Maaliskuu 2011 – Sahlberg: He

Asko Sahlberg: HeNykyään Göteborgissa asuvan Asko Sahlbergin (s. 1964) historiallista romaania He (2009) kuvataan takakansitekstissä shakespearelaisiin mittoihin nousevaksi petoksen ja koston näytelmäksi. Tiiviisti kerrottu tarina alkaa, kun pohjalaisen maatalon esikoispoika Henrik palaa kotiin Suomen sodan jälkeen vuonna 1809. Nuorin poika Erik on samaan aikaan ajanut elämänsä umpikujaan. Sodassa veljekset olivat eri puolilla rintamaa: Henrik keisarin armeijassa ja Erik ruotsalaisen kuninkaan joukoissa. Miesten välejä hiertää kuitenkin jo yhteinen rakastettu Anna, jonka toinen menetti ja toinen sai. Äänen romaanissa saavat myös kaiken näkevä muonamies, kaupungista aikoinaan maalle joutunut emäntä ja kiusattu, katkeroitunut serkkupoika Mauri. Kertojien kautta alkavat vanhat kaunat, vaietut sanat, tehdyt ja tekemättömät teot purkautua auki kohti hävitystä. Tässä pienoisromaanissa menee lopulta rikaskin talo hevosesta. He on Sahlbergin yhdeksäs romaani.

 

Pieni suuri romaani saa piiriläiset vähän ymmälleen:

 

Ihailen Sahlbergin kieltä. Pätkiä tästä romaanista voi lukea ääneen. Kieli on yksinkertaista, mutta siitä saa uskomattoman paljon. Se on kuin runoutta. Ei suinkaan. Kieli on puuromaista; se on kaikkien luovan kirjoittamisen ohjeiden vastaista. Tekstissä esimerkiksi vilisee attribuutteja.

Kerronta on kuin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus. Se on niin visuaalista, että koko ajan tuntee olevansa itse mukana, sisällä jossain kohdassa. On kuin eläisi kirjallisuuden Kauniissa ja rohkeissa. Mikään tarinassa ei lopulta ole sitä, miltä alkujaan näyttää olevan. Miljöö ja tapahtumat ovat oikeastaan olevinaan vanhaa. Lukiessa syntyy hassu vaikutelma siitä, että romaani kyllä kertoo Suomen sodasta, mutta se onkin kirjoitettu nykypäivään.

Keitä oikein ovat ”he”? Voisiko kirjan nimi viitata henkilöihin itseensä? Hehän ovat kuin ”he”, ulkopuolisia, toisia ja sivullisia. Vasta aivan lopussa heidät kohdataan todellisina henkilöinä, yksilöinä. Muuten tarinan kuluessa heistä mennään ikään kuin ohi.

Mikä tässä tarinassa on petosta? Kuka tässä – juridiselta kannalta – erehdyttää toista? Kuka muka toimii kuin tekisi petoksen? Kaikki pettävät kaikkia. Petos tapahtuu enemmän humanistisella kuin juridisella tasolla. Esimerkiksi se, ettei Henrik saanut naapurin isännältä luvattua hevosta, on jo yksin konkreettinen petos. Mutta pettikö isäntä nuorukaista tahallaan vai oliko hänen motiivinaan halu auttaa Henrikiä? Kenen näkökulmasta siinä tapahtui petos? Henrik kuitenkin suhtautui tapaukseen petoksena, vaikka sanat ja teot eivät ehkä itsessään olleetkaan pettäviä. Hänen näkökulmastaan isäntä ja saman tien maailma pettävät.

Ja kyllä emäntäkin pettää poikiaan, kun hän kertoo totuuden perheestä vasta silloin, kun Erik ja Henrik ovat tappamassa isäänsä.

