Joulukuu 2010 – Hautala: Salo

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja joulukuussa 2010Turkka Hautala (s. 1981) kertoo esikoisromaanissaan Salo (2009) kotikaupungistaan ja sen asukkaista, äärimmäisen arkisista tapahtumista yhden illan ja yön aikana, monen ihmisen näkökulmasta. Eri ihmisten tarinat lomittuvat toisiinsa, kun yhden episodin sivuhenkilö nousee päähenkilöksi seuraavassa kohtauksessa ja yksittäinen tapahtuma kiertyy edellisestä kertomuksesta seuraavaan. Episodeista nivoutuu vähitellen mosaiikki, joka heijastaa pikkukaupungin elämänmenoa yritysjohtajasta grillimyyjään, maahanmuuttajasta rasistiin, ensihoitajasta vaimonsa murhanneeseen opettajaan, lehdenjakajasta pornoa kuluttavaan nörttiin. Kohtauksia rytmittävät murrekieliset jaksot, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tulkintoja omasta elämästään ja kaupungin mielenmaisemasta. Hautala kuvaa henkilöitään erityisesti ajatusten ja puheiden kautta, vähemmän toiminnan ja tekojen läpi. Dialogit ovat reippaan puhekielisiä ja vahvasti murteellisia. Nimeä Salo ei muuten mainita kertomuksissa kertaakaan.

 

Salo kiinnostaa piiriläisiä:

 

Aivan erinomaisen nautittava kirja. Episodit on rakennettu ja ketjutettu taitavasti. Kertomukset ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia, eikä niiden toivoisin loppuvan. Kirjallehan tällainen on ansioksi! Episodiromaaniin sopii hyvin, että kertoja ja tyylilaji vaihtuvat tarinasta toiseen.

Kirjailijan käsitys Salosta on aika ankea, hän kai kertookin oman totuutensa. Omissa muistikuvissa se voi olla idyllinen pikkukaupunki, yhteisöllisyyden paratiisi, eikä ainakaan koulussa näkynyt luokkaeroja. Kaupungin nimeä ei kertaakaan mainita tarinoissa, mutta kyllä asukkaat – entiset ja nykyiset – tunnistavat paikat.

Mutta onko tämä sittenkään Saloa? Kirjan alussa oleva, sanakirjasta poimittu pätkä ’salosta’ antaa ymmärtää, että s/Salo voisi olla yleisluontoinen. Kirjailija suorastaan ilkamoi ’salon’ määritelmällä. Hän tarkoittaa salolla henkistä erämaata, jossa ihmiset etsivät toisiaan ja itseään, vaikka olisivat fyysisesti ihan kylki kyljessä?

Yksinäisyyden teema on käsin kosketeltava; yksinäisyys yhdistää näennäisesti toisistaan kaukana olevia ihmisiä, kuten yritysjohtajaa ja narkomaania. Ja on ihastuttavaa, kuinka henkilöt peilautuvat toistensa kautta. Esimerkiksi episodeissa, joissa nörtti ja lehdenjakajatyttö kohtaavat, muodostuu tietokoneella päivästä ja yöstä toiseen notkuvasta pojasta aivan erilainen kuva hänen itsensä kertomana ja tytön kuvaamana. Tytön kautta peilautuva kuva pojasta on suorastaan järkyttävä. Tällainen tekee episodirakenteen jännittäväksi. Se, mitä nörtti kertoo itsestään, ei tietenkään ole luotettavaa. Vasta tytön kautta saa kuvan siitä, millainen poika todella on.

Toinen jännä teema on se ambivalenssi, joka liittyy Saloon ja muihinkin pikkukaupunkeihin. Yhtäältä näistä kaupungeista halutaan pois, toisaalta niihin kiinnytään. Osa romaanin henkilöistä taitaa olla syntyperäisiä salolaisia, osa taas muualta tulleita.

Hahmot ovat niin tosia. Nakkikioskin pitäjä on aivan ihana. Voiko tällaisia ihmisiä ollakaan? Onko uskottavaa, että myyjä antaisi tuntemattomalle juopolle rahaa? Vanhan kansan ihmisissä heitä tosiaan on. PV on jännä henkilö. Onko hän kirjailijan alter ego? Teknisen työn opettaja on paradoksi, karmiva kylläkin. Kurdi on myös ihana, sympaattinen. Hän jaksoi mennä tyttöystävänsä sukujuhliin, vaikkei suomalaisista juhlista voikaan tietää, onko kyseessä häät vai hautajaiset, kun ruokalista on aina sama. Kurdin tarinassa hienoa dialogia, erityisesti silloin kun hän joutuu pahoinpidellyksi. Maahanmuuttajana hän kuvautuu paradoksina: hän on romaanin henkilöistä sosiaalisin ja lopulta myös isänmaallisin, ja hän on rauhallinen siinä missä suomalainen temperamenttinen.

