtumia, jää tunnelma mieleen myönteisenä. Päähenkilökin on myönteinen, vaikka elämässä on ollut vaikeuksia. Vaikutelma tarinasta on hurmaava, impressionistinen. Olen aivan ihastunut. Vaikutelmat ovat hienosti toteutuneet. Toisaalta mies ei ole koskaan tässä ja nyt, tarina poukkoilee koko ajan tunnelmasta toiseen. Mutta näin tulee esille miehen psyyke.

Lumipäiväkirja onkin kehityskertomus: mies käy jonkin asian läpi.

Romaania voi kuvata kahdella sanalla: mitä jos. Tällainen ajattelutapa on häiritsevä. Ihan turha on mässyttää, mitä olisi tapahtunut, jos. Mutta vanhempana tulee tosiaan mitä jos -olo.

Jännää, että kirjailija on syntynyt v. 1972, mutta kirjoittaa vanhan miehen tunnelmia. Hän porautuu omien vanhempiensa sukupolven, suurten ikäluokkien ihon alle ja korvien väliin. Luulisi sen olevan kirjailijalle vaikeampaa, kuin kirjoittaa esim. omasta ajastaan tai isovanhempiensa ajasta.

Kirja elää ikään kuin kahdessa todellisuudessa. Mikä hyvänsä pieni asia tuo assosiaatioita. Muistoja. Mutta kyllä mielikuvituskin lähtee menemään. Ajatusten karkailu on uskottavaa. Näin on todellisuudessakin. Kertoja arvostelee ystäväänsä poukkoilusta, rönsyilevästä puhetyylistä, mutta samalla hän syyllistyy itsekin syrjähtelevään kerrontaan. Ehkä Haahtelan tarkoitus on tässä jäljitellä arjessa elävän ihmisen vapaata assosiointia? Näinhän usein toimimme: elämme tässä päivässä ja arjen huolissa kiinni, mutta samalla kelaamme menneitä muistojamme ja valintojamme. Haaveilemme ja jossittelemme. Elämme siinä, mitä tässä ja nyt koemme, ja siinä mitä menneistä muistelemme ja ajattelemme. Elämme tavallaan päällekkäisissä todellisuuksissa.

Kertojalla on haavanlehtipää. Aina joka puolelta, sisältä ja ulkoa, tulee virikkeitä, jotka assosioivat, mutta mies kuitenkin toimii koko ajan. Uteliaisuus tuottaa tavoitteellisia toimia. Esimerkiksi alussa hän on sairaana, mutta hän kuitenkin ajaa itsensä selvittämään menneisyyttä. Hänen avioliittonsakin on kriisissä; hän on vieraantunut.

Menneisyyden kannalta Saksan ja Suomen rinnastus on mielenkiintoinen. Sodan jälkeen nuorten radikalismi suuntautui aivan eri suuntiin: Saksassa mentiin maan alle ja luisuttiin väkivaltaiseen terrorismiin, Suomessa tyydyttiin Tamminiemen lastenkutsuihin ja Vanhan valtaukseen. Jako toteutuu Sigridin ja kertojan elämässä.

Kertojan elämässä toisen maailmansodan kauhut ovat lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kai kaikkia meitä sodan jälkeen syntyneitä askarruttaa kauhujen historiallinen läheisyys. Kun on itse syntynyt rauhalliseen maailmaan, on tapahtumia vaikea uskoa todeksi. Tulee tarve jotenkin torjua tämä läheisyys, todeta ettei se meitä enää koske. Emmehän me voi olla enää siitä vastuussa. Etäisyyttä sotaan lisää sekin, että menee itse asiassa pitkä aika, ennen kuin asioita alkaa todella tiedostaa. Sota on ihan toinen kokemus. Menneisyyden hallinta on tuskallista. Lumipäiväkirjan mies tuntee historian traumatisoivan painon, kun hän matkustaa tämän päivän Saksassa.

Romaani voi luvata paljon, mutta sitten siitä ei oikein saakaan mitään irti. Ehkä se pitää lukea uudelleen. Tarina on poukkoileva ja epätasainen. Joissakin kohdissa kerrontaa kulkee itse mukana, mutta sitten taas putoaa kyydistä.

Parasta kirjassa on Sigridin vanhempien kohtaaminen. Kertojan vierailu on herkullisesti kuvattu. Ehkä miehen olisi pitänyt puhua Sigridistä?

Sisällön puolesta on mielenkiintoista lukea saksalaisesta terrorismista, varsinkin kun aikaa ajattelee tämän päivän näkökulmasta. Punainen armeijakunta oli tuolloin iso asia, mutta Suomessa siitä ei samalla tiennyt tai se ei vain koskettanut. Uhreja oli aika vähän, mutta toimintatavat olivat samat kuin nykyisin. Mitä varten yhteiskunnallinen liikehdintä ei ollut meillä samanlaista? Meillä toiminta oli lempeämpää – ja yhteiskunta otti sen lempeämmin vastaan. Nykyisin terrorismi kohdistuu nimettömiin, tuolloin uhrit olivat tiedossa ja nimettyjä.

Romaanin asetelma on mielenkiintoinen: kaksi nuorta, jotka lähtivät eri suuntiin. Lukijalle jää epäselväksi, mihin miehen ja Sigridin romanssi aikanaan kariutui. Uteliaisuutta herättää se, miten Sigrid muistaisi asiat, ja miten hän tänä päivänä suhtautuisi kertojaan. Lukijana harmittaa, ettei Sigridiä löydy. Mutta ehkä näin on miehelle itselleen parempi; hän saa pitää muistonsa ehjinä.

