Maaliskuu 2013 – McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva (Otava, 2010) -Vieraan turva on Ian McEwanin varhaista tuotantoa. Alkuteos (The comfort of strangers) ilmestyi jo vuonna 1981. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran tuosta pari vuotta myöhemmin. Romaani vie mukanaan Venetsian kujille – ja ihmismielen pimeyteen, kun kaksi pariskuntaa kohtaa toisensa. Aikuisiällä toisensa löytäneiden Colinin ja Maryn suhteessa kaikki on jo liiankin tuttua ja turvallista. Venetsiasta he etsivät liittoonsa uutta ja virkistävä. Suorittaessaan turistin velvollisuuksia pariskunta törmää machomaiseen muukalaiseen, joka kutsuu heidät kotiinsa. Robertin vaimo Caroline on merkillisen sairaalloinen, mutta onnellinen… Parin käytöksessä on ensivierailulta alkaen jotain outoa, silti heistä tulee välttämättömiä. Sillä heidän kauttaan Colin ja Mary tuntuvat saaneen intohimon takaisin.

Nyt tarina kammottaa:

Onhan tämä – erilainen.

Kirjan nimi on moniselitteinen. Nimenomaan kirjan alkuperäinen nimi on moniselitteinen. Viittaako muukalaisten ’comfort’ heidän itselleen ottamaansa vai vieraille antamaansa? Molempia? Suomalainen nimi ei taas tunnu onnistuneelta. Mistä tämä ’turva’ on tullut? Sen pitäisi pikemminkin olla ’turma’. Alussa on motto: ”Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien tutun turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet – ilma, uni, unet, meri, taivas – kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme. (Cesare Pavese)” Ihmisen turva on hänessä itsessään? Tuohon nähden kirjan motto on erikoinen.

Sen voi kyllä ymmärtää, että kirjailija McEwan on saanut lempinimen MacAbre.

Kun matkustaa, on tunne kuin sielu tulisi muutaman päivän perässä. Jotenkin tähän tarinaan pystyy siis samastumaan.

Vieraan turvan päällimmäinen opetus on se, että ”onnellisen loman juju on siinä, että sen ansiosta haluaa lähteä takaisin kotiin”. Lomailu oudoissa oloissa on usein yhtä helvettiä, jota sitten pyritään vähättelemään lohduttautumalla sillä, että ”nythän ollaan lomalla”.

Colin ja Mary ovat pitkästyneitä. He jankkaavat: nyt pitää kärsiä, nythän ollaan lomalla. Heitä pitkästyttää alusta lähtien, koko loma on piinaa. Kuin vankilaa, ankeaa ja kaavamaista. He ovat toisilleen ennalta arvattavia.

Kirjan loppu on niin uskomaton ja outo, että tarinan täytyy olla vertauskuvallinen.

Koko romaani on uskottomuuksia ja epäuskottavuuksia täynnä. Pahin on se, miksi ihmeessä Colin ja Mary menevät takaisin Robertin luokse. Kirjailija ei anna mitään vihiä siitä, mikä sai Colinin ja Maryn palaamaan taloon. Onko tällainen totaalinen epäuskottavuus ehkä tarkoituksellista? Haluaako kirjailija jättää tahallaan selittämättä? Ihmisen käytöksen irrationaalisuuden korostamiseksi?

Tapahtuuko parisuhteessa yllättävä muutos? Kuten jotain sellaista, että ’hei, meillähän menee ihan hyvin’. Vertailu Robertiin ja Carolineen on lääkettä heidän omalle parisuhteelleen. Ja he todella menevät hakemaan sitä lääkettä. Entä jos Colin ja Mary haluavat auttaa Carolinea? Onko mahdotonta ajatella noin? Robert ja Caroline ovat manipulatiivisia ja siksi he onnistuvat saamaan toiset.

Baarissa Colin ja Mary kokevat turistin onnen hetkiä, elämyksiä. Hehän näkevät natiivien tapaa viettää aikaa. Ehkä sekin vaikuttaa.

Ehkä pariskunta ajattelee kysyvänsä, miten asiat oikein ovat. Mary haluaa selvittää, mitä Caroline tarkoittaa sanoessaan olevansa vanki. Ei tuossa ole mitään empaattista.

Eroottisen intohimoon sisältyy kaikenlaisia fantasioita.

Vieraan turvassa on hirveän hyvä kuvaus persoonallisuushäiriöisestä pariskunnasta. Tuollaiset ovat hyvin koukuttavia, he saavat ihmiset kiinnostumaan itsestään. Robert ja myös Caroline avaavat tavattomasti omaa historiaansa. Avomielisyys voi olla kiehtovaa ja koukuttavaa. Robertin tarina on klassinen kuvaus siitä, miten narsistinen persoonallisuushäiriö syntyy.  Isä nöyryytti siskoja ja poikaa… Koko ajan taustalla on ajatus siitä, että miehet hallitsevat ja naiset ovat alistettavia. Poikaa yritettiin kasvattaa määrääväksi mieheksi.

Robertin sadistiset perversiot voisivat johtua myös lapsettomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Eivät vain varhaisista oudoista ja naisvihamielisistä kasvatusmenetelmistä. Sadismi on turhautuneisuuden purkamista? Vieraan turvasta tulee mieleen Kuka pelkää Virginia Woolfia, siinähän lapsettomuus on suuri tragedia. Toisin kuin Robert ja Caroline, George ja Martha kuitenkin harjoittavat väkivaltaa toisiaan (ja vieraitaan) kohtaan ainoastaan verbaalisella tasolla.

Mutta: kaiken ymmärtäminen on kaiken hyväksymistä.

Vieraan turva on erittäin vaikea kirja, siinä on erittäin vaikea aihe. Toisaalta se on kuitenkin hyvin koukuttava. Sen haluaa lukea loppuun, vaikka onkin vastenmielinen. Koko ajan ilmassa on kavaluutta ja lukija on utelias sen suhteen, mitä on tapahtumassa. Mikä voi olla pahempaa kuin tappaa toinen toisen puolesta – ja se toinen joutuu katselemaan…

Lopussa Mary on turtana ja se on uskottavaa.

Tämmöistä ei voi tapahtua, kaikenlaista voi tapahtua. Niinhän poliisitkin antavat lopussa ymmärtää. Tavallaan Marykin on osallinen, hän nauttii toisten sytyttämästä murhapoltosta. Maryyn suhtaudutaan silloin vielä eri tavalla.

Ei tähän oikein jaksa syventyä. Ilmeisesti tämän oli lukenut aikaisemmin, mutta unohtanut. Mitään jälkeä ei ollut jäänyt. Tarina on niin vastenmielinen, että sen on sulkenut pois. Ei halunnut jättää mitään jälkeä.

McEwanilla kaikkien kirjojen aiheet ovat rankkoja, todella rankkoja, vastenmielisiä. Olisi meidän pitänyt ottaa toinen kirja, Ikuinen rakkaus. McEwan on mielenkiintoinen kirjailija. Hän siis kirjoittaa ääri-ilmiöistä?

Kun uudestaan selailee, kiinnittää huomiota enemmän merkkeihin ja vihjeisiin tapahtumista. Selaileminen antaa lopulta aika paljon.

Parasta Vieraan turvassa on parisuhteen viestinnän kuvaileminen, se on hienovaraista ja taitavaa ja oivaltavaa. Murhatarinaa ei tarvittaisi ollenkaan. Tarinassa lomittuvat psykologinen parisuhdedraama ja sadistinen murhatarina, mutta nämä ei kuitenkaan tunnu kohtaavan toisiaan.

Varoituksia tulevasta tulee: jo silloin, kun Robert tarttuu Marya ranteesta kadulla tai viimeistään silloin, kun Robert lyö Colinia vatsaan.

Minkä takia Robert Colinin lopulta tappaa? Homoeroottista sadistista kiinnostusta? Colin suututtaa toisen miehen, kun hän vähättelee tämän machofilosofiaa. Jo aikaisemmin Robert lyö Colinia, koska tämä on sanonut jotain vähättelevää. Vai pitääkö hän Colinia liian pehmoisena ja naismaisena? Robert päättää näyttää nynnylle patriarkaalisuutta? Haluaako hän manifestoida ihailemansa patriarkaatin valtaa ja voimaa?Robertin vinkkelistä Colinin ja Maryn suhde on ärsyttävän mahdoton ymmärtää – ja heidän mielipiteensä ärsyttävät.

Kirjan poliittinen teema sivuaa sukupuoliroolien ikuisia ristiriitoja. Kun Colin ja Mary omassa parisuhteessaan sulautuvat yhdeksi, Robert taas machoilee ja Caroline alistuu, eikä kumpikaan tunnu muuta kaipaavan.

Robert ja Caroline ovat täysin pahoja ihmisiä. Mies on seurannut pariskuntaa jo silloin, kun nämä tulivat Venetsiaan. He vain valitsevat Colinin, kauniin miehen, sopivan kauniin. Onko jo alkuperäinen suunnitelma tappaa kaunis mies?

Robertin lapsuudenkuvaus riittää kyllä selittämään tapahtumat. Paha on meissä kaikissa ja tässä se on jalostunut tällaiseksi, näistä syistä on käynyt näin. Kaikissa McEwanin kirjoissa, mitä on lukenut, paha on hirveän vahvasti edustettuna. Muut ovat tosin Lontoon kuvauksia. Minkä ihmeen takia noin on?

Vieraan turvan henkilöt eivät kuitenkaan itse pohdi eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi Colin ja Mary käyvät arkisia ja käytännön tasolla liikkuvia keskusteluja.

Aika piinaava on tämä kirja.

Loppu vaikuttaa enemmän teloitukselta kuin orgialta. Onneksi Robert ja Caroline eivät sentään paloittele Colinia! Poliisit vain lopussa toteavat, että tällaista tapahtuu… Sellainen olo tulee, että Robert on sarjamurhaaja. Murha on suunniteltu. Robert ja Caroline kertovat lähtevänsä Kanadaan. Mutta huom! he kertovat vaikka mitä.