Mikään hahmoista tai tapahtumista ei hämmästytä; mikään ei vaikuta epäuskottavalta. Se, ettei olla tekemisissä naapureiden kanssa, on täysin normaali kaupunkimainen ilmiö. Lopulta ihmiset tapaavat verityön äärellä – ja silloinkin heidän keskustelunsa keskinäistä nokittelua. Kohtaus, jossa ambulanssimiehet ja poliisit puhuvat verisen ja pilkotun ruumiin yli, on kuvauksena hurja mutta kuitenkin jollain lailla hyvä. Siinä on makaaberia huumoria, kun kerronnassa leikataan vielä näkyviin hautausurakoitsijan auto ja sen kyljessä oleva teksti ”Vain sureminen jää sinulle”.

Tarinoista voi lukea satiiria Nokian sloganista ”Connecting people”. Tavallaan ne kuvaavat myös varsinaissuomalaista luonnetta. Seudun asukkaat ovat epäluuloisia, eivätkä päästä lähelleen. Heillä on tiukasti omat reviirit.

Kieli on helppolukuista, välillä Hotakaisen Juoksuhaudantien mieleen tuovaa ilotulitusta ja välillä pelkistettyä, aforistista ja ajatuksia herättävää. Murteella kirjoitetut episodit yhdistävät tarinat. Translitteraatio on kuitenkin outo ja vaikealukuinen. Eikä Salossa välttämättä puhuta tällä tavalla. Tutun murteen lukeminen on helppoa, mutta vierasta puheenpartta on vaikea jo kuunnellakin. Murteesta saa kyllä kiinni, jos ajattelee ihmistä, joka puhuu sillä tavalla. Kieli voi silti rasittaa ja olla vaikea ottaa vastaan. Salon seudun kieli on – miten sen kauniisti sanoisi – epäesteettistä. Toisaalta säksättävä, töksähtelevä ja lauseet kieltosanoilla aloittava murre sopii romaanin teemaan. Se korostaa kommunikaation ja toistensa kohtaamisen vaikeutta. Olisi kirja toiminut ilman murrettakin.

Kyllä Suomi on muuttunut. Missä vaiheessa Suomi oikein notkahti romaanin kuvaamaan maailmaan? Kun taloudellinen hyvinvointi saavutettiin, ihmisten arvot menivät sekaisin. Entä minkä tai kenen vika on, että paikkakunnan homogeenisuus ja koheesio ovat hajonneet? Kirjailija esittää vaihtoehtoja siihen, mitä on voinut tapahtua. Ja nakkikioskin pitäjä edustaa tavallaan pysyvyyttä. Irakilaisten puolella taas tuntuvat olevan kirjailijan sympatiat. Tästä s/Salosta tulee mieleen, kuin monivärinen jokin paikka voikaan olla, kun vähän esirippua raottaa. Mitä kaupungista ja maisemasta löytyisikään, jos menisi soittamaan ovikelloa? Nythän tarinoiden kautta vain vähän pintaa syvemmälle raapaistaan. Silti romaanissa kuvataan sitä valtavaa muutosta, joka on juuri meidän aikanamme tapahtunut. Ja siinä kuvataan myös, kuinka mitä tahansa voi tapahtua, eikä mikään tunnu miltään. Liiat kokemukset ja ärsykkeet turruttavat.

Tarinoiden perusajatus on, että ihminen on aina ihminen. Ihmiset ovat aina samanlaisia, vaikka kieli heitä erottaa. Tai entä jos kirja tarkoittaakin, että ihmiset ovat sellaisia kuin heidät tarinoissa kuvataan? Että on mukavia ihmisiä ja sitten ei niin mukavia tapauksia? Kurdi itse asiassa katsoo hyvin analyyttisesti suomalaisia. Ikään kuin maahanmuuttaja kertoisi meille, että vaikka on ”yksi kansa”, meitä onkin täällä moneen lähtöön. Romaani on kuin kavalkadi siitä, miten moneksi meitä on. Tarinat kuvaavat myös sitä, miten luonteva lähentyminen voi tapahtua vasta sitten, kun kommunikointia rajoittavat tabut on murrettu. Luonnollinen kontaktin puuttuminen näkyy henkilöiden laukomien ”vitsien” kankeutena.

Alakuloinen, mutta kuitenkin optimistinen ja lämpöä huokuva kirja. Tarinat lopettaa episodi, jossa äiti pystyy kommunikoimaan vammautuneen poikansa – ihan ilman Nokian kännykkääkin. Allegorisesti tämä äidin rakkaus antaa salolaisille pilkahduksen toivosta.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s