Marraskuu 2012 – Moravia: Keskipäivän aave

Alberto Moravia: Keskipäivän aave (Tammi, 2009)Alberto Moravian (1907–1990) romaani Keskipäivän aave tarjoaa psykologista realismia erään avioliiton hajoamisesta. Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni päätyy käsikirjoittamaan elokuvaa, jotta voisi ostaa tuoreelle vaimolleen kodin, jota Emilia niin paljon haluaa. Mies uhraa taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa menestykseen omalla alallaan, silti vaimo alkaa häntä halveksia. Romaanissa matkataan Caprin saarelle, aurinkoisille huviloille ja kiemurteleville teille. Siellä kuvataan elokuvaa Homeroon Odysseuksesta, viipyillään tekijöiden keskusteluissa ja ruokapöydässä. Caprin kauneudessa ja meren tasaisesti aaltoillessa kirjailija oma parisuhde mutkistuu, myrskyää ja alkaa kutoutua osaksi käsikirjoitusta, Odysseuksen ja Penelopen tarinaa.

Piiriläisiä 1950-luvulle sijoittuva italialainen draama enimmäkseen kummastuttaa:

Keskipäivän aaveessa on jotain niin samaa kuin Revolutionary roadissa.

Jos on nähnyt Jean-Luc Godardin [samannimisen] elokuvan, kirja tuntuu aika erilaiselta. Kokemus elokuvasta värittää lukemista. Romaanin Emilia ei todellakaan ole Brigitte Bardot. Elokuva on kyllä pitkästyttävä.

Kertomuksen naista on helpompi ymmärtää kuin miestä, minä-kertojaa. Emiliaa on helppo ymmärtää, kun taas Riccardon käyttäytyminen on aika ikävystyttävää.

Jännä, miten suomennoksessa on päädytty tähän nimeen, Keskipäivän aave. [Alkukielellä nimi on Il Disprezzo, halveksunta.] No koko kirja on oikeastaan ”aavetta”, jotain valossa näkyvää haamua. Missä ihmeen todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät? Romaani on opas siitä, miten parisuhteessa tai ihmisten kesken EI pitäisi käyttäytyä. Tylsää, tylsää, tylsää. Tänä päivänä nimen voisi ottaa allegoriana Euroopan tilanteesta: etelässä rakennellaan keskipäivän pilvilinnoja, pohjoisempana ollaan jämptejä kuin saksalaiset pankit.

Kirjan paras jakso on ihan alussa, kun pohditaan onnen olemusta. Osuva oivallus on: ”Onni on sitä suurempi, mitä vähemmän sitä huomaa.” Kun onnen huomaa, se on jo mennyttä. Ihmisen ei siis ehkä pitäisi kysellä onnensa perään, vaan tyytyä elämään päivä kerrallaan? Silloin onni ei pakene?

Kaksi ensimmäistä vuotta avioliitostaan Riccardo ja Emilia olivat onnellisia, heillä ei ollut pienintäkään epäsopua. Tai siis mies sanoo näin olleen, hän on ollut tyytyväinen.

Moravian kirja on täysin jonninjoutava. Se pitäisi antaa aviopuolisoille lahjaksi: jos teette näin, avioero tulee varmasti viiden vuoden päästä. Toisaalta romaani kuvaa 1950-luvun Italiaa. Silloin avioliitto oli erilainen. Me emme tänä päivänä tunnista tätä tarinaa. Esimerkiksi kotiapulainen oli itsestään selvä valinta siihen aikaan. Elämä oli niin erilaista, kuin tänä päivänä, vaikka nyt naureskellaan.

Emilia ei osaa verbalisoida tunteitaan, mutta lukija ymmärtää silti, miksi hän sanoo niin kuin sanoo. Kun kauheasti ahdistaa, pitää keksiä jotain sanoja.