Vieraan turva on loistava kirja lukupiiriin. Jos tämän lukee yksin, olisi pakko kilauttaa kaverille, että luepas ja mitäs tämäkin nyt tarkoittaa. Siis tätä ei voi suositella, mutta lue nyt silti.

Epäuskottavaa on se, että Colin ja Mary nukkuvat ulkona sen jälkeen, kun ovat ensimmäisen kerran vierailleet toisen pariskunnan luona. Lukiessa pitkään miettii tuon kohtauksen aikana, että onko sama päivä vai ilta. Kuinka ne voivat olla, eikö niillä ole kauhea nälkä? No johan he ovat sekaisin nälästä, kuvauksesta tulee ihan konkreettinen olo.

Romaanissa on hyvää kuvausta. Kerronta tuo eläväksi esimerkiksi sen, miten Marylla on jano. Hetket ja tunnelmat on hyvin lähelle tulevasti kuvattu.

Loppujen lopuksi Colin ja Mary ovat aika normaaleja ihmisiä. Matkailu ei aina avarra, ei varsinkaan ilman karttaa yöllä. Matkailu on brutaalia… Onhan kirjailija itsekin hakeutunut elämänsä aikana erikoisiin paikkoihin. Ja sanotaan, että Venetsiaan eksyy helposti.

Kylläpäs on tämä kirja, vieläkin puistattaa.

Mikä merkitys on sillä, että Mary vaikuttaa hukkuvan, mutta hän nauttiikin vain maisemista ja lopulta Colin on se, joka meinaa hukkua?

Robertilla on ”miesalttari”. Partaveitset kuuluvat olennaisesti sen rekvisiittaan. Alttarista vahvistuu ajatus, että Robert ja Caroline harrastavat tällaista enemmänkin. Ovatko he vilpittömiä kertomuksissaan? Kun kaikki menee tapahtumissa niin sujuvasti, tulee olo, etteivät he tee tällaista ensimmäistä kertaa.

Vieraan turvassa kuvattua Robertin ja Carolinen parisuhteen dynamiikkaa on kerta kaikkiaan vaikea ymmärtää. Mutta jos löytää kaltaisensa, silloin löytää yhteyden. Mainio on se keskustelu, missä Mary kertoo Hamletista. Caroline on sitä mieltä, ettei ilman miestä voi tapahtua mitään. Siksi ei voi olla pelkästään naisten näyttelemiä näytelmiä.

Robert ja Caroline menevät niin överiksi, että välillä tulee mieleen, että onko tarina inhofeminististä satiiria. Hahmot ja heidän tekonsa on kuvattu niin poskettomasti. Keskustelutkin menevät aivan yli. Toisaalta keskustelut antavat vinkkejä tulevasta.

Colin ja Mary voisivat olla kaksosia, heidän suhteensa on yltiötasa-arvoinen. Ja juuri se tekee heidät haavoittuvaisiksi. He eivät kykene suojautumaan.

Tämän kirjan oikeastaan haluaa unohtaa, ei tätä halua muistella. Tämän tyypin kirjoja ei halua lukea yksin mökillä ollessaan

Mainokset

Helmikuu 2013 – Lindgren: Akvaviitti

Torgny Lindgren. Akvaviitti (Tammi, 2009)Torgny Lindgrenin (s. 1938) Akvaviitti (alkup. Norrlands Akvavit) on haikea ja hirtehinen tarina ikääntyneestä uskonmiehestä ja maaseudun tyhjenemisestä – ja vähän myös tietystä mausteviinasta. Olof Helmersson on entinen hurmoshenkinen saarnaaja, vapaakirkollisen herätysliikkeen hahmoja 1950-luvun Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Silloin hän oli vaikuttava ja karismaattinen. Saarnaajan lahjoillaan ja haitarimusiikilla hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan. Nyt hän vuosikymmenien jälkeen palaa pieneen kylään, paikkaan jonka uskovainen henki yhä nojaa lujasti hänen vanhoihin saarnoihinsa. Helmersson haluaa paikata menneitä tekojaan: hän ei vain halua käännyttää kyläläisiä uskoon, hän haluaa käännyttää uskosta pois. Polkupyörä kolisee kuoppaisilla teillä, mutta muinoin pelastettuja sieluja ei olekaan enää montaa elossa. Ja jotkut harvat pitävät pelastuksesta kiinni viimeiseen hengenvetoon…

Enimmäkseen piiriläisiä huvittaa:

Akvaviitti on Lindgrenin suomennetuista teoksista parhaasta päästä.

Ensimmäisen 50 sivun aikana ei selviä, onko Västerbotten dystopia vai utopia. Maaseudun autioituminen on murheellista luettavaa. Tapa kuvata ihmisiä on lämmin ja romanttinen. Tarina nostalgisoi entisajan maaseudun yhteisöllisyyttä, jota herätysliike ilmensi. Siinä on maaseuturomantiikkaa. Mutta tilalle on tullut autioituminen ja elämän hiipuminen.

Aihe on raskas, syvistä hengellisistä asioista kirjoitetaan kepeästi. Kaikkihan on ihan hyvin…

Kerronta antaa realistisen kuvan maaseudusta.

Huumoria on paljon, se on jännää. Akvaviitti menee jo satiirin puolelle. Mutta huumori on koko ajan lempeää, ei ilkeää. ”Hauska kirja” ei ole kuitenkaan oikea ilmaus. Koko ajan tulee vastaan koomisia juttuja. Kuten veistäjä, joka veistää Jumalan, Helmerssonin polkupyörä ja yksinpuhelu hautausmaalla.

Onko kirja satiiria uskomisesta vai ei-uskomisesta? Herätysliikkeestä vai vapaa-ajattelijoista? Tarina pilkkaa tunnustuksellista ateismia, tarkoituksettomuuden evankeliumia. Jotta voisi luopua jostakin, täytyy olla ensin joku usko tai vakaumus, josta luopua… Tämän lukemisen jälkeen haluaa pilkata militanttia vapaa-ajattelua. Jos mihinkään ei kannata uskoa, ei sitä kannata julistaakaan. Olofin ateistinen ristiretki tyssää siihen, että ihminen haluaa uskoa johonkin. Gerda ei halua luopua uskostaan. Jumalan olemassaolosta emme tiedä, mutta elämän tarkoituksen etsiminen antaa lohtua. Allegorisesti: Jumalan valtakunta on kuin Jakobin [Gerdan jo kuolleen rakastetun] vene – siihen uskominen on tärkeintä.

Gerdan jättämä perintö on hurja! Isolla rahalla pystyy tekemään kunnolla mitä vaan, syntiäkin.

Onko Akvaviitissa happy end vai unhappy end?

Mikä juttu on se, kun Tukholmalainen kuristaa Kristinan? Kirja on täynnä absurdeja kokonaisuuksia. Poliisit käskevät murhaajaa odottamaan… Mutta poliisithan ovat maaseudulla oikeasti kaukana. Kohtaus vastaa myös mielikuvaa siitä, millaisia ruotsalaiset ovat. Säntillisiä ja noudattavat ohjeita. Tukholmalainen loukkaantuu seudun me-hengestä. Hänen hermostumisensa on loogista. Me-henki nousee koko ajan, vaikka ”meitä” ei olekaan enää montaa jäljellä. Varsinkin usko yhdistää.  Herätysliike edustaa yhteisöllisyyttä.

Hauska on tämä asetelma, että kun Olof lähtee taas käännyttämään, seurakunnan ainoa eloonjäävä jäsen on saarnaajan tytär, josta hän ei ollut tiennyt.

Realistinen kuvio on se, maaseutu autioituu ja Asta haluaa saada kylälle lisää sairaita, jotta häneltä eivät loppuisi työt. Akvaviitti ironisoi vanhuutta ja vanhenemista. Sokeana olo on huoletonta, koska silloin pääsee näkemästä ikäviä asioita. Sairaat ja kuolevat ovat siunaus seudun elinkeinoelämälle. Niin totta on sekin, ettei lehden kirjoittaminenkaan enää kuulu paikallisille. Sekin kertoo maaseudun autioitumisesta.

Kaarle XVI oli hirveän suosittu kuningas, mutta miten tarina hänen vierailustaan Västerbottenissa liittyy Akvaviittiin? Silloin kansalla oli tunne, että heistä välitetään. Että joku on kiinnostunut kansan asioista. Tuollainen on heilurin toinen pää verrattuna nykytilanteeseen, jossa poliisiakaan ei saada paikalle. Ihan selvästi tässä naureskellaan [kuninkaan] taulumaalarille ja sille, että Kaarle uskoi olevansa runoilija. Kuninkaalla oli pientä totuusvajetta, mutta kansa oli häneen tyytyväinen. Mutta mikä merkitys kuningas-tarinoilla on? Onko niissä jotain ruotsalaista, mitä me emme ymmärrä?

Olof oli ilmeisesti saarnaajana pannut hieman omiaan? Saarnat olivat huijausta, mutta hänen haitarinsoittonsa oli totta. Ja soittaminen oli nimenomaan se Juttu. Sillä ei ollut väliä, mitä hän soitti.

Ihanan positiivista ajattelua on se, että sairaat ja kuolemat ovat voimavara. Silloin seudulla riittää töitä! Verratkaapa nykyaikaiseen ajatteluun huoltosuhteesta ja sen karmeudesta…

Tekstissä on mukana myös ote sanakirjasta. Siinä kerrottu Olofin tarina on hyvin uskottava, vaikkei olekaan totta. Kaikki mukaan liitetyt valokuvat, mainokset ja sen sellaiset on hyvin todellisia, vaikka ne ovatkin keksittyjä. Onhan Veikko Huovisenkin Veitikka häkellyttävän aito, vaikka on historiallista parodiaa.

Mitäs Jakobin vene tarkoittaa? Onko se vertauskuva? Vene on kuin Jumalan valtakunta: sitä koetetaan etsiä, mutta ei löydetä. Se kertoo myös, että usko on tärkeintä. Usko (veneen olemassaoloon) on voimassa, vaikka vene on käytännössä laho ja melkein maatunut. Seudun elämässä vene ja saarnaaminen kukoistivat yhtä aikaa.

