Joulukuu 2011 – Coelho: Alkemisti

Paolo Coelhon romaanissa Alkemisti (portugalinkielinen alkuteos vuodelta 1988) nuori andalusialainen lammaspaimen nimeltä Santiago näkee unessa aarteen, jonka pitäisi löytyä pyramidien juurelta. Poika myy lampaansa ja lähtee etsimään unelmaansa. Hän suuntaa Espanjasta Tangeriin, pysähtyy toviksi kauppaamaan kristallilaseja, sitten matkaa karavaanin mukana halki pohjoisen Afrikan autiomaiden. Viimeisellä keitaalla ennen suuria pyramideja hänen luokseen ratsastaa Alkemisti – ja paimenen koko elämä muuttuu. Tarinassa puhutaan unelmista ja rakkaudesta, magiasta ja aarteista, oman sydämen löytämisestä. Romaani on ensimmäisen kerran suomennettu nimellä Santiagon unelmat (1995).

 

Piiriläisistä moni oli lukenut Alkemistin joskus aikaisemminkin. Nyt paimenpojan kasvutarina viehättää ja ärsyttää:

 

Kun lukee Alkemistin ensimmäisen kerran, ärsyyntyy. Kun monet monet ihmiset ovat sanoneet, että kirja on ehdottomasti luettava, tarinalta ehkä odottaa aivan liikaa. Toisella lukukerralla saa kyllä kiinni kerronnan symbolisesta tasosta. Kirja tosiaankin käy monenlaisille ihmisille. Siinä on uskontoa ja psykologiaa, ihan vain business-asiaakin. Siitä saa erilaisia oivalluksia. Jos viitsisi pohtia kuvattuja tilanteita kutakin erikseen, voisi tarinasta saada paljonkin irti. Mutta tällainen lukeminen vaatii viitseliäisyyttä. Aforismeja ja elämänviisauksia tulee toisensa perään. Viimeinen lukukerta voi olla kuin nirvanaa, kun pystyy keskittymään (Santiagon) henkiseen matkaan.

Tämän hetkisen lukumaun perusteella niin kirjailija kuin kirjakin tuntuvat yliarvostetuilta. On niin paljon paremmin kirjoitettuja kirjoja, tähän elämään sopivia.

Tarinasta nousee hirveän paljon kysymyksiä, kauhean ristiriitaisiakin. Pitää pohtia: oletko samaa mieltä kaiken kanssa? Ei voi ymmärtää, miten näin monenlaisia asioita voidaan laittaa yhteen samassa kirjassa. Toisaalta [tässä iässä] ei tarvitse enää olla mitään mieltä. Asioita voi heitellä ilmaan, eikä aina tarvitse ottaa koppia.

Kirja on helppo siinä mielessä, että siinä on laaja kehikko. Siinä on laajaa kaikupohjaa, johon itse kukin solahtaa. Toisaalta se on näennäisesti helppolukuinen. Jos asioita todella jää miettimään, tarina johdattaa monimutkaisten pohdintojen tielle. Lukiessa tulee koko ajan ajatuksia vastaan.

Voisi silti olla paremmin kirjoitettu. Eivät kaikki tällaisia kirjoja harrasta.

Lukemisesta nauttii suunnattomasti. Tarinalla halutaan osoittaa, että aarre on lähempänä kuin itse koskaan pystyy ymmärtämään. Nuorena tulee tosiaan tunne: mitä enemmän oppii, sitä jalostuneemmaksi tulee. Tämä kirja näyttää, ettei tieto olekaan kaikkea. 

Alkemistista tulee mieleen Pikku prinssi.

Erinomainen kirja.

Tyyli, jolla asiat esitetään, ei kolahda. Kuvittelen, että ymmärrän teemat ja ajatukset. Mutta tapa, jolla ne esitetään, ei ole minun juttuni. Olen yrittänyt lukea muitakin Coelhon kirjoja, koska ymmärrän ja hyväksyn nämä ajatukset…

Taustalla on suuri tarina, mutta silti kirja vain hipaisee. Se on kirjoitettu niin kevyesti. Se ei ota kunnolla maailmasta kiinni. Kerronnasta puuttuu se, mitä ihminen tuntee. Alkemisti on viileä ja toteava. Yksilöllinen tunteminen ei tule esille missään vaiheessa. Toisaalta ei sellainen välttämättä tähän kuulukaan. Vahvat tunteet ja elämykset eivät välity lukijalle. Mutta mielellään tätä kyllä lukee.

Kirja on juuri sillä tavalla hyvä – että se on aikuisten satu. Tarina on tosiaan sadunomainen. Aivan kuin satuun olisi liitetty tai piilotettu elämänviisauksia. Enemmän kyllä nauttii alun lampaista ja kedoista. Romaanissa sanotaan useampaan kertaan, että Santiago oppii lampailta. Mutta eivät lampaat oikeastaan opeta poikaa, vaan lukija oppii lampailta. Pojan itsetunto nousee lampaista. Tässä mielessä tarinasta voi pitää, vaikka muuten välillä tuntuisikin, että – huh huh.

Alkemisti muistuttaa terapiaa tarinoiden. Jokainen voi liittää tekstiin oman elämäntarinansa. Ihmiset eivät enää uskalla toteuttaa unelmaansa, koska kun unelma on toteutunut, ei elämässä olekaan enää mitään.

Miten elämäntie on ymmärrettävissä? Sydämen kuuntelemista, tai uskallusta kuunnella sydäntä.