Kiehtovaa on se, kuinka sää vaikuttaa kerrontaan. Mitä melankolisempi tunnelma, sitä enemmän sataa lunta. Kertojan käynti Sigridin vanhempien luona on oikeastaan surullinenkin kohtaus. Mieshän meinaa hukkua lumeen. Kohtaus on kuin lopun ajan kuvitelma: lumi tulee ja todella hukuttaa kaikki. Tarinan loppunäytös keväällä on jo ihan toisesta maailmasta.

Lukiessa tulee olo, että ehkä rakkaus olisi sittenkin pelastanut kaikkien suunnan.  Loppu kuitenkin pyöräyttää tarinan.

Oliko nainen kahvilassa Sigrid vai ei? Kaikki on mahdollista silloin, kun haluaa uskoa satuihin! Sigrid taisi olla ainoa, joka rakasti romaanin miestä… Ajan kuluminen muuttaa ihmisen identiteettiä. Solut ikään kuin muuttuvat; ihminen muuttuu kokonaan toiseksi. Menneeseen ei ole paluuta. Mutta menneet voi silti antaa anteeksi, kuten tuntematon nainen tekee.

Romaanin tematiikka koskettaa henkilökohtaisella tasolla, tämä mitä jos -menneisyyden jäljittäminen. Miten kirjailija pystyykään eläytymään sodan jälkeen syntyneiden maailmaan? Miten voikaan jäljittää 60-70 -lukujen  tunnelmia ja asioita? On hienoa matkata tarinan mukana menneen kuvauksiin. Lapsena ajan uutiskuvat kauhistuttivat. Tässä kirjassa asiat tulevat kauniisti rautalangasta selitettynä.  

Sattuma korjaa satoaan. Emme voi vastata siitä, miten joskus olemme valinneet. Lumipäiväkirjan päähenkilö yrittää ottaa vastuuta, jäljittää tapahtumia, mutta ei hänkään voi menneisyydestä vastata. Hän saa anteeksi. Mies kuitenkin tuntee vastuuta ja/tai syyllisyyttä siitä, mitä valintoja hän on tehnyt. Tytär Laura kantaa hänen valintojensa seurauksia. Isä on huolissaan tyttärestä, joka harjoittaa laittomuuksia. Lukijakin jää miettimään, mihin lapset oikein ajautuvat? Sattuma sen aiheuttaa, mihin he ajautuvat?

Mutta ei historiasta voi NYT sanoa, että silloin tehtiin väärin. Mennyttä pitäisi tuomita oman aikansa kriteereillä.

Päähenkilö on kyllä nössykkä, jolla on ympärillään anarkistinaisia. Jos mies ei kerran aikanaan valinnut Saksaa ja Sigridiä, mitä hän valittaa. Hän ei kykene olemaan todellisuudessa; hän vain haikailee menneisyyttä. Suhteen katkeamista ei Haahtela lainkaan selitä, sen syy jää epäselväksi. Mutta kun mies saa anteeksi, hän palaakin nykyhetkeen. Siinä on tavallaan katharsis.

Oliko kertoja miettinyt suhdetta aikaisemmin? Sigrid oli jo oikeastaan kadonnut hänen mielestään, muisto aktivoitui lehtileikkeestä. Tai ainakin naisen ajattelemisessa oli tyhjä kausi.

Miehen valinnat ovat olleet ajautumista. Näin se menee oikeassakin elämässä: valinnat tulevat sattuman kautta. Sattumille vain halutaan löytää järkevä jatkumo. Tulevatko valinnat sisältä vai ulkoa? Kieltääkö mies totuutta? Elämän kanssa pitäisi olla koko ajan tuntosarvet herkillä. Pitäisi tiedostaa, mihin on menossa. Onko mies missään kohtaa tavoitteellinen? Ajautuuko hän koko ajan?

Haahtela muuntelee kirjan teemoja muissakin kirjoissaan. Tässä teemoista syntyy kaunis tulos. Lumipäiväkirjan  kieli on todella kaunista. Tunnelmaan pitää mennä mukaan, tekstiä ei saa ruveta analysoimaan. Lukiessa tuntuu kuin soisi koko ajan jazz taustalla. Tarinaa on oikein miellyttävä lukea, tulee luetuksi toiseenkin kertaan.

Miten paljon mahtuukaan pieneen kirjaan: parisuhde, sen ihanuus ja kurjuus, historian tapahtumat Aleksanteria myöten, menneen hakeminen… Lumipäiväkirjan voi lukea hitaasti – ja sitten nopeasti uudelleen. Yleissävy on melankolinen. Mutta miehen avioliitosta jää tuntuma, että kyllä he oikeasti rakastavat toisiaan. Kirja on myös lohdullinen.

Mies vatvoo lopulta kaiken, mitä hänen lähisuhteissaan on tapahtunut/ tapahtuu. Tällainen on yksi tie käydä asioita läpi. Tarinan lopussa mies on myös parantunut sairaudestaan.

Mutta minkä takia pitää vetää bordellikokemus rajuksi. Se on irrallinen, epätodellinen tapahtuma. Onko siinä jotain symbolista? Mutta millään ei keksi, mitä symbolista. Palautetaanko siinä mies karusti todellisuuteen? Onko kyse tuomarin moraalisesta näpäytyksestä? Ei bordellikohtaus ole turhanpäiväinen. Mutta vaikea sille on syytä keksiä. Eikä kirjailija selitä, mikä episodin merkitys on.

Haahtela jättää tarinan avoimeksi. Kirjaa voi kuvitella vielä sen sulkemisen jälkeen. Se synnyttää lukijallekin assosiaatioita. Haahtelan kanssa kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.

Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.

Syyskuu 2011 – Carpelan: Axel

Bo Carpelanin (1926–2011) romaanissa Axel (1987) nimihenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli ja Jean Sibeliuksen paras ystävä. Jo lapsena Axel ymmärtää oman erikoisen laatunsa: yhtäältä herkkyytensä ja intohimonsa musiikkiin, toisaalta taas kyvyttömyytensä käyttää taiteellisia lahjojaan. Hänen päänsä täyttävät sinfoniat, joita hän ei koskaan saa ulos sävellyksinä. Hän ei edes kykene loihtimaan viulustaan esiin sellaista paloa ja tulkintaa, jotka hän sisimmässään tavoittaa toisten luomista konsertoista. Axelista kasvaa sairaalloinen, vetäytyvä ja uneksuva mies, muiden mielestä hermoheikko kummajainen. Hän on kuitenkin yksi ensimmäisistä, jotka tajuavat Sibeliuksen musikaalisen nerouden ja tämän merkityksen suomalaisuutta ilmentävänä voimana. Kun Axel viimein uskaltaa lähestyä säveltäjää, hapuillen alkavasta kirjeenvaihdosta kehittyy syvällinen ystävyys.

Romaani on väkevä ja monikerroksinen: kaiken tietävää kerrontaa elävöittävät katkelmat Axelin kuvitellusta päiväkirjasta, kuohuva aikakausi ja kulttuurielämä lomittuvat yksinäisen miehen traagiseen kohtaloon. Ennen kaikkea teos kertoo ystävyydestä, unelmista ja kauneuden kaipuusta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta. Axelista Carpelanille myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana.

 

Piiriläisiä Axelin tarina niin ilahduttaa kuin surettaa:

Bo Carpelan oli itse niin kauhean valoisa ja positiivinen persoona, hänestä jäi niin positiivinen mielikuva. Hän oli ihan viime hetkiinsä asti myönteinen. Hänelle lapsuus ja kaikki mitä, hän oli elänyt, oli läsnä tässä ja nyt. Miten hän on voinut kirjoittaa jotain näin surullista? Miten hän on osannut mennä Axelin kaltaisen ressukan nahkoihin? Ja miten hän saattoi mennä kuolemaan?

Axel ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Aluksi urakka vaikuttaa hirveältä, sitä ihmettelee, miten tämän jaksaa lukea. Mutta sitten tarina ottaa valtaansa, niin hienosti se on kirjoitettu. Kertomusta pitää kokea pieni pala kerrallaan, poimia helmiä ja nautiskella niitä. Se kehittyy eteenpäin ja lopulta myös lohduttaa. Siinä on paljon aforismeja ja luonnonkuvausta. Minimalistisia runoja ja lakonisia juttuja. Yksinkertaisia lauseita, joista syntyy hirveän hienoja kuvia. Niin konkreettisia yksityiskohtia. Avaa kirjan mistä kohdasta tahansa, jokaisesta löytyy jotakin

Jos lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Mutta kyllä tästä tarinasta voi mennä moni asia aivan yli…

Sellaista, joka ei ole musiikki-ihminen, harmittaa, ettei tarinasta saa irti kaikkea, mitä siitä voisi saada. Joistakin tekstin osista epämusikaalinen ihminen ei voi ammentaa mitään sisältöä. Esimerkiksi sitä ei ymmärrä, kuinka Axel pystyy lukemaan partituureja. Mutta hauskaa sellainen taito on. Kirjailijan itsensä on täytynyt hallita musiikin alue todella hyvin, että on voinut kirjoittaa tällaista. Lukijan pitäisi tuntea myös Suomen historiaa, merkittäviä tapahtumia on mainittu niin lyhyesti tai viitteellisesti.

Carpelan eläytyy todella hienosti Axelin maailmaan; heittäytyminen on kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Miten paljon tarinassa onkaan uskottavia päiväkirjamerkintöjä… Kirjailija kertoo loistavasti, miten Axel kokee asiat. Ja seuraavassa hetkessä hän heittää Axelin konkreettisesta kokemuksesta sfääreihin.  Päiväkirjamerkinnöissä ei ole mitään juonta – mutta eihän merkinnöissä ole todellisuudessakaan päätä eikä häntää. Ja kun on riittävän paksu kirja, missä pienet jutut toistuvat, syntyy juoni. Hauskaa, että Axel mainitsee aina syntymäpäivät, onhan se tärkeä päivä.

No, olisi Carpelan voinut kirjoittaa vähän lyhkäsemminkin. Hän ilmeisesti kirjoitti romaania pitkän aikaa. 16 vuotta?! Varsinkin kirjan alku voi olla vaikea, Carpelan olisi voinut nopeuttaa sitä. Mutta jos joku kirjoittanut 16 vuotta, kyllähän meidän pitää jaksaa lukea!

Kirjan puolessa välissä vasta tulee Sibelius, kirjailija olisi voinut painottaa miesten ystävyyttä enemmän.

Kun Axel kohtaa Sibeliuksen, hän saa kielen, jolla ilmaista itseään. Axel ei aikaisemmin osannut keskittyä, hän oli hajonnut ja hajanainen. Sibeliuksen myötä hän saa elämälleen kohteen, hän pystyy todella keskittymään. Axel itse kokee voimakkaasti, mutta kaikki jää vain kokemisen asteelle. Lukijana on epätoivoista seurata, kuinka hän yrittää saada kuulemansa ja näkemänsä musiikin ulos.