Olof ei lopulta henno kertoa Gerdalle uskottomuudesta, vaikka hän yrittää ja ajattelee ja kypsyttelee.

Akvaviitissa nousee esiin suku. Kyllähän maalla on ja oli hirveän paljon tällaista pikkupikkupikkuserkkujen kavalkadia.

Nämä Västerbottenin ihmiset ajattelevat tosiaan positiivisesti. Sokea Gideon sanoo, ettei hänen tarvitse nähdä ikäviä asioita. Ja arpajaisissa hän voittaa tietysti lintukiikarin! Ja sitten hän on vielä murhatapauksen ainoa silminnäkijä…

Kirjan nimi on Akvaviitti. Miten sitä käsitellään, kun juomasta tuli ehtoollisviiniä… Silloin lukijaa huijataan, että nyt aletaan tappamaan Gerdaa, kun tälle annetaan 40 prosenttista viinaa. Alun myyjän kuvauksesta, hänen tukkalaitteestaan, alkaa jo arvata tarinaa ja sen tapahtumaympäristöä. Akvaviitista kerrotaan näin: ”Sanalla sanoen, myyjä sanoi, ja ääneen oli tullut juhlava sävy, kolme kasvia Umbelliferaen suvusta, sarjakukkaisia, kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Joka on lopuksi jalostettu parilla tipalla sherryä.”

No, onhan Olof ollut melkoinen elämän vaikuttaja.

Helmerssonilla on kuitenkin kunniallinen motiivi, kun hän lähtee viemään uutta sanomaa. Pikemminkin hän on omahyväinen. Hän on edelleen se sama saarnaaja kuin ennenkin. Hänellä ei vain ole voimia viedä missiotaan eteenpäin. Silti Olofilla on ollut karismaa ja voimaa. Gerdakin tietää vastauksia, vaikka Olof ei vastaakaan. Kyllähän tällaisia saarnaajia on ollut. Olof on ollut aikansa julkkis. Vielä vuosikymmenien päästä hän esittäytyy ”tässähän minä olen”. Mutta onko missään kohden romaania kerrottu, minkä vuoksi Olof silloin kauan sitten lähti ja miksi hän oli niin pitkään poissa?

Akvaviitista tulee mieleen Linnanmäen peilisalin vääristävät peilit. Sama tunnelma: missä kohdin tässä pitää nauraa? Kun kulkee, koko ajan näkee vain väärän kuvan. Hirveän sisäänpäin lämpiävä tarina. Kyllä on Ruotsissa vinksahtaneita, vääristyneitä ihmisiä. Tämä on täysin turha kirja. Siinä on kaksi kohtaa, jotka hyviä tai ihania: Se miten saarnastuolit on muutettu mehiläispesiksi ja miten hunaja maistuu taivaalliselta. Ja kohtaus, jossa Olof menee puhelemaan hautausmaalle.

On tässä moniakin hyviä ja hauskoja ja nokkelia kohtia. Sitä vain ihmettelee, että kauhean monet asiat ovat kiellettyjä. Mutta nimenomaan Ruotsissa ja Länsipohjassa on paljon tiukempaa kulttuuria. Tarinassa viitataan jo siihen, että etelässä on erilainen maailma. Ruotsissa roskat pitää laittaa roskiin ja ihmiset noudattavat sääntöä. Suomessa ei noudateta. Akvaviitissa on samaa ruotsalaista mentaliteettia, esim. hautausmaa-kohtauksessa, kun Olof ajetaan pois haudoilta, koska hän puhuu liian kovaäänisesti, eikä hautausmaalla saisi puhua. Kaikki Ruotsi-kliseet kyllä löytyy. Ihme, ettei Lindgren ole ympännyt hapansilakoitakin mukaan.

Älkää lukeko Pylssyä. Se on kauhean kamala, niin kuin monet Lindgrenin kirjat muutenkin ovat. Silti Lingrenin kirjat viehättävät. Niissä on jotain puolihullua. Hänen tapansa kirjoittaa viehättää tai sitten ei.

Olof on ilmeisesti saarnaajana ollut lähellä Helluntailiikettä. Mikä on kirjailijan suhde siihen, kun hänen oma pelastuksensa on katolilaisuudessa? Olofin seurakunta lakkaa olemasta, kun sen viimeinen jäsen (Marita) lähtee etelään tekemään syntiä Gerdan perinnön kanssa.

Kyllä Akvaviitti on yhdenlainen kirja. Pienen kylän ihmisiä on siinä nasevasti kommentoitu. Paljon on ja on ollut tällaisia kyliä Suomessakin. Tarinassa on myös kivoja huomioita ryhmän toiminnasta ja pienen piirin elämästä. Kyläläiset voivat kriittisesti kommentoida toisiaan, puhuvat ja puhuvat, mutta silti he lopulta menevät auttamaan toisiaan.

Maaseudun autioitumista on suomalaisessakin kirjallisuudessa kuvattu. Esim. Heikki Turusella on synkempi näkemys. Synkempi? Ei se niin synkkä ole, se on aika sympaattinen. Simpauttaja on murheellinen tarina, mutta Turunen kirjoittaa valloittavasti.

Tätä lukiessa häiritsee sellainen jatkuva kieputus. Kirja on kuin rikkinäinen kello. Olof on pastori, hän ei ole pastori, mutta saa silti Gerdalta perinnöksi Raamatun. Sitä haluaa sellaisen lukukokemuksen, että ’haa, näinhän se on’. Nyt lukiessa töksähtää koko ajan: juuri, kun ymmärtää, ei asia olekaan enää niin. Kaikki on vääristynyttä, epätäydellistä. Ja muut nautitte tästä pään seinään lyömisestä?!

Onko se Lindgren se kirjailija, joka esiintyy tässä kirjassa? Kirjailijakaan ei tarinassa mene tähän tarinaan mukaan!

Samasta kirjasta puhutaan koko ajan. Se, mikä yhtä inhottaa, toista naurattaa. Ei lukiessa mikään töksähtele, kaikki menee pehmeästi eteenpäin. Tarinaan täytyy päästä sisälle mukaan. Jos ei pääse, ei pääse imuun.

Uskon kieltäminen on liian delikaatti asia. Ei sellaista kirjaa halua lukea, jossa käsitellään sitä asiaa.

Mitään ei ole. Uskon kieltämiseen päätyminen on Olofin omaa kokemusta, mutta hän ei tajua sitä, etteivät ole muut käyneet läpi samaa, eivätkä siksi voi ymmärtää hänen tarkoitustaan. Elämän tarkoituksettomuutta ei voi saarnata! Sellainen on paljon absurdimpaa. Elämän tarkoitusta voi saarnata. Sellaista kaikki haluavat kuulla.

Voihan Akvaviitista ajatella, ettei uskonto ole se keskeinen teema. Voihan kyse olla mistä tahansa ideologiasta tai hurmahenkisyydestä.

Vatsahaavan parantaminen on kiero juttu. Olof ei tiennyt sairaudesta mitään, mutta Eskil on sitä mieltä, että olihan paraneminen hyvä juttu, kun nyt hän pystyy hoitamaan asioitaan.

Ei tässä maailmassa tiedä, mikä on mitäkin ja mihin sitä uskoo.

Olofin haastattelu on myös hauska juttu. Siitä tulee näkyviin sukupolvien välinen ero: nuorempi toimittaja näkee pelastuksen hyvänä bisnesideana. Ja haastattelussa tulee esiin, että Olof aikoo omistautua muistelmilleen…

Sekin on hauska kohta, kun kuningas lypsää. Se on näitä kansan suussa kulkeneita tarinoita. 1800-luvun tarinat ovat juuri muuttuneet saduiksi 1950-luvulla tai myöhemmin. Kaarle oli tosiaan huijari, mutta kansa rakasti häntä.

Voiko olla erilaisia mittareita, millä mitataan kuninkaiden ja saarnaajien ansioita?

Isabella [Maritan äiti, Olofin rakastettu] on mielenkiintoinen hahmo.

Olof sanoo: ”tuolloin tällöin suon vanhuudella katoavan ajatuksen”. Hän ei hikoile enää. Se on hyvä yksityiskohta, kun Olof kertoo, ettei hän hikoile, hän ajaa kasattavalla pyörällään tai kävelee.

Kaarle kiehtoo saarnaajaa kauheasti. Olof kuvittelee suunnilleen olevansa Kaarle, että hänestäkin puhutaan samoin kuin kuninkaasta. Kaiketi Kaarle siis oli ihan käyttökelpoinen kuningas, vaikka hänellä näitä sivuharrastuksia [naisten kellistyksiä] olikin…

Olofin edustama herännäisyys oli positiivista ja mukavaa. Haitarinsoittoa, arvontaa… Lopussa, kun luetellaan Olofin Gerdalle soittamia kappaleita, kuullaan hengellisiä lauluja ja vähän muitakin, maallisempia kappaleita. Tällainen herännäisyys on iloisempaa kuin lestadiolaisuus.

Suomennoksessa on jänniä sanoja. ’Luopuri’ (avfälling) on erikoinen sana. Onko se ihan oikea ruotsin sana? Luopuri on vain noin luopio. Luopuri on hetkeksi tipahtanut, ei niin vakava. Luopio on taas vakava, lopullinen. On todella hyvä, että Olof päätyy luopuriksi: ”suurin piirtein kaikki luopurit ovat uskovaisia”. Siitähän ei voi luopua, mitä ei ole ollut.

Lottovoiton paradoksi: se tuo ikuisen onnen mukanaan, mutta onnea ei tapahdukaan.

Akvaviitissa lasketaan leikkiä uskonnollisista asioista. Saako uskonnosta laskea leikkiä ja millaista leikkiä saa laskea? Aika lempeää nauramista tässä on.