Miten ihmeessä kirjailija jaksoi kirjoittaa tämmöistä? Mutta Keskipäivän aave on tosiaan psykologista realismia. Ihmiset ovat juuri näin ikävystyttäviä.  Ja Riccardo tekee sanoilla töitä, siksi hän verbalisoi kaikkea koko ajan. Kirjassa pitää kuitenkin ajatella fiksummin, siksi Odysseus on otettava tarinaan mukaan.

Romaanissa on kolme erilaista tulkintaa Odysseuksesta: jahkailija, loistelias ja runollinen. [Saksalainen ohjaaja] Rheignhold pitää Odysseusta jahkailijana, [elokuvatuottaja] Battista haluaa loisteliaan seikkailijan ja Riccardo taas runollisen sankarin. Tarinassa voi nähdä neorealismin kritiikkiä, kun Battista haluaa tehdä täysin erilaisen elokuvan kuin valtavirtaa olevat. Voisi kuvitella, että se mitä elokuvanteosta kerrotaan, on realistisesti kuvattu.

Odysseuksen ja Penelopen myyttiseen suhteeseenkin tulee uusia näkökulmia. Penelopen uskollisuus ei välttämättä tarkoita samaa kuin rakkaus? Rheingoldin ”moderni” Odysseus muistuttaa Hamletia loputtomassa päättämättömyydessään. Homeroksen Odysseuksesta saa pikemminkin päinvastaisen käsityksen: mies on oveluudessaan aika nopealiikkeinen veijari, eikä mikään päättämätön jahkailija?

Niinpä niin. Emilia kuolee ja sitten alkaa jumalaton vaimon palvonta. Romaanin kirjailija pystyy oikein vellomaan vaimon palvonnassa. Onhan parempi olla sentään jotain, mitä palvoa.

Keskipäivän aave tuntuu välimerelliseltä versiolta Juoksuhaudantiestä. Perusidea tai teema on molemmissa tarinoissa sama. Miehelle on kunnia-asia hankkia perheelle kunnon koti, mutta tuo halu voi johtaa katastrofiin. Asunnon hankkiminen on kulttuurista riippumatta hankala tehtävä!

Kirjoittajalle on vaarallista, jos työ ja yksityiselämä menevät sekaisin.

Tällaiseen ajatusmaailmaan ei voi samastua ollenkaan. Ei löydä mitään kosketuspintaa. Tarina on ihan yhtä hassu toisella lukemisella kuin satunnaisella ensimmäisellä lukemiskerralla. Miksi tällainen piti kirjoittaa?

Maisemakuvaukset ovat kauniita.

Mutta lukiessa pitkästyy. Ehkä romaanin on tarkoituskin pitkästyttää. Kuinka ihmiset voivat elää kummallisissa ihmissuhteissa… Godardin elokuva jättää jaarittelut pois.

Keskipäivän aaveesta tulee mieleen entisaikojen siveät romanttiset kirjat, joissa luettiin silmistä sivun verran tarinaa. Sellainen on sopivaa luettavaa kunnialliselle naiselle. Ei kirjallisuudessa tarvitse pahan saada palkkaansa.

Miksei joku näistä ihmisistä lähde? Miksei erota? Miksi lopulta lähdetään niin myöhään? Onko aviomies tässä tarinassa väkivaltainen? Niin Riccardo kuin Battista? Mutta tuohon aikaan ei noin vain avioliitosta lähdetty. Varmaan Emilian äitikin kieltäytyi juuri tuon takia ottamasta tytärtään takaisin luokseen asumaan. 1950-luvulla pysyttiin miehen luona, kun kerta naimisiin mentiin. Sikäli tylsä juttu…

Toisto voi olla kirjailijalle tehokeino, ei sen käyttäminen romaanissa ole taitamattomuutta. Mutta eipä ole muistikuvia Moravian muista romaaneista, että olivatko ne näin tylsiä. Lauseet ovat hyvin mielenkiintoisia.

