Marraskuu 2012 – Moravia: Keskipäivän aave

Alberto Moravia: Keskipäivän aave (Tammi, 2009)Alberto Moravian (1907–1990) romaani Keskipäivän aave tarjoaa psykologista realismia erään avioliiton hajoamisesta. Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni päätyy käsikirjoittamaan elokuvaa, jotta voisi ostaa tuoreelle vaimolleen kodin, jota Emilia niin paljon haluaa. Mies uhraa taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa menestykseen omalla alallaan, silti vaimo alkaa häntä halveksia. Romaanissa matkataan Caprin saarelle, aurinkoisille huviloille ja kiemurteleville teille. Siellä kuvataan elokuvaa Homeroon Odysseuksesta, viipyillään tekijöiden keskusteluissa ja ruokapöydässä. Caprin kauneudessa ja meren tasaisesti aaltoillessa kirjailija oma parisuhde mutkistuu, myrskyää ja alkaa kutoutua osaksi käsikirjoitusta, Odysseuksen ja Penelopen tarinaa.

Piiriläisiä 1950-luvulle sijoittuva italialainen draama enimmäkseen kummastuttaa:

Keskipäivän aaveessa on jotain niin samaa kuin Revolutionary roadissa.

Jos on nähnyt Jean-Luc Godardin [samannimisen] elokuvan, kirja tuntuu aika erilaiselta. Kokemus elokuvasta värittää lukemista. Romaanin Emilia ei todellakaan ole Brigitte Bardot. Elokuva on kyllä pitkästyttävä.

Kertomuksen naista on helpompi ymmärtää kuin miestä, minä-kertojaa. Emiliaa on helppo ymmärtää, kun taas Riccardon käyttäytyminen on aika ikävystyttävää.

Jännä, miten suomennoksessa on päädytty tähän nimeen, Keskipäivän aave. [Alkukielellä nimi on Il Disprezzo, halveksunta.] No koko kirja on oikeastaan ”aavetta”, jotain valossa näkyvää haamua. Missä ihmeen todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät? Romaani on opas siitä, miten parisuhteessa tai ihmisten kesken EI pitäisi käyttäytyä. Tylsää, tylsää, tylsää. Tänä päivänä nimen voisi ottaa allegoriana Euroopan tilanteesta: etelässä rakennellaan keskipäivän pilvilinnoja, pohjoisempana ollaan jämptejä kuin saksalaiset pankit.

Kirjan paras jakso on ihan alussa, kun pohditaan onnen olemusta. Osuva oivallus on: ”Onni on sitä suurempi, mitä vähemmän sitä huomaa.” Kun onnen huomaa, se on jo mennyttä. Ihmisen ei siis ehkä pitäisi kysellä onnensa perään, vaan tyytyä elämään päivä kerrallaan? Silloin onni ei pakene?

Kaksi ensimmäistä vuotta avioliitostaan Riccardo ja Emilia olivat onnellisia, heillä ei ollut pienintäkään epäsopua. Tai siis mies sanoo näin olleen, hän on ollut tyytyväinen.

Moravian kirja on täysin jonninjoutava. Se pitäisi antaa aviopuolisoille lahjaksi: jos teette näin, avioero tulee varmasti viiden vuoden päästä. Toisaalta romaani kuvaa 1950-luvun Italiaa. Silloin avioliitto oli erilainen. Me emme tänä päivänä tunnista tätä tarinaa. Esimerkiksi kotiapulainen oli itsestään selvä valinta siihen aikaan. Elämä oli niin erilaista, kuin tänä päivänä, vaikka nyt naureskellaan.

Emilia ei osaa verbalisoida tunteitaan, mutta lukija ymmärtää silti, miksi hän sanoo niin kuin sanoo. Kun kauheasti ahdistaa, pitää keksiä jotain sanoja.

Miten ihmeessä kirjailija jaksoi kirjoittaa tämmöistä? Mutta Keskipäivän aave on tosiaan psykologista realismia. Ihmiset ovat juuri näin ikävystyttäviä.  Ja Riccardo tekee sanoilla töitä, siksi hän verbalisoi kaikkea koko ajan. Kirjassa pitää kuitenkin ajatella fiksummin, siksi Odysseus on otettava tarinaan mukaan.

Romaanissa on kolme erilaista tulkintaa Odysseuksesta: jahkailija, loistelias ja runollinen. [Saksalainen ohjaaja] Rheignhold pitää Odysseusta jahkailijana, [elokuvatuottaja] Battista haluaa loisteliaan seikkailijan ja Riccardo taas runollisen sankarin. Tarinassa voi nähdä neorealismin kritiikkiä, kun Battista haluaa tehdä täysin erilaisen elokuvan kuin valtavirtaa olevat. Voisi kuvitella, että se mitä elokuvanteosta kerrotaan, on realistisesti kuvattu.

Odysseuksen ja Penelopen myyttiseen suhteeseenkin tulee uusia näkökulmia. Penelopen uskollisuus ei välttämättä tarkoita samaa kuin rakkaus? Rheingoldin ”moderni” Odysseus muistuttaa Hamletia loputtomassa päättämättömyydessään. Homeroksen Odysseuksesta saa pikemminkin päinvastaisen käsityksen: mies on oveluudessaan aika nopealiikkeinen veijari, eikä mikään päättämätön jahkailija?

Niinpä niin. Emilia kuolee ja sitten alkaa jumalaton vaimon palvonta. Romaanin kirjailija pystyy oikein vellomaan vaimon palvonnassa. Onhan parempi olla sentään jotain, mitä palvoa.