Tammikuu 2013 – Roth: Ihmisen tahra

Philip Roth: Ihmisen tahra (WSOY, 1998)Philip Roth (s. 1933) on yksi arvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista, tavallisen elämän satiirikko. Ihmisen tahra kertoo vuoden 1998 amerikkalaisesta todellisuudesta viiden ihmisen kautta. Heillä kaikilla on jokin tahra, trauma, salattu ja pesemätön suttu menneisyydessään. Professori Coleman Silk erehtyy käyttämään luennollaan epäkorrektia nimitystä oppilaistaan. Hänet pakotetaan eroamaan rasismista syytettynä. Hän etsii lohtua nuoresta tyttöystävästä. Faunia Farley on lukutaidoton siivooja, pitkin elämäänsä alistettu ja riistetty. Ex-mies Lester on yhä hänestä sairaalloisen mustasukkainen. Mies on väkivaltainen ja arvaamaton, pääsemättömissä Vietnamin sodan traumoista. Epäsäätyisen parin suhde nostattaa juoruja, mutta myös Coleman nuoren ja kauniin yliopistokollegan Delphine Rouxin kostonhimon. On Colemanin kaunis ja menestynyt kollega Delphine Roux. Koko tarinan kertoo kirjailija Nathan Zuckerman, joka leikkauksen jälkeen joutuu kulkemaan vaipoissa. Hän ystävystyy yllättäen Colemanin kanssa ja seuraa vierestä tämän raastavaa ja epätoivoista ponnistelua erehdysten suosta nousemiseksi. Zuckerman on kirjailija Rothin itsensä alter ego.

Piiriläisiä amerikkalaisuuden satiiri ei aivan vakuuta:

Kiehtova tarina, mutta raskassoutuisesti kirjoitettu. Tässä on mammuttikappaleita ja pitkiä virkkeitä, eikä pilkkuja.

Ihmisen tahra on ensimmäinen kirja, jota ei jaksanut lukea. Ei jaksanut lukea kokonaan. On kyllä aloittanut.

Kirjan rakenne on jännä romaaniksi. Tavallaan mukana on kirjailijan alter ego, välillä taas mennään minä-muodossa henkilöiden pään sisään ja tarinaa kerrotaan kuin subjektiivisesti. Juonen kannalta olennaiset käänteet tulevat sivulauseissa. Näin esimerkiksi Colemanin taustasta paljastetaan kaikennäköistä. Kirjailija leikkii lukijalla kissaa ja hiirtä. Aika alussa kuitenkin paljastetaan, että Coleman kuolee. Silti herää kiinnostus, miten henkilöt kuolevat, miten siihen päädytään.

Lukiessa pitää kelata kirjaa edestakaisin, täytyy välillä lukea, että miten tähän päädytään ja miettiä, miten itse ymmärtää asian.

Ihmisen tahrassa näkyy Amerikka äärimmäisyyksien maana. Colemanilla itsellään on kontradiktionsa: juutalaisuus, värillisyys… Sitten löytyy Vietnamin sodan veteraani. Se olennaisin asia Colemanista (värillisyys) jää helposti huomaamatta, koska mikään näistä hänen erityisominaisuuksistaan ei ole niin näkyvissä suomalaisessa kulttuurissa.

Järkyttävin kohta on äidinmurha, se kun Coleman hylkää perhetaustansa. Samalla hän eräällä tavalla tappaa itsensä. Voiko ihminen päättää syntyperänsä valitsemisesta? Onko rodunvalinta oma asia vain myös perheen ja koko yhteisön asia? Päähenkilö tekee valintansa itse, yksin, mutta hänen valintansa on lopulta koko perheen ja yhteisön asia. Ehkä Mark [Colemanin poika] aavistaa jotain tästä, kun hän sanoo isänsä saaneen, mitä ansaitsikin. Lyhytaikainen nuoruudenrakastettu Ellie taas ei kummeksu ollenkaan Colemanin taustaa, hän selittää, että näitähän on muitakin.

Rodun ja identiteetin vaihtaminen on yksi klassinen variaatio amerikkalaisen unelman teemasta. Olisipa valkoinen, vaikkei syntymätodistustaan voikaan väärentää. Sitä samaa unelmaa, että ihminen voi tehdä itselleen sellaisen elämän kuin haluaa. Me emme tässä maassa pysty ymmärtämään, mitä sukujuuret voivat merkitä, miten väri voi olla merkittävä. Täällä ei ole ihonväristä kiinni. Eikä nykymaailmassa tällä ole niin paljon merkitystä, eikä tarvitse erottua. ”Rotu” alkaa olla ihmisistä puhuttaessa vanhanaikainen ja nyttemmin jopa poliittisesti epäkorrekti käsite. Sitä kuitenkin edelleen käytetään amerikkalaisessa väestönlaskennassa, jossa jokainen saa itse ilmoittaa oman ”rotunsa” väestötietoihin. Etninen identiteetti onkin enemmän subjektiivinen ja kulttuurinen ei enää jurinen, biologinen tai tieteellinen käsite. Virallinen nykyinen näkemys kiteytyy Obaman sanoihin: ei ole valkoista, eikä mustaa Amerikkaa, on vain Amerikan Yhdysvallat. Silti rotutietoisuus kummittelee kaikkialla, pinnan alla.

Eikä vähemmistöidentiteetti ole enää händikäppi, se voi olla jopa etuoikeus. Rotusyrjinnän tilalle on Amerikassa tullut positiivinen syrjintä. Moni entinen orja otti aikanaan sukunimekseen ”White”. Ei silloin osattu ajatella, että joskus vielä ”black is beautiful”. Suomessa lappalaisuus ei ole enää haukkumanimitys, vaan arvostettu VIP-jäsenyys, johon liittyy erioikeuksia.

Mutta Coleman menee kuitenkin armeijaan 1940-luvulla, silloin hän ruksaa rodukseen ’valkoinen’. Hän pelaa sen jälkeen koko ajan kovaa peliä, koska milloin tahansa lasten ja lastenlasten kautta hänen taustansa saattaa paljastua. Geneettinen aikapommi tikittää.

Onko perimällä todella näin suuri merkitys kuin Coleman antaa ymmärtää? Päähenkilön elinaikana tapahtuu muutos. Tarinan loppupuolella (tai siis aikana, josta romaani alkaa) etnisellä taustalla ei olisi niin paljon merkitystä, mutta Coleman silti jatkaa salailua.

Silkin isä on poikkeava afroamerikkalainen, hän esimerkiksi korostaa oikeakielisyyttä. Colemanin muutoksen mahdollistaa paitsi pigmentti myös isän opetukset. Perheessä arvostetaan koulutusta.

Tarinan kiehtovuus on siinä, miten yksi semanttinen kielellinen lipsahdus syöksee tuhoon. Taustaansa ei voi kieltää. Semanttisia lipsahduksia on aika vaikeata kokonaan välttää, ainakaan ”kypsällä” iällä. Kuka tahansa voidaan tarkoitushakuisesti ristiinnaulita rasistiksi tai sovinistiksi. Julkinen anteeksipyyntö voi tuntua nöyryyttävältä, mutta se voi sittenkin olla pienimmän riesan tie.

Miksi Coleman alun perin lähteekin sortumaan tähän mahdottomuuteen, kun hänellä olisi kuitenkin jo aikakauden puolesta kaikki mahdollisuudet? Sitä ei lukijana voi ymmärtää. Ehkä syynä on Howardin yliopiston me-henki, johon Coleman ei halua samaistua.  Sehän leimaisi hänet mustaan identiteettiin. Coleman ei suostu sopeutumaan elämän realiteetteihin, vaan haluaa itse muokata oman elämänsä. Hän ei halua olla ulkopuolelta määritelty.

Hybris kuitenkin kostautuu, niin kuin Austerin Mr. Vertigossa kostautui unelman tavoittelijan hulvaton hybris.

Onko Steenaan ihastuminen osa Colemanin muuttumista? Hän haluaa niin kovasti olla valkoinen, että tyttöystäväkin on valkoisista valkoisin. Kaikki on kotona niin korrektia ja ystävällistä, mutta kun Steena lähtee, hän lähtee myös Colemanin luota. Sen jälkeen tulee Ellie, jolla mies paljastaa taustansa, mutta tyttö kuitenkin näkee muutenkin heti, mikä hän on miehiään.

Tarinassa kerrotaan, kuinka paljon pelkkä ihonväri ja tausta vaikuttavat jo kouluissa arvosanoihin. Kyllähän Amerikassa syrjitään myös juutalaisia.

Miten kirja oikein päättyy? Onko loppu vain Zuckermanin omaa fiksaatiota? Että Les Farley olisi mustasukkaisuuksissaan aiheuttanut onnettomuuden? Lukijan kannalta on epäuskottavaa, että Les olisi osannut moista suunnitella. Olisiko hän suunnitellut surman toisella tavalla? Toisaalta loppukohtaus jäällä osoittaa, ettei Les ollutkaan mikään typerys.

Lukijan mietittäväksi jää, mikä merkitys Faunian päiväkirjalla on. Hänhän ei ”osannut” lukea. Päiväkirjassa voisi olla tapahtumien historiallinen totuus, mutta lukijalle sitä ei koskaan esitellä.

Entäs nuori ranskalainen? Mikä merkitys hänellä on? Miksi hän toimii niin kuin toimii, eikä saa rangaistusta? Seksuaalisen mustasukkaisuuden tai turhautumisen takia? Ja jos Zuckerman on kuvitellut Rouxin, miten hän onkaan sellaista kuvitellut?

Miksi Zuckermanista on tehty hönö? Hän potkii itseään nilkkaan koko kirjan ajan. Hän on kyllä vähän samanlainen kaikissa Rothin kirjoissa.

Ihmisen tahrassa on realistisesti ja todenmukaisesti kuvattu yliopistomiljöötä. Se ylenkatse. Ja se, ettei voida käydä intensiivistä akateemista debattia, koska kritiikki on rasismia. Rasisti on vakava syytös ja sellaiseksi leimautumista pelätään. Oman akateemisen uran ollessa vaarassa sitten nöyristellään. Omia epäonnistumisiaan voi selittää toisen rasismilla ja sovinismilla.

Hyvä juttu on se, että Colemanin hautajaisissa pidetty puhe palauttaa hänen kunniansa.