Keskipäivän aaveen ensimmäinen luku on kehuttava. Tulee olo, että vau! tässähän on hieno kirja. Alku antaa lupauksen ja sitten kerronta jossain vaiheessa jämähtää ja jämähtää, eikä kehity ollenkaan mihinkään. Mutta meneehän tässä juoni: se miten parisuhteen katastrofi etenee.

Minä takia Emilia halveksii miestään? Sanoo, ettei tämä ole mies? Jossain vaiheessa annetaan ymmärtää, että Emilia olisi käsittänyt Riccardon tyrkyttäneen vaimoaan Battistalle palkkioksi. No kyllähän se muutenkin puuduttaisi, kun asioita vain jatkuvasti vatvotaan. Mutta eihän sellaista aviomiehelle niin vain sanota. Toisaalta Emilia on ihan tyytyväinen Caprilla.

Emilia muistuttaa Penelopea: hän on uskollinen, menee minne käsketään ja pysyy avioliitossa. Uskollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä tarinassa on narsistinen loukkaus: on aivan hirveää kokea, ettei saa rakkautta. Onko halveksunta Emilian ainoa mahdollisuus toimia? Emilialla on valta. Ukkohan menee sekaisin, kun häntä ei enää rakasteta. Ei nainen kuitenkaan vaikuta laskelmoivalta. Kun hän saa totaalisen tarpeekseen, hän saa samalla miehen totaalisen sekaisin. Kerronnassa ei käy mitenkään ilmi, miten Emilia suhtautuu suhteensa alkamiseen. Moravia pyöräyttää asetelman tarinan kuluessa ympäri: ensin miehellä on 1 ja naisella 2, sitten tulee tunnekieppaus, ja naisella 1 ja miehellä 2.

Avioliitosta ei saada ollenkaan objektiivista kuvaa, koska Riccardo kertoo omasta näkökulmastaan.

Välillä Emilialta odottaa tarkoitushakuisuutta, mutta sellaista ei tulekaan. Loppupuolella hän on kyllä tiukkana miehelleen. Hölmö, kun pilasit tämän ja seuraavatkin työtilaisuudet. Tuon ajan italialaiset naiset eivät varmaan hirveästi käyneet töissä. Riccardo ilahduttaa vaimoaan laittamalla asunnon tämän nimiin. Asunnon ostaminen ei tunnu ylettömältä kuluttamiselta, autokin pariskunnalla on hankittu velaksi. Romaanissa ei siis varsinaisesti ole materialismin kritiikkiä.

Onko Keskipäivän aave oikeasti kummitustarina? Onko Emiliaa ollenkaan olemassa? Saattaako Riccardo kuvitella koko rakkauden ja suhteen? Onko miehellä pakkomielteitä kuolleesta rakastetustaan? Toisaalta aave on kyllä hyvin selitettävissä. Keskipäivän aave on italialainen sanonta. Täällä pohjoisessa Euroopassa on vaikea kuvitella, että keskipäivällä ilma voi väreillä.

Moravian romaani on hieno kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta. Näytelmäkirjailijan hahmo on varma verbalisoija, vaimo taas sanoo usein, ettei hän osaa selittää. 1950-luvun italialaisessa kulttuurissa Emilian ja Battistan suhde voisi hyvinkin olla olemassa. On luonnollista ajatella, että heillä on pyrkimys suhteeseen.

Kuka tässä oikein halveksii ja ketä? Lopussa on viittaus Emilian suhteeseen. Hänkin on vain ihminen. Varsinkin jos ajatellaan italialaista elämänmenoa.