Tarinasta nousee esiin ihania asioita, helmiä, elämän perusasioita. Mutta ne on paketoitu liian lapselliseen asuun. Joitakin lauseita ei ymmärrä, vaikka kuinka tankkaa ja tankkaa. Kirjaan voi suoraan sanottuna pettyä. Taitaa riippua elämäntilanteesta tai ajasta tai mistä lienee, koskettaako kirja vai ei. Toisia koskettaa, toisia taas ei. Lukiessa sitä vain ihmettelee, miten tämä voi olla niin luettu. Mutta jollekin toiselle tässä voi tosiaankin olla jotain… Kirjan anti on kai kiinni siitäkin, mitä elämästä hakee. Ei tarinan asiassa tosiaankaan mitään vikaa ole, mutta samantyyppisiä on kirjoitettu ja niin paljon paremmin. Coelho latelee liikaa itsestäänselvyyksiä.

Toisen kerran lukiessa voi kyllä löytää polkuja. Alkemistissa  on isoja, abstrakteja käsitteitä, mutta konkretisointi on aivan lapsellista, alkeellista. Jos kirjailija lähtisi viemään tarinaa kiehtovammin, romaani olisi vienyt mukanaan. Mutta silloin kirjasta olisi tullut liian vaikea lukea?

Jos tämä romaani puhuttelee vielä seuraavaakin sukupolvea, silloinhan siitä tulee hyvä.

Ei Alkemisti ole huono, se on hyvä kirja. Mutta on eri asia, miten tällainen kolahtaa. Eihän tässä olla mollaamassa. Tämä kannattaa lukea ja on hyvä, että monet lukevatkin.

Santiagon tarina on kirjoitettu kaikille uskonnoille, siinä on kristillisyyttä, mutta myös mystiikkaa. Siinä on uskonnollista determinismiä. Se, mitä yksilöinä nyt teemme, jättää jälkensä maailmaan. Kirja sallii tällaiset tulkinnat. Ja tällaisen mahdollisuuden takia se kolahtaa laajasti. Pikku prinssikin on yksinkertainen – tai sen voi lukea yksinkertaisesti. Ehkä kirjaviisauden ja älyllisyyden tavoittelua ei enää jaksa. Ja lempeys kolahtaa. Pikku prinssissä kuvat ovat ihania. Muumitkin toimivat vertailukohtana, peikot latelevat samalla tavalla viisauksia.

Mielenkiintoista, ettei kahden oppimisen tavan – pojan ja englantilaisen – välillä ole vastakkainasettelua. Kumpikin tulee siihen tulokseen kuin lopulta tulee. Kova tiede ja ymmärrys/kokemus ovat molemmat läsnä.

Alkemisti on mainio, hän on tiedemies, joka tekee romusta kultaa. Mutta ensin täytyy löytää henkinen puoli. Ahneus tuleekin helposti väliin. Tässä tapauksessa on rikastumisessa erilainen, henkinen lähtökohta. Tarinassa halutaan arvostaa myös lammaspaimenena olemista, halutaan opettaa ammattien arvostusta. Santiago epäilee, kelpaako hän paimenena.  Lammaspaimen on ihan yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset, kun tekee työnsä hyvin. Paimen on kuin meikäläisten siivooja. Poika tunsi laitumet ja osasi hoitaa lampaansa. Sitä kautta hän oppi arvostamaan itseään.

Santiago lähti etsimään aarretta, mutta oikeastaan hän lähti etsimään itseään. Matkan varrella lukija saa oivalluksen siitä, että vaarallisia juttuja ovat ne, jotka ovat niin mukavia, että niiden takia voisi jäädä paikoilleen. Sydämen äänen kuunteleminen ei riitä, pitää uskoa itseensä. Eikä tukkuun rahaa tai karavaaniin. Tässä elämässä joku jää aina matkan varrelle. Ja kun Santiago lopulta pääsee perille pyramideille, hän saa turpiinsa! Mutta silti pitää uskoa itseensä.

Naisen osa on jäädä odottamaan! Miehellä on mahdollisuus lähteä toteuttamaan unelmaansa. Nainen sanoo, että kaikki on turhaa. Toisaalta naisen roolilla ei sinänsä ole merkitystä tarinan kannalta, tässähän puhutaan ihmisestä. Tässä vain nainen jää odottamaan.

Miten voimme ylittää sen, ettei elämässä käy vain niin, että pysähtyy? Omat arvot? Oma maailmankatsomus? Luottaa vain siihen, ettei matka pyramideille ole turha? Kyse on siitä, minkälaisen jäljen jättää maailmaan.

Maailmansielu kuitenkin tuo automaattisesti meille sen, mitä haluamme. Elämäntiessä ei ole konkreettisia vaihtoehtoja. Oikeastaan tuollainen on vanhahtava tapa käsittää ihminen ja elämä. Ei sellainen sovi modernin ihmisen maailmaan. Siis herkkyys, yleisen kielen ymmärtäminen ei sovi tähän aikaan? Jatkuva peilaaminen toisiin ja maailmaan on vaikeaa. Tässä kirjassa sielun ja tien ymmärtäminen on helppoa, koska asiat annetaan. Jokainen näkee lopulta eri tavalla ja maailma koostuu yksittäisistä ihmisistä.

Miten käsitätte hauska haarapussin? Kivistä toinen tarkoittaa kyllä, toinen ei. Yksinkertaisilla kysymyksillä saa yksinkertaiset vastaukset. Entä kuninkaan? Ehkä hänellä on jokin uskonnollinen merkitys. Kuninkaalla on kaikki vastaukset valmiina, mutta hän antaa Santiagon löytää silti itse tiensä. Hän antaa neuvoja ja oppia samalla tapaa kuin uskonnossa annetaan.

Entä jos piirtäisimme oman elämäntiemme, koristelisimme sen?  Jos kysyy, kuunteleeko todella sydämensä ääntä? Ja mitä hittoa tuollainen tarkoittaa? Sitä että oikeasti ja aidosti tuntee itsensä? Ovatko unelmat toteutuneet?

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s