Koko kirja on täynnä ironiaa. Mutta Coleman kyllä todella nöyryyttää yliopiston vanhaa kaartia. Kohtalon läpsäys tulee kuitenkin. Vaikka olisit mitä, aina tapahtuu jotain, joka palauttaa tai pyrkii palauttamaan ruotuun.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan asioita omasta taustastaan lähtien, tulkitsevat sanoja ja tekoja niiden kuvitelmien kautta. Ja sitten ei olekaan muita kuin väärinkäsityksiä.

Miksi Colemanilla on suhde Faunian kanssa? Sehän on kaunis rakkaustarina, vaikka on raadollisesti kuvattu ja molemmilla on surulliset taustat. Eri asia on sitten, miten uskottava tällainen tapahtuma on. Voisiko insestin uhri lähteä tällaiseen suhteeseen… Viagra on jo keksitty. Faunia itse korostaa, ettei suhteessa ole mitään, että tämä on vain seksiä.

Traumatisoitunut Les on uskottava, hirveän hyvin kuvattu hahmo. Kiinalaisessa ravintolassa käynti, mikä tosin saa farssinomaisia piirteitä, on todellisesti ja terävästi kuvattu. Tuska ja jännitys, se tunne kun aasialaisia on lähellä, on todella hienosti kerrottu. Salaisuudet tosiaan aiheuttavat ongelmia vuorovaikutuksessa. Ne vaikuttavat koko olemukseen ja eleisiin.

Mutta meneekö tilanne överiksi? Onko traumatisoituminen ollut oikeasti tällaista? Tehtiinkö siedätyshoitoa? Vai onko kiinalaisen ravintolan kaltainen tilanne kirjailijan oma keksintö? Onko tuon tarkoitus olla satiirista kritiikkiä?

Rothin pitkät lauseet eivät tunnu niin pahalta, kun romaania lukee englanniksi. Suomennos tuntuu välillä siltä kuin lukisi EU-tekstiä. Rothin tyyli tuntuu olevan yhtä kollaasia kielellisestikin. Lauseet ovat kuitenkin ytimekkäitä. Niissä ei ole ilmaa, ei tyhjää, vaan ne pitää tosiaan lukea. Varsinkin kun sivulauseissa tulee olennaisia asioita.

Ihmisen tahrasta tulee mieleen Häpeäpaalu [lukupiirin kirja tammikuussa 2012]. Professoreille on yhteistä se, että jos he olisivat tunnustaneet ja pyytäneet anteeksi, he olisivat päässeet vähemmällä. Mutta tällaisesta ei olisi syntynyt kirjaa! Ja olisiko silloin kyse ollut älyllisestä epärehellisyydestä?

Ihmisen tahra tulee määritellyksi, kun Faunia puhuu lintutalossa (s. 225). Hurjaa tekstiä jatkuu seuraavan sivun loppuun. [Faunian näkökulmana on ”väistämättä tahriintuneet olennot”. Sellaiset hirvittävään epätäydellisyyteen alistuneet olennot kuin kreikkalaisten tarujen jumalat.] Hienoa, miten teksti etenee siihen, miksei vaihteeksi voisi jumalainen tahra. Tahra kuin Zeuksella, elämäniloisella, seikkailullisella, oikukkaalla. Oikeastaan tuossa on kirjailijan inhorealismia…

Coleman jää henkilönä mysteeriksi kaikista tulkintayrityksistä huolimatta. Mikä on hänen motiivinsa kaiken takana? Coleman Silk = hiilimies silkki.

Miksi Mark voi vihata niin paljon isäänsä? Miten lapsi voi vihata isäänsä niin paljon? Lopussa viitataan siihen, että Markin mielestä ”isä sai ansionsa mukaan”. Toisaalta Mark on lopulta kuin Coleman ja Coleman taas on kuin oma isänsä. Mark tekee tavallaan oman isänmurhansa, mutta katuu haudalla. Haudalla myös paljastuu, että Colemanilla oli kuitenkin yhteyksiä perheeseensä.

Kaikissa perheissä on salaisuuksia, joita yritetään varjella paremmin tai huonommin.

Mielenkiintoinen kysymys, jos Coleman olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, hänen ei ehkä olisi tarvinnut peitellä taustaansa. Kai Colemania vähän hävetti oma isänsä. Hän on nuorena nyrkkeilyssä voittamaton. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu, että kaikki on mahdollista, että kaikessa mahdollisessa voi olla paras.

Lopussa Coleman ei pääse menneisyydestään irti. Aika on jo muuttunut, mutta hän on vielä kiinni siinä ajatuksessa, että juuri etninen tausta on se, mikä hänen pitää peittää. Ehkä ei olisi ollut niin katastrofaalista, jos hän olisi kertonut olevansa musta? Vuonna 1998 sosiaalisesti paheksuttua käytöstä oli paneskella nuorta naista…

Joulukuu 2012 – Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomaisen (s. 1971) kolmas romaani Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010) sijoittuu Helsinkiin, joka on tuttu, mutta silti vieras. Eletään määrittelemätöntä tulevaisuutta ja alkavan katastrofin aikaa. Ehkä ilmastonmuutoksen kurimuksessa kaupunki tulvii vettä ja kurjia oloja pakenevia muukalaisia. Runoilija Tapani Lehtisen vaimo on kadonnut. Mutta poliisi hädin tuskin pystyy tutkimaan vakavampiakaan rikoksia, eikä yhden naisen vuorokauden kestänyt hiljaisuus hetkauta ketään. Ainaisessa sateessa mies alkaa seurata Johannan jälkiä yhä syvemmälle. Hän kursii kokoon johtolankoja ja paljastuksia vaimon menneisyydestä. Johanna oli juuri kirjoittamassa juttua Parantajaksi kutsutusta sarjamurhaajasta… Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2011.

Piiriläisiä tarina enimmäkseen ihastuttaa:

Erikoiskiitos siitä, että tutustutaan Antti Tuomaiseen. Jos tämmöinen romaani on dekkarihyllyssä, kaikki lukijat eivät sitä välttämättä löydä. Aivan ihastuttava kirja, tässä miellyttää moni asia: Helsinki-miljöö, tapahtumien paikkoja pystyy seuraamaan mukana. Se on myös rakkaustarina. Parin suhde on kuin nuorten ensi ihastus, rakkaus on niin puhdasta miehen kannalta kuvattuna. Tulevaisuusnäkymä on todella mielenkiintoinen, kiinnostavasti kuvattu. Romaanin loppu on vain heikko kohta.

Parantaja on yhtä aikaa dekkari, rakkausromaani ja dystopia-scifi. Ilmastonmuutos (dystopia) on vähän kuin kulissina taustalla, mutta nousee lopulta pääosaan.

Dekkarijuoni on hieman kökkö. Esimerkiksi ilmastonmuutosidealistin ja vartiointiliikemafioson yhteistyö on epäuskottavaa. Toisaalta kahden erilaisen rikollisen liittyminen yhteen on uskottavaa siltä kannalta, että mätä pari kuvaa sitä, millaista ihmisten väliset kytkennät voisivat tuolloin olla. Mutta epäuskottavuuden antaa mielellään anteeksi, koska romaani on niin kiinnostavasti kuvattu tulevaisuuden painajainen. Taustalla olevat tuomiopäivän tunnelmat on niin säpsähdyttävän hyvin kuvattu. Kriisin yksityiskohtia paljastetaan ikään kuin ohimennen, sivulauseissa. Lukija haluaisi tietää enemmänkin. Uteliaisuus herää esimerkiksi siihen, miten politiikka tuohon aikaan toimii. Se kyllä kerrotaan, että Stubb on näköjään ylennyt pääministeriksi. Muuten politiikkaan ei perehdytetä. Missä luuraavat halla-aholaiset, kun Helsinki täyttyy ilmastopakolaisista? Vieläkö politiikka jaksaa kiinnostaa ihmisiä? Ainakin sanotaan, että eduskuntatalo on ympäröity panssariaidoilla. Romaanissa ei oteta kantaa siihen, minkä takia asiat eivät toimi.

Ympäristö on tosi hyvin kuvattu, se ei ole ylikuvattu tai peloteltu. Tuollainen meno on vain elämää ja siihen on sopeuduttava.

Ilmastonmuutos on aiheena ajankohtainen, samoin valelääkärit ja vartiointiliikkeiden pullistelu. Puhumattakaan kaupallisen median pinnallistumisesta ja pornoistumisesta. Kirjaan on saatu kaikki mukaan, ei puutu muuta kuin Talvivaaran kipsisakka-allas. Puhtaasta vedestä tulee olemaan pulaa. Kyllä se hyvinkin tulee näin olemaan kuin romaanissa on kuvattu. Lukiessa masentuu, koska matkan aikana näkee, että tällainen on mahdollista. Kuvaus on kauhean realistista, tällainen muutos on ymmärrettävä.

Jännä, miten ympäristökatastrofi vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntaan. Uhka on niin epämääräinen, että kaikki pelaavat vain omaan pussiinsa. Ei ole yhteisvastuuta. Ilmastonmuutoksen tuottama dystopia on pelottava juuri siksi, ettei ihmiskuntaa siinä uhkaa pelkästään luonnonvoimat. Uhkana on pikemminkin ihmisten oma raadollisuus ja vastuunpakoilu. Yhteiskunta rapautuu pala palalta, vaikka öljystä ja insinöörien taidoista ei olisikaan pulaa. Suurin ongelma on se, etteivät ihmiset enää välitä vaan antautuvat kyynisyydelle. Tässä suhteessa Parantaja poikkeaa sellaisista scifi-tarinoista, joissa ihmiskuntaa uhkaavat ulkoavaruuden oliot tms. muukalaisperäinen vihollinen luo yleensä sellaista ”talvisodan henkeä”. Mutta ilmastonmuutos on hahmoton hirviö, joka etenee salakavalasti. Sitä ei voi nitistää hopealuodilla. Sitä ei välttämättä edes tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Meistä ei ole enää talvisodan henkeen. Tarinan taksikuski Hamid varmaan tietää talvisodastakin jotain, kun tietää muutenkin merkillisesti.