Nimenomaan kuristamiskohtauksen jälkeen Emilia sanoo Riccardolle halveksivansa. Juoksuhaudantiessäkin mies lyö ja vaimo lähtee. Samoin Revolutionary roadissa mies käy käsiksi, tai ainakin uhkaa väkivallalla. Tässä tarinassa ja Revolutionary roadissa on samanlainen atmosfääri. Tarinat ovat tosin tavallaan peilikuvia. Molemmat ovat piinaavan parisuhteen kuvauksia.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on kokonaan poissa niin Emilialta kuin Riccardolta – kun parisuhdetta katsotaan objektiivisesti sivusta. Mies esineellistää naisen, hän on ottanut ja asettanut naisen pieneksi nukeksi, jonka pitäisi olla tyytyväinen ja rakastaa.

Koko romaani onkin kertomus siitä, että Riccardo haluaa muistaa asiat juuri näin.

Löydettiin puolitoista tuntia keskusteltavaa näin jonninjoutavasta kirjasta.

Kaikista eniten lukija saa kenties irti Odysseuksen myytin vaihtoehtoisista tulkinnoista, niistä kolmesta erilaisesta näkemyksestä.

Lokakuu 2012 – Schlink: Lukija

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Lukija alkaa nuoren pojan ja vanhemman naisen rakkaustarinana. 1950-luvun Saksassa 15-vuotias Michael kohtaa keski-ikää lähestyvän Hannan, joka vie pojan aistillisiin kylpyhetkiin ja rakasteluihin. Poika taas alkaa lukea naiselle ääneen kirjoja: klassikkoromaaneja, runoja, novelleja… Eräänä päivänä Hanna katoaa. Michael kohtaa hänet sattumalta vasta oikeustieteen opiskelijana seuratessaan keskitysleirioikeudenkäyntiä. Hanna istuu siellä syytettynä rikoksistaan vanginvartijana. Lukija liikkuu kolmessa eri ajassa ja sitä myöten nuoruudessa, nuoressa aikuisuudessa ja aikuisuudessa. Rakkaudessa, oikeudenkäynnissä ja vankilassa. Kertoessaan koko tarinaa Michael on jo varttuneempi mies. Hän on alkanut lukea kaseteille lähettääkseen ne Hannalle – ja palaa samalla nuoruuden muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Schlink kirjoittaa kahden ihmisen mikrohistoriaa ja saksalaisten mielenmaisemaa toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen.

Piiriläiset tunnelmaltaan vahva tarina pysäyttää:

Lukijassa on samoja teemoja kuin Camus’n Putoamisessa [lukupiirin kirjana huhtikuussa 2011]: tekopyhyys, ylimielinen omahyväisyys, elämänvalhe, ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriita, häpeä ja kollektiivinen syyllisyys.

Rakenteellisesti tämä romaani on jännä. Se alkaa rakkaustarinana ja yhtäkkiä siirtyykin aivan toiseen paikkaan ja tunnelmaan, oikeussaliin. Ensin häiritsee se, ettei lukijalle heti paljasteta, mistä ajasta kerrotaan ja missä ajassa eletään. Vasta myöhemmin selviää, että tarina alkaa 1950-luvulla ja etenee siitä.

Lukija tuo näkyviin oikeusvaltion kyyniset tosiasiat: rikosoikeuden järjestelmässä ei rehellisyys maata peri. Pelin sääntöihin kuuluu, että valehdellaan, syytä vieritetään toisten niskoille. Kenenkään ei ole pakko todistaa itseään vastaan. Syytetyllä on oikeus valehdella, pakoilla vastuuta ja syyttää kavereita. Oikeudenkäynnissä Hanna on ainoa rehellinen, eikä hän halua syyllistää toisia.

Rikosoikeudenkäynnin vaihtoehtojakin on olemassa, mm. totuuskomissio. On anteeksi antaminen, unohtaminen ja uuden aloittaminen. Totuuskomissiossa on aivan vastakkainen idea kuin rikosoikeudessa: on pakko tunnustaa ja sen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Kaltoin kohdellulle usein riittää, että hänelle tunnustaa kaltoin kohtelun ja häneltä pyytää anteeksi. Jos ihminen laitetaan syytteeseen, hänellä on ikään kuin oikeus kiertää vastuuta.

