Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s