Keskipäivän aave tuntuu välimerelliseltä versiolta Juoksuhaudantiestä. Perusidea tai teema on molemmissa tarinoissa sama. Miehelle on kunnia-asia hankkia perheelle kunnon koti, mutta tuo halu voi johtaa katastrofiin. Asunnon hankkiminen on kulttuurista riippumatta hankala tehtävä!

Kirjoittajalle on vaarallista, jos työ ja yksityiselämä menevät sekaisin.

Tällaiseen ajatusmaailmaan ei voi samastua ollenkaan. Ei löydä mitään kosketuspintaa. Tarina on ihan yhtä hassu toisella lukemisella kuin satunnaisella ensimmäisellä lukemiskerralla. Miksi tällainen piti kirjoittaa?

Maisemakuvaukset ovat kauniita.

Mutta lukiessa pitkästyy. Ehkä romaanin on tarkoituskin pitkästyttää. Kuinka ihmiset voivat elää kummallisissa ihmissuhteissa… Godardin elokuva jättää jaarittelut pois.

Keskipäivän aaveesta tulee mieleen entisaikojen siveät romanttiset kirjat, joissa luettiin silmistä sivun verran tarinaa. Sellainen on sopivaa luettavaa kunnialliselle naiselle. Ei kirjallisuudessa tarvitse pahan saada palkkaansa.

Miksei joku näistä ihmisistä lähde? Miksei erota? Miksi lopulta lähdetään niin myöhään? Onko aviomies tässä tarinassa väkivaltainen? Niin Riccardo kuin Battista? Mutta tuohon aikaan ei noin vain avioliitosta lähdetty. Varmaan Emilian äitikin kieltäytyi juuri tuon takia ottamasta tytärtään takaisin luokseen asumaan. 1950-luvulla pysyttiin miehen luona, kun kerta naimisiin mentiin. Sikäli tylsä juttu…

Toisto voi olla kirjailijalle tehokeino, ei sen käyttäminen romaanissa ole taitamattomuutta. Mutta eipä ole muistikuvia Moravian muista romaaneista, että olivatko ne näin tylsiä. Lauseet ovat hyvin mielenkiintoisia.

Keskipäivän aaveen ensimmäinen luku on kehuttava. Tulee olo, että vau! tässähän on hieno kirja. Alku antaa lupauksen ja sitten kerronta jossain vaiheessa jämähtää ja jämähtää, eikä kehity ollenkaan mihinkään. Mutta meneehän tässä juoni: se miten parisuhteen katastrofi etenee.

Minä takia Emilia halveksii miestään? Sanoo, ettei tämä ole mies? Jossain vaiheessa annetaan ymmärtää, että Emilia olisi käsittänyt Riccardon tyrkyttäneen vaimoaan Battistalle palkkioksi. No kyllähän se muutenkin puuduttaisi, kun asioita vain jatkuvasti vatvotaan. Mutta eihän sellaista aviomiehelle niin vain sanota. Toisaalta Emilia on ihan tyytyväinen Caprilla.

Emilia muistuttaa Penelopea: hän on uskollinen, menee minne käsketään ja pysyy avioliitossa. Uskollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä tarinassa on narsistinen loukkaus: on aivan hirveää kokea, ettei saa rakkautta. Onko halveksunta Emilian ainoa mahdollisuus toimia? Emilialla on valta. Ukkohan menee sekaisin, kun häntä ei enää rakasteta. Ei nainen kuitenkaan vaikuta laskelmoivalta. Kun hän saa totaalisen tarpeekseen, hän saa samalla miehen totaalisen sekaisin. Kerronnassa ei käy mitenkään ilmi, miten Emilia suhtautuu suhteensa alkamiseen. Moravia pyöräyttää asetelman tarinan kuluessa ympäri: ensin miehellä on 1 ja naisella 2, sitten tulee tunnekieppaus, ja naisella 1 ja miehellä 2.

Avioliitosta ei saada ollenkaan objektiivista kuvaa, koska Riccardo kertoo omasta näkökulmastaan.

Välillä Emilialta odottaa tarkoitushakuisuutta, mutta sellaista ei tulekaan. Loppupuolella hän on kyllä tiukkana miehelleen. Hölmö, kun pilasit tämän ja seuraavatkin työtilaisuudet. Tuon ajan italialaiset naiset eivät varmaan hirveästi käyneet töissä. Riccardo ilahduttaa vaimoaan laittamalla asunnon tämän nimiin. Asunnon ostaminen ei tunnu ylettömältä kuluttamiselta, autokin pariskunnalla on hankittu velaksi. Romaanissa ei siis varsinaisesti ole materialismin kritiikkiä.

Onko Keskipäivän aave oikeasti kummitustarina? Onko Emiliaa ollenkaan olemassa? Saattaako Riccardo kuvitella koko rakkauden ja suhteen? Onko miehellä pakkomielteitä kuolleesta rakastetustaan? Toisaalta aave on kyllä hyvin selitettävissä. Keskipäivän aave on italialainen sanonta. Täällä pohjoisessa Euroopassa on vaikea kuvitella, että keskipäivällä ilma voi väreillä.

Moravian romaani on hieno kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta. Näytelmäkirjailijan hahmo on varma verbalisoija, vaimo taas sanoo usein, ettei hän osaa selittää. 1950-luvun italialaisessa kulttuurissa Emilian ja Battistan suhde voisi hyvinkin olla olemassa. On luonnollista ajatella, että heillä on pyrkimys suhteeseen.

