Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s