Lukija on meille oiva valinta. Jos on lukenut sen aikaisemmin, ymmärtää nyt kirjan hienouden. Lukukokemus on nyt syvällisempi, kun ei enää ihmettele kerronnan muutoksia ja yllätyksiä.

Hahmona Hanna koskettaa syvästi. Koska hän haluaa päästä yli lukutaidottomuudestaan, muttei häpeältään pääse. Hän haluaa tietoa. Yksi kirjan teemoista on lukutaidottomuus. Toisaalta lukutaidottomuus on nykyään niin eksoottinen asia, että Hannan asemaan on vaikea samastua. Tarinan ajankohtana se on niin epätavallista, ja siksi niin syvästi häpeällistä. Hanna on mennyt elämässään ylöspäin, kaikesta huolimatta kuitenkin. Siksi hänen salaisuutensa ja sen häpeällisyyden ymmärtää. Häpeän teemassa voitotkin ovat pieniä tappioita. Hannalla on pyrkimys eteenpäin, mutta aina tulee jotain vastaan.

Lukijassa on vakava pohjavire. Alun jälkeen tarina menee aivan toiselle tasolle. Hieno valinta luettavaksi.

Tuo aika ja mitä ratkaisuja ihmiset ovat silloin joutuneet tekemäänkään. Hanna on vain pieni ratas isossa koneistossa. Kirjailija ei kerro, onko hän todella kansallissosialisti. Onko hänellä ollut mahdollisuus toimia toisin? Tuntuu kohtuuttomalta, että pahainen vanginvartija joutuu tilille, kun isommat pääsevät vähällä. Saksassa Lukijaa on kritisoitu siitä, että Schlink on tehnyt Hannasta liian sympaattisen.

Miten tuon ajan ihmisiin pitäisi suhtautua? Tuo on iso kysymysmerkki, se on koko ajan lukiessa mielessä. Miten seuraava sukupolvi suhtautuu vanhempiinsa? Kuinka paljon jälkeläisten täytyy kantaa vanhempiensa syyllisyyttä? Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän kantaa osasyyllisyyttä heidän tekemisistään.

Lukutaidottomuus voisi olla allegoria: meneminen mukaan kansallissosialismiin on eräänlaista lukutaidottomuutta.

Onko häpeä yritystä sovittaa menneisyys? Kun häpeää käydään läpi, käsitellään menneet hirveydet edes jotenkin.

Kuinka pitkän ajan natsi on yhtä kuin paha? Varmasti maailmantappiin asti. Mutta nykyajan saksalaiset ovat jo syyttömiä. Natsimenneisyys on lähellä meidän historiaa. Saksassa pahiksia ei saa ymmärtää, ei edes sen vertaa kuin kirjailija tässä ilmeisesti tekee.

Se, mistä Hannaa syytetään, ei liity todella hirveyksiin, vaan yksittäisen kirkon paloon. Tämä voisi tapahtua missä tahansa. Mutta saksalaisen velvollisuusetiikan mukaisesti rangaistukset ovat kovia. Natsiaika oli armotonta aikaa, niin armotonta, että sitä on mahdotonta ymmärtää tänä päivänä.

Onko tällainen rikoksen läpikäyminen saksalaista luonnetta? Häviäjillä on velvollisuutensa etsiä syyllisensä ja voittajat sanelevat, miten toimitaan.

Hannan hahmossa näkyy sen aikainen työmoraali: kun jotain tehdään, se tehdään viimeisen päälle. Saksalaisen virkavelvollisuusetiikan mukaan vankia ei saa päästää karkuun, vaikka mikä olisi. Ja kaikesta vielä raportoidaan viimeisen päälle. Tuohon aikaan Saksassa oli monen tasoista alistamista, mikä esti kansan vastarinnan.