Miten näette sen petomaisen hevosen, joka Henrikille oli luvattu? Mihin hevonen oikein johtaa tarinassa? Ehkä hevonen on miehen malli: miehen pitää olla kova vahva. Tai sitten eläin on ihmisen psyyken symboli, identiteetin mitta. Tai kuin nykyajan Mersu. Kerronnassa tuodaan hienosti esille, kuinka Henrik ja hevonen ovat yhtä. Hevonen on osa Henrikin minuutta ja Henrik hevosen ”minuutta”. Maskuliiniseen hevosteemaan liittyy tavallaan sekin, että Henrik vain otti Annan. Hän ei tainnut puhua tytöstä tämän isän kanssa.

Miten veljekset ajautuvat sodassa eri puolille? Henrik mene jo ennen sotaa Pietariin, eikä hän oikeastaan tiedä joutuvansa sotaan. Ja tarina antaa ymmärtää, että molemmat ovat päätyneet elämässään umpikujaan ja ovat väärässä paikassa väärään aikaan.

Miten ihmiset ovat riivattuja sillä tavalla kuin tässä kirjassa kuvataan? Sanojen ja tapahtumien perusteella henkilöiden taustoja kun ei voi ymmärtää. Kirjailijan olisi pitänyt kertoa enemmän emännästä. Miten vanhat asiat oikein vaikuttavat perhe-elämään? Äidin tausta on tärkeä perheen elämän kannalta.

Kaikkien miesten, paitsi muonamiehen, kohtalo on tässä kirjassa hirveä.

Romaanin asetelma sotineen ja petoksineen on kyllä hedelmällinen, mutta itse kerronta kökköä ja synkkää. Tarina on epäuskottava. Ei sitä kai ole tarkoitettukaan uskottavaksi, mutta silti… Synkkiä on ajatellut tämä kirjailija, joka kuulemma asuu lehdon reunalla.

Nämä ovat lukeneet hapanta kirjaa! Tarinassa on tarkoituskin käydä mielen pohjamudissa, mutta on tässä valoakin.

Miksi Henrik hyppää jokeen romaanin lopussa? Mies on pitänyt ikänsä yllä sellaista julkisivua, että on muita parempi. Lopussa fasadi hajoaa. Hahmo on oikeastaan paradoksaalinen: julkikuva on vahva, mutta sisältä mies on roskaa. Kun kerronnassa kuvataan Henrikin olosuhteita Pietarissa, alkaa nähdä, ettei hän itse asiassa olisi halunnut olla siellä, eikä hän halunnut sotaankaan. Henrik häpeää, että hän tulikin maailmalta kurjista olosuhteista, eikä sankarina. Ja hän salaa Pietarin kokemuksensa.

Romaani muuttuu, kun Maurista tulee tavallaan toinen päähenkilö. Surkeasta ja säälittävästä käenpojasta tuleekin suuri vehkeilijä. Tuleeko Maurista myös lopulta voittaja? Tuleeko hänestä kaiken onnellinen? Mitä hän oikein lopulta haluaa?

Miksi kirjailija on sijoittanut kirjan Pohjanmaalle? Ainakin tätä kautta tulee esille kontrasti Turun (kaupungin) ja provinssin (maaseudun) välillä. Pohjanmaa on sopiva paikka, koska siellä ei puhuta vaan tehdään tai toimitaan. Henkilöhahmot tässä tarinassa olettavat paljon – ja olettamukset ja niiden mukaiset teot menevät ihan pieleen. Ja omaisuuden merkitys on aina ollut suuri siellä läntisessä Suomenmaassa. Asenne on vasta nykyään hajoamassa. Tarina on sidoksissa nimenomaan Pohjanmaahan – ja puhumattomuuteen. Vihan tunteet runtataan hirvittävän syvälle. On kuitenkin olemassa säännöt, joiden mukaan sivistyneet ihmiset käyttäytyvät.

