Toukokuu 2011 – Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Paloheinän lukupiirin kirjana toukokuussa 2011Robert Louis Stevensonin (1850−1894) klassinen kauhuromaani Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi alun perin vuonna 1886. Tämä pieni suuri tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen itsensä sisällä on sittemmin saanut lukuisia erilaisia tulkintoja – ja nykyään se on jo käsite. Kertomus etenee pitkään herra Uttersonin, tohtori Jekyllin lakimiehen ja ystävän näkökulmasta. Hän ihmettelee miellyttävän tiedemiehen muuttumista ja samaan aikaan tapahtuvia kammottavia tapauksia, jotka liittyvät salaperäiseen, rujoon mieheen. Jekyll tuntuu olevan rikollisen uhri. Vasta kirjan viimeisessä luvussa äänessä onkin tohtori itse. Kunnianhimoinen tiedemies onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy vapauttamaan oman pimeän puolensa. Herra Hyde on alkanut elää Lontoon öisillä kaduilla. Sitten erään kerran Hyde onkin Jekylliä vahvempi…

 

Lukupiiriläisissä romaani herätti paljon kysymyksiä hyvän ja pahan olemuksesta:

 

Kiintoisaa on se, kuinka Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokan elämää, erittäin hyvin toimeentulevaa ja sivistynyttä kaupunkiväestöä. Ehkä kirjailijan tausta näkyy tässä?

Tuohon aikaan arveltiin, että persoonallisuus näkyy ulkonäössä.

Tämä romaani kuvaa suurten murrosten tuloa: Marxin sosiaalisia näkemyksiä ja Freudin alitajunnan löytöjä.  Läsnä ovat moraalinen minä ja ”pahisminä”. Mutta onko tietoisella minällä mahdollisuus hallita pahisminää? Kiintoisaa, kuinka kirjailija ikään kuin ennustaa tulevaa Jekyllin toteamuksella, että hän löysi itsestään vain kaksi puolta, mutta ehkä ihmisestä löydetään joskus useampiakin puolia.

Hyvin mielenkiintoinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Romaani antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat hyvän ja pahan omia. Kyse on samasta ikiaikaisesta kahtiajaosta kuin jin ja jang, susi ja lammas tai musta ja valkoinen.

Mutta mitä ovat ne paheet, joita Jekyll harjoittaa? Esimerkiksi kunnianhimo ja ylimielisyys olivat 1800-luvulla syntejä. Jekyllillä ei ole itsehillintää ja itsekuria. Entä mistä ihmeestä tulee väkivalta? Jekyll/Hyde nauttii väkivallasta; hän ei karmeuksia kostosta tai itsepuolustukseksi. Tarina jättää paljon miettimisen aihetta esimerkiksi siitä, miten nuoret hakkaavat toisiaan ja sivullisia ilman syytä. Yli sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa on läsnä nykyajan hedonismi ja empatian puute. 1990-luvulla hoettiin, että sääli on sairautta. Kaikki oli silloin – ja taitaa olla yhä – sallittua. Hyde edustaa itsekeskeisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Hän näyttää, että mitä tahansa voi tapahtua, tai mitä tahansa voi tehdä, jos meissä piilevät viettien, vaistojen ja halujen annetaan päästä valloilleen. Hyde on yhteensä Jekyllin luonteen huonot piirteet.  Hän ei kuulu tuon ajan näkemykseen hyvästä ihmisestä. Toisaalta Hyden kautta Jekyll saattoi elää vapaasti. Hyde tavallaan edustaa elinvoimaa?

Onko tässä kirjassa ollut jotain sellaista, joka olisi herättänyt pahennusta aikanaan? Eivätkö ihmiset kauhistuneet? 1800-luvun Englannissa paheita oli ja niiden olemassaolosta tiedettiin, mutta niistä vaiettiin. Pahanteko tai synnillisyys oli silti maan tapa.

Mitä mieltä olette siitä, että hyvä ja paha puoli erotetaan toisistaan? Jekyllin teoria ei toimi, sen osoittaa kirjan loppu. Jekyll kuolee, sillä paha pakottaa tappamaan hänet. Aika lohduton kuva.

Millainen on kontrolli silloin, jos hyvä ja paha todella ovat yhtä aikaa läsnä? Taidetaan mennä mukaan niihin laineisiin, jotka ovat vallalla kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Jekyll on oikeastaan yhtä tosi molemmissa olemuksissaan. Jekyll ja Hyde tiedostivat kumpikin toisensa. Jekyll on turhautunut; häntä ottaa päähän se ponnistelu, jota hyvänä oleminen vaatii. Siksi mato hänessä kaivautuu esiin. Tällainen turhauma on yhä meidän ajassamme läsnä; sitä voidaan vieläkin pitää selityksenä.