Sukupolvien välisyyden teema on henkilökohtaisesti tärkeä. Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän joutuu kantamaan osasyyllisyyttä heidän valinnoistaan. Sulkevatko ymmärtäminen ja tuomitseminen toisensa pois? Lukijassa on juuri ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriitaa.

Tarina herättää kauheasti tunteita, siinä on niin paljon sellaista, mihin pystyy tarttumaan.

Lukija on myös rakkauskirja; sen yksi teema on rakkaus. Nuoren pojan rakkaus vanhempaan naiseen. Michael tajuaa lopussa, että Hanna olikin ollut hänen elämänsä nainen, että Hanna oli ainoa nainen, jota hän oli rakastanut.

Hanna on tavallinen ihminen hyvine ja pahoine puolineen. Hänen henkilöhahmollaan on monta muotoa: äitihahmo, rakastajatar, lady domina, vanginvartija. Kuka tässä tarinassa lopulta hyväksikäyttää ja ketä? Jotta voi joutua vastuuseen tekemisistään, täytyy olla mahdollisuus toimia toisin. Hanna tuntuu kovasti uhrilta. Lopussa hänen kohtalonsa itkettää hirveästi. Hannasta tulee toisaalta tunne, että hän on tunteeton tai tunnekylmä tai kyvytön tuntemaan empatiaa. Hänen taustallaan on paljon surua? Mistä nainen on jäänyt paitsi ja siksi traumatisoitunut?

Sanotaan, ettei pyöveli vihaa mestattavaansa, hän tekee vain työnsä. Tällainen tunteiden turruttaminen tai turtumus yleensäkin on tarinan yksi teema. Vanginvartija tai juristi ei voi eläytyä liikaa. Täytyy paaduttaa itsensä, ettei palaisi loppuun. Kirjailija tosiaan rikkoo kaavoja ja tabuja, hän ymmärtää liikaa.

Karmivan hyvä kirja.

Mitä mieltä lopusta ollaan? Loppu on onnellinen. Mutta miksi Hanna tekee itsemurhan? Tarinan kiertyessä loppuunsa kiinnittää huomiota siihen, että Hanna alkaa lyödä itseään laimin. Pelkääkö hän vapautumista? Hanna on hirveän yksinäinen ihminen. Siksi hän takertuu poikaankin. Eikö hän enää kestä elää itsensä kanssa? Kun hänen maailmankuvansa laajenee, syyllisyys kasvaa vielä suuremmaksi. Kun tieto lisääntyy, syyllisyys kasvaa liian suureksi kestää? Pelkääkö Hanna, millainen suhde syntyy lukijaan, kun hän vapautuu? Michael itse asiassa etääntyy vanhasta rakastetustaan. Kirjailija on tehnyt hienon ratkaisun, kun on jättänyt Hanna motiivit kunkin lukijan itse mietittäväksi.

Onko Hannan jättämä perintö riittävä sovitus menneistä? Perintö oli ainoa, mitä Hanna saattoi tehdä. Hän antaa sen, minkä voi antaa. Itsemurha on oikeastaan hyvä ratkaisu: kukaan ei menetä kasvojaan. Itsemurha voi olla viimeinen sovitus. Holokaustista selvinnyt uhri kuitenkin syyllistää heti Hannaa.

Kun ihminen on joskus jotain ollut, joutuuko hän kantamaan Kainin merkkiä aina, loppuun asti? Kyllä se vähän niin on… Voiko aloittaa uutta elämää? Muistot jäävät joka tapauksessa. Miten niitä sitten käsittelisi?

Kaunokirjallisuudessa on yleinen teema, että rakastettu paljastuu joksikin muuksi, että hänen menneisyydestään paljastuu jotain.

Lukija muistuttaa Sofien valintaa. Jälkimmäisessä päähenkilön molemmat lapset tuhoutuvat. Miten ihmeessä voi valita tekojaan, kun lopulta aina on vastassa tuho?

Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?