Kuka tässä oikein halveksii ja ketä? Lopussa on viittaus Emilian suhteeseen. Hänkin on vain ihminen. Varsinkin jos ajatellaan italialaista elämänmenoa.

Nimenomaan kuristamiskohtauksen jälkeen Emilia sanoo Riccardolle halveksivansa. Juoksuhaudantiessäkin mies lyö ja vaimo lähtee. Samoin Revolutionary roadissa mies käy käsiksi, tai ainakin uhkaa väkivallalla. Tässä tarinassa ja Revolutionary roadissa on samanlainen atmosfääri. Tarinat ovat tosin tavallaan peilikuvia. Molemmat ovat piinaavan parisuhteen kuvauksia.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on kokonaan poissa niin Emilialta kuin Riccardolta – kun parisuhdetta katsotaan objektiivisesti sivusta. Mies esineellistää naisen, hän on ottanut ja asettanut naisen pieneksi nukeksi, jonka pitäisi olla tyytyväinen ja rakastaa.

Koko romaani onkin kertomus siitä, että Riccardo haluaa muistaa asiat juuri näin.

Löydettiin puolitoista tuntia keskusteltavaa näin jonninjoutavasta kirjasta.

Kaikista eniten lukija saa kenties irti Odysseuksen myytin vaihtoehtoisista tulkinnoista, niistä kolmesta erilaisesta näkemyksestä.

Lokakuu 2012 – Schlink: Lukija

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Lukija alkaa nuoren pojan ja vanhemman naisen rakkaustarinana. 1950-luvun Saksassa 15-vuotias Michael kohtaa keski-ikää lähestyvän Hannan, joka vie pojan aistillisiin kylpyhetkiin ja rakasteluihin. Poika taas alkaa lukea naiselle ääneen kirjoja: klassikkoromaaneja, runoja, novelleja… Eräänä päivänä Hanna katoaa. Michael kohtaa hänet sattumalta vasta oikeustieteen opiskelijana seuratessaan keskitysleirioikeudenkäyntiä. Hanna istuu siellä syytettynä rikoksistaan vanginvartijana. Lukija liikkuu kolmessa eri ajassa ja sitä myöten nuoruudessa, nuoressa aikuisuudessa ja aikuisuudessa. Rakkaudessa, oikeudenkäynnissä ja vankilassa. Kertoessaan koko tarinaa Michael on jo varttuneempi mies. Hän on alkanut lukea kaseteille lähettääkseen ne Hannalle – ja palaa samalla nuoruuden muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Schlink kirjoittaa kahden ihmisen mikrohistoriaa ja saksalaisten mielenmaisemaa toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen.

Piiriläiset tunnelmaltaan vahva tarina pysäyttää:

Lukijassa on samoja teemoja kuin Camus’n Putoamisessa [lukupiirin kirjana huhtikuussa 2011]: tekopyhyys, ylimielinen omahyväisyys, elämänvalhe, ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriita, häpeä ja kollektiivinen syyllisyys.

Rakenteellisesti tämä romaani on jännä. Se alkaa rakkaustarinana ja yhtäkkiä siirtyykin aivan toiseen paikkaan ja tunnelmaan, oikeussaliin. Ensin häiritsee se, ettei lukijalle heti paljasteta, mistä ajasta kerrotaan ja missä ajassa eletään. Vasta myöhemmin selviää, että tarina alkaa 1950-luvulla ja etenee siitä.

Lukija tuo näkyviin oikeusvaltion kyyniset tosiasiat: rikosoikeuden järjestelmässä ei rehellisyys maata peri. Pelin sääntöihin kuuluu, että valehdellaan, syytä vieritetään toisten niskoille. Kenenkään ei ole pakko todistaa itseään vastaan. Syytetyllä on oikeus valehdella, pakoilla vastuuta ja syyttää kavereita. Oikeudenkäynnissä Hanna on ainoa rehellinen, eikä hän halua syyllistää toisia.

Rikosoikeudenkäynnin vaihtoehtojakin on olemassa, mm. totuuskomissio. On anteeksi antaminen, unohtaminen ja uuden aloittaminen. Totuuskomissiossa on aivan vastakkainen idea kuin rikosoikeudessa: on pakko tunnustaa ja sen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Kaltoin kohdellulle usein riittää, että hänelle tunnustaa kaltoin kohtelun ja häneltä pyytää anteeksi. Jos ihminen laitetaan syytteeseen, hänellä on ikään kuin oikeus kiertää vastuuta.

Lukija on meille oiva valinta. Jos on lukenut sen aikaisemmin, ymmärtää nyt kirjan hienouden. Lukukokemus on nyt syvällisempi, kun ei enää ihmettele kerronnan muutoksia ja yllätyksiä.

Hahmona Hanna koskettaa syvästi. Koska hän haluaa päästä yli lukutaidottomuudestaan, muttei häpeältään pääse. Hän haluaa tietoa. Yksi kirjan teemoista on lukutaidottomuus. Toisaalta lukutaidottomuus on nykyään niin eksoottinen asia, että Hannan asemaan on vaikea samastua. Tarinan ajankohtana se on niin epätavallista, ja siksi niin syvästi häpeällistä. Hanna on mennyt elämässään ylöspäin, kaikesta huolimatta kuitenkin. Siksi hänen salaisuutensa ja sen häpeällisyyden ymmärtää. Häpeän teemassa voitotkin ovat pieniä tappioita. Hannalla on pyrkimys eteenpäin, mutta aina tulee jotain vastaan.