Tarinan varsinainen sankari on peruspoliisi Jaatinen, joka hoitaa hommansa, vaikka se tuntuukin aivan absurdilta tuollaisessa tilanteessa.

Tässä ei puhuta mitään lentoliikenteestä! Eikä puhuta myöskään öljyn loppumisesta. Sitä todella riittää.

Tulevaisuudesta turvallisuudesta on tullut tärkein kauppatavara. Ei tunnu mitenkään mahdottomalta ajatus juuri tuo turvamiesten rikollisuus. Parantajassa vartiointiliikkeet ovat kuin mafia. Ja tuntuu hyvin luontevalta, että poliisistakin lähtee väkeä vartijoiksi. Niin helposti sitä lipsahtaa lain ja oikeuden toiselle puolelle… Herkullinen yksityiskohta on se, että Porthanian kuuluisan pyöröoven tilalle on tullut metallinpaljastin.

Helsingin miljöö tulee tässä niin todelliseksi.

Henkisellä tasolla Parantaja on mielenkiintoinen kirja. Ystävätkin ovat lopulta sellaisia, joita ei todella tunne. Rakkaussuhteesta lukija tietää vain miehen kannalta. Rakkaus on puhdasta ja kirkasta, kuin nuoruudenrakkaus.

Se, että kirjailija viittaa rakastavaisten lopulta päättyvän itsemurhaan, ei ole yllätys, vaan ainoa mahdollinen happy end. Tai siis tässä on yksi tulkinnallinen vaihtoehto. Pariskunnan elämä muuttui niin kauheasti, että tuollainen on heille ratkaisu. Kollektiivinen itsemurha on yhden tyylisuunnan romantiikkaa. Kirja alkaa dekkarina, mutta päättyy antiikin tragediana. Kirjailija vastaa tarinan alussa heittämäänsä kysymykseen: kumpi on pahempi, nopea romahdus vai hidas mureneminen? Se on filosofinen ongelma. Nopea romahdus on pienempi paha kuin hidas mureneminen. On pienempi paha päättää elämä tähän.

Toisaalta sitä haluaisi nähdä, ettei kyse ole itsemurhasta. Loppuun voi pettyä.

Miehellä on kaikki kunnossa, mutta hänen elämänsä on näköalatonta. Hänellä ei ole muuta tulevaisuutta kuin vaimonsa Johanna. Tällainen rakkaus on piste, josta voi lähteä pois, koska muutakaan ei ole. Parantajasta tulee mieleen 1950-luvun leffa Viimeisellä rannalla. Kokonaiset perheet ottivat myrkkypillereitä ja välttivät näin tuskallisen kuoleman.

Voisiko loppu olla niin, että pistooli edustaa turvan löytymistä? Runoilija on valmis puolustamaan.

Mitä loppu oikein lopulta tarkoittaakaan? Se jää lukijan tulkittavaksi.

Kertojan kirjoittamisen tapa vastaa toimittajan tapaa kirjoittaa. Sujuvaa ja nopealukuista. Tuomaisen ”niukkaa” ja ”ytimekästä” kielenkäyttöä on arvosteluissa kovasti kehuttu, mutta välistä kirjailija syyllistyy myös mitäänsanomattomiin teennäisyyksiin, etenkin havainnoidessaan ihmisten eleitä ja ilmeitä. Kuten: ”kasvoilla viivähti ohikiitävä neutraalista poikkeavan ilmeen alku”… Kun lukija yrittää moista visualisoida, ei oikein onnistu. Niukempaa ja ytimekkäämpääkin ilmaisua on nähty. Välillä vähän keikailun makua.

Lukiessa jää miettimään, mitäs lajia tämä oikein on. Vain paikoin kerronnasta tulee dekkarimainen tunnelma. Parantajassa ei mässäillä ylettömällä väkivallalla, niin nykyisin tehdään. Dekkarin pitää olla uskottava, siis juonen kokoonpanon pitää olla sellainen. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa ei ole niin hirveästi juonta, mutta tarinaa kerrotaan poliisin näkökulmasta.

Kirja koskettaa niin paljon, että se tulee uniin.

Jossain kohden sanotaan, että muutos tällaiseen tapahtui todella nopeasti, Alexander Stubbin elinaikana.

Jännä, miten taksikuskista, joka on maahanmuuttaja, tulee tarinan selviytyjä. Hän on tämän ajan Rokka. Hän onkin erilainen, hänellä on eri näkemykset asioista. Hän tulee toisesta kulttuurista. Joka tapauksessa hän tulee aina tilanteisiin pelastavana enkelinä.

Median pinnallistuminen on hyvä sivuteema, siitä haluaisi lukea enemmänkin. Johannan esimiehen nuhruisuus on vain valeasu, hän on fiksumpi kuin antaa ymmärtää. Hän edustaa viimeistä valtakunnallista lehteä, jonka pitää tehdä sellaista, mitä ihmiset haluavat lukea. Ja mitä ihmisraukat haluavatkaan lukea sanomalehdistä Tuomaisen tulevaisuudessa… Todella lohdutonta, masentavaa. Mutta luettaisiinko silloin itsekään Shakespearen koottuja, jos tuollaiseen tilanteeseen joudutaan?

Parantajassa on lohdutonta ajattelua kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Ei kirjailija löydä muuta valoa. Tekee tosissaan pahaa. Mutta onhan Jaatinen! Hän on suoraselkäinen, valopilkku.

Tarkiainen on koko kirjan piru. Häntä kuvataan paljon, mutta mikä hän oikein? Hänessä on idealismia, joka menee liiallisuuksiin. Hänestä ei saa otetta. ”Mä olen Tapani hyvän puolella. Ei mulla aikoinaan ollut sen vähäisempää tavoitetta kuin maailman pelastaminen. Nyt kun maailmaa ei voi pelastaa, pitää huolehtia siitä, että hyvä elää ainakin yhtä pitkään kuin pahuus ja itsekkyys”.

Romaanissa kuvataan poikkeustilannetta: millainen ihminen on silloin, kun katastrofin ainekset ovat näkyvissä. Ihminen syyttää toista. Jonkun täytyy olla vastuussa. Lukija joutuu vastaamaan peruskysymykseen: mitä itse tekisi tuossa tilanteessa? Tulevaisuuteen on niin lyhyt aika, mutta miten siinä ajassa ollaankin saatu sössittyä asiat… Taudit ja sairauden jylläävät, lisää kuolleita tulee edellisten aaltojen jälkeen. Tällaiseen voi suhtautua tyynesti, kun ei itse tule elämään aikaa, joka on tulossa.

Mielenkiintoista on se, että on insinöörejä, on öljyä, on tekniikkaa jolla torjua ilmastonmuutosta, mutta sitä ei viitsitä tehdä. Ei viitsitä, koska halutaan kuluttaa, ei haluta elää niukasti.

Materiaalia riittää, jos haluaa ryhtyä miettimään kirjan herättämiä ajatuksia, mutta kuluuko aika silloin mukavasti?

Parantaja on hyvä muistutus maailmanmenosta. Varsinkin kun siinä liikutaan konkreettisilla, tutuilla kulmilla. Kirjan ympäristön suorastaan näkee.

Lopun rautatiekiskoilla juokseminen tuntuu teennäiseltä. Loppu voisi olla toisenlainen; se pilaa koko kirjan.

Kohtuullisen hyvin kirjoitettu.

Parantaja oli hyvä valinta. Eipä tätä muuten olisi kirjaston hyllystä löytänyt.

Marraskuu 2012 – Moravia: Keskipäivän aave

Alberto Moravia: Keskipäivän aave (Tammi, 2009)Alberto Moravian (1907–1990) romaani Keskipäivän aave tarjoaa psykologista realismia erään avioliiton hajoamisesta. Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni päätyy käsikirjoittamaan elokuvaa, jotta voisi ostaa tuoreelle vaimolleen kodin, jota Emilia niin paljon haluaa. Mies uhraa taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa menestykseen omalla alallaan, silti vaimo alkaa häntä halveksia. Romaanissa matkataan Caprin saarelle, aurinkoisille huviloille ja kiemurteleville teille. Siellä kuvataan elokuvaa Homeroon Odysseuksesta, viipyillään tekijöiden keskusteluissa ja ruokapöydässä. Caprin kauneudessa ja meren tasaisesti aaltoillessa kirjailija oma parisuhde mutkistuu, myrskyää ja alkaa kutoutua osaksi käsikirjoitusta, Odysseuksen ja Penelopen tarinaa.

Piiriläisiä 1950-luvulle sijoittuva italialainen draama enimmäkseen kummastuttaa:

Keskipäivän aaveessa on jotain niin samaa kuin Revolutionary roadissa.

Jos on nähnyt Jean-Luc Godardin [samannimisen] elokuvan, kirja tuntuu aika erilaiselta. Kokemus elokuvasta värittää lukemista. Romaanin Emilia ei todellakaan ole Brigitte Bardot. Elokuva on kyllä pitkästyttävä.

Kertomuksen naista on helpompi ymmärtää kuin miestä, minä-kertojaa. Emiliaa on helppo ymmärtää, kun taas Riccardon käyttäytyminen on aika ikävystyttävää.

Jännä, miten suomennoksessa on päädytty tähän nimeen, Keskipäivän aave. [Alkukielellä nimi on Il Disprezzo, halveksunta.] No koko kirja on oikeastaan ”aavetta”, jotain valossa näkyvää haamua. Missä ihmeen todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät? Romaani on opas siitä, miten parisuhteessa tai ihmisten kesken EI pitäisi käyttäytyä. Tylsää, tylsää, tylsää. Tänä päivänä nimen voisi ottaa allegoriana Euroopan tilanteesta: etelässä rakennellaan keskipäivän pilvilinnoja, pohjoisempana ollaan jämptejä kuin saksalaiset pankit.

Kirjan paras jakso on ihan alussa, kun pohditaan onnen olemusta. Osuva oivallus on: ”Onni on sitä suurempi, mitä vähemmän sitä huomaa.” Kun onnen huomaa, se on jo mennyttä. Ihmisen ei siis ehkä pitäisi kysellä onnensa perään, vaan tyytyä elämään päivä kerrallaan? Silloin onni ei pakene?

