Tammikuu 2013 – Roth: Ihmisen tahra

Philip Roth: Ihmisen tahra (WSOY, 1998)Philip Roth (s. 1933) on yksi arvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista, tavallisen elämän satiirikko. Ihmisen tahra kertoo vuoden 1998 amerikkalaisesta todellisuudesta viiden ihmisen kautta. Heillä kaikilla on jokin tahra, trauma, salattu ja pesemätön suttu menneisyydessään. Professori Coleman Silk erehtyy käyttämään luennollaan epäkorrektia nimitystä oppilaistaan. Hänet pakotetaan eroamaan rasismista syytettynä. Hän etsii lohtua nuoresta tyttöystävästä. Faunia Farley on lukutaidoton siivooja, pitkin elämäänsä alistettu ja riistetty. Ex-mies Lester on yhä hänestä sairaalloisen mustasukkainen. Mies on väkivaltainen ja arvaamaton, pääsemättömissä Vietnamin sodan traumoista. Epäsäätyisen parin suhde nostattaa juoruja, mutta myös Coleman nuoren ja kauniin yliopistokollegan Delphine Rouxin kostonhimon. On Colemanin kaunis ja menestynyt kollega Delphine Roux. Koko tarinan kertoo kirjailija Nathan Zuckerman, joka leikkauksen jälkeen joutuu kulkemaan vaipoissa. Hän ystävystyy yllättäen Colemanin kanssa ja seuraa vierestä tämän raastavaa ja epätoivoista ponnistelua erehdysten suosta nousemiseksi. Zuckerman on kirjailija Rothin itsensä alter ego.

Piiriläisiä amerikkalaisuuden satiiri ei aivan vakuuta:

Kiehtova tarina, mutta raskassoutuisesti kirjoitettu. Tässä on mammuttikappaleita ja pitkiä virkkeitä, eikä pilkkuja.

Ihmisen tahra on ensimmäinen kirja, jota ei jaksanut lukea. Ei jaksanut lukea kokonaan. On kyllä aloittanut.

Kirjan rakenne on jännä romaaniksi. Tavallaan mukana on kirjailijan alter ego, välillä taas mennään minä-muodossa henkilöiden pään sisään ja tarinaa kerrotaan kuin subjektiivisesti. Juonen kannalta olennaiset käänteet tulevat sivulauseissa. Näin esimerkiksi Colemanin taustasta paljastetaan kaikennäköistä. Kirjailija leikkii lukijalla kissaa ja hiirtä. Aika alussa kuitenkin paljastetaan, että Coleman kuolee. Silti herää kiinnostus, miten henkilöt kuolevat, miten siihen päädytään.

Lukiessa pitää kelata kirjaa edestakaisin, täytyy välillä lukea, että miten tähän päädytään ja miettiä, miten itse ymmärtää asian.

Ihmisen tahrassa näkyy Amerikka äärimmäisyyksien maana. Colemanilla itsellään on kontradiktionsa: juutalaisuus, värillisyys… Sitten löytyy Vietnamin sodan veteraani. Se olennaisin asia Colemanista (värillisyys) jää helposti huomaamatta, koska mikään näistä hänen erityisominaisuuksistaan ei ole niin näkyvissä suomalaisessa kulttuurissa.

Järkyttävin kohta on äidinmurha, se kun Coleman hylkää perhetaustansa. Samalla hän eräällä tavalla tappaa itsensä. Voiko ihminen päättää syntyperänsä valitsemisesta? Onko rodunvalinta oma asia vain myös perheen ja koko yhteisön asia? Päähenkilö tekee valintansa itse, yksin, mutta hänen valintansa on lopulta koko perheen ja yhteisön asia. Ehkä Mark [Colemanin poika] aavistaa jotain tästä, kun hän sanoo isänsä saaneen, mitä ansaitsikin. Lyhytaikainen nuoruudenrakastettu Ellie taas ei kummeksu ollenkaan Colemanin taustaa, hän selittää, että näitähän on muitakin.

Rodun ja identiteetin vaihtaminen on yksi klassinen variaatio amerikkalaisen unelman teemasta. Olisipa valkoinen, vaikkei syntymätodistustaan voikaan väärentää. Sitä samaa unelmaa, että ihminen voi tehdä itselleen sellaisen elämän kuin haluaa. Me emme tässä maassa pysty ymmärtämään, mitä sukujuuret voivat merkitä, miten väri voi olla merkittävä. Täällä ei ole ihonväristä kiinni. Eikä nykymaailmassa tällä ole niin paljon merkitystä, eikä tarvitse erottua. ”Rotu” alkaa olla ihmisistä puhuttaessa vanhanaikainen ja nyttemmin jopa poliittisesti epäkorrekti käsite. Sitä kuitenkin edelleen käytetään amerikkalaisessa väestönlaskennassa, jossa jokainen saa itse ilmoittaa oman ”rotunsa” väestötietoihin. Etninen identiteetti onkin enemmän subjektiivinen ja kulttuurinen ei enää jurinen, biologinen tai tieteellinen käsite. Virallinen nykyinen näkemys kiteytyy Obaman sanoihin: ei ole valkoista, eikä mustaa Amerikkaa, on vain Amerikan Yhdysvallat. Silti rotutietoisuus kummittelee kaikkialla, pinnan alla.