Kyllähän Axel pitkään miettii ja jahkaa Sibeliukselle kirjoittamista. Silloin kun kirje lähtee, lukija on helpottunut. Puhuuhan Axel Sibeliuksen musiikista jo aikaisemmin.

Toisaalta Axel ei Jannen kohtaamisenkaan jälkeen muutu kokonaan uudeksi ihmiseksi. Hänelle tulee edelleen masennuskausia ja heikotuskohtauksia. Jannen kanssa hän kuitenkin alkaa viimein tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen.

Sibeliuksen persoonan kannalta Axelilla taas on tärkeä tehtävä: Axel on peili, johon Janne pystyy kokeilemaan visioitaan. Axel ymmärtää kaiken. Ja hän vaikuttaa Jannen asioihin muutenkin paljon, hän hoitaa säveltäjän raha-asioita. Axel ja Sibelius ovat poikkeusihmisiä. Heille musiikki on yhteinen kanava. Jos oppii tuntemaan neron, laajentuu itsekin. Axel on omalla tavallaan nero; hänellä on ymmärtämisen ja ystävyyden neroutta. Antaako Sibelius palautetta Axelilla? Tiettävästi Janne todella arvosti ystäväänsä

Miten tavalliset ihmiset kokevat? Yksilö tarvitsee läsnä olevan kuulijan – ja keskinäisten suhteiden kautta syntyy oma minä.

Päiväkirjassa tapahtumat ovat kuviteltuja. Millaisia ovat olleet todelliset tapahtumat, sanat ja ajatukset? Päiväkirjan merkinnät kuitenkin tuntuvat todellisilta, koska tarinaan on niin paljon ladattu faktoja, historiallisia tosiasioita ja kuvauksia. Kerronnassa saa todella kiinni, että eletään kyseisessä ajassa.

Jos aika olisi ollut eri, olisiko Axelia voitu auttaa ja rohkaista? Tarinassa perhe nauraa, isä on ankara, eikä Axel saa minkäänlaista hyväksyntää. Lopulta hän todella alkaa uskoa huonouteensa. Kyllähän sitä alkaa uskoa, jos asiat menevät aina niin kuin ne Axelilla menevät. Mihin lahjakkuus veisi nykyaikana? Tänä päivänä Axel voisi olla kapellimestari. Taiteilijan ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut todella kokea täsmälleen samaa asiaa, mitä hän kuvaa. Jos Axelia olisi lapsuudessa ohjattu, ehkä hänestä olisi tullut jotain. Hänestä olisi voinut tulla lahjakkuus. Mutta miten lahjakkuuteen vaikuttaisivat omat korkeat tavoitteet.

Carpelan kuvailee perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti synkkää surumielisyyttä. Ihmettelen, mitä kirjailija haluaa tällä uppoutumisella sanoa. Mutta lopultahan tarina on valoisa, sillä Sibelius pitää ystäväänsä kasassa tämän viimeiset vuodet. Axelista tulee todellakin toimelias. Alussa hänellä on ajatuksia ja haluja, muttei tahtoa tai voimia.

Todellisella, historiallisella Axelilla oli ilmeisesti jonkinlainen suhde Sibeliuksen perheeseen. Hän taisi käydä heillä usein. Ja kyllähän Axel oikeasti tapasi ihmisiä, ei hän ollut näin yksinäinen. Toisaalta kirjassa on läsnä oma kokemus: Axel tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on kontakteja. Yksinäisyyden kokemus on kauhean vahva, hän elää niin omassa aatelisessa elinpiirissään. Muut oikeastaan ymmärtävät häntä hyvin, mutta mies on itse niin herkkänahkainen, että on tunteen vanki. Hän ei noteeraa kontakteja, oma epäonnistumisen tunne on niin voimakas. Axel tuntee itsensä vieraaksi omassa ajassaan. Hän ei voi samastua yhteiskuntaluokassaan.

Axelin unimaailma on erikoinen. Vaikka hän on uneton, hän näkee silti unia! Unien kuvaukset ovat hirveän hienoja.

Mikä tässä tarinassa on totta, todellisuutta? Mikä on tässä? Vai onko se, mikä vaikuttaa todelta, sitä mikä hajoaa? Muistot ja mielikuvitus sekoittuvat, ne ovat todellisempia kuin todellisuus. Tavallaan on olemassa kokemus ja on olemassa todellisuus. Mutta kokemus onkin se taso, joka tulee todellisemmaksi kuin todellisuus. Tarinassa ikään kuin eletään kokemuksessa koko ajan, siksi sen maailma on niin hajanainen. Axelilla ei ole otetta todelliseen todellisuuteen. Sellaiset kysymykset kuin ”miten hän oikein eli tai elätti itsensä” eivät ole tärkeitä. Hänelle kaikki on sielun kokemusta, sen maisemaa.

Axelin persoona kertoo, että jos ihminen pystyy samastumaan vaikka luontokohteeseen, hän saa voimaa. Silloin hän on oman itsensä ulkopuolella. Axel ei päädy mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa tekstiä annetaan ymmärtää, että Axel ajattelee kirjoittamalla. Miten ihmeessä hän siis on voinut olla voimatta tuoda esiin sitä kaikkea, mitä hän kokee? Päiväkirjassaan Axel pyörittää samoja asioita, jauhaa ja jauhaa niitä. Samat hahmot tulevat aina vain uudelleen esiin. Näin hän kirjoittaa itsensä näkyväksi. Hämmästyttävää, miten hirveän hyvin Carpelan on pystynyt päiväkirjankin merkinnät kuvittelemaan. Uskottavaa! Välillä lukiessa pitää todella ajatella, että merkinnät ovat keksittyjä, eivätkä oikeassa historiallisessa todellisuudessa.