Kaksi ensimmäistä vuotta avioliitostaan Riccardo ja Emilia olivat onnellisia, heillä ei ollut pienintäkään epäsopua. Tai siis mies sanoo näin olleen, hän on ollut tyytyväinen.

Moravian kirja on täysin jonninjoutava. Se pitäisi antaa aviopuolisoille lahjaksi: jos teette näin, avioero tulee varmasti viiden vuoden päästä. Toisaalta romaani kuvaa 1950-luvun Italiaa. Silloin avioliitto oli erilainen. Me emme tänä päivänä tunnista tätä tarinaa. Esimerkiksi kotiapulainen oli itsestään selvä valinta siihen aikaan. Elämä oli niin erilaista, kuin tänä päivänä, vaikka nyt naureskellaan.

Emilia ei osaa verbalisoida tunteitaan, mutta lukija ymmärtää silti, miksi hän sanoo niin kuin sanoo. Kun kauheasti ahdistaa, pitää keksiä jotain sanoja.

Miten ihmeessä kirjailija jaksoi kirjoittaa tämmöistä? Mutta Keskipäivän aave on tosiaan psykologista realismia. Ihmiset ovat juuri näin ikävystyttäviä.  Ja Riccardo tekee sanoilla töitä, siksi hän verbalisoi kaikkea koko ajan. Kirjassa pitää kuitenkin ajatella fiksummin, siksi Odysseus on otettava tarinaan mukaan.

Romaanissa on kolme erilaista tulkintaa Odysseuksesta: jahkailija, loistelias ja runollinen. [Saksalainen ohjaaja] Rheignhold pitää Odysseusta jahkailijana, [elokuvatuottaja] Battista haluaa loisteliaan seikkailijan ja Riccardo taas runollisen sankarin. Tarinassa voi nähdä neorealismin kritiikkiä, kun Battista haluaa tehdä täysin erilaisen elokuvan kuin valtavirtaa olevat. Voisi kuvitella, että se mitä elokuvanteosta kerrotaan, on realistisesti kuvattu.

Odysseuksen ja Penelopen myyttiseen suhteeseenkin tulee uusia näkökulmia. Penelopen uskollisuus ei välttämättä tarkoita samaa kuin rakkaus? Rheingoldin ”moderni” Odysseus muistuttaa Hamletia loputtomassa päättämättömyydessään. Homeroksen Odysseuksesta saa pikemminkin päinvastaisen käsityksen: mies on oveluudessaan aika nopealiikkeinen veijari, eikä mikään päättämätön jahkailija?

Niinpä niin. Emilia kuolee ja sitten alkaa jumalaton vaimon palvonta. Romaanin kirjailija pystyy oikein vellomaan vaimon palvonnassa. Onhan parempi olla sentään jotain, mitä palvoa.

Keskipäivän aave tuntuu välimerelliseltä versiolta Juoksuhaudantiestä. Perusidea tai teema on molemmissa tarinoissa sama. Miehelle on kunnia-asia hankkia perheelle kunnon koti, mutta tuo halu voi johtaa katastrofiin. Asunnon hankkiminen on kulttuurista riippumatta hankala tehtävä!

Kirjoittajalle on vaarallista, jos työ ja yksityiselämä menevät sekaisin.

Tällaiseen ajatusmaailmaan ei voi samastua ollenkaan. Ei löydä mitään kosketuspintaa. Tarina on ihan yhtä hassu toisella lukemisella kuin satunnaisella ensimmäisellä lukemiskerralla. Miksi tällainen piti kirjoittaa?

Maisemakuvaukset ovat kauniita.

Mutta lukiessa pitkästyy. Ehkä romaanin on tarkoituskin pitkästyttää. Kuinka ihmiset voivat elää kummallisissa ihmissuhteissa… Godardin elokuva jättää jaarittelut pois.

Keskipäivän aaveesta tulee mieleen entisaikojen siveät romanttiset kirjat, joissa luettiin silmistä sivun verran tarinaa. Sellainen on sopivaa luettavaa kunnialliselle naiselle. Ei kirjallisuudessa tarvitse pahan saada palkkaansa.

Miksei joku näistä ihmisistä lähde? Miksei erota? Miksi lopulta lähdetään niin myöhään? Onko aviomies tässä tarinassa väkivaltainen? Niin Riccardo kuin Battista? Mutta tuohon aikaan ei noin vain avioliitosta lähdetty. Varmaan Emilian äitikin kieltäytyi juuri tuon takia ottamasta tytärtään takaisin luokseen asumaan. 1950-luvulla pysyttiin miehen luona, kun kerta naimisiin mentiin. Sikäli tylsä juttu…

Toisto voi olla kirjailijalle tehokeino, ei sen käyttäminen romaanissa ole taitamattomuutta. Mutta eipä ole muistikuvia Moravian muista romaaneista, että olivatko ne näin tylsiä. Lauseet ovat hyvin mielenkiintoisia.

Keskipäivän aaveen ensimmäinen luku on kehuttava. Tulee olo, että vau! tässähän on hieno kirja. Alku antaa lupauksen ja sitten kerronta jossain vaiheessa jämähtää ja jämähtää, eikä kehity ollenkaan mihinkään. Mutta meneehän tässä juoni: se miten parisuhteen katastrofi etenee.

Minä takia Emilia halveksii miestään? Sanoo, ettei tämä ole mies? Jossain vaiheessa annetaan ymmärtää, että Emilia olisi käsittänyt Riccardon tyrkyttäneen vaimoaan Battistalle palkkioksi. No kyllähän se muutenkin puuduttaisi, kun asioita vain jatkuvasti vatvotaan. Mutta eihän sellaista aviomiehelle niin vain sanota. Toisaalta Emilia on ihan tyytyväinen Caprilla.

Emilia muistuttaa Penelopea: hän on uskollinen, menee minne käsketään ja pysyy avioliitossa. Uskollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä tarinassa on narsistinen loukkaus: on aivan hirveää kokea, ettei saa rakkautta. Onko halveksunta Emilian ainoa mahdollisuus toimia? Emilialla on valta. Ukkohan menee sekaisin, kun häntä ei enää rakasteta. Ei nainen kuitenkaan vaikuta laskelmoivalta. Kun hän saa totaalisen tarpeekseen, hän saa samalla miehen totaalisen sekaisin. Kerronnassa ei käy mitenkään ilmi, miten Emilia suhtautuu suhteensa alkamiseen. Moravia pyöräyttää asetelman tarinan kuluessa ympäri: ensin miehellä on 1 ja naisella 2, sitten tulee tunnekieppaus, ja naisella 1 ja miehellä 2.

Avioliitosta ei saada ollenkaan objektiivista kuvaa, koska Riccardo kertoo omasta näkökulmastaan.

Välillä Emilialta odottaa tarkoitushakuisuutta, mutta sellaista ei tulekaan. Loppupuolella hän on kyllä tiukkana miehelleen. Hölmö, kun pilasit tämän ja seuraavatkin työtilaisuudet. Tuon ajan italialaiset naiset eivät varmaan hirveästi käyneet töissä. Riccardo ilahduttaa vaimoaan laittamalla asunnon tämän nimiin. Asunnon ostaminen ei tunnu ylettömältä kuluttamiselta, autokin pariskunnalla on hankittu velaksi. Romaanissa ei siis varsinaisesti ole materialismin kritiikkiä.

Onko Keskipäivän aave oikeasti kummitustarina? Onko Emiliaa ollenkaan olemassa? Saattaako Riccardo kuvitella koko rakkauden ja suhteen? Onko miehellä pakkomielteitä kuolleesta rakastetustaan? Toisaalta aave on kyllä hyvin selitettävissä. Keskipäivän aave on italialainen sanonta. Täällä pohjoisessa Euroopassa on vaikea kuvitella, että keskipäivällä ilma voi väreillä.

Moravian romaani on hieno kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta. Näytelmäkirjailijan hahmo on varma verbalisoija, vaimo taas sanoo usein, ettei hän osaa selittää. 1950-luvun italialaisessa kulttuurissa Emilian ja Battistan suhde voisi hyvinkin olla olemassa. On luonnollista ajatella, että heillä on pyrkimys suhteeseen.

Kuka tässä oikein halveksii ja ketä? Lopussa on viittaus Emilian suhteeseen. Hänkin on vain ihminen. Varsinkin jos ajatellaan italialaista elämänmenoa.

Nimenomaan kuristamiskohtauksen jälkeen Emilia sanoo Riccardolle halveksivansa. Juoksuhaudantiessäkin mies lyö ja vaimo lähtee. Samoin Revolutionary roadissa mies käy käsiksi, tai ainakin uhkaa väkivallalla. Tässä tarinassa ja Revolutionary roadissa on samanlainen atmosfääri. Tarinat ovat tosin tavallaan peilikuvia. Molemmat ovat piinaavan parisuhteen kuvauksia.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on kokonaan poissa niin Emilialta kuin Riccardolta – kun parisuhdetta katsotaan objektiivisesti sivusta. Mies esineellistää naisen, hän on ottanut ja asettanut naisen pieneksi nukeksi, jonka pitäisi olla tyytyväinen ja rakastaa.

Koko romaani onkin kertomus siitä, että Riccardo haluaa muistaa asiat juuri näin.

Löydettiin puolitoista tuntia keskusteltavaa näin jonninjoutavasta kirjasta.

Kaikista eniten lukija saa kenties irti Odysseuksen myytin vaihtoehtoisista tulkinnoista, niistä kolmesta erilaisesta näkemyksestä.

