Helmikuu 2011 – Kallas: Sudenmorsian

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja helmikuussa 2011Aino Kallaksen (1878–1956) Sudenmorsian, jonka alaotsikko on ”hiidenmaalainen tarina”, ilmestyi vuonna 1928. Se on kulttiklassikko, balladimainen mestarityö kiellellystä rakkaudesta. Pienoisromaanin sudenmorsian on Aalo, hiidenmaalaisen metsävahti Priidikin nuori ja hurmaava vaimo. Pariskunta on kerran seuraamassa sudenajoa, kun Aalo kuulee susien kutsuvan. Sinä hetkenä syttyy nuorikossa pakottava kaipaus suolle, juosta sutena susien joukossa. Viimein valkeana juhannusyönä hän tottelee verensä paloa ja muuttuu vainotuksi ihmissudeksi. Hän lumoutuu intohimosta ja vapaudesta, mutta yhteisön silmissä hän on Perkeleen riivaama, noiduttu. Samaa teemaa kaiken nielevästä ja siksi tuhoavasta rakkaudesta Kallas varioi kaikissa 1920-luvun teoksissaan. Sudenmorsian onkin yksi kolmesta itsenäisestä tarinasta, jotka yhdessä kulkevat nimellä ”Surmaava Eros”. Sen sisarteoksia ovat intohimoiset, sovinnaisuuksista piittaamattomat Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Nämä tarinansa Kallas on luonut omaperäisellä, arkaaiseksi kutsutulla tyylillään.

 

Piiriläiset vaikuttuvat:

 

Eestin kielen opiskelusta on hyötyä, kun lukee tällaista arkaaista kieltä ja virolaiseen kansantaruun perustuvaa tarinaa. Romaanin kielestä tulee läpi viron kieli, muistumia ja yksittäisiä sanoja. Kielessä kuulostaa kuin konsonantit olisivat pehmeämpiä. Tekstissä on paljon outoja sanoja, niihin ei kuitenkaan välttämättä takerru tai kiinnitä erityistä huomiota.

Aluksi Kallaksen tyyli tuntuu hankalalta, mutta kun kielen rytmistä saa kiinni, pääsee tarinaan mukaan. Erityisesti verbit antavat kielelle sen rytmin. Oikeastaan koko ensimmäinen lukukerta voi tuntua hankalalta, mutta tämä toinen kerta sujuu jo.

Minkä takia Kallas on halunnut kertoa juuri tämän tarinan vuonna 1928? Mikä on sen allegorinen tarkoitus? Voisiko siinä olla kyse naisen ristiriidasta kodin ja elämänuran välillä? Seksistä ja kiihkosta? Romaania voisi tosiaan lukea 1920-luvun naisen emansipaation allegoriana. Mutta miksi emansipaatio on demonisoitu? Miksi se olisi paholaisesta peräisin? Ehkä tarinassa on kyse diplomaatin rouvan valinnasta: perhe ja äitiys vai se kirjallinen harrastus, joka tässä on allegorisesti demonisoitu? Niin kuin ihmissusi tapetaan hopealuodilla, täytyy taiteilijakin surmata lopullisesti.

Tarinassa on makeita parodisia elementtejä. Kirjailija ironisoi raamatullisuutta ja kristillisyyttä. Tarina on kuin kieli poskessa kirjoitettu. Mutta meidän on kuitenkin vaikea sanoa, miten parodinen teos lopulta on. Paljon siitä tosiaan tuntuu parodiaa olevan, mutta toisaalta siinä on tietoisesti haettu vanhahtavaa kieltä.

Hirveän hyvä tarina. Se sopii hyvin oopperaan, libretoksi jo sellaisenaan. Kirja on muuten sovitettu myös yhden naisen monologiksi. Näytelmänäkin kertomus on todella hieno. Monologiksi se sopiikin, ovathan muut henkilöt enemmän tai vähemmän statisteja.