Jännää lukea kahta tasoa yhtä aikaa, sitä kuinka ihminen kokee valtavasti, muttei kuitenkaan pysty tuomaan esille tai ilmentämään kokemaansa. Mutta jotenkin kaikki on vain puettava sanoiksi! Axelilla on kyky kokea syvällisesti, aistimellisesti ja tunteellisesti. Hän palaa lapsuuden tapaan kokea.

Huikeaa on se, että tarinassa on välillä kertojan osuuksia, mutta niissäkin on oikeastaan läsnä Axel, hänen ajatuksensa.

Tarinassa kuolema ja kotiinpaluu limittyvät yhteen. Kuoleman vietti on kuin kaipuuta henkiseen. Miten nämä kaksi joko riitelevät tai yhdistyvät? Axel suhtautuu kuolemaan hyvin tyynesti. Hänen ”todellisesta” kuolemastaan puhutaan vähän. Mutta kuolema kulkee kerronnassa koko ajan mukana, ainakin unissa.

Ja hautajaispuheessa kiteytyy koko Axelin elämän tragedia.

Tämä on se kirja, joka sytytti halun tulla mukaan lukupiiriin. Mutta on teos kyllä aika pala, se vaatii useampaa lukemista. Jos romaania lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Siltikin voi moni asia mennä pään yli… Tuntui ettei jaksa, ettei jaksa – mutta kyllä tarinan pariin silti aina palaa. Lukeminen voi olla taistelua, Axelin rinnalla lukee koko ajan toista kirjaa.

Kirjassa on vahva näkemys taiteesta sinänsä ja taiteilijasta sinänsä. Taiteilijan itsekkyys kuuluu asiaan. Jannen itsekkyys on suorastaan lapsellista. Hän on säilyttänyt puberteettinsa. Ja miehet ovat aina osanneet hoitaa asiansa. Mutta neidit ovat neitoja… Ajan henki tai tapa ajatella tulee sellaisenaan esille; aikaa ja miljöötä kerrotaan sellaisina kuin ne olivat. Elämä oli pirstaleista. Ja vaikkei esimerkiksi Tampereesta kerrota paljon, tulee voimakas tuntu kaupungista.

Sääty-yhteiskuntaakin kuvataan, Axelin näyissä – ja siksi ikään kuin elämyksinä tai tunteen kautta. Köyhyyttä ja porvaristonkin elämää. Kiintoisaa, että Rakel on palvelustyttö, mutta hän on kuitenkin parempi kuin psykiatri. Rakel myös näytetään alusta loppuun vahvana naisena. Hän on ihmisenä itsensä, Rakel, eikä mitään muuta. Hän ei ole syntyperänsä edustaja. Hänen sinänsä alhainen asemansa ei korostu, vaikka Axel on aatelinen. Tarinassa ylipäätään unohtuu, että kerrotaan aatelisesta herrasta… Matkustaminen tosin kuuluu ylempien elämään, ei työläisillä tai palvelijoilla ole varaa liikkua. Axelille myös konsertit ovat itsestään selviä, vaikka hän asuu ja elää nuhjuisesti.

Epilogi on totta, siinä kuvataan todellisia tapahtumia.

Suomennos on todella hieno. Kieli on kaunista ja tekstiin on todella jaksettu paneutua. Suomentajan pitää hallita myös musiikkia. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että lukee käännettyä tarinaa.

Toukokuu 2011 – Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevensonin (1850−1894) klassinen kauhuromaani Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi alun perin vuonna 1886. Tämä pieni suuri tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen itsensä sisällä on sittemmin saanut lukuisia erilaisia tulkintoja – ja nykyään se on jo käsite. Kertomus etenee pitkään herra Uttersonin, tohtori Jekyllin lakimiehen ja ystävän näkökulmasta. Hän ihmettelee miellyttävän tiedemiehen muuttumista ja samaan aikaan tapahtuvia kammottavia tapauksia, jotka liittyvät salaperäiseen, rujoon mieheen. Jekyll tuntuu olevan rikollisen uhri. Vasta kirjan viimeisessä luvussa äänessä onkin tohtori itse. Kunnianhimoinen tiedemies onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy vapauttamaan oman pimeän puolensa. Herra Hyde on alkanut elää Lontoon öisillä kaduilla. Sitten erään kerran Hyde onkin Jekylliä vahvempi…

 

Lukupiiriläisissä romaani herätti paljon kysymyksiä hyvän ja pahan olemuksesta:

 

Kiintoisaa on se, kuinka Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokan elämää, erittäin hyvin toimeentulevaa ja sivistynyttä kaupunkiväestöä. Ehkä kirjailijan tausta näkyy tässä?

Tuohon aikaan arveltiin, että persoonallisuus näkyy ulkonäössä.

Tämä romaani kuvaa suurten murrosten tuloa: Marxin sosiaalisia näkemyksiä ja Freudin alitajunnan löytöjä.  Läsnä ovat moraalinen minä ja ”pahisminä”. Mutta onko tietoisella minällä mahdollisuus hallita pahisminää? Kiintoisaa, kuinka kirjailija ikään kuin ennustaa tulevaa Jekyllin toteamuksella, että hän löysi itsestään vain kaksi puolta, mutta ehkä ihmisestä löydetään joskus useampiakin puolia.

Hyvin mielenkiintoinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Romaani antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat hyvän ja pahan omia. Kyse on samasta ikiaikaisesta kahtiajaosta kuin jin ja jang, susi ja lammas tai musta ja valkoinen.