Ja missä on piste, jossa Jekyllistä tulee Hyde?  Se taitaa riippua ihmisestä, siitä miten hänet on kasvatettu. Hyde on varmasti aivan erilainen eri kulttuureissa ja eri ihmisillä.

Onko olemassa oikeasti pahaa? Jos on oikeasti hyvää, on myös oikeasti hyvää. Tarina kertoo karusti: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja kun tekee ensimmäisen kerran pahaa, pahanteko on sen jälkeen helppoa. Tunteet kovettuvat. Mutta mikä on paha ja missä se on? Onko olemassa jotain ruumiillista pahaa? Onko mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin menemme? No ainakin olemme pitkälti oman kulttuurimme ja/tai yhteiskuntamme tuotteita. Ja niin ihmisillä kuin kulttuureilla/yhteiskunnilla on pimeä puolensa?

Olennaista näiden kysymysten kannalta on se, että Jekyllin kehittämä rohto koostuu suolasta ja nesteestä. Ja se, että muutoksen aikaansaava reaktio syntyy aineen epäpuhtaudesta. Tällä seikalla on oltava jotain symbolista arvoa. Sattumageneraattori? Onko tarinan vitsi nimenomaan siinä, että Jekyll teki tieteellisiä tutkimuksia, mutta onnistuminen oli kiinni sattumasta, epäpuhtaudesta? Onko pahalle altistuminen sattumaa? Tämän voisi ymmärtää niin, että tiedostamaton tai alitajunta on ”epäpuhtautta”.  Alitajuntaa ei tuohon aikaan hyväksytty. Tosin eihän alitajuntaa silloin tunnettukaan sellaisena kuin nykyään…

Kun hyveellistä elämää vaaditaan sääntöjen ja oppien mukaan, ei hyvän tekeminen toimi. Hyvän täytyy lähteä sisältä; silloin halut ja teot toimivat missä tahansa ympäristössä. Toisaalta Jekyll kyllä tiesi, mitä teki Hyde’ina. Hän ei täyttänyt omia tavoitteitaan, hän ei piitannut niinkään yhteiskunnan hyveistä.

Jekyllin ei kuitenkaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Hän piti Hyde’ia syyllisenä.

Onko sitten eroteltavissa paha pahat ja satunnaisesti purskahtelevat pahat? Miten paljon pahuutta nykyään selitetäänkään sairaudella? Onko pahuus sairautta? Nykyään Hyde’iin suhtauduttaisiin hoitoa tarvitsevana. Eikö ole tervettä pahaa? Onko olemista todellista hyvää ja pahaa?

Mitä jos Jekyll/Hyde olisi nainen? 1800-luvulla naisilla oli vain yksi pahe. Ja siitähän kertoi Rouva Bovary

Kuvaako Hyden olemus sitä, että ihminen alentuu eläimen tasolle, kun antautuu mielihaluilleen? Nykyään tappaminen on ulkoistettu sotilaille – ja teurastajille.

Mikä oli muiden ihmisten merkitys tarinassa? Tohtori Lanyonissa [tohtori Jekyllin ystävä ja tiedemieskollega] tapahtumat herättävät niin voimakkaita tunteita, ettei hän kestä niitä. Mitä toiset henkilöt oikein edustavat? Lanyon edustaa ehkä yhteiskunnan normeja. Hän (yhteiskunta?) ei kestä toisenlaista todellisuutta, jonka Jekyll näyttää. Herra Utterson taas tekee koko ajan tapahtumia selittävää ja kokoavaa tarinaa.

Välillä kerronnasta tulee humoristista vaikutelmaa.

Aivan loistava kirja. Tarina on loppujen lopuksi ennalta arvattava, mutta silti se sai ajatteluprosessin käyntiin. Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yhtä aikaa moderni ja ajaton. Romaani on tosiaan hyvin ajankohtainen, vaikka on yli sata vuotta vanha.

Romaanissa on jotain samaa painostaa tunnelmaa kuin on Sudenmorsiamessa. Hyvän ja pahan asetelma on mielenkiintoinen, mutta en pidä tunnelmasta.

Loppu on niin mielenkiintoinen, ettei sitä oikein ehdi sulattaa. Kirjan alkua pitää lukea uudestaan, kun jää miettimään loppua. Tarinan nostattamia moraalisia ja muita ajatuksia pitää tosiaankin jäädä miettimään. Romaani on siitä hieno, että tarina itsessään on naiivi, mutta silti siitä nousi todella paljon mieleen pohdittavaa. Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu; joustavaa tekstiä.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on tosiaankin kestänyt aikaa 150 vuotta!

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s