Syyskuu 2011 – Carpelan: Axel

Bo Carpelanin (1926–2011) romaanissa Axel (1987) nimihenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli ja Jean Sibeliuksen paras ystävä. Jo lapsena Axel ymmärtää oman erikoisen laatunsa: yhtäältä herkkyytensä ja intohimonsa musiikkiin, toisaalta taas kyvyttömyytensä käyttää taiteellisia lahjojaan. Hänen päänsä täyttävät sinfoniat, joita hän ei koskaan saa ulos sävellyksinä. Hän ei edes kykene loihtimaan viulustaan esiin sellaista paloa ja tulkintaa, jotka hän sisimmässään tavoittaa toisten luomista konsertoista. Axelista kasvaa sairaalloinen, vetäytyvä ja uneksuva mies, muiden mielestä hermoheikko kummajainen. Hän on kuitenkin yksi ensimmäisistä, jotka tajuavat Sibeliuksen musikaalisen nerouden ja tämän merkityksen suomalaisuutta ilmentävänä voimana. Kun Axel viimein uskaltaa lähestyä säveltäjää, hapuillen alkavasta kirjeenvaihdosta kehittyy syvällinen ystävyys.

Romaani on väkevä ja monikerroksinen: kaiken tietävää kerrontaa elävöittävät katkelmat Axelin kuvitellusta päiväkirjasta, kuohuva aikakausi ja kulttuurielämä lomittuvat yksinäisen miehen traagiseen kohtaloon. Ennen kaikkea teos kertoo ystävyydestä, unelmista ja kauneuden kaipuusta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta. Axelista Carpelanille myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana.

 

Piiriläisiä Axelin tarina niin ilahduttaa kuin surettaa:

Bo Carpelan oli itse niin kauhean valoisa ja positiivinen persoona, hänestä jäi niin positiivinen mielikuva. Hän oli ihan viime hetkiinsä asti myönteinen. Hänelle lapsuus ja kaikki mitä, hän oli elänyt, oli läsnä tässä ja nyt. Miten hän on voinut kirjoittaa jotain näin surullista? Miten hän on osannut mennä Axelin kaltaisen ressukan nahkoihin? Ja miten hän saattoi mennä kuolemaan?

Axel ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Aluksi urakka vaikuttaa hirveältä, sitä ihmettelee, miten tämän jaksaa lukea. Mutta sitten tarina ottaa valtaansa, niin hienosti se on kirjoitettu. Kertomusta pitää kokea pieni pala kerrallaan, poimia helmiä ja nautiskella niitä. Se kehittyy eteenpäin ja lopulta myös lohduttaa. Siinä on paljon aforismeja ja luonnonkuvausta. Minimalistisia runoja ja lakonisia juttuja. Yksinkertaisia lauseita, joista syntyy hirveän hienoja kuvia. Niin konkreettisia yksityiskohtia. Avaa kirjan mistä kohdasta tahansa, jokaisesta löytyy jotakin

Jos lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Mutta kyllä tästä tarinasta voi mennä moni asia aivan yli…

Sellaista, joka ei ole musiikki-ihminen, harmittaa, ettei tarinasta saa irti kaikkea, mitä siitä voisi saada. Joistakin tekstin osista epämusikaalinen ihminen ei voi ammentaa mitään sisältöä. Esimerkiksi sitä ei ymmärrä, kuinka Axel pystyy lukemaan partituureja. Mutta hauskaa sellainen taito on. Kirjailijan itsensä on täytynyt hallita musiikin alue todella hyvin, että on voinut kirjoittaa tällaista. Lukijan pitäisi tuntea myös Suomen historiaa, merkittäviä tapahtumia on mainittu niin lyhyesti tai viitteellisesti.

Carpelan eläytyy todella hienosti Axelin maailmaan; heittäytyminen on kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Miten paljon tarinassa onkaan uskottavia päiväkirjamerkintöjä… Kirjailija kertoo loistavasti, miten Axel kokee asiat. Ja seuraavassa hetkessä hän heittää Axelin konkreettisesta kokemuksesta sfääreihin.  Päiväkirjamerkinnöissä ei ole mitään juonta – mutta eihän merkinnöissä ole todellisuudessakaan päätä eikä häntää. Ja kun on riittävän paksu kirja, missä pienet jutut toistuvat, syntyy juoni. Hauskaa, että Axel mainitsee aina syntymäpäivät, onhan se tärkeä päivä.

No, olisi Carpelan voinut kirjoittaa vähän lyhkäsemminkin. Hän ilmeisesti kirjoitti romaania pitkän aikaa. 16 vuotta?! Varsinkin kirjan alku voi olla vaikea, Carpelan olisi voinut nopeuttaa sitä. Mutta jos joku kirjoittanut 16 vuotta, kyllähän meidän pitää jaksaa lukea!

Kirjan puolessa välissä vasta tulee Sibelius, kirjailija olisi voinut painottaa miesten ystävyyttä enemmän.

Kun Axel kohtaa Sibeliuksen, hän saa kielen, jolla ilmaista itseään. Axel ei aikaisemmin osannut keskittyä, hän oli hajonnut ja hajanainen. Sibeliuksen myötä hän saa elämälleen kohteen, hän pystyy todella keskittymään. Axel itse kokee voimakkaasti, mutta kaikki jää vain kokemisen asteelle. Lukijana on epätoivoista seurata, kuinka hän yrittää saada kuulemansa ja näkemänsä musiikin ulos.

Kyllähän Axel pitkään miettii ja jahkaa Sibeliukselle kirjoittamista. Silloin kun kirje lähtee, lukija on helpottunut. Puhuuhan Axel Sibeliuksen musiikista jo aikaisemmin.