Mutta mitä ovat ne paheet, joita Jekyll harjoittaa? Esimerkiksi kunnianhimo ja ylimielisyys olivat 1800-luvulla syntejä. Jekyllillä ei ole itsehillintää ja itsekuria. Entä mistä ihmeestä tulee väkivalta? Jekyll/Hyde nauttii väkivallasta; hän ei karmeuksia kostosta tai itsepuolustukseksi. Tarina jättää paljon miettimisen aihetta esimerkiksi siitä, miten nuoret hakkaavat toisiaan ja sivullisia ilman syytä. Yli sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa on läsnä nykyajan hedonismi ja empatian puute. 1990-luvulla hoettiin, että sääli on sairautta. Kaikki oli silloin – ja taitaa olla yhä – sallittua. Hyde edustaa itsekeskeisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Hän näyttää, että mitä tahansa voi tapahtua, tai mitä tahansa voi tehdä, jos meissä piilevät viettien, vaistojen ja halujen annetaan päästä valloilleen. Hyde on yhteensä Jekyllin luonteen huonot piirteet.  Hän ei kuulu tuon ajan näkemykseen hyvästä ihmisestä. Toisaalta Hyden kautta Jekyll saattoi elää vapaasti. Hyde tavallaan edustaa elinvoimaa?

Onko tässä kirjassa ollut jotain sellaista, joka olisi herättänyt pahennusta aikanaan? Eivätkö ihmiset kauhistuneet? 1800-luvun Englannissa paheita oli ja niiden olemassaolosta tiedettiin, mutta niistä vaiettiin. Pahanteko tai synnillisyys oli silti maan tapa.

Mitä mieltä olette siitä, että hyvä ja paha puoli erotetaan toisistaan? Jekyllin teoria ei toimi, sen osoittaa kirjan loppu. Jekyll kuolee, sillä paha pakottaa tappamaan hänet. Aika lohduton kuva.

Millainen on kontrolli silloin, jos hyvä ja paha todella ovat yhtä aikaa läsnä? Taidetaan mennä mukaan niihin laineisiin, jotka ovat vallalla kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Jekyll on oikeastaan yhtä tosi molemmissa olemuksissaan. Jekyll ja Hyde tiedostivat kumpikin toisensa. Jekyll on turhautunut; häntä ottaa päähän se ponnistelu, jota hyvänä oleminen vaatii. Siksi mato hänessä kaivautuu esiin. Tällainen turhauma on yhä meidän ajassamme läsnä; sitä voidaan vieläkin pitää selityksenä.

Ja missä on piste, jossa Jekyllistä tulee Hyde?  Se taitaa riippua ihmisestä, siitä miten hänet on kasvatettu. Hyde on varmasti aivan erilainen eri kulttuureissa ja eri ihmisillä.

Onko olemassa oikeasti pahaa? Jos on oikeasti hyvää, on myös oikeasti hyvää. Tarina kertoo karusti: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja kun tekee ensimmäisen kerran pahaa, pahanteko on sen jälkeen helppoa. Tunteet kovettuvat. Mutta mikä on paha ja missä se on? Onko olemassa jotain ruumiillista pahaa? Onko mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin menemme? No ainakin olemme pitkälti oman kulttuurimme ja/tai yhteiskuntamme tuotteita. Ja niin ihmisillä kuin kulttuureilla/yhteiskunnilla on pimeä puolensa?

Olennaista näiden kysymysten kannalta on se, että Jekyllin kehittämä rohto koostuu suolasta ja nesteestä. Ja se, että muutoksen aikaansaava reaktio syntyy aineen epäpuhtaudesta. Tällä seikalla on oltava jotain symbolista arvoa. Sattumageneraattori? Onko tarinan vitsi nimenomaan siinä, että Jekyll teki tieteellisiä tutkimuksia, mutta onnistuminen oli kiinni sattumasta, epäpuhtaudesta? Onko pahalle altistuminen sattumaa? Tämän voisi ymmärtää niin, että tiedostamaton tai alitajunta on ”epäpuhtautta”.  Alitajuntaa ei tuohon aikaan hyväksytty. Tosin eihän alitajuntaa silloin tunnettukaan sellaisena kuin nykyään…

Kun hyveellistä elämää vaaditaan sääntöjen ja oppien mukaan, ei hyvän tekeminen toimi. Hyvän täytyy lähteä sisältä; silloin halut ja teot toimivat missä tahansa ympäristössä. Toisaalta Jekyll kyllä tiesi, mitä teki Hyde’ina. Hän ei täyttänyt omia tavoitteitaan, hän ei piitannut niinkään yhteiskunnan hyveistä.

Jekyllin ei kuitenkaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Hän piti Hyde’ia syyllisenä.

Onko sitten eroteltavissa paha pahat ja satunnaisesti purskahtelevat pahat? Miten paljon pahuutta nykyään selitetäänkään sairaudella? Onko pahuus sairautta? Nykyään Hyde’iin suhtauduttaisiin hoitoa tarvitsevana. Eikö ole tervettä pahaa? Onko olemista todellista hyvää ja pahaa?

Mitä jos Jekyll/Hyde olisi nainen? 1800-luvulla naisilla oli vain yksi pahe. Ja siitähän kertoi Rouva Bovary…

Kuvaako Hyden olemus sitä, että ihminen alentuu eläimen tasolle, kun antautuu mielihaluilleen? Nykyään tappaminen on ulkoistettu sotilaille – ja teurastajille.