Tarina on tosiaankin vaikuttava. Siinä on monia ulottuvuuksia, sekin kuinka vaikeaa on olla puoliso tai äiti. Se on avoin; sitä voi lukea ja tulkita todella monen suuntaan.

Loppu on kyllä paatoksellinen, siinä annetaan moraalinen ohje kuin lestadiolaisen papin puheessa. Mutta kyllä rivien välistä voi lukea, ettei tällaisessa tilanteessa, ihmissutena Daimonin riivaamana, ole realistista valinnanvapautta. Siksi missään vaiheessa ainakaan kertoja ei moralisoi eikä syyttele. Susi ei kutsu Aaloa houkutellakseen; ulvonta on vääjäämätön käsky. Tarinassa on voimakas ennalta määräämisen ääni: kristitty ei voi mitään, kun demoni vie. Daimoni ja kristinusko kamppailevat ja tuon taistelun päätös on ennalta asetettu.

Mutta jos sävyn ymmärtää ironisena, viesti kääntyy päälaelleen. Kirjailija on tavallaan itse susi lampaiden vaatteissa.

Kerronnassa ei tule lainkaan esille, että Aaloa vihattaisiin ihmisenä, joka muuttuu ihmissudeksi. Pikemminkin vihataan sitä konkreettista pahaa, jonka hän sutena juostessaan aiheuttaa. Yhteisössä tuntuu herättävän vihaa nimenomaan lampaiden menetys, siis omaisuuden menetys. Esimerkiksi kun naiset tulevat saunalle, jonne Aalo on vetäytynyt synnyttämään toista lastaan, he syyttävät juuri lampaiden tappamisesta, eivät noituudesta.

Mutta mitä pahaa ihmissusi todella tekee? Lukija odottaa läpi tarinan, että Aalo joutuisi raatelemaan ihmisiä, mutta näinhän ei käy. Miksi sudet eivät raatele yhtään ihmistä? Tässä tarinassa olisi ainekset paljon suurempaan draamaan. Entä jos Aalo tapaisi miehensä suden muodossa ja susien vieteissä? Hyvällä tahdolla Aalon kaksoiselämä voisi onnistua. Mutta yhteisöllä sen enempää kuin aviomiehellekään ei riitä tahtoa. Yhteisö tuomitsee ihmissuden teot, mutta myös sen, että Aalo lähtee perheensä luota. Oikeastaan tuntuu kuin Aalolle tekisi pahaa tappaa. Mutta tappaminen kuuluu suden luontoon. Aalon hahmossa ja ristiriitaisissa tunteissa paljastuu veren pakottava vimma, mutta myös vapauden autuus. Raatelu nostaa hekuman.

Toinen allegoria romaanissa onkin ihmisen ja luonnon vastakkaisuus. Siinä on panteistista ja luonnonvoimaista teologiaa, joka ei millään sovi kristinuskon pirtaan. Metsän henki edustaa vaihtoehtoista uskonnollisuutta, jossa ihminen hylkää ihmisyytensä ja sulautuu osaksi luontoa. Metsän hengellä ei ole kasvoja.

Tämä paradoksi ja ristiriita läpäisee koko kirjan. Tarinassa on huikean kauniita kuvauksia luontoon sulautumisesta. Mutta samalla lauseessa voidaan pitää Aaloa Metsän hengen omana ja samalla Saatanan saaliina.

Kirjassa on vahva naisnäkökulma. Priidik on kuvattu yhtä heikoksi astiaksi kuin Niskavuoren miehet. Hän on tuuliviiri, yhteisön mielipiteiden varassa. Miksei Priidik tunnusta sudenmorsiamen lasta omakseen? Pelkuruuttaan? Kertomuksessa annetaan vaikutelma, että mies pitää Aalon erästä yöllistä vierailua unena. Haluaako hän torjua sen ajatuksen, että on itsekin antautunut paholaiselle? Ehkä Aalon vierailu onkin kuin Rosemaryn painajainen, arvoitus jonka jokainen lukija joutuu itse ratkaisemaan. Priidikin ja Aalon suhde pistää myös miettimään, kuinka hyvin miehet oikein naisensa tuntevat…

Miehen mielestä hienoin kohtaus kirjassa on se, kun Aalo kerran tulee yöllä kotiin ja haluaa paikata puolisonsa paidan. Herttaista, kuinka Aalo haluaa huolehtia tällaisesta arkipäiväisestä asiasta.