Toisaalta Axel ei Jannen kohtaamisenkaan jälkeen muutu kokonaan uudeksi ihmiseksi. Hänelle tulee edelleen masennuskausia ja heikotuskohtauksia. Jannen kanssa hän kuitenkin alkaa viimein tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen.

Sibeliuksen persoonan kannalta Axelilla taas on tärkeä tehtävä: Axel on peili, johon Janne pystyy kokeilemaan visioitaan. Axel ymmärtää kaiken. Ja hän vaikuttaa Jannen asioihin muutenkin paljon, hän hoitaa säveltäjän raha-asioita. Axel ja Sibelius ovat poikkeusihmisiä. Heille musiikki on yhteinen kanava. Jos oppii tuntemaan neron, laajentuu itsekin. Axel on omalla tavallaan nero; hänellä on ymmärtämisen ja ystävyyden neroutta. Antaako Sibelius palautetta Axelilla? Tiettävästi Janne todella arvosti ystäväänsä

Miten tavalliset ihmiset kokevat? Yksilö tarvitsee läsnä olevan kuulijan – ja keskinäisten suhteiden kautta syntyy oma minä.

Päiväkirjassa tapahtumat ovat kuviteltuja. Millaisia ovat olleet todelliset tapahtumat, sanat ja ajatukset? Päiväkirjan merkinnät kuitenkin tuntuvat todellisilta, koska tarinaan on niin paljon ladattu faktoja, historiallisia tosiasioita ja kuvauksia. Kerronnassa saa todella kiinni, että eletään kyseisessä ajassa.

Jos aika olisi ollut eri, olisiko Axelia voitu auttaa ja rohkaista? Tarinassa perhe nauraa, isä on ankara, eikä Axel saa minkäänlaista hyväksyntää. Lopulta hän todella alkaa uskoa huonouteensa. Kyllähän sitä alkaa uskoa, jos asiat menevät aina niin kuin ne Axelilla menevät. Mihin lahjakkuus veisi nykyaikana? Tänä päivänä Axel voisi olla kapellimestari. Taiteilijan ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut todella kokea täsmälleen samaa asiaa, mitä hän kuvaa. Jos Axelia olisi lapsuudessa ohjattu, ehkä hänestä olisi tullut jotain. Hänestä olisi voinut tulla lahjakkuus. Mutta miten lahjakkuuteen vaikuttaisivat omat korkeat tavoitteet.

Carpelan kuvailee perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti synkkää surumielisyyttä. Ihmettelen, mitä kirjailija haluaa tällä uppoutumisella sanoa. Mutta lopultahan tarina on valoisa, sillä Sibelius pitää ystäväänsä kasassa tämän viimeiset vuodet. Axelista tulee todellakin toimelias. Alussa hänellä on ajatuksia ja haluja, muttei tahtoa tai voimia.

Todellisella, historiallisella Axelilla oli ilmeisesti jonkinlainen suhde Sibeliuksen perheeseen. Hän taisi käydä heillä usein. Ja kyllähän Axel oikeasti tapasi ihmisiä, ei hän ollut näin yksinäinen. Toisaalta kirjassa on läsnä oma kokemus: Axel tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on kontakteja. Yksinäisyyden kokemus on kauhean vahva, hän elää niin omassa aatelisessa elinpiirissään. Muut oikeastaan ymmärtävät häntä hyvin, mutta mies on itse niin herkkänahkainen, että on tunteen vanki. Hän ei noteeraa kontakteja, oma epäonnistumisen tunne on niin voimakas. Axel tuntee itsensä vieraaksi omassa ajassaan. Hän ei voi samastua yhteiskuntaluokassaan.

Axelin unimaailma on erikoinen. Vaikka hän on uneton, hän näkee silti unia! Unien kuvaukset ovat hirveän hienoja.

Mikä tässä tarinassa on totta, todellisuutta? Mikä on tässä? Vai onko se, mikä vaikuttaa todelta, sitä mikä hajoaa? Muistot ja mielikuvitus sekoittuvat, ne ovat todellisempia kuin todellisuus. Tavallaan on olemassa kokemus ja on olemassa todellisuus. Mutta kokemus onkin se taso, joka tulee todellisemmaksi kuin todellisuus. Tarinassa ikään kuin eletään kokemuksessa koko ajan, siksi sen maailma on niin hajanainen. Axelilla ei ole otetta todelliseen todellisuuteen. Sellaiset kysymykset kuin ”miten hän oikein eli tai elätti itsensä” eivät ole tärkeitä. Hänelle kaikki on sielun kokemusta, sen maisemaa.

Axelin persoona kertoo, että jos ihminen pystyy samastumaan vaikka luontokohteeseen, hän saa voimaa. Silloin hän on oman itsensä ulkopuolella. Axel ei päädy mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa tekstiä annetaan ymmärtää, että Axel ajattelee kirjoittamalla. Miten ihmeessä hän siis on voinut olla voimatta tuoda esiin sitä kaikkea, mitä hän kokee? Päiväkirjassaan Axel pyörittää samoja asioita, jauhaa ja jauhaa niitä. Samat hahmot tulevat aina vain uudelleen esiin. Näin hän kirjoittaa itsensä näkyväksi. Hämmästyttävää, miten hirveän hyvin Carpelan on pystynyt päiväkirjankin merkinnät kuvittelemaan. Uskottavaa! Välillä lukiessa pitää todella ajatella, että merkinnät ovat keksittyjä, eivätkä oikeassa historiallisessa todellisuudessa.

Jännää lukea kahta tasoa yhtä aikaa, sitä kuinka ihminen kokee valtavasti, muttei kuitenkaan pysty tuomaan esille tai ilmentämään kokemaansa. Mutta jotenkin kaikki on vain puettava sanoiksi! Axelilla on kyky kokea syvällisesti, aistimellisesti ja tunteellisesti. Hän palaa lapsuuden tapaan kokea.

