Syyskuu 2011 – Carpelan: Axel

Bo Carpelanin (1926–2011) romaanissa Axel (1987) nimihenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli ja Jean Sibeliuksen paras ystävä. Jo lapsena Axel ymmärtää oman erikoisen laatunsa: yhtäältä herkkyytensä ja intohimonsa musiikkiin, toisaalta taas kyvyttömyytensä käyttää taiteellisia lahjojaan. Hänen päänsä täyttävät sinfoniat, joita hän ei koskaan saa ulos sävellyksinä. Hän ei edes kykene loihtimaan viulustaan esiin sellaista paloa ja tulkintaa, jotka hän sisimmässään tavoittaa toisten luomista konsertoista. Axelista kasvaa sairaalloinen, vetäytyvä ja uneksuva mies, muiden mielestä hermoheikko kummajainen. Hän on kuitenkin yksi ensimmäisistä, jotka tajuavat Sibeliuksen musikaalisen nerouden ja tämän merkityksen suomalaisuutta ilmentävänä voimana. Kun Axel viimein uskaltaa lähestyä säveltäjää, hapuillen alkavasta kirjeenvaihdosta kehittyy syvällinen ystävyys.

Romaani on väkevä ja monikerroksinen: kaiken tietävää kerrontaa elävöittävät katkelmat Axelin kuvitellusta päiväkirjasta, kuohuva aikakausi ja kulttuurielämä lomittuvat yksinäisen miehen traagiseen kohtaloon. Ennen kaikkea teos kertoo ystävyydestä, unelmista ja kauneuden kaipuusta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta. Axelista Carpelanille myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana.

 

Piiriläisiä Axelin tarina niin ilahduttaa kuin surettaa:

Bo Carpelan oli itse niin kauhean valoisa ja positiivinen persoona, hänestä jäi niin positiivinen mielikuva. Hän oli ihan viime hetkiinsä asti myönteinen. Hänelle lapsuus ja kaikki mitä, hän oli elänyt, oli läsnä tässä ja nyt. Miten hän on voinut kirjoittaa jotain näin surullista? Miten hän on osannut mennä Axelin kaltaisen ressukan nahkoihin? Ja miten hän saattoi mennä kuolemaan?

Axel ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Aluksi urakka vaikuttaa hirveältä, sitä ihmettelee, miten tämän jaksaa lukea. Mutta sitten tarina ottaa valtaansa, niin hienosti se on kirjoitettu. Kertomusta pitää kokea pieni pala kerrallaan, poimia helmiä ja nautiskella niitä. Se kehittyy eteenpäin ja lopulta myös lohduttaa. Siinä on paljon aforismeja ja luonnonkuvausta. Minimalistisia runoja ja lakonisia juttuja. Yksinkertaisia lauseita, joista syntyy hirveän hienoja kuvia. Niin konkreettisia yksityiskohtia. Avaa kirjan mistä kohdasta tahansa, jokaisesta löytyy jotakin

Jos lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Mutta kyllä tästä tarinasta voi mennä moni asia aivan yli…

Sellaista, joka ei ole musiikki-ihminen, harmittaa, ettei tarinasta saa irti kaikkea, mitä siitä voisi saada. Joistakin tekstin osista epämusikaalinen ihminen ei voi ammentaa mitään sisältöä. Esimerkiksi sitä ei ymmärrä, kuinka Axel pystyy lukemaan partituureja. Mutta hauskaa sellainen taito on. Kirjailijan itsensä on täytynyt hallita musiikin alue todella hyvin, että on voinut kirjoittaa tällaista. Lukijan pitäisi tuntea myös Suomen historiaa, merkittäviä tapahtumia on mainittu niin lyhyesti tai viitteellisesti.

Carpelan eläytyy todella hienosti Axelin maailmaan; heittäytyminen on kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Miten paljon tarinassa onkaan uskottavia päiväkirjamerkintöjä… Kirjailija kertoo loistavasti, miten Axel kokee asiat. Ja seuraavassa hetkessä hän heittää Axelin konkreettisesta kokemuksesta sfääreihin.  Päiväkirjamerkinnöissä ei ole mitään juonta – mutta eihän merkinnöissä ole todellisuudessakaan päätä eikä häntää. Ja kun on riittävän paksu kirja, missä pienet jutut toistuvat, syntyy juoni. Hauskaa, että Axel mainitsee aina syntymäpäivät, onhan se tärkeä päivä.

No, olisi Carpelan voinut kirjoittaa vähän lyhkäsemminkin. Hän ilmeisesti kirjoitti romaania pitkän aikaa. 16 vuotta?! Varsinkin kirjan alku voi olla vaikea, Carpelan olisi voinut nopeuttaa sitä. Mutta jos joku kirjoittanut 16 vuotta, kyllähän meidän pitää jaksaa lukea!