Mikä oli muiden ihmisten merkitys tarinassa? Tohtori Lanyonissa [tohtori Jekyllin ystävä ja tiedemieskollega] tapahtumat herättävät niin voimakkaita tunteita, ettei hän kestä niitä. Mitä toiset henkilöt oikein edustavat? Lanyon edustaa ehkä yhteiskunnan normeja. Hän (yhteiskunta?) ei kestä toisenlaista todellisuutta, jonka Jekyll näyttää. Herra Utterson taas tekee koko ajan tapahtumia selittävää ja kokoavaa tarinaa.

Välillä kerronnasta tulee humoristista vaikutelmaa.

Aivan loistava kirja. Tarina on loppujen lopuksi ennalta arvattava, mutta silti se sai ajatteluprosessin käyntiin. Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yhtä aikaa moderni ja ajaton. Romaani on tosiaan hyvin ajankohtainen, vaikka on yli sata vuotta vanha.

Romaanissa on jotain samaa painostaa tunnelmaa kuin on Sudenmorsiamessa. Hyvän ja pahan asetelma on mielenkiintoinen, mutta en pidä tunnelmasta.

Loppu on niin mielenkiintoinen, ettei sitä oikein ehdi sulattaa. Kirjan alkua pitää lukea uudestaan, kun jää miettimään loppua. Tarinan nostattamia moraalisia ja muita ajatuksia pitää tosiaankin jäädä miettimään. Romaani on siitä hieno, että tarina itsessään on naiivi, mutta silti siitä nousi todella paljon mieleen pohdittavaa. Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu; joustavaa tekstiä.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on tosiaankin kestänyt aikaa 150 vuotta!

 

Huhtikuu 2011 – Camus: Putoaminen

Albert Camus’n (1913−1960) Putoaminen, joka alkukielellä ilmestyi 1956, on Jean-Baptiste Clamencen, katumuksentekijä-tuomarin monologi. Amsterdamilaisessa kapakassa, geneverin äärellä Clamence kertaa elämänsä vaiheita ja tekee tunnustuksia nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille – ja lukijalle. Seuralaisen virkkeitä ei romaanissa kirjoiteta, mutta kertoja kyllä puheessaan vastaa hänen kuulumattomiin kommentteihinsa. Clamence tilittää menneisyyttään menestyneenä, pariisilaisena asianajajana, huolettomuuttaan ja hedonismiaan. Ja pikku hiljaa hän paljastaa säröjä, jotka murentavat hänen uskoaan omaan täydellisyyteensä. Putoaminen onkin eksistentialismiksi kutsutun kirjallisuuden suuntauksen klassikko: se pohtii ihmisen olemassaolon kysymyksiä, elämän mielekkyyttä, valinnanvapautta ja vastuuta valinnoista, modernin ajan epätoivoa. Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957, samana vuonna kuin Putoamisen suomennos ensimmäisen kerran ilmestyi.

 

Yksi piiriläinen ottaisi Camus’n teoksen mukaansa autiolle saarelle, toinen ei syttynyt yhtään, kolmas mietti tarvitsevansa toisenkin lukukerran…

 

Romaania on raskasta lukea; sitä vain yritti lukea, se ei temmannut mukaansa. Vaikeus syntyy tästä yhden monologin tyylistä – ja siitä, että kertoja kiertää ja kiertää kuin kissa kuumaa puuroa yhtä ja ratkaisevaa tapahtumaa. Ensimmäinen reaktio onkin, että pitääkö tämä lukea. Tai sitten kirja pitäisi lukea kahteen kertaa, että tarinaan pääsisi kiinni. Kaksi lukukertaa varmasti riittää. Mutta voisi tähän jäädä niin koukkuun, että lukisi tarinan kerran vuodessa.

Kerronnassa on kyllä paljon lentäviä lauseita ja hienoja ajatuksia, mutta ne ovat paradokseja. Ajatukset eivät todellakaan ole yksioikoisia.

Romaani on toisaalta hienosti rakennettu, siinähän on keskellä huippu ja lopussa saadaan asioihin selvyys. Sekin on kiintoisaa, kuinka kertoja puhuttelee kuulijaansa kohteliaasti ”monsieur” – ja kuinka, lopulta hänen keskustelukumppaninsa onkin melkein kuin hän itse.

Tarinassa kuulija on itse asiassa aktiivinen. Romaani on hienosti rakennettu juuri siksi, että siinä annetaan ymmärtää, että kuuntelija kommentoi. Samalla lukijasta tulee kuuntelija.

Clamencen monologissa puhutaan suurista teemoista, ainakin uskonnosta ja tuomareista. ”Älkää tuomitko, että teitä ei tuomittaisi.” Tuomitsemisen oikeutus on tosiaankin mielenkiintoinen teema. Onko onnellisempien tähtien alla syntyneellä ihmisellä oikeus tuomita muita? Miten pärjäisi itse, jos joutuisi samaan tilanteeseen kuin Clamence? Pelottaisiko niin paljon, ettei uskaltaisi tehdä mitään? Jokainen joutuu joskus kertojan tavoin joen yli kulkevalle sillalle ja valitsemaan, mitä tehdä. ”Älkää odottako tuomiopäivää, se on joka päivä.”

Ikään kuin kirjan mukaan ihminen olisi valmis tekemään miltei mitä tahansa päästäkseen tuomitsemaan toisia ja vierittämään syytä toisten niskoille. Katumuskin voi toimi välineenä vallankäyttöön. Tarinan katumuksentekijä-tuomari haluaa moraalisen oikeutuksen sellaisten mollaamiseen, jotka eivät kadu. ”Mitä enemmän syyttää itseään, sitä paremmin on oikeus tuomita toisia.”