Eikä vähemmistöidentiteetti ole enää händikäppi, se voi olla jopa etuoikeus. Rotusyrjinnän tilalle on Amerikassa tullut positiivinen syrjintä. Moni entinen orja otti aikanaan sukunimekseen ”White”. Ei silloin osattu ajatella, että joskus vielä ”black is beautiful”. Suomessa lappalaisuus ei ole enää haukkumanimitys, vaan arvostettu VIP-jäsenyys, johon liittyy erioikeuksia.

Mutta Coleman menee kuitenkin armeijaan 1940-luvulla, silloin hän ruksaa rodukseen ’valkoinen’. Hän pelaa sen jälkeen koko ajan kovaa peliä, koska milloin tahansa lasten ja lastenlasten kautta hänen taustansa saattaa paljastua. Geneettinen aikapommi tikittää.

Onko perimällä todella näin suuri merkitys kuin Coleman antaa ymmärtää? Päähenkilön elinaikana tapahtuu muutos. Tarinan loppupuolella (tai siis aikana, josta romaani alkaa) etnisellä taustalla ei olisi niin paljon merkitystä, mutta Coleman silti jatkaa salailua.

Silkin isä on poikkeava afroamerikkalainen, hän esimerkiksi korostaa oikeakielisyyttä. Colemanin muutoksen mahdollistaa paitsi pigmentti myös isän opetukset. Perheessä arvostetaan koulutusta.

Tarinan kiehtovuus on siinä, miten yksi semanttinen kielellinen lipsahdus syöksee tuhoon. Taustaansa ei voi kieltää. Semanttisia lipsahduksia on aika vaikeata kokonaan välttää, ainakaan ”kypsällä” iällä. Kuka tahansa voidaan tarkoitushakuisesti ristiinnaulita rasistiksi tai sovinistiksi. Julkinen anteeksipyyntö voi tuntua nöyryyttävältä, mutta se voi sittenkin olla pienimmän riesan tie.

Miksi Coleman alun perin lähteekin sortumaan tähän mahdottomuuteen, kun hänellä olisi kuitenkin jo aikakauden puolesta kaikki mahdollisuudet? Sitä ei lukijana voi ymmärtää. Ehkä syynä on Howardin yliopiston me-henki, johon Coleman ei halua samaistua.  Sehän leimaisi hänet mustaan identiteettiin. Coleman ei suostu sopeutumaan elämän realiteetteihin, vaan haluaa itse muokata oman elämänsä. Hän ei halua olla ulkopuolelta määritelty.

Hybris kuitenkin kostautuu, niin kuin Austerin Mr. Vertigossa kostautui unelman tavoittelijan hulvaton hybris.

Onko Steenaan ihastuminen osa Colemanin muuttumista? Hän haluaa niin kovasti olla valkoinen, että tyttöystäväkin on valkoisista valkoisin. Kaikki on kotona niin korrektia ja ystävällistä, mutta kun Steena lähtee, hän lähtee myös Colemanin luota. Sen jälkeen tulee Ellie, jolla mies paljastaa taustansa, mutta tyttö kuitenkin näkee muutenkin heti, mikä hän on miehiään.

Tarinassa kerrotaan, kuinka paljon pelkkä ihonväri ja tausta vaikuttavat jo kouluissa arvosanoihin. Kyllähän Amerikassa syrjitään myös juutalaisia.

Miten kirja oikein päättyy? Onko loppu vain Zuckermanin omaa fiksaatiota? Että Les Farley olisi mustasukkaisuuksissaan aiheuttanut onnettomuuden? Lukijan kannalta on epäuskottavaa, että Les olisi osannut moista suunnitella. Olisiko hän suunnitellut surman toisella tavalla? Toisaalta loppukohtaus jäällä osoittaa, ettei Les ollutkaan mikään typerys.

Lukijan mietittäväksi jää, mikä merkitys Faunian päiväkirjalla on. Hänhän ei ”osannut” lukea. Päiväkirjassa voisi olla tapahtumien historiallinen totuus, mutta lukijalle sitä ei koskaan esitellä.

Entäs nuori ranskalainen? Mikä merkitys hänellä on? Miksi hän toimii niin kuin toimii, eikä saa rangaistusta? Seksuaalisen mustasukkaisuuden tai turhautumisen takia? Ja jos Zuckerman on kuvitellut Rouxin, miten hän onkaan sellaista kuvitellut?

Miksi Zuckermanista on tehty hönö? Hän potkii itseään nilkkaan koko kirjan ajan. Hän on kyllä vähän samanlainen kaikissa Rothin kirjoissa.

Ihmisen tahrassa on realistisesti ja todenmukaisesti kuvattu yliopistomiljöötä. Se ylenkatse. Ja se, ettei voida käydä intensiivistä akateemista debattia, koska kritiikki on rasismia. Rasisti on vakava syytös ja sellaiseksi leimautumista pelätään. Oman akateemisen uran ollessa vaarassa sitten nöyristellään. Omia epäonnistumisiaan voi selittää toisen rasismilla ja sovinismilla.