Lukijassa on vakava pohjavire. Alun jälkeen tarina menee aivan toiselle tasolle. Hieno valinta luettavaksi.

Tuo aika ja mitä ratkaisuja ihmiset ovat silloin joutuneet tekemäänkään. Hanna on vain pieni ratas isossa koneistossa. Kirjailija ei kerro, onko hän todella kansallissosialisti. Onko hänellä ollut mahdollisuus toimia toisin? Tuntuu kohtuuttomalta, että pahainen vanginvartija joutuu tilille, kun isommat pääsevät vähällä. Saksassa Lukijaa on kritisoitu siitä, että Schlink on tehnyt Hannasta liian sympaattisen.

Miten tuon ajan ihmisiin pitäisi suhtautua? Tuo on iso kysymysmerkki, se on koko ajan lukiessa mielessä. Miten seuraava sukupolvi suhtautuu vanhempiinsa? Kuinka paljon jälkeläisten täytyy kantaa vanhempiensa syyllisyyttä? Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän kantaa osasyyllisyyttä heidän tekemisistään.

Lukutaidottomuus voisi olla allegoria: meneminen mukaan kansallissosialismiin on eräänlaista lukutaidottomuutta.

Onko häpeä yritystä sovittaa menneisyys? Kun häpeää käydään läpi, käsitellään menneet hirveydet edes jotenkin.

Kuinka pitkän ajan natsi on yhtä kuin paha? Varmasti maailmantappiin asti. Mutta nykyajan saksalaiset ovat jo syyttömiä. Natsimenneisyys on lähellä meidän historiaa. Saksassa pahiksia ei saa ymmärtää, ei edes sen vertaa kuin kirjailija tässä ilmeisesti tekee.

Se, mistä Hannaa syytetään, ei liity todella hirveyksiin, vaan yksittäisen kirkon paloon. Tämä voisi tapahtua missä tahansa. Mutta saksalaisen velvollisuusetiikan mukaisesti rangaistukset ovat kovia. Natsiaika oli armotonta aikaa, niin armotonta, että sitä on mahdotonta ymmärtää tänä päivänä.

Onko tällainen rikoksen läpikäyminen saksalaista luonnetta? Häviäjillä on velvollisuutensa etsiä syyllisensä ja voittajat sanelevat, miten toimitaan.

Hannan hahmossa näkyy sen aikainen työmoraali: kun jotain tehdään, se tehdään viimeisen päälle. Saksalaisen virkavelvollisuusetiikan mukaan vankia ei saa päästää karkuun, vaikka mikä olisi. Ja kaikesta vielä raportoidaan viimeisen päälle. Tuohon aikaan Saksassa oli monen tasoista alistamista, mikä esti kansan vastarinnan.

Sukupolvien välisyyden teema on henkilökohtaisesti tärkeä. Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän joutuu kantamaan osasyyllisyyttä heidän valinnoistaan. Sulkevatko ymmärtäminen ja tuomitseminen toisensa pois? Lukijassa on juuri ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriitaa.

Tarina herättää kauheasti tunteita, siinä on niin paljon sellaista, mihin pystyy tarttumaan.

Lukija on myös rakkauskirja; sen yksi teema on rakkaus. Nuoren pojan rakkaus vanhempaan naiseen. Michael tajuaa lopussa, että Hanna olikin ollut hänen elämänsä nainen, että Hanna oli ainoa nainen, jota hän oli rakastanut.

Hanna on tavallinen ihminen hyvine ja pahoine puolineen. Hänen henkilöhahmollaan on monta muotoa: äitihahmo, rakastajatar, lady domina, vanginvartija. Kuka tässä tarinassa lopulta hyväksikäyttää ja ketä? Jotta voi joutua vastuuseen tekemisistään, täytyy olla mahdollisuus toimia toisin. Hanna tuntuu kovasti uhrilta. Lopussa hänen kohtalonsa itkettää hirveästi. Hannasta tulee toisaalta tunne, että hän on tunteeton tai tunnekylmä tai kyvytön tuntemaan empatiaa. Hänen taustallaan on paljon surua? Mistä nainen on jäänyt paitsi ja siksi traumatisoitunut?

Sanotaan, ettei pyöveli vihaa mestattavaansa, hän tekee vain työnsä. Tällainen tunteiden turruttaminen tai turtumus yleensäkin on tarinan yksi teema. Vanginvartija tai juristi ei voi eläytyä liikaa. Täytyy paaduttaa itsensä, ettei palaisi loppuun. Kirjailija tosiaan rikkoo kaavoja ja tabuja, hän ymmärtää liikaa.

Karmivan hyvä kirja.

Mitä mieltä lopusta ollaan? Loppu on onnellinen. Mutta miksi Hanna tekee itsemurhan? Tarinan kiertyessä loppuunsa kiinnittää huomiota siihen, että Hanna alkaa lyödä itseään laimin. Pelkääkö hän vapautumista? Hanna on hirveän yksinäinen ihminen. Siksi hän takertuu poikaankin. Eikö hän enää kestä elää itsensä kanssa? Kun hänen maailmankuvansa laajenee, syyllisyys kasvaa vielä suuremmaksi. Kun tieto lisääntyy, syyllisyys kasvaa liian suureksi kestää? Pelkääkö Hanna, millainen suhde syntyy lukijaan, kun hän vapautuu? Michael itse asiassa etääntyy vanhasta rakastetustaan. Kirjailija on tehnyt hienon ratkaisun, kun on jättänyt Hanna motiivit kunkin lukijan itse mietittäväksi.