Huikeaa on se, että tarinassa on välillä kertojan osuuksia, mutta niissäkin on oikeastaan läsnä Axel, hänen ajatuksensa.

Tarinassa kuolema ja kotiinpaluu limittyvät yhteen. Kuoleman vietti on kuin kaipuuta henkiseen. Miten nämä kaksi joko riitelevät tai yhdistyvät? Axel suhtautuu kuolemaan hyvin tyynesti. Hänen ”todellisesta” kuolemastaan puhutaan vähän. Mutta kuolema kulkee kerronnassa koko ajan mukana, ainakin unissa.

Ja hautajaispuheessa kiteytyy koko Axelin elämän tragedia.

Tämä on se kirja, joka sytytti halun tulla mukaan lukupiiriin. Mutta on teos kyllä aika pala, se vaatii useampaa lukemista. Jos romaania lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Siltikin voi moni asia mennä pään yli… Tuntui ettei jaksa, ettei jaksa – mutta kyllä tarinan pariin silti aina palaa. Lukeminen voi olla taistelua, Axelin rinnalla lukee koko ajan toista kirjaa.

Kirjassa on vahva näkemys taiteesta sinänsä ja taiteilijasta sinänsä. Taiteilijan itsekkyys kuuluu asiaan. Jannen itsekkyys on suorastaan lapsellista. Hän on säilyttänyt puberteettinsa. Ja miehet ovat aina osanneet hoitaa asiansa. Mutta neidit ovat neitoja… Ajan henki tai tapa ajatella tulee sellaisenaan esille; aikaa ja miljöötä kerrotaan sellaisina kuin ne olivat. Elämä oli pirstaleista. Ja vaikkei esimerkiksi Tampereesta kerrota paljon, tulee voimakas tuntu kaupungista.

Sääty-yhteiskuntaakin kuvataan, Axelin näyissä – ja siksi ikään kuin elämyksinä tai tunteen kautta. Köyhyyttä ja porvaristonkin elämää. Kiintoisaa, että Rakel on palvelustyttö, mutta hän on kuitenkin parempi kuin psykiatri. Rakel myös näytetään alusta loppuun vahvana naisena. Hän on ihmisenä itsensä, Rakel, eikä mitään muuta. Hän ei ole syntyperänsä edustaja. Hänen sinänsä alhainen asemansa ei korostu, vaikka Axel on aatelinen. Tarinassa ylipäätään unohtuu, että kerrotaan aatelisesta herrasta… Matkustaminen tosin kuuluu ylempien elämään, ei työläisillä tai palvelijoilla ole varaa liikkua. Axelille myös konsertit ovat itsestään selviä, vaikka hän asuu ja elää nuhjuisesti.

Epilogi on totta, siinä kuvataan todellisia tapahtumia.

Suomennos on todella hieno. Kieli on kaunista ja tekstiin on todella jaksettu paneutua. Suomentajan pitää hallita myös musiikkia. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että lukee käännettyä tarinaa.

Mainokset

Toukokuu 2011 – Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Paloheinän lukupiirin kirjana toukokuussa 2011Robert Louis Stevensonin (1850−1894) klassinen kauhuromaani Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi alun perin vuonna 1886. Tämä pieni suuri tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen itsensä sisällä on sittemmin saanut lukuisia erilaisia tulkintoja – ja nykyään se on jo käsite. Kertomus etenee pitkään herra Uttersonin, tohtori Jekyllin lakimiehen ja ystävän näkökulmasta. Hän ihmettelee miellyttävän tiedemiehen muuttumista ja samaan aikaan tapahtuvia kammottavia tapauksia, jotka liittyvät salaperäiseen, rujoon mieheen. Jekyll tuntuu olevan rikollisen uhri. Vasta kirjan viimeisessä luvussa äänessä onkin tohtori itse. Kunnianhimoinen tiedemies onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy vapauttamaan oman pimeän puolensa. Herra Hyde on alkanut elää Lontoon öisillä kaduilla. Sitten erään kerran Hyde onkin Jekylliä vahvempi…

 

Lukupiiriläisissä romaani herätti paljon kysymyksiä hyvän ja pahan olemuksesta:

 

Kiintoisaa on se, kuinka Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokan elämää, erittäin hyvin toimeentulevaa ja sivistynyttä kaupunkiväestöä. Ehkä kirjailijan tausta näkyy tässä?

Tuohon aikaan arveltiin, että persoonallisuus näkyy ulkonäössä.

Tämä romaani kuvaa suurten murrosten tuloa: Marxin sosiaalisia näkemyksiä ja Freudin alitajunnan löytöjä.  Läsnä ovat moraalinen minä ja ”pahisminä”. Mutta onko tietoisella minällä mahdollisuus hallita pahisminää? Kiintoisaa, kuinka kirjailija ikään kuin ennustaa tulevaa Jekyllin toteamuksella, että hän löysi itsestään vain kaksi puolta, mutta ehkä ihmisestä löydetään joskus useampiakin puolia.

Hyvin mielenkiintoinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Romaani antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat hyvän ja pahan omia. Kyse on samasta ikiaikaisesta kahtiajaosta kuin jin ja jang, susi ja lammas tai musta ja valkoinen.

