Marraskuu 2012 – Moravia: Keskipäivän aave

Alberto Moravia: Keskipäivän aave (Tammi, 2009)Alberto Moravian (1907–1990) romaani Keskipäivän aave tarjoaa psykologista realismia erään avioliiton hajoamisesta. Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni päätyy käsikirjoittamaan elokuvaa, jotta voisi ostaa tuoreelle vaimolleen kodin, jota Emilia niin paljon haluaa. Mies uhraa taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa menestykseen omalla alallaan, silti vaimo alkaa häntä halveksia. Romaanissa matkataan Caprin saarelle, aurinkoisille huviloille ja kiemurteleville teille. Siellä kuvataan elokuvaa Homeroon Odysseuksesta, viipyillään tekijöiden keskusteluissa ja ruokapöydässä. Caprin kauneudessa ja meren tasaisesti aaltoillessa kirjailija oma parisuhde mutkistuu, myrskyää ja alkaa kutoutua osaksi käsikirjoitusta, Odysseuksen ja Penelopen tarinaa.

Piiriläisiä 1950-luvulle sijoittuva italialainen draama enimmäkseen kummastuttaa:

Keskipäivän aaveessa on jotain niin samaa kuin Revolutionary roadissa.

Jos on nähnyt Jean-Luc Godardin [samannimisen] elokuvan, kirja tuntuu aika erilaiselta. Kokemus elokuvasta värittää lukemista. Romaanin Emilia ei todellakaan ole Brigitte Bardot. Elokuva on kyllä pitkästyttävä.

Kertomuksen naista on helpompi ymmärtää kuin miestä, minä-kertojaa. Emiliaa on helppo ymmärtää, kun taas Riccardon käyttäytyminen on aika ikävystyttävää.

Jännä, miten suomennoksessa on päädytty tähän nimeen, Keskipäivän aave. [Alkukielellä nimi on Il Disprezzo, halveksunta.] No koko kirja on oikeastaan ”aavetta”, jotain valossa näkyvää haamua. Missä ihmeen todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät? Romaani on opas siitä, miten parisuhteessa tai ihmisten kesken EI pitäisi käyttäytyä. Tylsää, tylsää, tylsää. Tänä päivänä nimen voisi ottaa allegoriana Euroopan tilanteesta: etelässä rakennellaan keskipäivän pilvilinnoja, pohjoisempana ollaan jämptejä kuin saksalaiset pankit.

Kirjan paras jakso on ihan alussa, kun pohditaan onnen olemusta. Osuva oivallus on: ”Onni on sitä suurempi, mitä vähemmän sitä huomaa.” Kun onnen huomaa, se on jo mennyttä. Ihmisen ei siis ehkä pitäisi kysellä onnensa perään, vaan tyytyä elämään päivä kerrallaan? Silloin onni ei pakene?

Kaksi ensimmäistä vuotta avioliitostaan Riccardo ja Emilia olivat onnellisia, heillä ei ollut pienintäkään epäsopua. Tai siis mies sanoo näin olleen, hän on ollut tyytyväinen.

Moravian kirja on täysin jonninjoutava. Se pitäisi antaa aviopuolisoille lahjaksi: jos teette näin, avioero tulee varmasti viiden vuoden päästä. Toisaalta romaani kuvaa 1950-luvun Italiaa. Silloin avioliitto oli erilainen. Me emme tänä päivänä tunnista tätä tarinaa. Esimerkiksi kotiapulainen oli itsestään selvä valinta siihen aikaan. Elämä oli niin erilaista, kuin tänä päivänä, vaikka nyt naureskellaan.

Emilia ei osaa verbalisoida tunteitaan, mutta lukija ymmärtää silti, miksi hän sanoo niin kuin sanoo. Kun kauheasti ahdistaa, pitää keksiä jotain sanoja.

Miten ihmeessä kirjailija jaksoi kirjoittaa tämmöistä? Mutta Keskipäivän aave on tosiaan psykologista realismia. Ihmiset ovat juuri näin ikävystyttäviä.  Ja Riccardo tekee sanoilla töitä, siksi hän verbalisoi kaikkea koko ajan. Kirjassa pitää kuitenkin ajatella fiksummin, siksi Odysseus on otettava tarinaan mukaan.