Onko Hannan jättämä perintö riittävä sovitus menneistä? Perintö oli ainoa, mitä Hanna saattoi tehdä. Hän antaa sen, minkä voi antaa. Itsemurha on oikeastaan hyvä ratkaisu: kukaan ei menetä kasvojaan. Itsemurha voi olla viimeinen sovitus. Holokaustista selvinnyt uhri kuitenkin syyllistää heti Hannaa.

Kun ihminen on joskus jotain ollut, joutuuko hän kantamaan Kainin merkkiä aina, loppuun asti? Kyllä se vähän niin on… Voiko aloittaa uutta elämää? Muistot jäävät joka tapauksessa. Miten niitä sitten käsittelisi?

Kaunokirjallisuudessa on yleinen teema, että rakastettu paljastuu joksikin muuksi, että hänen menneisyydestään paljastuu jotain.

Lukija muistuttaa Sofien valintaa. Jälkimmäisessä päähenkilön molemmat lapset tuhoutuvat. Miten ihmeessä voi valita tekojaan, kun lopulta aina on vastassa tuho?

Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Toukokuu 2012 – Oranen: Miljonääri

Miljonääri (2000) aloittaa Raija Orasen kirjoittaman Palladium-trilogian, joka kertoo rikkaan Zhukovin suvun tarinan Pietarista Pariisin kautta Nizzaan. Tarinan sankaritar on tosin suomainen tyttö Siiri Haavisto. Hän on 10-vuotias nähdessään ensimmäisen kerran pietarilaisrouva Antonina Zhukovan. Silloin eletään vuotta 1915 Savonlinnassa, joka tuohon aikaan oli venäläisten lomapaikka. Siirille Antonina on ilmestys vailla vertaa, eikä onnella ole rajoja, kun hän pääseekin saippuatehtailijan perheen seuraneidiksi Pietariin. Siiristä tulee Siri. Miljonääri Grigori tekee rahaa, hänen vaimonsa etsii rakkautta – ja niin etsii Sirikin. Mutta hiljalleen rikkaidenkin palatsiin tunkeutuu yhteiskunnallinen kuohunta, eikä vallankumouksen puhjetessa perhe ole enää turvassa. Ei edes Suomessa.

Piiriläiset ovat kepeällä tuulella:

Raija Oranen kirjoittaa vaikeista asioista lukijaa säästäen. Tästä kirjasta eivät yöunet menneet. Hyvin kirjoitettua saippuaoopperaa. Ikävä vain, että romaani on niin paksu. Jos tätä lukee viihteellisenä tarinana, paksuus ei silloin haittaa. Ja viihdettähän luetaan eri aikoina.

Olisi mukava verrata Orasen tarinaa ja Kaari Utrion mahdollisesti kirjoittamaa tarinaa. Miten Utrio kirjoittaisi. Ainakin hänen historian tuntemuksensa on vankka. Aivan eri luokkaa kuin Orasella?

Miljonääri on luettava, sen juoni vie mennessään. On mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät kokevat tapahtumat ja asiat.

Oranen on kyllä tarkistanut faktat tunnollisesti, pohjatyötä tähän kirjaan on tehty aika lailla. Ei tällaista tarinaa tuosta noin vain kirjoiteta.

Poikkeuksellista, että kirjailija kertoo nyt pietarilaisesta liikemiehestä. Yleensä hänen juttunsa kertovat aatelisista tai rikkaista, jotka eivät tee mitään. Siinä mielessä näkökulma on nyt erilainen, tavallisesta poikkeava. Mieshän [miljonääri Grigori Zhukov] on kauhean järkevä; hän osaa ajatella. Elämäntapa on perheellä kuitenkin samanlainen kuin rikkailla yleensäkin. Ja mielenkiintoinen se elämäntapa onkin.

Vuokralaiset eivät rikkaille olleet ihmisiä, he olivat vuokralaisia.

Naisen asemaa Miljonääri kuvaa mielenkiintoisesti. Tarinassa on ansarikukkanen Antonia… Naisia ei tuohon aikaan saanut viedä tekemisiin tunteiden kanssa. Kiinnostava kohtaus on se, missä Antonia vierailee vuokratalossa. Hän joutuu tekemiseen palatsien ulkopuolisen elämän kanssa.

Miten erillään eri yhteiskuntaluokat voivatkaan olla. Ja miten rikkaan pystyivätkään jatkamaan elämäntapaansa. Zhukoveilla on aivan omat juttunsa jopa vallankumouksen aikana. He saavat ruokaa suomalaisilta talonpojilta. Ja kaupungilla he vain kiertävät toisia katuja.

Elämäntavan kuvaukset ovatkin romaanin makeita juttuja. Hauskaa, että hahmoista se, joka vain söi ja söi, sai lopulta pistimen vatsaansa! No tuo kohtaus on irvokas. Siinä kirjailija ei tosiaankaan lukijaansa säästele. Oranen todella arvostaa ruokaa, niin antaumuksellisesti juhlan ja arjen pöydät on kuvattu. Kyllähän elämä jollain piti täyttää, täyttää vaikka ruoalla.

Ihanaa tarinassa on, että se yhdistyy Savonlinnaan ja Kerimäkeen. Sitten on pieni tyttö Siri. Kivaa on, kuinka välillä katsotaan maailmaa pienen tytön silmin. Näkökulma kerronnassa vaihtelee, mutta enimmäkseen silmät ovat Sirin. Ja tarinan alkaa Siristä ja päättyy häneen.

