Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Syyskuu 2010 – Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Mihail Bulgakovin (1891–1940) Saatana saapuu Moskovaan on yhtä aikaa maagista realismia ja neuvostoyhteiskunnan satiiria. Bulgakov aloitti mestariteostaan jo vuonna 1928 ja hioi sitä kuolemaansa asti. Kirja kuitenkin julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966, silloinkin sensuroituna. Seuraavana vuonna teos kustannettiin Saksassa laittomine liitteineen. Venäjällä täydellinen versio ilmestyi vasta 1973. Piiriläisillä oli romaanista valittavanaan useita eri painoksia, joista osassa on kursiivilla merkitty kohdat, jotka aikanaan oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

 Romaanissa kietoutuvat ja rinnastuvat toisiinsa kolme tarinaa eri aikoina: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Pontius Pilatuksen ja filosofi Ješua Ha-Notsrin kohtaaminen ajan laskun ajan Jerusalemissa. Saatanalla, salaperäisellä tohtori Wolandilla, on seurueessaan demoneita ja noitia, kuten suuren mustan kissan hahmon ottanut Begemot, Azazello ja Abadonna. Ja heidän mukanaan Moskovassa alkaa tapahtua kummia. Margarita puolestaan ei ole unohtanut kiihkeää rakkauttaan Mestariin, vaan yrittää selvittää kadonneen rakastettunsa olinpaikkaa. Hän tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Jerusalemissa Pilatus pohtii filosofin kuolemantuomiota, keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, ja puhuu vielä jälkeen päin veronkerääjä Leevi Matteuksen kanssa. Matteus on kirjoittanut muistiin rauhaa saarnaavan ja ihmisten perimmäiseen hyvyyteen uskovan kiertolaisen puheita. Jesuan tarina itse asiassa alkaa Wolandin kertomuksena ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksessa, Pontius Pilatuksesta kertovan romaanin aihiossa. Bulgakovin kerronta on tyyliltään nurinkurista: myyttinen Jeesuksen tarina on vakavan realistinen, kun taas Saatana seurueineen sekoittaa Moskovaa anarkistisen fantasian tapaan, todellisen arjen puitteissa.

 

Illan kuluessa ja kahvin, teen ja naposteltavan lomassa kuuluu tällaista:

 

Jonkinlainen historiallisen taustan tuntemus auttaa lukemista.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjan vaikutus on tyrmäävä. Tarinan aiheita on niin kamalan paljon, ettei romaania oikein jaksa lukeakaan. Varsinkaan Pontius Pilatuksen tarinasta on vaikea saada kiinni, koska se on niin eri tavalla kirjoitetut kuin muut tarinat. Sitä ei oikein saa upotettua muiden tarinoiden yhteyteen. Romaanissa onkin valtava määrä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tekevät sen raskaaksi lukea. Mutta toisella kerralla lukeminen menee jo hyvin.

Lukijan kannalta on yllättävää, että Saatana kuvataan sympaattiseksi, huomaavaiseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se kai tarkoittaa sitä, että hyvän ja pahan välinen ero on veteen piirretty viiva. Ehkä kyse voi olla myös hengen ja elämän dialektiikasta. Hyvyys ja pahuus tuntuvat olevan relatiivisia ja sidoksissa kontekstiinsa. Olennaisempaa onkin kysymys siitä, onko materian lisäksi olemassa myös henkeä.

Romaanissa on suuri hengellinen sanoma. Erityisen herkkua on se, että Saatana tuleekin valamaan uskoa. Hän saapunee Moskovaan juuri siksi, että siellä yritetään kiistää Jeesuksen historiallinen olemassaolo. Hänen tekonsa ovat tavallaan ”Jumalan tekoja”. Ja ihminen on ansainnut ikuisen rauhan, ei niinkään kirkkautta. Ikään kuin kyse olisi valon ja pimeyden voimien yhteistyöstä, niiden teknisestä liitosta, joskin epäpyhästä liitosta. He vastustavat yhteisesti materialismia, kaksinaismoraalia, tekopyhyyttä, keskinkertaisuutta ja oman edun tavoittelua.  Jumalan ja Saatanan yhteistyö nousee esiin mielenkiintoisena teologisena kysymyksenä.

Piruun ei kuitenkaan välttämättä voi suhtautua positiivisesti.

Parasta antia on huikea satiiri Neuvostoliiton oloista: asuntopula, suhtautuminen ulkomaalaisiin, vallanpitäjien ja taiteilijoiden välinen suhde, kommunistisen retoriikan ja ankean todellisuuden välinen ristiriita, kirjailijat jotka ovat ”mallikappaleita” Stalinin hallinnossa… Ja merkillisille asioille annetaan luonnollinen selitys niin kuin Neuvostoliitossakin. Tai pahat asiat selitetään hyviksi ja hyvät asiat pahoiksi. Tsaarin ajalla oli tällaista hyvän kääntämistä pahaksi. Selittämätön on kuitenkin parasta tunnustaa taikauskoksi – tai päätyy mielisairaalaan. Ehkä Bulgakovin sanoma on se, että Saatana ja henget ovat todellisia. Luonnolliset selitykset eivät mitenkään riitä.

Mielisairaalakuvaukset ovat sympaattisia. Tuohon aikaan mielisairaalat eivät välttämättä olleet ”pahoja” paikkoja. Tiedettiin, että niihin saattoi päätyä kuka tahansa. Sairaalat saattoivat kuitenkin olla hyvin vapauttavia paikkoja.

Tanssiaiset ovat piste iin päälle. Niiden kuvaus menee kokonaan fantasian puolelle ja vuotaa ylitse chagallmaisella tavalla. Toisaalta tanssiaiskohtaus on ahdistava. Vieraista ne, jotka tipahtelivat alas, olisivat oikeastaan halunneet pois. Mutta he olivat pahantekijöitä, jotka kärsivät ikuista rangaistustaan.

Tarinan komiikka syntyy juuri realismin ja fantasian kohtaamisesta. Riemukkaita ovat varsinkin kohtaukset, joissa ihmiset joutuvat selittämään kokemaansa. Fantastisia tapahtumia todellisuudessa ei voi mitenkään tavoittaa.

Margaritan muuttuminen noidaksi ja Saatanan juhlatanssiaiset ovat kuin suoraan B-luokan Hollywoodin kauhuelokuvista. Niistä ei kuitenkaan saa irti historiallis-filosofista tai allegorista sanomaa.

Kieli on todella kaunista, vaikka tyyli vaihteli farssista realismiin. Farssinomaiset kohtaukset ovat iskeviä ja luontojaksot suorastaan lyyrisen kauniita.

Kirjassa aukeaa taso toisensa jälkeen. Yhdestä asiasta kohoaa seuraava näkökulma. Kuinka monia näitä tasoja oikein onkaan! Kerronnassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei kaikkea voi muistaa. Ja kirja herättää niin hirveän paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Kuten: Onko kaikki, koko tarina, lopulta Ivanin [Ivan Bezdomnyi on nuori runoilija, joka päätyy mielisairaalaan nähtyään tuttavansa tapaturmaisen kuoleman kirjan alussa] pään sisällä olevaa? Ivanin tarina menee kuitenkin koko kirjan läpi.