Mutta mitä ovat ne paheet, joita Jekyll harjoittaa? Esimerkiksi kunnianhimo ja ylimielisyys olivat 1800-luvulla syntejä. Jekyllillä ei ole itsehillintää ja itsekuria. Entä mistä ihmeestä tulee väkivalta? Jekyll/Hyde nauttii väkivallasta; hän ei karmeuksia kostosta tai itsepuolustukseksi. Tarina jättää paljon miettimisen aihetta esimerkiksi siitä, miten nuoret hakkaavat toisiaan ja sivullisia ilman syytä. Yli sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa on läsnä nykyajan hedonismi ja empatian puute. 1990-luvulla hoettiin, että sääli on sairautta. Kaikki oli silloin – ja taitaa olla yhä – sallittua. Hyde edustaa itsekeskeisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Hän näyttää, että mitä tahansa voi tapahtua, tai mitä tahansa voi tehdä, jos meissä piilevät viettien, vaistojen ja halujen annetaan päästä valloilleen. Hyde on yhteensä Jekyllin luonteen huonot piirteet.  Hän ei kuulu tuon ajan näkemykseen hyvästä ihmisestä. Toisaalta Hyden kautta Jekyll saattoi elää vapaasti. Hyde tavallaan edustaa elinvoimaa?

Onko tässä kirjassa ollut jotain sellaista, joka olisi herättänyt pahennusta aikanaan? Eivätkö ihmiset kauhistuneet? 1800-luvun Englannissa paheita oli ja niiden olemassaolosta tiedettiin, mutta niistä vaiettiin. Pahanteko tai synnillisyys oli silti maan tapa.

Mitä mieltä olette siitä, että hyvä ja paha puoli erotetaan toisistaan? Jekyllin teoria ei toimi, sen osoittaa kirjan loppu. Jekyll kuolee, sillä paha pakottaa tappamaan hänet. Aika lohduton kuva.

Millainen on kontrolli silloin, jos hyvä ja paha todella ovat yhtä aikaa läsnä? Taidetaan mennä mukaan niihin laineisiin, jotka ovat vallalla kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Jekyll on oikeastaan yhtä tosi molemmissa olemuksissaan. Jekyll ja Hyde tiedostivat kumpikin toisensa. Jekyll on turhautunut; häntä ottaa päähän se ponnistelu, jota hyvänä oleminen vaatii. Siksi mato hänessä kaivautuu esiin. Tällainen turhauma on yhä meidän ajassamme läsnä; sitä voidaan vieläkin pitää selityksenä.

Ja missä on piste, jossa Jekyllistä tulee Hyde?  Se taitaa riippua ihmisestä, siitä miten hänet on kasvatettu. Hyde on varmasti aivan erilainen eri kulttuureissa ja eri ihmisillä.

Onko olemassa oikeasti pahaa? Jos on oikeasti hyvää, on myös oikeasti hyvää. Tarina kertoo karusti: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja kun tekee ensimmäisen kerran pahaa, pahanteko on sen jälkeen helppoa. Tunteet kovettuvat. Mutta mikä on paha ja missä se on? Onko olemassa jotain ruumiillista pahaa? Onko mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin menemme? No ainakin olemme pitkälti oman kulttuurimme ja/tai yhteiskuntamme tuotteita. Ja niin ihmisillä kuin kulttuureilla/yhteiskunnilla on pimeä puolensa?

Olennaista näiden kysymysten kannalta on se, että Jekyllin kehittämä rohto koostuu suolasta ja nesteestä. Ja se, että muutoksen aikaansaava reaktio syntyy aineen epäpuhtaudesta. Tällä seikalla on oltava jotain symbolista arvoa. Sattumageneraattori? Onko tarinan vitsi nimenomaan siinä, että Jekyll teki tieteellisiä tutkimuksia, mutta onnistuminen oli kiinni sattumasta, epäpuhtaudesta? Onko pahalle altistuminen sattumaa? Tämän voisi ymmärtää niin, että tiedostamaton tai alitajunta on ”epäpuhtautta”.  Alitajuntaa ei tuohon aikaan hyväksytty. Tosin eihän alitajuntaa silloin tunnettukaan sellaisena kuin nykyään…

Kun hyveellistä elämää vaaditaan sääntöjen ja oppien mukaan, ei hyvän tekeminen toimi. Hyvän täytyy lähteä sisältä; silloin halut ja teot toimivat missä tahansa ympäristössä. Toisaalta Jekyll kyllä tiesi, mitä teki Hyde’ina. Hän ei täyttänyt omia tavoitteitaan, hän ei piitannut niinkään yhteiskunnan hyveistä.

Jekyllin ei kuitenkaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Hän piti Hyde’ia syyllisenä.

Onko sitten eroteltavissa paha pahat ja satunnaisesti purskahtelevat pahat? Miten paljon pahuutta nykyään selitetäänkään sairaudella? Onko pahuus sairautta? Nykyään Hyde’iin suhtauduttaisiin hoitoa tarvitsevana. Eikö ole tervettä pahaa? Onko olemista todellista hyvää ja pahaa?

Mitä jos Jekyll/Hyde olisi nainen? 1800-luvulla naisilla oli vain yksi pahe. Ja siitähän kertoi Rouva Bovary

Kuvaako Hyden olemus sitä, että ihminen alentuu eläimen tasolle, kun antautuu mielihaluilleen? Nykyään tappaminen on ulkoistettu sotilaille – ja teurastajille.

Mikä oli muiden ihmisten merkitys tarinassa? Tohtori Lanyonissa [tohtori Jekyllin ystävä ja tiedemieskollega] tapahtumat herättävät niin voimakkaita tunteita, ettei hän kestä niitä. Mitä toiset henkilöt oikein edustavat? Lanyon edustaa ehkä yhteiskunnan normeja. Hän (yhteiskunta?) ei kestä toisenlaista todellisuutta, jonka Jekyll näyttää. Herra Utterson taas tekee koko ajan tapahtumia selittävää ja kokoavaa tarinaa.

Välillä kerronnasta tulee humoristista vaikutelmaa.

Aivan loistava kirja. Tarina on loppujen lopuksi ennalta arvattava, mutta silti se sai ajatteluprosessin käyntiin. Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yhtä aikaa moderni ja ajaton. Romaani on tosiaan hyvin ajankohtainen, vaikka on yli sata vuotta vanha.