Hienoa on myös se, kuinka Suomen ja Venäjän kohtalot kietoutuvat yhteen. Miljonäärissä väännetään historiaa rautalangasta. Ihmiset on kuvattu elävästi, vaikka he fiktiivisiä ovatkin.

Kuinka toiset siihen aikaan tajusivat, mitä on tulossa ja hankkiutuivat muualle, mutta toiset eivät? Entä millaista oli Suomessa ja Helsingissä talvella 1918? Tuo on asia, joka koskettaisi ketä tahansa suomalaista. Kirjassa kuvataan paljon suomalaisia, mutta ei oikeastaan Suomen silloisia oloja.

Miljonääri on mielenkiintoinen. Viihdyttävä. Sarjan seuraavat kaksi osaa ovat parempia. Kerronta tiivistyy, samoin yhteiskunnallinen ote tiivistyy. Perheelle koettavat vaikeat ajat; he eivät pääse helpolla, vaikka rikkaita ovatkin. Tässä kirjassa Zhukovit pääsevät helpolla. Heillä on ydinperhe. Eikä heillä Suomessakaan ole sen suurempia ongelmia. Kaikille ei tuolloin käynyt yhtä hyvin kuin heille. No, liikemiehet osaavat edes jollain tavalla käsitellä rahaa ja arkea. Aateliset eivät osaa. Emigrantit yrittivät tuohon aikaan pitää yllä eleganssia mahdollisimman pitkään, kun eivät muuta osanneet. Antonina on kyllä niin vieraantunut kaikesta muusta kuohunnasta. Esimerkiksi hänen lastensa syntymistä ei tarinassa paljon puhuta.

Kauheatkin jutut on tässä romaanissa kirjoitettu niin kevyesti, etteivät ne herätä tunnekuohuja. Onko se tarkoituksellista? Kuvaako keveä tyyli perheen elämäntapaa? Tarinassa ei kyllä käsitellä tunnepuolta ollenkaan. Antaako tuollainen vaikutelman, että kaikille kävi hyvin?

Miljonäärissä mies rakastuu silmittömästi. Onko se epätavallista todelliseen aikaansa nähden? Naisen on päästävä suhteellisen hyviin naimisiin. Antoninan elämän leipä on mies. Suhde on kuin kevättuuli. Antonina ja Grigori ovat kuin puita, joilla on juuret. Mutta sitten Grigorista onkin tullut ikävä mies, ihminen joka pelkää vanhenemistaan. Antonina ei kuitenkaan lähde [rakastajansa] Juran matkaan. Hän alkaa miettiä, mitä menettäisi.

Onko näyttelijähahmon kuolema Sirin vika? Ja pieni tyllerö kostaa kärsimyksensä, kun hän kieltäytyy tuntemasta Juraa? Jura on juuri pelastanut perheen, mutta Siri kieltääkin näyttelijän. Ajatteliko hän lyyrisesti vai laskelmoiko? Ehkä Siri haluaa säästää Antoninan ja Grigorin suhteen. Perhe Zhukov ja miljonääri ovat Sirille niin tärkeitä. Miljonääri tulee Sirille isän tilalle.

Valjan ja Sirin tarina on se tavallinen tarina. Heidän suhteensa menisi liian monimutkaiseksi, jos Siri olisi tullut raskaaksi. Hauskaa, miten tomera Siri on. Lopussa hän vielä itkee miljonääriltä anteeksi. Se onkin tosi hyvä juttu, kun Siri lähtee junasta. Tuo kohtaus ja vielä pankkiin meneminenkin ovat tosi hyviä.

Siri itsenäistyy ja oppii tuntemaan oman arvonsa, hän oppii pitämään puolensa. Alussa hän on onnellinen siitä, mitä hän on saanut. Ikäisekseen hän on hoksaavainen.

Miten yhteiskunta muovaa meitä? Tässä on Palladium-sarjan hienoin anti. Sekin on hienoa, miten Siri yrittääkään ajatella lapsen aivoilla. Kehitys kuvataan konkreettisesti: omistava luokka, aateliston suhde yhteiskuntaan… Tarina on läpileikkaus yhteiskunnasta. Näkökulma on silti toisessa kulmassa. Miljonääri on kevyt kuvaus luokkayhteiskunnasta.

Palladiumin seuraavissa osissa sävyt tummenevat, kerronta tummenee. Tässä ensimmäisessä osassa puhutaan Sirin vinkkelistä. Lapsi näkee eri tavalla, ei osaa nähdä pahoja asioita. Myöhemmin yhteiskunta tunkeutuu perheen elämään uudella tavalla, tässä osassa he ovat vielä aika suojassa.

Kohtausten helmiä on myös Antoninan ja Juran suhteen päättyminen. Antonina lähtee miehen perään jopa vallankumoukselliseen Helsinkiin. Siellä hän kuitenkin itkee… Antoninalle rakkaus on todellinen, vallankumous ei mahdu hänen näkemykseensä elämästä.

Raija Orasen Maan aamu -sarjaa kannattaa lukea rinnalla. Se kuvaa Suomea samalla aikakaudella. Sarja on mielenkiintoisempi, suomalaisena siihen on helpompi samastua. Miljonääri ei anna mitään uutta vallankumouksesta.

Ihmeellinen juttu, että Grigori käy tehtaalla. Tarinassa korostetaan koko ajan Grigorin erinomaisuutta veljeensä nähden. Hän käykin konkreettisesti katsomassa, mitä tehtaalla tehdään. Miljonääri näkee vaivaa, toinen veli ei.