Romaanissa on kolme erilaista tulkintaa Odysseuksesta: jahkailija, loistelias ja runollinen. [Saksalainen ohjaaja] Rheignhold pitää Odysseusta jahkailijana, [elokuvatuottaja] Battista haluaa loisteliaan seikkailijan ja Riccardo taas runollisen sankarin. Tarinassa voi nähdä neorealismin kritiikkiä, kun Battista haluaa tehdä täysin erilaisen elokuvan kuin valtavirtaa olevat. Voisi kuvitella, että se mitä elokuvanteosta kerrotaan, on realistisesti kuvattu.

Odysseuksen ja Penelopen myyttiseen suhteeseenkin tulee uusia näkökulmia. Penelopen uskollisuus ei välttämättä tarkoita samaa kuin rakkaus? Rheingoldin ”moderni” Odysseus muistuttaa Hamletia loputtomassa päättämättömyydessään. Homeroksen Odysseuksesta saa pikemminkin päinvastaisen käsityksen: mies on oveluudessaan aika nopealiikkeinen veijari, eikä mikään päättämätön jahkailija?

Niinpä niin. Emilia kuolee ja sitten alkaa jumalaton vaimon palvonta. Romaanin kirjailija pystyy oikein vellomaan vaimon palvonnassa. Onhan parempi olla sentään jotain, mitä palvoa.

Keskipäivän aave tuntuu välimerelliseltä versiolta Juoksuhaudantiestä. Perusidea tai teema on molemmissa tarinoissa sama. Miehelle on kunnia-asia hankkia perheelle kunnon koti, mutta tuo halu voi johtaa katastrofiin. Asunnon hankkiminen on kulttuurista riippumatta hankala tehtävä!

Kirjoittajalle on vaarallista, jos työ ja yksityiselämä menevät sekaisin.

Tällaiseen ajatusmaailmaan ei voi samastua ollenkaan. Ei löydä mitään kosketuspintaa. Tarina on ihan yhtä hassu toisella lukemisella kuin satunnaisella ensimmäisellä lukemiskerralla. Miksi tällainen piti kirjoittaa?

Maisemakuvaukset ovat kauniita.

Mutta lukiessa pitkästyy. Ehkä romaanin on tarkoituskin pitkästyttää. Kuinka ihmiset voivat elää kummallisissa ihmissuhteissa… Godardin elokuva jättää jaarittelut pois.

Keskipäivän aaveesta tulee mieleen entisaikojen siveät romanttiset kirjat, joissa luettiin silmistä sivun verran tarinaa. Sellainen on sopivaa luettavaa kunnialliselle naiselle. Ei kirjallisuudessa tarvitse pahan saada palkkaansa.

Miksei joku näistä ihmisistä lähde? Miksei erota? Miksi lopulta lähdetään niin myöhään? Onko aviomies tässä tarinassa väkivaltainen? Niin Riccardo kuin Battista? Mutta tuohon aikaan ei noin vain avioliitosta lähdetty. Varmaan Emilian äitikin kieltäytyi juuri tuon takia ottamasta tytärtään takaisin luokseen asumaan. 1950-luvulla pysyttiin miehen luona, kun kerta naimisiin mentiin. Sikäli tylsä juttu…

Toisto voi olla kirjailijalle tehokeino, ei sen käyttäminen romaanissa ole taitamattomuutta. Mutta eipä ole muistikuvia Moravian muista romaaneista, että olivatko ne näin tylsiä. Lauseet ovat hyvin mielenkiintoisia.

Keskipäivän aaveen ensimmäinen luku on kehuttava. Tulee olo, että vau! tässähän on hieno kirja. Alku antaa lupauksen ja sitten kerronta jossain vaiheessa jämähtää ja jämähtää, eikä kehity ollenkaan mihinkään. Mutta meneehän tässä juoni: se miten parisuhteen katastrofi etenee.