Kirjan puolessa välissä vasta tulee Sibelius, kirjailija olisi voinut painottaa miesten ystävyyttä enemmän.

Kun Axel kohtaa Sibeliuksen, hän saa kielen, jolla ilmaista itseään. Axel ei aikaisemmin osannut keskittyä, hän oli hajonnut ja hajanainen. Sibeliuksen myötä hän saa elämälleen kohteen, hän pystyy todella keskittymään. Axel itse kokee voimakkaasti, mutta kaikki jää vain kokemisen asteelle. Lukijana on epätoivoista seurata, kuinka hän yrittää saada kuulemansa ja näkemänsä musiikin ulos.

Kyllähän Axel pitkään miettii ja jahkaa Sibeliukselle kirjoittamista. Silloin kun kirje lähtee, lukija on helpottunut. Puhuuhan Axel Sibeliuksen musiikista jo aikaisemmin.

Toisaalta Axel ei Jannen kohtaamisenkaan jälkeen muutu kokonaan uudeksi ihmiseksi. Hänelle tulee edelleen masennuskausia ja heikotuskohtauksia. Jannen kanssa hän kuitenkin alkaa viimein tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen.

Sibeliuksen persoonan kannalta Axelilla taas on tärkeä tehtävä: Axel on peili, johon Janne pystyy kokeilemaan visioitaan. Axel ymmärtää kaiken. Ja hän vaikuttaa Jannen asioihin muutenkin paljon, hän hoitaa säveltäjän raha-asioita. Axel ja Sibelius ovat poikkeusihmisiä. Heille musiikki on yhteinen kanava. Jos oppii tuntemaan neron, laajentuu itsekin. Axel on omalla tavallaan nero; hänellä on ymmärtämisen ja ystävyyden neroutta. Antaako Sibelius palautetta Axelilla? Tiettävästi Janne todella arvosti ystäväänsä

Miten tavalliset ihmiset kokevat? Yksilö tarvitsee läsnä olevan kuulijan – ja keskinäisten suhteiden kautta syntyy oma minä.

Päiväkirjassa tapahtumat ovat kuviteltuja. Millaisia ovat olleet todelliset tapahtumat, sanat ja ajatukset? Päiväkirjan merkinnät kuitenkin tuntuvat todellisilta, koska tarinaan on niin paljon ladattu faktoja, historiallisia tosiasioita ja kuvauksia. Kerronnassa saa todella kiinni, että eletään kyseisessä ajassa.

Jos aika olisi ollut eri, olisiko Axelia voitu auttaa ja rohkaista? Tarinassa perhe nauraa, isä on ankara, eikä Axel saa minkäänlaista hyväksyntää. Lopulta hän todella alkaa uskoa huonouteensa. Kyllähän sitä alkaa uskoa, jos asiat menevät aina niin kuin ne Axelilla menevät. Mihin lahjakkuus veisi nykyaikana? Tänä päivänä Axel voisi olla kapellimestari. Taiteilijan ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut todella kokea täsmälleen samaa asiaa, mitä hän kuvaa. Jos Axelia olisi lapsuudessa ohjattu, ehkä hänestä olisi tullut jotain. Hänestä olisi voinut tulla lahjakkuus. Mutta miten lahjakkuuteen vaikuttaisivat omat korkeat tavoitteet.

Carpelan kuvailee perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti synkkää surumielisyyttä. Ihmettelen, mitä kirjailija haluaa tällä uppoutumisella sanoa. Mutta lopultahan tarina on valoisa, sillä Sibelius pitää ystäväänsä kasassa tämän viimeiset vuodet. Axelista tulee todellakin toimelias. Alussa hänellä on ajatuksia ja haluja, muttei tahtoa tai voimia.

Todellisella, historiallisella Axelilla oli ilmeisesti jonkinlainen suhde Sibeliuksen perheeseen. Hän taisi käydä heillä usein. Ja kyllähän Axel oikeasti tapasi ihmisiä, ei hän ollut näin yksinäinen. Toisaalta kirjassa on läsnä oma kokemus: Axel tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on kontakteja. Yksinäisyyden kokemus on kauhean vahva, hän elää niin omassa aatelisessa elinpiirissään. Muut oikeastaan ymmärtävät häntä hyvin, mutta mies on itse niin herkkänahkainen, että on tunteen vanki. Hän ei noteeraa kontakteja, oma epäonnistumisen tunne on niin voimakas. Axel tuntee itsensä vieraaksi omassa ajassaan. Hän ei voi samastua yhteiskuntaluokassaan.

Axelin unimaailma on erikoinen. Vaikka hän on uneton, hän näkee silti unia! Unien kuvaukset ovat hirveän hienoja.