Sirin asema on mielenkiintoinen. Hän tekee erilaisia töitä, hän ei ole puhdas palvelija. Juonen kannalta tärkeät henkilöt ja ylempää lokeroa olevat palvelijat pelastetaan. Palvelijoille tarjotaan asemaa huolehtimalla heistä loppuun asti. He ovat melkein perhettä.

Miten Lucialle oikein käy? Hän ei koskaan huomaa mitään, hän on täysin ylirasittunut.

Vilahtava Rasputin on mielenkiintoinen, tai siis Juran esitys Rasputinista on. Tuo on hauska kohta! Hyvä tietää, että hänkin on olemassa. Tarinassa mainitaan paljon todellisia henkilöitä, heidän pitää vain erottaa fiktiivisistä. Paljon mukana on myös fakta-asiaa.

Antoninan juuret ovat Suomessa, äidin puolelta hän on Sirille sukua. Zhukova haluaa kuitenkin tarkoituksella häivyttää taustansa. Hän on oikeastaan monikulttuurinen. Antoninan suku tulee köyhistä oloista.

Kun ihminen elää mielikuvitusmaailmassaan, kun hän tekee pään sisäisestä maailmastaan ulkoisen vastineen, hän voi suggeroida itsensä uskomaan mielensä totena. Antonina tekee itse oman todellisuutensa. Miten kamalaa onkaan, kun hän yrittää olla jotain muuta kuin on.

Ihmisellä on taipumus tehdä kertomuksia omasta elämästään. Mustia kohtia hän vain täyttää itse.

Miten paremman elämän elävä perhe näkee työläisten elämän? Miten työläiset onnellistuvat vallankumouksesta? Parempi väki vain lokeroi ihmisiä. Ovatko Zhukovit oman onnensa seppiä? Miljonääri näyttää, ettemme ole tasa-arvoisista lähtökohdista.

 

Huhtikuu 2012 – Le Guin: Maameren velho

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja huhtikuussa 2012Maameren velho (alkuteos 1968, suom. 1976) aloittaa Ursula K. Le Guinin kirjoittaman Maameren tarinat -trilogian, joka sijoittuu kokonaan samannimiseen fantasiamaailmaan, myrskyjen ja sumujen saaristoon. Jokainen saari on kuin oma pieni valtakuntansa. Maamerellä ei ole jumalia eikä juurikaan ihmistä korkeampia yliluonnollisia voimia. On vain luontoa edustavia maan ikivoimia ja lohikäärmeitä. Saaristolaisten maailmaan ei kuulu myöskään yksiselitteinen hyvä ja paha. Joillakin ihmisillä on synnynnäinen kyky velhouteen, jossa tärkeintä on ylläpitää elämän tasapainoa. Maameren velho kertoo nuoresta Varpushaukasta, jolla on erityinen magian lahja. Vielä taitamattomana velhona, ylpeyksissään hän tulee päästäneeksi irti varjon, määrittelemättömän pedon. Nuorukainen pääsee arvostettuun Rekon velhokouluun ja hänestä kuoriutuu Ged, Maameren mahtava velho. Mutta varjo kulkee yhä hänen kannoillaan…

Piiriläisille fantasia on ennestään tuntematonta ja siksi niin kovin hämmentävää:


Maameren velhoa
lukiessa on jatkuva tarve verrata jotakin johonkin: kaikkiin noitajuttuihin, noitiin ja velhoihin ja siihen, mitä niistä on kirjoitettu. Ummikkolukija tarvitsee tukea, että pystyy jatkamaan eteenpäin.

Tarinan oleellinen juttu tapahtuu viimeisellä seitsemällä sivulla. Mutta alkuun on hyvin vaikea lähteä mukaan. Kirja ei alusta alkaen houkuttele lukemaan. Hienosti kuvattu, jännittävä. Vaikka aluksi tosiaan tuntuukin vaikealta antautua maailmalle.

Tämä fantasiaromaani on erittäin hyvin kirjoitettu, mukava ja elämälle myönteinen.

Tapahtuu suuri virhe – ja koko kirja kertoo siitä, miten virhettä lähdetään korjaamaan.

Lukijaraukka voi yrittää kartasta löytää paikkoja. Alussa tarina tuntuu sekavalta, mutta lopussa Maamerta jo tutkii kiinnostuneena.

Velhoilla ja noidilla on inhimilliset heikkoudet, kuten kateus. Varpushaukka haluaa kilpailla, hän haluaa näyttää. Yllytyshulluna hän lankeaa loveen, vaikka velhot ovat hänestä olevinaan jotain hienoa ja ylevää.

Ihan mielenkiintoinen kirja.

Kirjailijalla on antropologin tausta. Ihmiset tulevat eri heimoista ja ovat siksi erilaisia. Sitä kautta syntyy vierauden ja kotoisuuden tunteita.

Gedin lemmikki lämmittää mieltä. Sehän ilmestyy lohduttamaan velhoa. Jos itsensä sijoittaa tarinaan, voisi olla se elukka!

Maameren velho on tarina hyvästä ja pahasta. Viimeisellä sivulla Ged kohtaa varjon, joka on vanha mies, isä, Pekari, Jaspis… Sama varjo on monissa ihmisissä, joita Ged on tavannut? Tällaisesta ajatuksesta tulee positiivinen tunne. Ged peilaa itseään toisiin, ja jos joku muistuttaa jotakuta, hän asettaa tuon ominaisuuksia häneen. Ainahan sieltä tulee se piru…

Tätä kirjaa ei varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman lukupiiriä.