Clamence puhuu toisille vähentääkseen omaa taakkaansa. Monologi on kuin rippi – tosin petollinen sellainen, koska Clamence haluaa oikeastaan saada toiset ihmiset nalkkiin. Hän koettaa paeta omaa tuomiotaan ja ovelana asianajajana keksii totta kai keinot: kun hän syytettynä onnistuu todistamaan kaikki syyllisiksi, hänen oma syyllisyytensä lievenee. Taitavan juristin strategiana on juuri peilata itsesyytökset toisiin ja kuulija/lukija huomaakin katsovansa itseään. Kuin me kaikki olisimme samanlaisia paskiaisia. Mitään lieventäviä asianhaaroja ei saa ottaa huomioon, me kaikki olemme yhtä syyllisiä.

Mutta aina ei, eikä koko ajan, voi ottaa kuuntelijana vastaan toisten syntejä.

Muita yleisinhimillisiä teemoja ovat ihmisen heikkous, tekopyhyys, mukavuudenhalu ja narsistinen itsepetos. Kaikilla hyveillä ja arvokkailla asioilla on kurja puolensa, eivät sanat tai teot ole puhtaita. Ihmisen motiivit tekevät arvoista raadollisia. Ja kaikki totuus on suhteellista. Tai totuuksia on monia ja kulloisessakin tilanteessa valitaan se sopivin ja ”taitavin”. Kirja innostaa myös pohtimaan sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa. Jokainen suuria ja kauniita sanoja käyttävä puhuja kai pelkää tilannetta, jossa joutuisi siirtymään sanoista tekoihin – ja oman turvallisuutensa uhallakin tekemään jotain toisten hyväksi.

Mutta selviäisikö elämässä, jos ei olisi kaksinaamainen?

Tarinassa puhutaan myös jokaiselle ammattialalle ominaisista korkealentoisista retoriikoista, joihin lopulta aletaan uskoa. Clamencen monologi tekee tragikomediaa poliittisesta korrektiudesta. Ideologiat lähtevät elämään omaa elämäänsä. Ja käytöstä perustellaan ideologioilla.

Romaani kuvaa (asianajajan) arvonihimilismiä: Clamence puhuu ja puhuu, eikä lopulta osaa ottaa mitään inhimillistä todesta. Mikään ei tunnu miltään.

Yksi mielenkiintoinen teema on itselleen nauraminen. Ja toisaalta pelko joutua naurunalaiseksi. Tarina antaa ymmärtää, että jos sinulle nauretaan, naura ensin itsellesi. Silloin vedät maton sinulle naurajien alta. Tavallaan romaani kertoo oman epävarmuuden tiedostamisesta. Alussahan päähenkilö antaa vaikutelman täydellisyydestä. Arkipäivässä hänen ei tarvitse taistella mistään, hän selviytyy kaikesta. Ei hänestä tosin mitään sankaria tule, hän vain voittaa aina oikeusjuttunsa.

On romaanissa myös orjuuden ja vapauden teema. Vapaudessa on se pirullinen puoli, että ihminen joutuu tekemään valintoja. Äärimmillään vapaus on sitä, että ihminen tekee sen, minkä tekee. Päähenkilö ryhtyykin ylistämään orjuutta. Tarinassa ei kuitenkaan tule esille se, Clamence käyttäytyy niin kuin käyttäytyy siksi, että hän saa käyttäytyä näin. Siinä ei itse asiassa anneta ymmärtää, että vastaavanlaiseen elämiseen olisi lupa. Mutta kuitenkin ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Kirjailija välttelee moraalisia kannanottoja. Sitä jääkin miettimään: Mikä on oikeaa oikeutta? Ylipäätään, mikä oikeus on oikeutta? Clamencen puheissa mustasta tulee valkoista ja valkoisesta mustaa.

Nimenä Putoaminen on mielenkiintoinen. Se viittaa konkreettiseen putoamiseen sillalta, mutta on siinä myös lankeamisen symboliikkaa. Ihminen, joka ylentää itsensä, alennetaan. Ja Clamence, joka rakastaa korkeita paikkoja, päätyy aavaan ja laakeaan Hollantiin.

Clamence on ranskalainen ja elää ”vanhalla ajalla”, mutta silti hän on hyvin nykyaikainen. Ja tarina on hyvin moderni. Putoaminen puhuu ihmisenä olemisesta, modernista ihmisestä. Clamencen hahmon kautta nousee esiin hirveän hyviä oivalluksia – kuten se, että kaikki me kuvittelemme olevamme poikkeustapauksia, erikoisia. Kirjaa lukiessa kyllä unohtuu kokonaan sana ”empatia”…

Päähenkilöstä tulee kuitenkin vaikutelma, ettei hän ole omassa elämässään esillä omana itsenään. Kerronta antaa ymmärtää, että Clamence vain esittää olevansa alussa yhtä ja lopussa toista. Kaikki elämässä on vain esittämistä! Clamencen katumuskaan ei ole aitoa; hän laskelmoi syyllisyydellään. Kirja, elämä, puhe… kaikki on synkkää yksinpuhelua, peliä ja teatteria.

Kirja antaa raadollisen kuvan ihmisestä, mutta silti se on lohdullinen. Vaikka ihminen voi paeta tuomiota, hän ei voi paeta omaatuntoaan. Mutta voiko ihminen muuttua?

Putoaminen on niiiin ranskalainen. Siinä on liian paljon puhetta ja asiaa. Tarina ei lainkaan hengitä. Ihailen kyllä kirjailijaa. Kirja on hienosti kirjoitettu, vaikka teksti tuntuikin aluksi ylimieliseltä. Ihailen siis, vaikka en tästä kirjasta välitäkään. Romaani ei hetkauta yhtään.