Ansaitseeko joku henkilöistä moraalista paheksuntaa? Oikeastaan kaikissa oli vähän kaikkea, hyvää ja pahaa. Mauri esimerkiksi on säälittävä, mutta häneltä löytyy toisaalta älyä ja omaisuutta. Jos oma itsetunto nyt sitten vaatii sellaista tapaa, jolla hän toimii… Toisilla hahmoilla taas itsetunto alkaa lopulta rakentua sisältä käsin, ei niinkään omaisuuden kaltaisista ulkoisista seikoista. Kaikki hyvä tarinan kuluessa on oikeastaan Maurin tekemää. Mutta ei hän tehnyt tätä ”hyvää” hyvästä sydämestä, hän haluaa kartuttaa omaa varastoaan. Serkkupoika on kuin hämähäkki, jolla on lopulta kaikki hyppysissään.

Maurin voi nähdä tarinan sankarina. Hän on kuin kansansadun pikku-Matti. Onhan hänen toimintansa ymmärrettävää objektiiviselta kannalta. Muonamies taas on puhtaasti sympaattinen. Ja toisesta näkökulmasta opportunisti, joka putoaa aina jaloilleen.

He on kirja, johon voi olla ottamatta mitään kantaa. Ja tätä voi olla vertaamatta Shakespeareen. Korkeintaan sama alkukirjan yhdistää kirjailijoita… Shakespearen draamoissa tulevat kristallinkirkkaina esille ihmisten käyttäytymisen motiivit. Siksi ne ovat niin yleisinhimillisiä. Sahlbergin tekstistä taas ei voi tehdä yhteisiä tulkintoja. Mutta toisaalta tarina pakottaa kysymään, ihmettelemään. Se on kuin moderni maalaus. Koko tarinassa on kyse epäilyistä. Kun kirjailija kirjoittaa riittävän hämärästi, hän herättää taatusti ajatuksia. Vaikka tämä on pieni romaani, sitä ei voi lukea nopeasti. Kieli on niin tiivistä. Yhteen ainoaan lauseenvastikkeeseen ladataan hirveästi merkityksiä.

Tarinan hahmoista muodostuu tavallaan pareja. Ensin nostetaan esille Erik ja Henrik, he ovat kuin yhden persoonan eri puolia. Kirjan edetessä peilataan toisiinsa Mauria ja muonamiestä, molemmat ovat kovia ja näkymättömiä. Naiset jäävät tässä romaanissa sivuun. Anna ja emäntä ovat oikeastaan yksi nainen, toinen nuorena ja toinen vanhana. Muonamies on ikään kuin objektiivinen kertoja, joka vetää yhteen muiden kaoottiset puheet.

Paras kohtaus on se, kun kruununvouti sanoo, että ”jouduinpa tekemään pitkän matkan pilatakseni muutaman ihmisen elämän”. Henrikin yritys polttaa naapurin lato on taas tarinan kannalta ihan turha kohtaus. Se näyttää Henrikin nolojen tilanteiden miehen. Mutta ehkä tapahtuma on kuitenkin Henrikin kannalta merkityksellinen, jos oikein haluaa asiaa miettiä.

Tämä romaani on muuten kuin Kauniit ja rohkeat. Vertaus syntyy siitä, että molemmissa hahmojen suhteet ovat niin absurdeja, että lopulta mikään ei näytä miltään. Kauniista ja rohkeista He poikkeaa siinä, että edellisessä näytetään ensin suuri tunne, mutta sitten onkin tyhjää. Sahlbergin tarinassa tunteet ryöpsähtävät näennäisestä tyhjyydestä.

Miten näette kirjan lopun? Anna kasvaa lopussa, hän ottaa sisäänsä sekä maaseudun että kaupungin. Samoin Henrik alkaa ajatella ”minänä”. Aikaisemmin hän vain ajautui ja päätyi jonnekin, nyt hän alkaa suunnitella ja tehdä itse elämäänsä. Tulee mieleen, että Anna voisi hyvinkin lähteä Henrikin kanssa Amerikkaan!

Alussa tuntuu, ettei tarinasta ymmärrä mitään. Mutta kun ajattelee tarkemmin, pystyy hyvin kuvittelemaan, että tällaista todella on. Perhehelveteissä?

Periaatteessa tarina on hirveä, mutta silti siitä tulee hyvä fiilis.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s