Romaanissa on jotain samaa painostaa tunnelmaa kuin on Sudenmorsiamessa. Hyvän ja pahan asetelma on mielenkiintoinen, mutta en pidä tunnelmasta.

Loppu on niin mielenkiintoinen, ettei sitä oikein ehdi sulattaa. Kirjan alkua pitää lukea uudestaan, kun jää miettimään loppua. Tarinan nostattamia moraalisia ja muita ajatuksia pitää tosiaankin jäädä miettimään. Romaani on siitä hieno, että tarina itsessään on naiivi, mutta silti siitä nousi todella paljon mieleen pohdittavaa. Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu; joustavaa tekstiä.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on tosiaankin kestänyt aikaa 150 vuotta!

 

Maaliskuu 2011 – Sahlberg: He

Asko Sahlberg: HeNykyään Göteborgissa asuvan Asko Sahlbergin (s. 1964) historiallista romaania He (2009) kuvataan takakansitekstissä shakespearelaisiin mittoihin nousevaksi petoksen ja koston näytelmäksi. Tiiviisti kerrottu tarina alkaa, kun pohjalaisen maatalon esikoispoika Henrik palaa kotiin Suomen sodan jälkeen vuonna 1809. Nuorin poika Erik on samaan aikaan ajanut elämänsä umpikujaan. Sodassa veljekset olivat eri puolilla rintamaa: Henrik keisarin armeijassa ja Erik ruotsalaisen kuninkaan joukoissa. Miesten välejä hiertää kuitenkin jo yhteinen rakastettu Anna, jonka toinen menetti ja toinen sai. Äänen romaanissa saavat myös kaiken näkevä muonamies, kaupungista aikoinaan maalle joutunut emäntä ja kiusattu, katkeroitunut serkkupoika Mauri. Kertojien kautta alkavat vanhat kaunat, vaietut sanat, tehdyt ja tekemättömät teot purkautua auki kohti hävitystä. Tässä pienoisromaanissa menee lopulta rikaskin talo hevosesta. He on Sahlbergin yhdeksäs romaani.

 

Pieni suuri romaani saa piiriläiset vähän ymmälleen:

 

Ihailen Sahlbergin kieltä. Pätkiä tästä romaanista voi lukea ääneen. Kieli on yksinkertaista, mutta siitä saa uskomattoman paljon. Se on kuin runoutta. Ei suinkaan. Kieli on puuromaista; se on kaikkien luovan kirjoittamisen ohjeiden vastaista. Tekstissä esimerkiksi vilisee attribuutteja.

Kerronta on kuin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus. Se on niin visuaalista, että koko ajan tuntee olevansa itse mukana, sisällä jossain kohdassa. On kuin eläisi kirjallisuuden Kauniissa ja rohkeissa. Mikään tarinassa ei lopulta ole sitä, miltä alkujaan näyttää olevan. Miljöö ja tapahtumat ovat oikeastaan olevinaan vanhaa. Lukiessa syntyy hassu vaikutelma siitä, että romaani kyllä kertoo Suomen sodasta, mutta se onkin kirjoitettu nykypäivään.

Keitä oikein ovat ”he”? Voisiko kirjan nimi viitata henkilöihin itseensä? Hehän ovat kuin ”he”, ulkopuolisia, toisia ja sivullisia. Vasta aivan lopussa heidät kohdataan todellisina henkilöinä, yksilöinä. Muuten tarinan kuluessa heistä mennään ikään kuin ohi.

Mikä tässä tarinassa on petosta? Kuka tässä – juridiselta kannalta – erehdyttää toista? Kuka muka toimii kuin tekisi petoksen? Kaikki pettävät kaikkia. Petos tapahtuu enemmän humanistisella kuin juridisella tasolla. Esimerkiksi se, ettei Henrik saanut naapurin isännältä luvattua hevosta, on jo yksin konkreettinen petos. Mutta pettikö isäntä nuorukaista tahallaan vai oliko hänen motiivinaan halu auttaa Henrikiä? Kenen näkökulmasta siinä tapahtui petos? Henrik kuitenkin suhtautui tapaukseen petoksena, vaikka sanat ja teot eivät ehkä itsessään olleetkaan pettäviä. Hänen näkökulmastaan isäntä ja saman tien maailma pettävät.

Ja kyllä emäntäkin pettää poikiaan, kun hän kertoo totuuden perheestä vasta silloin, kun Erik ja Henrik ovat tappamassa isäänsä.

Miten näette sen petomaisen hevosen, joka Henrikille oli luvattu? Mihin hevonen oikein johtaa tarinassa? Ehkä hevonen on miehen malli: miehen pitää olla kova vahva. Tai sitten eläin on ihmisen psyyken symboli, identiteetin mitta. Tai kuin nykyajan Mersu. Kerronnassa tuodaan hienosti esille, kuinka Henrik ja hevonen ovat yhtä. Hevonen on osa Henrikin minuutta ja Henrik hevosen ”minuutta”. Maskuliiniseen hevosteemaan liittyy tavallaan sekin, että Henrik vain otti Annan. Hän ei tainnut puhua tytöstä tämän isän kanssa.

Miten veljekset ajautuvat sodassa eri puolille? Henrik mene jo ennen sotaa Pietariin, eikä hän oikeastaan tiedä joutuvansa sotaan. Ja tarina antaa ymmärtää, että molemmat ovat päätyneet elämässään umpikujaan ja ovat väärässä paikassa väärään aikaan.

Miten ihmiset ovat riivattuja sillä tavalla kuin tässä kirjassa kuvataan? Sanojen ja tapahtumien perusteella henkilöiden taustoja kun ei voi ymmärtää. Kirjailijan olisi pitänyt kertoa enemmän emännästä. Miten vanhat asiat oikein vaikuttavat perhe-elämään? Äidin tausta on tärkeä perheen elämän kannalta.