Lokakuu 2012 – Schlink: Lukija

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Lukija alkaa nuoren pojan ja vanhemman naisen rakkaustarinana. 1950-luvun Saksassa 15-vuotias Michael kohtaa keski-ikää lähestyvän Hannan, joka vie pojan aistillisiin kylpyhetkiin ja rakasteluihin. Poika taas alkaa lukea naiselle ääneen kirjoja: klassikkoromaaneja, runoja, novelleja… Eräänä päivänä Hanna katoaa. Michael kohtaa hänet sattumalta vasta oikeustieteen opiskelijana seuratessaan keskitysleirioikeudenkäyntiä. Hanna istuu siellä syytettynä rikoksistaan vanginvartijana. Lukija liikkuu kolmessa eri ajassa ja sitä myöten nuoruudessa, nuoressa aikuisuudessa ja aikuisuudessa. Rakkaudessa, oikeudenkäynnissä ja vankilassa. Kertoessaan koko tarinaa Michael on jo varttuneempi mies. Hän on alkanut lukea kaseteille lähettääkseen ne Hannalle – ja palaa samalla nuoruuden muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Schlink kirjoittaa kahden ihmisen mikrohistoriaa ja saksalaisten mielenmaisemaa toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen.

Piiriläiset tunnelmaltaan vahva tarina pysäyttää:

Lukijassa on samoja teemoja kuin Camus’n Putoamisessa [lukupiirin kirjana huhtikuussa 2011]: tekopyhyys, ylimielinen omahyväisyys, elämänvalhe, ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriita, häpeä ja kollektiivinen syyllisyys.

Rakenteellisesti tämä romaani on jännä. Se alkaa rakkaustarinana ja yhtäkkiä siirtyykin aivan toiseen paikkaan ja tunnelmaan, oikeussaliin. Ensin häiritsee se, ettei lukijalle heti paljasteta, mistä ajasta kerrotaan ja missä ajassa eletään. Vasta myöhemmin selviää, että tarina alkaa 1950-luvulla ja etenee siitä.

Lukija tuo näkyviin oikeusvaltion kyyniset tosiasiat: rikosoikeuden järjestelmässä ei rehellisyys maata peri. Pelin sääntöihin kuuluu, että valehdellaan, syytä vieritetään toisten niskoille. Kenenkään ei ole pakko todistaa itseään vastaan. Syytetyllä on oikeus valehdella, pakoilla vastuuta ja syyttää kavereita. Oikeudenkäynnissä Hanna on ainoa rehellinen, eikä hän halua syyllistää toisia.

Rikosoikeudenkäynnin vaihtoehtojakin on olemassa, mm. totuuskomissio. On anteeksi antaminen, unohtaminen ja uuden aloittaminen. Totuuskomissiossa on aivan vastakkainen idea kuin rikosoikeudessa: on pakko tunnustaa ja sen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Kaltoin kohdellulle usein riittää, että hänelle tunnustaa kaltoin kohtelun ja häneltä pyytää anteeksi. Jos ihminen laitetaan syytteeseen, hänellä on ikään kuin oikeus kiertää vastuuta.

Lukija on meille oiva valinta. Jos on lukenut sen aikaisemmin, ymmärtää nyt kirjan hienouden. Lukukokemus on nyt syvällisempi, kun ei enää ihmettele kerronnan muutoksia ja yllätyksiä.

Hahmona Hanna koskettaa syvästi. Koska hän haluaa päästä yli lukutaidottomuudestaan, muttei häpeältään pääse. Hän haluaa tietoa. Yksi kirjan teemoista on lukutaidottomuus. Toisaalta lukutaidottomuus on nykyään niin eksoottinen asia, että Hannan asemaan on vaikea samastua. Tarinan ajankohtana se on niin epätavallista, ja siksi niin syvästi häpeällistä. Hanna on mennyt elämässään ylöspäin, kaikesta huolimatta kuitenkin. Siksi hänen salaisuutensa ja sen häpeällisyyden ymmärtää. Häpeän teemassa voitotkin ovat pieniä tappioita. Hannalla on pyrkimys eteenpäin, mutta aina tulee jotain vastaan.

Lukijassa on vakava pohjavire. Alun jälkeen tarina menee aivan toiselle tasolle. Hieno valinta luettavaksi.

Tuo aika ja mitä ratkaisuja ihmiset ovat silloin joutuneet tekemäänkään. Hanna on vain pieni ratas isossa koneistossa. Kirjailija ei kerro, onko hän todella kansallissosialisti. Onko hänellä ollut mahdollisuus toimia toisin? Tuntuu kohtuuttomalta, että pahainen vanginvartija joutuu tilille, kun isommat pääsevät vähällä. Saksassa Lukijaa on kritisoitu siitä, että Schlink on tehnyt Hannasta liian sympaattisen.

Miten tuon ajan ihmisiin pitäisi suhtautua? Tuo on iso kysymysmerkki, se on koko ajan lukiessa mielessä. Miten seuraava sukupolvi suhtautuu vanhempiinsa? Kuinka paljon jälkeläisten täytyy kantaa vanhempiensa syyllisyyttä? Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän kantaa osasyyllisyyttä heidän tekemisistään.

Lukutaidottomuus voisi olla allegoria: meneminen mukaan kansallissosialismiin on eräänlaista lukutaidottomuutta.

Onko häpeä yritystä sovittaa menneisyys? Kun häpeää käydään läpi, käsitellään menneet hirveydet edes jotenkin.

Kuinka pitkän ajan natsi on yhtä kuin paha? Varmasti maailmantappiin asti. Mutta nykyajan saksalaiset ovat jo syyttömiä. Natsimenneisyys on lähellä meidän historiaa. Saksassa pahiksia ei saa ymmärtää, ei edes sen vertaa kuin kirjailija tässä ilmeisesti tekee.

Se, mistä Hannaa syytetään, ei liity todella hirveyksiin, vaan yksittäisen kirkon paloon. Tämä voisi tapahtua missä tahansa. Mutta saksalaisen velvollisuusetiikan mukaisesti rangaistukset ovat kovia. Natsiaika oli armotonta aikaa, niin armotonta, että sitä on mahdotonta ymmärtää tänä päivänä.

Onko tällainen rikoksen läpikäyminen saksalaista luonnetta? Häviäjillä on velvollisuutensa etsiä syyllisensä ja voittajat sanelevat, miten toimitaan.

Hannan hahmossa näkyy sen aikainen työmoraali: kun jotain tehdään, se tehdään viimeisen päälle. Saksalaisen virkavelvollisuusetiikan mukaan vankia ei saa päästää karkuun, vaikka mikä olisi. Ja kaikesta vielä raportoidaan viimeisen päälle. Tuohon aikaan Saksassa oli monen tasoista alistamista, mikä esti kansan vastarinnan.

Sukupolvien välisyyden teema on henkilökohtaisesti tärkeä. Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän joutuu kantamaan osasyyllisyyttä heidän valinnoistaan. Sulkevatko ymmärtäminen ja tuomitseminen toisensa pois? Lukijassa on juuri ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriitaa.

Tarina herättää kauheasti tunteita, siinä on niin paljon sellaista, mihin pystyy tarttumaan.

Lukija on myös rakkauskirja; sen yksi teema on rakkaus. Nuoren pojan rakkaus vanhempaan naiseen. Michael tajuaa lopussa, että Hanna olikin ollut hänen elämänsä nainen, että Hanna oli ainoa nainen, jota hän oli rakastanut.

Hanna on tavallinen ihminen hyvine ja pahoine puolineen. Hänen henkilöhahmollaan on monta muotoa: äitihahmo, rakastajatar, lady domina, vanginvartija. Kuka tässä tarinassa lopulta hyväksikäyttää ja ketä? Jotta voi joutua vastuuseen tekemisistään, täytyy olla mahdollisuus toimia toisin. Hanna tuntuu kovasti uhrilta. Lopussa hänen kohtalonsa itkettää hirveästi. Hannasta tulee toisaalta tunne, että hän on tunteeton tai tunnekylmä tai kyvytön tuntemaan empatiaa. Hänen taustallaan on paljon surua? Mistä nainen on jäänyt paitsi ja siksi traumatisoitunut?

Sanotaan, ettei pyöveli vihaa mestattavaansa, hän tekee vain työnsä. Tällainen tunteiden turruttaminen tai turtumus yleensäkin on tarinan yksi teema. Vanginvartija tai juristi ei voi eläytyä liikaa. Täytyy paaduttaa itsensä, ettei palaisi loppuun. Kirjailija tosiaan rikkoo kaavoja ja tabuja, hän ymmärtää liikaa.

Karmivan hyvä kirja.

Mitä mieltä lopusta ollaan? Loppu on onnellinen. Mutta miksi Hanna tekee itsemurhan? Tarinan kiertyessä loppuunsa kiinnittää huomiota siihen, että Hanna alkaa lyödä itseään laimin. Pelkääkö hän vapautumista? Hanna on hirveän yksinäinen ihminen. Siksi hän takertuu poikaankin. Eikö hän enää kestä elää itsensä kanssa? Kun hänen maailmankuvansa laajenee, syyllisyys kasvaa vielä suuremmaksi. Kun tieto lisääntyy, syyllisyys kasvaa liian suureksi kestää? Pelkääkö Hanna, millainen suhde syntyy lukijaan, kun hän vapautuu? Michael itse asiassa etääntyy vanhasta rakastetustaan. Kirjailija on tehnyt hienon ratkaisun, kun on jättänyt Hanna motiivit kunkin lukijan itse mietittäväksi.

Onko Hannan jättämä perintö riittävä sovitus menneistä? Perintö oli ainoa, mitä Hanna saattoi tehdä. Hän antaa sen, minkä voi antaa. Itsemurha on oikeastaan hyvä ratkaisu: kukaan ei menetä kasvojaan. Itsemurha voi olla viimeinen sovitus. Holokaustista selvinnyt uhri kuitenkin syyllistää heti Hannaa.

Kun ihminen on joskus jotain ollut, joutuuko hän kantamaan Kainin merkkiä aina, loppuun asti? Kyllä se vähän niin on… Voiko aloittaa uutta elämää? Muistot jäävät joka tapauksessa. Miten niitä sitten käsittelisi?

Kaunokirjallisuudessa on yleinen teema, että rakastettu paljastuu joksikin muuksi, että hänen menneisyydestään paljastuu jotain.

Lukija muistuttaa Sofien valintaa. Jälkimmäisessä päähenkilön molemmat lapset tuhoutuvat. Miten ihmeessä voi valita tekojaan, kun lopulta aina on vastassa tuho?

Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.