Mikä tässä tarinassa on totta, todellisuutta? Mikä on tässä? Vai onko se, mikä vaikuttaa todelta, sitä mikä hajoaa? Muistot ja mielikuvitus sekoittuvat, ne ovat todellisempia kuin todellisuus. Tavallaan on olemassa kokemus ja on olemassa todellisuus. Mutta kokemus onkin se taso, joka tulee todellisemmaksi kuin todellisuus. Tarinassa ikään kuin eletään kokemuksessa koko ajan, siksi sen maailma on niin hajanainen. Axelilla ei ole otetta todelliseen todellisuuteen. Sellaiset kysymykset kuin ”miten hän oikein eli tai elätti itsensä” eivät ole tärkeitä. Hänelle kaikki on sielun kokemusta, sen maisemaa.

Axelin persoona kertoo, että jos ihminen pystyy samastumaan vaikka luontokohteeseen, hän saa voimaa. Silloin hän on oman itsensä ulkopuolella. Axel ei päädy mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa tekstiä annetaan ymmärtää, että Axel ajattelee kirjoittamalla. Miten ihmeessä hän siis on voinut olla voimatta tuoda esiin sitä kaikkea, mitä hän kokee? Päiväkirjassaan Axel pyörittää samoja asioita, jauhaa ja jauhaa niitä. Samat hahmot tulevat aina vain uudelleen esiin. Näin hän kirjoittaa itsensä näkyväksi. Hämmästyttävää, miten hirveän hyvin Carpelan on pystynyt päiväkirjankin merkinnät kuvittelemaan. Uskottavaa! Välillä lukiessa pitää todella ajatella, että merkinnät ovat keksittyjä, eivätkä oikeassa historiallisessa todellisuudessa.

Jännää lukea kahta tasoa yhtä aikaa, sitä kuinka ihminen kokee valtavasti, muttei kuitenkaan pysty tuomaan esille tai ilmentämään kokemaansa. Mutta jotenkin kaikki on vain puettava sanoiksi! Axelilla on kyky kokea syvällisesti, aistimellisesti ja tunteellisesti. Hän palaa lapsuuden tapaan kokea.

Huikeaa on se, että tarinassa on välillä kertojan osuuksia, mutta niissäkin on oikeastaan läsnä Axel, hänen ajatuksensa.

Tarinassa kuolema ja kotiinpaluu limittyvät yhteen. Kuoleman vietti on kuin kaipuuta henkiseen. Miten nämä kaksi joko riitelevät tai yhdistyvät? Axel suhtautuu kuolemaan hyvin tyynesti. Hänen ”todellisesta” kuolemastaan puhutaan vähän. Mutta kuolema kulkee kerronnassa koko ajan mukana, ainakin unissa.

Ja hautajaispuheessa kiteytyy koko Axelin elämän tragedia.

Tämä on se kirja, joka sytytti halun tulla mukaan lukupiiriin. Mutta on teos kyllä aika pala, se vaatii useampaa lukemista. Jos romaania lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Siltikin voi moni asia mennä pään yli… Tuntui ettei jaksa, ettei jaksa – mutta kyllä tarinan pariin silti aina palaa. Lukeminen voi olla taistelua, Axelin rinnalla lukee koko ajan toista kirjaa.

Kirjassa on vahva näkemys taiteesta sinänsä ja taiteilijasta sinänsä. Taiteilijan itsekkyys kuuluu asiaan. Jannen itsekkyys on suorastaan lapsellista. Hän on säilyttänyt puberteettinsa. Ja miehet ovat aina osanneet hoitaa asiansa. Mutta neidit ovat neitoja… Ajan henki tai tapa ajatella tulee sellaisenaan esille; aikaa ja miljöötä kerrotaan sellaisina kuin ne olivat. Elämä oli pirstaleista. Ja vaikkei esimerkiksi Tampereesta kerrota paljon, tulee voimakas tuntu kaupungista.

Sääty-yhteiskuntaakin kuvataan, Axelin näyissä – ja siksi ikään kuin elämyksinä tai tunteen kautta. Köyhyyttä ja porvaristonkin elämää. Kiintoisaa, että Rakel on palvelustyttö, mutta hän on kuitenkin parempi kuin psykiatri. Rakel myös näytetään alusta loppuun vahvana naisena. Hän on ihmisenä itsensä, Rakel, eikä mitään muuta. Hän ei ole syntyperänsä edustaja. Hänen sinänsä alhainen asemansa ei korostu, vaikka Axel on aatelinen. Tarinassa ylipäätään unohtuu, että kerrotaan aatelisesta herrasta… Matkustaminen tosin kuuluu ylempien elämään, ei työläisillä tai palvelijoilla ole varaa liikkua. Axelille myös konsertit ovat itsestään selviä, vaikka hän asuu ja elää nuhjuisesti.

Epilogi on totta, siinä kuvataan todellisia tapahtumia.

Suomennos on todella hieno. Kieli on kaunista ja tekstiin on todella jaksettu paneutua. Suomentajan pitää hallita myös musiikkia. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että lukee käännettyä tarinaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s