Minä takia Emilia halveksii miestään? Sanoo, ettei tämä ole mies? Jossain vaiheessa annetaan ymmärtää, että Emilia olisi käsittänyt Riccardon tyrkyttäneen vaimoaan Battistalle palkkioksi. No kyllähän se muutenkin puuduttaisi, kun asioita vain jatkuvasti vatvotaan. Mutta eihän sellaista aviomiehelle niin vain sanota. Toisaalta Emilia on ihan tyytyväinen Caprilla.

Emilia muistuttaa Penelopea: hän on uskollinen, menee minne käsketään ja pysyy avioliitossa. Uskollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä tarinassa on narsistinen loukkaus: on aivan hirveää kokea, ettei saa rakkautta. Onko halveksunta Emilian ainoa mahdollisuus toimia? Emilialla on valta. Ukkohan menee sekaisin, kun häntä ei enää rakasteta. Ei nainen kuitenkaan vaikuta laskelmoivalta. Kun hän saa totaalisen tarpeekseen, hän saa samalla miehen totaalisen sekaisin. Kerronnassa ei käy mitenkään ilmi, miten Emilia suhtautuu suhteensa alkamiseen. Moravia pyöräyttää asetelman tarinan kuluessa ympäri: ensin miehellä on 1 ja naisella 2, sitten tulee tunnekieppaus, ja naisella 1 ja miehellä 2.

Avioliitosta ei saada ollenkaan objektiivista kuvaa, koska Riccardo kertoo omasta näkökulmastaan.

Välillä Emilialta odottaa tarkoitushakuisuutta, mutta sellaista ei tulekaan. Loppupuolella hän on kyllä tiukkana miehelleen. Hölmö, kun pilasit tämän ja seuraavatkin työtilaisuudet. Tuon ajan italialaiset naiset eivät varmaan hirveästi käyneet töissä. Riccardo ilahduttaa vaimoaan laittamalla asunnon tämän nimiin. Asunnon ostaminen ei tunnu ylettömältä kuluttamiselta, autokin pariskunnalla on hankittu velaksi. Romaanissa ei siis varsinaisesti ole materialismin kritiikkiä.

Onko Keskipäivän aave oikeasti kummitustarina? Onko Emiliaa ollenkaan olemassa? Saattaako Riccardo kuvitella koko rakkauden ja suhteen? Onko miehellä pakkomielteitä kuolleesta rakastetustaan? Toisaalta aave on kyllä hyvin selitettävissä. Keskipäivän aave on italialainen sanonta. Täällä pohjoisessa Euroopassa on vaikea kuvitella, että keskipäivällä ilma voi väreillä.

Moravian romaani on hieno kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta. Näytelmäkirjailijan hahmo on varma verbalisoija, vaimo taas sanoo usein, ettei hän osaa selittää. 1950-luvun italialaisessa kulttuurissa Emilian ja Battistan suhde voisi hyvinkin olla olemassa. On luonnollista ajatella, että heillä on pyrkimys suhteeseen.

Kuka tässä oikein halveksii ja ketä? Lopussa on viittaus Emilian suhteeseen. Hänkin on vain ihminen. Varsinkin jos ajatellaan italialaista elämänmenoa.

Nimenomaan kuristamiskohtauksen jälkeen Emilia sanoo Riccardolle halveksivansa. Juoksuhaudantiessäkin mies lyö ja vaimo lähtee. Samoin Revolutionary roadissa mies käy käsiksi, tai ainakin uhkaa väkivallalla. Tässä tarinassa ja Revolutionary roadissa on samanlainen atmosfääri. Tarinat ovat tosin tavallaan peilikuvia. Molemmat ovat piinaavan parisuhteen kuvauksia.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on kokonaan poissa niin Emilialta kuin Riccardolta – kun parisuhdetta katsotaan objektiivisesti sivusta. Mies esineellistää naisen, hän on ottanut ja asettanut naisen pieneksi nukeksi, jonka pitäisi olla tyytyväinen ja rakastaa.

Koko romaani onkin kertomus siitä, että Riccardo haluaa muistaa asiat juuri näin.

Löydettiin puolitoista tuntia keskusteltavaa näin jonninjoutavasta kirjasta.

Kaikista eniten lukija saa kenties irti Odysseuksen myytin vaihtoehtoisista tulkinnoista, niistä kolmesta erilaisesta näkemyksestä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s