1600-luvulla noituus on ollut hyvä selitys monelle kummalliselle asialle. Kun kirjassa puhutaan noituudesta, siitä puhutaan pahana ja perkeleestä tulevana. Noitia on historiassa poltettu kirkon ulkopuolisina ja kirkkoa vastaan olevina. Itse asiassa (kirkon) historiassa kaikki vähänkin erilaiset on tuomittu. Kuinka kauheaa olisikaan, jos vieläkin noitia vainottaisiin. Mutta kyllä toisinajattelijoita demonisoidaan nykyisinkin. Esimerkiksi kommunisteja on leimattu ikään kuin noidiksi. Ja puheet ”pahan akselista” ja islamilaisten demonisointi ovat omalla tavallaan 1600-luvun noitavainoista saatua retoriikkaa. Vaikka ”noidat” eivät välttämättä pahoja olekaan; kulttuuri tekee noituuden hyväksi tai pahaksi. Noituutta ja taikauskoa ei kuitenkaan mitenkään voi olla kristinuskon rinnalla.

Arthur Millerin näytelmä Tulikoe muistuttaa arkaaisella tyylillään Sudenmorsianta. Se perustuu vanhoihin noitaoikeudenkäynteihin. Mutta näytelmässä kirjailijan sanoma on paljon selkeämpi kuin tässä romaanissa. Aino Kallas jättää viestinsä mystiseksi. Se on verhottu balladimaiseen tyyliin, sen voi käsittää kukin itsekseen. Niin paljon kertomuksesta jää ihmeteltävää, mitä oikein tapahtui.

Diplomaatin puolisona Kallas ei kai voinut kirjoittaa mitä tahansa. Jos ajatellaan, että romaanissa on allegorinen viesti, on ollut turvallisinta pukea se kansanballadin muotoon. Teksti on kuitenkin isänmaallista, eikä siinä suinkaan ole satanistista sanomaa muuten kuin korkeintaan rivien välissä. Seksikin tavallaan tuomitaan.

Mutta mitä ihmettä kirjailija tarkoittaa loppusanoillaan ”Kavahtakaamme siis kaikki noituutta [—] sekä riettaan hengen rienausta [—] kuka tuntisi paholaisen juonet”? Kunnon kristitylle heristetään sormea, mutta samalla annetaan ymmärtää, että paholaisen kutsuessa ei ihminen voi vastustaa, että paholaisessa on valta tehdä mitä lystää. Ja että ihminen voi nauttiakin menosta. Ehkä kirjailija viljelee ironiaa, kun viljelee kristillis-siveellistä paatosta. Tai sitten naisen ja/tai luonnon emansipoitumista ei voi välttää, sanoi miehinen teologia tai yhteisön säännöt mitä tahansa.

 

Mainokset

2 ajatusta artikkelista “Helmikuu 2011 – Kallas: Sudenmorsian

  1. Voi että kun tämä kirja oli ihana! 🙂 Pidin siitä todella paljon ja olen samaa mieltä kanssasi! 🙂 En malta odottaa että pääsisin lukemaan kirjan yhä uudelleen täysikuun valossa nuotion äärellä keskellä metsää vailla mielikuvituksen rajoja.

    • Voi ihana Joonas! Nyt tiedän että sinunlaisiasi herkkiä miehiä on olemassa :’) Voisimme kenties lukea kirjaa yhdessä.Vuorotellen toinen toisellemme. Täydenkuunvalossa, vain me kaksi, ja tietenkin sudenmorsian 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s