Kaikkien miesten, paitsi muonamiehen, kohtalo on tässä kirjassa hirveä.

Romaanin asetelma sotineen ja petoksineen on kyllä hedelmällinen, mutta itse kerronta kökköä ja synkkää. Tarina on epäuskottava. Ei sitä kai ole tarkoitettukaan uskottavaksi, mutta silti… Synkkiä on ajatellut tämä kirjailija, joka kuulemma asuu lehdon reunalla.

Nämä ovat lukeneet hapanta kirjaa! Tarinassa on tarkoituskin käydä mielen pohjamudissa, mutta on tässä valoakin.

Miksi Henrik hyppää jokeen romaanin lopussa? Mies on pitänyt ikänsä yllä sellaista julkisivua, että on muita parempi. Lopussa fasadi hajoaa. Hahmo on oikeastaan paradoksaalinen: julkikuva on vahva, mutta sisältä mies on roskaa. Kun kerronnassa kuvataan Henrikin olosuhteita Pietarissa, alkaa nähdä, ettei hän itse asiassa olisi halunnut olla siellä, eikä hän halunnut sotaankaan. Henrik häpeää, että hän tulikin maailmalta kurjista olosuhteista, eikä sankarina. Ja hän salaa Pietarin kokemuksensa.

Romaani muuttuu, kun Maurista tulee tavallaan toinen päähenkilö. Surkeasta ja säälittävästä käenpojasta tuleekin suuri vehkeilijä. Tuleeko Maurista myös lopulta voittaja? Tuleeko hänestä kaiken onnellinen? Mitä hän oikein lopulta haluaa?

Miksi kirjailija on sijoittanut kirjan Pohjanmaalle? Ainakin tätä kautta tulee esille kontrasti Turun (kaupungin) ja provinssin (maaseudun) välillä. Pohjanmaa on sopiva paikka, koska siellä ei puhuta vaan tehdään tai toimitaan. Henkilöhahmot tässä tarinassa olettavat paljon – ja olettamukset ja niiden mukaiset teot menevät ihan pieleen. Ja omaisuuden merkitys on aina ollut suuri siellä läntisessä Suomenmaassa. Asenne on vasta nykyään hajoamassa. Tarina on sidoksissa nimenomaan Pohjanmaahan – ja puhumattomuuteen. Vihan tunteet runtataan hirvittävän syvälle. On kuitenkin olemassa säännöt, joiden mukaan sivistyneet ihmiset käyttäytyvät.

Ansaitseeko joku henkilöistä moraalista paheksuntaa? Oikeastaan kaikissa oli vähän kaikkea, hyvää ja pahaa. Mauri esimerkiksi on säälittävä, mutta häneltä löytyy toisaalta älyä ja omaisuutta. Jos oma itsetunto nyt sitten vaatii sellaista tapaa, jolla hän toimii… Toisilla hahmoilla taas itsetunto alkaa lopulta rakentua sisältä käsin, ei niinkään omaisuuden kaltaisista ulkoisista seikoista. Kaikki hyvä tarinan kuluessa on oikeastaan Maurin tekemää. Mutta ei hän tehnyt tätä ”hyvää” hyvästä sydämestä, hän haluaa kartuttaa omaa varastoaan. Serkkupoika on kuin hämähäkki, jolla on lopulta kaikki hyppysissään.

Maurin voi nähdä tarinan sankarina. Hän on kuin kansansadun pikku-Matti. Onhan hänen toimintansa ymmärrettävää objektiiviselta kannalta. Muonamies taas on puhtaasti sympaattinen. Ja toisesta näkökulmasta opportunisti, joka putoaa aina jaloilleen.

He on kirja, johon voi olla ottamatta mitään kantaa. Ja tätä voi olla vertaamatta Shakespeareen. Korkeintaan sama alkukirjan yhdistää kirjailijoita… Shakespearen draamoissa tulevat kristallinkirkkaina esille ihmisten käyttäytymisen motiivit. Siksi ne ovat niin yleisinhimillisiä. Sahlbergin tekstistä taas ei voi tehdä yhteisiä tulkintoja. Mutta toisaalta tarina pakottaa kysymään, ihmettelemään. Se on kuin moderni maalaus. Koko tarinassa on kyse epäilyistä. Kun kirjailija kirjoittaa riittävän hämärästi, hän herättää taatusti ajatuksia. Vaikka tämä on pieni romaani, sitä ei voi lukea nopeasti. Kieli on niin tiivistä. Yhteen ainoaan lauseenvastikkeeseen ladataan hirveästi merkityksiä.

Tarinan hahmoista muodostuu tavallaan pareja. Ensin nostetaan esille Erik ja Henrik, he ovat kuin yhden persoonan eri puolia. Kirjan edetessä peilataan toisiinsa Mauria ja muonamiestä, molemmat ovat kovia ja näkymättömiä. Naiset jäävät tässä romaanissa sivuun. Anna ja emäntä ovat oikeastaan yksi nainen, toinen nuorena ja toinen vanhana. Muonamies on ikään kuin objektiivinen kertoja, joka vetää yhteen muiden kaoottiset puheet.

Paras kohtaus on se, kun kruununvouti sanoo, että ”jouduinpa tekemään pitkän matkan pilatakseni muutaman ihmisen elämän”. Henrikin yritys polttaa naapurin lato on taas tarinan kannalta ihan turha kohtaus. Se näyttää Henrikin nolojen tilanteiden miehen. Mutta ehkä tapahtuma on kuitenkin Henrikin kannalta merkityksellinen, jos oikein haluaa asiaa miettiä.