Tarinaa voi tulkita jungilaisesti: kun tulee aikuiseksi, täytyy täyttää kaikki normit. Eli varjo täytyy sulauttaa itseensä. On jotenkin kauhean rajua, kun varjo lasketaan vapaaksi. Siinä vaiheessa on vaikea kuvitella, että sulautuminen tapahtuisi joskus.

Eikö kaikki pahuus tule varjosta, pimeydestä? Varjo täytyy kohdata.

Mitä ne lohikäärmeet oikein ovat tarinan kannalta? Merkitsevätkö ne harjoittelua todellista kohtaamista varten?

Mikäs tämä juttu perimmiltään onkaan? Että ihmisellä on tosinimi? Lopussa varjolla ja Gedillä on sama nimi. Velhoudessa ei olekaan muuta kuin nimiä. Velho-oppilaat käyttävät hirveästi aikaa nimien opettelemiseen. Ehkä tuo tarkoittaa, että meissä jokaisessa on oma sisin, josta ei haluta toisten tietävän, ja joka normaalisti tule lähelle. Paremman tutustumisen kautta sitten saa selville toisen ihmisen todellisen minän. Silloin tuo toinen paljastaa todellisen karvansa. Tällaisia sanontoja sitä tähän ymppää.. Todellisen nimen paljastaminen on positiivinen asia. Mutta toisaalta se sitten antaa mahdollisuuden tuhota toinen. Eihän suomalaisessa perinteessä karhuakaan sanottu karhuksi, vaan sille keksittiin lempinimiä. Silloin peto eli vihollinen ei herännyt. Ja Kiinassa on alias-nimiä.

Kyllä meitä voidaan manipuloida. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Ei maaginen ajattelu ole ajallisesti niin kaukana meistä ehkä haluamme uskoa. Tällaisia juttuja on olemassa.

Kirjailijan taolainen ajattelu on näkyvissä: kun velho-oppilaita opetetaan, heille korostetaan, että velhon tekoja tehdään vain silloin, kun on todellista tarvetta. Muutoin maailman järjestys järkkyy. Tasapaino, sopusointu. Ged puhuu juuri tästä: hän haluaa päästä tasapainoon.

Mutta ei Maameren velhossa oikein pääse vauhtiin, ei pääse edes alkuun, on niin vaikeaa.

Ged on koko ajan matkalla, hänen on pakko olla. Ja hän pohtii: miksi toiset hahmot tuntuvat olevan paikallaan? Onko se vain luuloa? Tuntuuko hänestä, että toiset ovat rauhassa, hän itse vain ikuisesti matkalla?

Ehkä toisilla on vain kesymmät varjot? No tuohan on hyvä kysymys!

Hahmoista Vehka on tasapainoinen, positiivinen paikallaan olija. Jokaisessa kylässä kun on velho.

Fantasiaromaanina Maameren velho on niin uusi aluevaltaus, että oli pakko tulla kuuntelemaan, mitä siitä saadaan irti. Kukaan ei uskalla teilata kirjaa! Romaani on positiivinen lukukokemus kaiken kaikkiaan, vaikka onkin ensimmäinen lajiaan. Ei tarina ole mitenkään huono. Mutta on kyllä vaikeaa, kun mistään ei saa kiinni. Kaikki on keksittyä: henkilöiden nimet, paikannimet, kaikki ympäristöstä… Nimet eivät vain ehdi tarttua. Tämä kanssa tulee Harry Potter -olo, eli ei jaksa lukea edes ensimmäistä kirjaa.

Satukirjahan tämä on. Ihan pienestä asti on ollut unelmana, että osaisi taikoa. Maameren velhoa lukiessa tuollaiset päiväunelmat muistuvat mieleen. Satujutut ja taikomiset ovat tässä tosi kivoja. Eipä velhoilla lopu juomavesi merellä, kun he voivat taikoa lisää… Mutta mitä ihmettä oikein on se, että Maameren maailmassa jotkin asiat pysyvät ja toiset eivät pysy?

Lukija saattaa kyllä olla niin ilmeisen realisti, ettei tähän kuvitteelliseen maailmaan pääse täysin mukaan… Mutta voihan sitä olla erilaista. Ja kun pääsee vauhtiin, antaakin itselleen myöden: voihan tällaista olla. Jos tällaisesta ei pidä, ei pääse mukaan.

Kokemuksena Maameren velho on mielenkiintoinen. Aikuinenkin voi lukea tarinaa niin, että löytää ihmismielen psykologiaa. Sitä alkaa etsiä symboliikkaa: mitä tuokin oikein tarkoittaa?

Ja tässä on kauhua. Sitä pitää olla, se kuuluu tähän. Tarinassa on ääritunteita ja ääri-ilmiöitä.

On tämä oikein miehistä menoa. Mutta onhan Maamerellä Serret. Hän tulee moneen otteeseen Varpushaukan elämään.

Kauheasti on nyt keskustelussa pähkäilty, voisiko tarina olla totta. Ei tarvitse pähkäillä ollenkaan! Se ei ole olennaista. Jotkut asiat ovat hirveän yksinkertaisia, niistä vain tehdään monimutkaisia. Niin kuin esimerkiksi sauvan ansaitseminen on tässä tarinassa. Maameren velho on opettavainen, jos osaa poimia ajatukset.

Tämmöinen juttu tällä kertaa. Tarinan maailma on todella loppuun asti mietitty, laaditut kartat ja kaikki. Mitä jos joku todella alkaisi elää tällaisessa maailmassa?

Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?