Hyvä juttu on se, että Colemanin hautajaisissa pidetty puhe palauttaa hänen kunniansa.

Koko kirja on täynnä ironiaa. Mutta Coleman kyllä todella nöyryyttää yliopiston vanhaa kaartia. Kohtalon läpsäys tulee kuitenkin. Vaikka olisit mitä, aina tapahtuu jotain, joka palauttaa tai pyrkii palauttamaan ruotuun.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan asioita omasta taustastaan lähtien, tulkitsevat sanoja ja tekoja niiden kuvitelmien kautta. Ja sitten ei olekaan muita kuin väärinkäsityksiä.

Miksi Colemanilla on suhde Faunian kanssa? Sehän on kaunis rakkaustarina, vaikka on raadollisesti kuvattu ja molemmilla on surulliset taustat. Eri asia on sitten, miten uskottava tällainen tapahtuma on. Voisiko insestin uhri lähteä tällaiseen suhteeseen… Viagra on jo keksitty. Faunia itse korostaa, ettei suhteessa ole mitään, että tämä on vain seksiä.

Traumatisoitunut Les on uskottava, hirveän hyvin kuvattu hahmo. Kiinalaisessa ravintolassa käynti, mikä tosin saa farssinomaisia piirteitä, on todellisesti ja terävästi kuvattu. Tuska ja jännitys, se tunne kun aasialaisia on lähellä, on todella hienosti kerrottu. Salaisuudet tosiaan aiheuttavat ongelmia vuorovaikutuksessa. Ne vaikuttavat koko olemukseen ja eleisiin.

Mutta meneekö tilanne överiksi? Onko traumatisoituminen ollut oikeasti tällaista? Tehtiinkö siedätyshoitoa? Vai onko kiinalaisen ravintolan kaltainen tilanne kirjailijan oma keksintö? Onko tuon tarkoitus olla satiirista kritiikkiä?

Rothin pitkät lauseet eivät tunnu niin pahalta, kun romaania lukee englanniksi. Suomennos tuntuu välillä siltä kuin lukisi EU-tekstiä. Rothin tyyli tuntuu olevan yhtä kollaasia kielellisestikin. Lauseet ovat kuitenkin ytimekkäitä. Niissä ei ole ilmaa, ei tyhjää, vaan ne pitää tosiaan lukea. Varsinkin kun sivulauseissa tulee olennaisia asioita.

Ihmisen tahrasta tulee mieleen Häpeäpaalu [lukupiirin kirja tammikuussa 2012]. Professoreille on yhteistä se, että jos he olisivat tunnustaneet ja pyytäneet anteeksi, he olisivat päässeet vähemmällä. Mutta tällaisesta ei olisi syntynyt kirjaa! Ja olisiko silloin kyse ollut älyllisestä epärehellisyydestä?

Ihmisen tahra tulee määritellyksi, kun Faunia puhuu lintutalossa (s. 225). Hurjaa tekstiä jatkuu seuraavan sivun loppuun. [Faunian näkökulmana on ”väistämättä tahriintuneet olennot”. Sellaiset hirvittävään epätäydellisyyteen alistuneet olennot kuin kreikkalaisten tarujen jumalat.] Hienoa, miten teksti etenee siihen, miksei vaihteeksi voisi jumalainen tahra. Tahra kuin Zeuksella, elämäniloisella, seikkailullisella, oikukkaalla. Oikeastaan tuossa on kirjailijan inhorealismia…

Coleman jää henkilönä mysteeriksi kaikista tulkintayrityksistä huolimatta. Mikä on hänen motiivinsa kaiken takana? Coleman Silk = hiilimies silkki.

Miksi Mark voi vihata niin paljon isäänsä? Miten lapsi voi vihata isäänsä niin paljon? Lopussa viitataan siihen, että Markin mielestä ”isä sai ansionsa mukaan”. Toisaalta Mark on lopulta kuin Coleman ja Coleman taas on kuin oma isänsä. Mark tekee tavallaan oman isänmurhansa, mutta katuu haudalla. Haudalla myös paljastuu, että Colemanilla oli kuitenkin yhteyksiä perheeseensä.

Kaikissa perheissä on salaisuuksia, joita yritetään varjella paremmin tai huonommin.

Mielenkiintoinen kysymys, jos Coleman olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, hänen ei ehkä olisi tarvinnut peitellä taustaansa. Kai Colemania vähän hävetti oma isänsä. Hän on nuorena nyrkkeilyssä voittamaton. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu, että kaikki on mahdollista, että kaikessa mahdollisessa voi olla paras.

Lopussa Coleman ei pääse menneisyydestään irti. Aika on jo muuttunut, mutta hän on vielä kiinni siinä ajatuksessa, että juuri etninen tausta on se, mikä hänen pitää peittää. Ehkä ei olisi ollut niin katastrofaalista, jos hän olisi kertonut olevansa musta? Vuonna 1998 sosiaalisesti paheksuttua käytöstä oli paneskella nuorta naista…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s