Tämä romaani on muuten kuin Kauniit ja rohkeat. Vertaus syntyy siitä, että molemmissa hahmojen suhteet ovat niin absurdeja, että lopulta mikään ei näytä miltään. Kauniista ja rohkeista He poikkeaa siinä, että edellisessä näytetään ensin suuri tunne, mutta sitten onkin tyhjää. Sahlbergin tarinassa tunteet ryöpsähtävät näennäisestä tyhjyydestä.

Miten näette kirjan lopun? Anna kasvaa lopussa, hän ottaa sisäänsä sekä maaseudun että kaupungin. Samoin Henrik alkaa ajatella ”minänä”. Aikaisemmin hän vain ajautui ja päätyi jonnekin, nyt hän alkaa suunnitella ja tehdä itse elämäänsä. Tulee mieleen, että Anna voisi hyvinkin lähteä Henrikin kanssa Amerikkaan!

Alussa tuntuu, ettei tarinasta ymmärrä mitään. Mutta kun ajattelee tarkemmin, pystyy hyvin kuvittelemaan, että tällaista todella on. Perhehelveteissä?

Periaatteessa tarina on hirveä, mutta silti siitä tulee hyvä fiilis.

 

Tammikuu 2011 – Flaubert: Rouva Bovary

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja tammikuussa 2011Gustave Flaubert (1821−1880) oli realisti, jonka kirjallinen tyyli perustui todellisuuden viileään havainnointiin. Hän kaihtoi romantisointia ja kaikkia kannanottoja. Vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary on hänen pääteoksensa ja yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Romaanin nimihenkilö Emma Bovary on nuori ja hurmaava maalaislääkärin vaimo, joka turhautuu yksitoikkoiseen elämäänsä pienessä yhteisössä ja mitättömänä pitämäänsä mieheensä. Hän etsii onnea ja romantiikkaa kirjoista, muodista, sisustamisesta ja lopulta rakastajista. Emman haaveita täydemmästä ja oikeammasta elämästä ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista. Ja hän haluaa sellaista rakkautta, jota kuvataan kirjoissa ja teatterissa. Rakkautta, jossa intohimo säilyy kiihkeänä ja rakastettu näyttäytyy aina yhtä uutena ja viehättävänä. Halut ja haaveet johtavat traagiseen tunteiden kierteeseen. Emman mukaan onkin  nimetty ’bovarismi’, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta.

 

Piiriläisille rouva Bovaryn tarina avautuu näin:

 

Yleisvaikutelma romaanista on puuduttavan tylsä ja teennäinen, varsinkin jos pitää vertailukohtina Anna Kareninaa ja Jane Austenia. Mutta ei tässä kuitenkaan luettu henkilöiden suhteita pelkästään silmistä ja katseista. Sellainen kerronta on kaikkein puuduttavinta lukemista. Tässä sentään päästiin jo asiaan rakkaudessa.

Ensi alkuun ajattelee, miten tämän oikein jaksaa lukea, mutta sitten romaani imaisee täysin mukaansa. Kertomuksessa on tosiaan vaikea päästä alkuun. Se pitää lukea ensin puoleen väliin ja vasta sitten tarina alkaa.

Aiheensa perusteella teos on klassikko, se on niin yleismaailmallinen. Tämän romaanin kautta on kiintoisaa tarkastella, kuinka asiat nähdään eri aikakausina. Aihe tuntuu niin nykyaikaiselta, että on unohtaa vanhan ajan kuvaukset. Esimerkiksi maaseudun ja pikkukaupunkien ammatinharjoittajat ovat vähän erilaisia kuin romaanissa, mutta perusajatukset ovat silti samoja. Tosin apteekkarin rooli kampurajalan leikkauksessa on arveluttava. Silti sekin tuo mieleen nykyajan lääketieteelliset kyseenalaisuudet, kuten kolesterolilääkkeet.

Kerronta on todella objektiivista. Kertoja ei osoittele eikä tuomitse Emmaa tai muitakaan henkilöitä, hän kertoo vain. Tarinassa kaikki huijaavat tasapuolisesti kaikkia. Jonkinlainen vaikutelma tulee kuitenkin siitä, että kertoja haluaa osoittaa katolisen kirkon tekopyhyyden.

Kertoja tuntuu kuitenkin halveksivan maalaisia. Silti maisemakuvaukset ovat valtavan hienoja. Ne luovat todella elävän kuvan maisemasta. Kuvauksia pystyy makustelemaan. Kirjassa ihastuukin erityisesti tyyliin, siihen miten tarinaa kirjoitetaan. Tosin välillä tulee tunne, että ”miten tämäkin nyt tähän kuuluu”. Onko pakko kirjoittaa näin yksityiskohtaisesti?

Romaanin alku on hieno. Ensin kertojana on ”me”, mutta sitten teksti etääntyy.

Tarinassa häiritsee se vääjäämätön tuho, johon Emman turhamaisuus johtaa. Tässä tietää jo alusta alkaen, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta kirjassa pohjustetaan ovelalla tavalla, mitä tulee tapahtumaan.

Naisen asemaan tässä kiinnittää huomiota, siihen miten erilainen se 1800-luvulla olikaan. Nainen oli täysin riippuvainen miehistä. Markiisit ja muut vallastaan tietoiset miehet vain leikkivät naisilla. He ottivat rakastettuja, koska saivat heitä. Naiset/rouvat eivät tehneet – eivätkä saaneetkaan tehdä – siihen aikaan mitään. Heillä oli aikaa lukea.

Omana aikanaan todellinen Emma olisi ollut varmasti poikkeus. Romaanissa nainen uskaltaa tehdä jotain sellaista kuin tekee. Hän on hyvin aktiivinen – ja itse asiassa ”poimii” Charlesin itselleen ja aviomiehekseen. Hänellä on omaisuuttakin. Poikkeusyksilöstä täytyykin kirjoittaa, että edes fiktiivinen henkilö pystyy tekemään näin.

Äitien rooli tuntuu olevan tärkeä perheessä ja koko tarinassa. Emma itse on tosin vain puolittain kiinnostunut tyttärestään. Hän suhtautuu vanhemmuuteen asenteella ”onhan se kiva tietää, millaista on olla äiti”. Ja kuvauksena Emman käynti imettäjällä tytärtään katsomassa on oikeastaan aika kamalakin. Mutta epärealistiselta vaikuttaa se, että Emmalle syntyi vain yksi lapsi, kaikista rakkaussuhteista huolimatta.

Lukiessa herää myös kysymys ihmisarvosta, siitä miten toisia ihmisiä kohdellaan. Rodolphe esimerkiksi aloittaa suhteen Emman kanssa laskelmoivasti. Hän ei ota huomioon Emmaa ihmisenä, vaan miettii omia tekojaan ja Emman reaktioita. Léon taas on toisenlainen. Heidän suhteessaan Emma on määräävä tekijä. Léon onkin oikeastaan Emman rakastajatar.

Emma näyttää, että naisen intohimot voivat syttyä naisesta itsestään, eivät miehestä. Nainen voi valita, ei pelkästään mies.

Erikoista, että kirjan on kirjoittanut mies. Flaubert on todella mennyt naisen nahkoihin, hän on tavoittanut sensuaalisuuden ja rakastetuksi tulemisen tarpeet. Kirjailija ymmärtää hyvin Emman ajatuksia. Miesten sisälle tässä kirjassa ei mennä yhtä intensiivisesti. He jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi Charles-parka. Hän on hyvä mies, joskaan ei kovin älykäs. Hänet kuvataan saamattomana ja kunnianhimottomana. Charles on itse asiassa kuvattu niin yksinkertaisesti, että lukija ihmettelee, kuinka tuon miehen ja Emman rakkaus on mahdollinen. Onko tuollainen sokeus todella mahdollinen?

Emmassa on monta puolta. Hän ei ole käynyt kouluja, mutta on kuitenkin hyvin älykäs. Muuten hän ei olisi voinut pyörittää dramaattista elämäänsä ja kaikkia tapahtumia niin kauan kuin teki. Toisaalta hän on hyvin naiivi. Häneltä tuntuu sittenkin rahkeet loppuvan kesken.

Mutta miksei Emma oikein ole tyytyväinen siihen maalaiselämään? Tällä naisella on kyltymätön halu hankkia kaikkea, mutta mikään ei riitä. Hän yrittää lievittää elämän mitättömyyttä tavaralla ja tunteilla.

Emma on uskottava. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon.

Kummallista, että Emma valitsee niin kivuliaan tavan kuolla. Mutta se onkin impulsiivinen teko ja sellaisena kuolema kuuluu tähän tarinaan. Kuolema on suorastaan oopperamainen, kuvauksena se on itse asiassa aika kamala. Kerronnassa Emman loppua tarkkaillaan kaukaa, ikään kuin pöydän ympärillä katsottaisiin, mitä tapahtuu. Kuoleman uskottavuutta häiritsee se, että Emma syö arsenikkia sillä tavalla kuin syö. Yleensä arsenikkia nautitaan liuotettuna. Miten vaikeaa ainetta olisi nielläkin?! Joten miten Emma oikein onnistuu syömään sitä?

Miksi Emma sitten haluaa kuolla? Hän haluaa satuttaa muita? Hän haluaa levittää pahaa oloa muille? Emman elämän ikään kuin läpäisee kummallinen leimaus. Totuus avautuu kuin kuilu hänen eteensä. Hän näkee viimeisen näkynsä tai haaveensa: tähän tämä nyt loppuu. Toisaalta on outoa, että Emma on suorastaan riemuissaan siitä, että nyt hän voi kuolla.

Emma kyllä pystyi pitkälle selviytymään hankalista tilanteista, joihin haaveet ja intohimot olivat hänet ajaneet. Kuolema tuntuukin temppujen tempulta, oikkujen oikulta oikuttelevan ihmisen repertuaarissa. Ikään kuin hän vain katsoisi, että miltäs tuntuisi kuolla.  Mutta olisiko Emma sittenkään voinut vielä keksiä jonkin tempun, jolla hän olisi selvinnyt? Huutokauppa oli tulossa, eikä hänellä ollut ketään eikä mitään muuta tarjolla.

Emma kuitenkin elää jonkinlaisessa valheellisessa maailmassa. Hän ei halunnut elää todellisuudessa – eikä hänen elämässään siksi kerta kaikkiaan voinut olla tällaista taloudellista ja henkistä ahdinkoa. Ja Emma on niin intensiivinen persoona, että vaikeuksien kaaduttua päälle hän romahti sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerrontaa läpäisevä satiiri tekee romaanista hyvin tragikoomisen. Erikoista, kuinka kaksi tilannetta pilkotaan osiinsa ja liitetään toisiinsa. Niin kuin maatalousnäyttelyä kuvaavassa jaksossa rinnastetaan satiirisesti toisiinsa kaksi keskustelua: Rodolphen yritykset vietellä Emmaa ja palkintojen jako parhaille sikojen ja pässien kasvattajille. Tuo kohtaus on kerrassaan mainio! Romaani pullistelee hulluja yksityiskohtia, sellaista pimahtaneisuutta vakavissa tilanteissa. Emman hautajaiset ovat koko kirjan kummallisuuksien kavalkadin kummallisin huipentuma. Tosin on nurinkurista, että tarina on pitkälti ollut ”liirum laarumia” ja sitten loppu on kirjoitettu kuin ranskalaisilla viivoilla tehdyillä huomioilla, kuin ”tämä nyt sitten loppuu tähän”.