Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?

 

Marraskuu 2011 – Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtelan (s. 1972) kuudes romaani Lumipäiväkirja alkaa aamusta, jolloin sataa ensilumi. Keski-ikäinen mies huomaa naisen kuvan sanomalehdessä. Nainen on Sigrid, miehen nuoruuden rakastettu. Terroristina tuomittu Sigrid oli vapautettu vankilasta 26 vuoden jälkeen. Mies kapuaa portaat ylös ullakolle. Sinne varastohäkin nurkkaan hän on tunkenut Sigridin kanssa syntyneet muistot. Avatessaan matkalaukun hän uppoutuu omaan mieleensä, pohdintoihin toteutuneista ja toteutumattomista mahdollisuuksista. Mies vaeltaa Helsingin lumisilla kaduilla, lähtee Saksaankin toiveenaan tavata Sigrid. Hän yrittää löytää vastausta siihen, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi valinnut toisin. Miehen elämässä kun huojuvat terveys, avioliitto ja yhteys masennuksesta toipuvaan tyttäreen. Haahtela kertoo tarinaa pieninä kohtauksina, keskustelujen pätkinä, esineinä, valokuvina, tunteina ja ajatuksina.

 

Piiriläiset lukevat romaanista menneisyyden pohdintaa – ja yhteiskunnallisuuttakin, kaikesta huolimatta:

 

Odotukset tästä kirjasta voivat olla, että siinä puhuttaisiin yhteiskunnallista aiheista. Silloin ei voi koko aikana antaa anteeksi, ettei Lumipäiväkirja käsittelekään terrorismia.

Tunnelma on vahva. Vaikkei tästä välttämättä muista tapahtumia, jää tunnelma mieleen myönteisenä. Päähenkilökin on myönteinen, vaikka elämässä on ollut vaikeuksia. Vaikutelma tarinasta on hurmaava, impressionistinen. Olen aivan ihastunut. Vaikutelmat ovat hienosti toteutuneet. Toisaalta mies ei ole koskaan tässä ja nyt, tarina poukkoilee koko ajan tunnelmasta toiseen. Mutta näin tulee esille miehen psyyke.

Lumipäiväkirja onkin kehityskertomus: mies käy jonkin asian läpi.

Romaania voi kuvata kahdella sanalla: mitä jos. Tällainen ajattelutapa on häiritsevä. Ihan turha on mässyttää, mitä olisi tapahtunut, jos. Mutta vanhempana tulee tosiaan mitä jos -olo.

Jännää, että kirjailija on syntynyt v. 1972, mutta kirjoittaa vanhan miehen tunnelmia. Hän porautuu omien vanhempiensa sukupolven, suurten ikäluokkien ihon alle ja korvien väliin. Luulisi sen olevan kirjailijalle vaikeampaa, kuin kirjoittaa esim. omasta ajastaan tai isovanhempiensa ajasta.

Kirja elää ikään kuin kahdessa todellisuudessa. Mikä hyvänsä pieni asia tuo assosiaatioita. Muistoja. Mutta kyllä mielikuvituskin lähtee menemään. Ajatusten karkailu on uskottavaa. Näin on todellisuudessakin. Kertoja arvostelee ystäväänsä poukkoilusta, rönsyilevästä puhetyylistä, mutta samalla hän syyllistyy itsekin syrjähtelevään kerrontaan. Ehkä Haahtelan tarkoitus on tässä jäljitellä arjessa elävän ihmisen vapaata assosiointia? Näinhän usein toimimme: elämme tässä päivässä ja arjen huolissa kiinni, mutta samalla kelaamme menneitä muistojamme ja valintojamme. Haaveilemme ja jossittelemme. Elämme siinä, mitä tässä ja nyt koemme, ja siinä mitä menneistä muistelemme ja ajattelemme. Elämme tavallaan päällekkäisissä todellisuuksissa.

Kertojalla on haavanlehtipää. Aina joka puolelta, sisältä ja ulkoa, tulee virikkeitä, jotka assosioivat, mutta mies kuitenkin toimii koko ajan. Uteliaisuus tuottaa tavoitteellisia toimia. Esimerkiksi alussa hän on sairaana, mutta hän kuitenkin ajaa itsensä selvittämään menneisyyttä. Hänen avioliittonsakin on kriisissä; hän on vieraantunut.

Menneisyyden kannalta Saksan ja Suomen rinnastus on mielenkiintoinen. Sodan jälkeen nuorten radikalismi suuntautui aivan eri suuntiin: Saksassa mentiin maan alle ja luisuttiin väkivaltaiseen terrorismiin, Suomessa tyydyttiin Tamminiemen lastenkutsuihin ja Vanhan valtaukseen. Jako toteutuu Sigridin ja kertojan elämässä.

Kertojan elämässä toisen maailmansodan kauhut ovat lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kai kaikkia meitä sodan jälkeen syntyneitä askarruttaa kauhujen historiallinen läheisyys. Kun on itse syntynyt rauhalliseen maailmaan, on tapahtumia vaikea uskoa todeksi. Tulee tarve jotenkin torjua tämä läheisyys, todeta ettei se meitä enää koske. Emmehän me voi olla enää siitä vastuussa. Etäisyyttä sotaan lisää sekin, että menee itse asiassa pitkä aika, ennen kuin asioita alkaa todella tiedostaa. Sota on ihan toinen kokemus. Menneisyyden hallinta on tuskallista. Lumipäiväkirjan mies tuntee historian traumatisoivan painon, kun hän matkustaa tämän päivän Saksassa.

Romaani voi luvata paljon, mutta sitten siitä ei oikein saakaan mitään irti. Ehkä se pitää lukea uudelleen. Tarina on poukkoileva ja epätasainen. Joissakin kohdissa kerrontaa kulkee itse mukana, mutta sitten taas putoaa kyydistä.

Parasta kirjassa on Sigridin vanhempien kohtaaminen. Kertojan vierailu on herkullisesti kuvattu. Ehkä miehen olisi pitänyt puhua Sigridistä?

Sisällön puolesta on mielenkiintoista lukea saksalaisesta terrorismista, varsinkin kun aikaa ajattelee tämän päivän näkökulmasta. Punainen armeijakunta oli tuolloin iso asia, mutta Suomessa siitä ei samalla tiennyt tai se ei vain koskettanut. Uhreja oli aika vähän, mutta toimintatavat olivat samat kuin nykyisin. Mitä varten yhteiskunnallinen liikehdintä ei ollut meillä samanlaista? Meillä toiminta oli lempeämpää – ja yhteiskunta otti sen lempeämmin vastaan. Nykyisin terrorismi kohdistuu nimettömiin, tuolloin uhrit olivat tiedossa ja nimettyjä.

Romaanin asetelma on mielenkiintoinen: kaksi nuorta, jotka lähtivät eri suuntiin. Lukijalle jää epäselväksi, mihin miehen ja Sigridin romanssi aikanaan kariutui. Uteliaisuutta herättää se, miten Sigrid muistaisi asiat, ja miten hän tänä päivänä suhtautuisi kertojaan. Lukijana harmittaa, ettei Sigridiä löydy. Mutta ehkä näin on miehelle itselleen parempi; hän saa pitää muistonsa ehjinä.

Kiehtovaa on se, kuinka sää vaikuttaa kerrontaan. Mitä melankolisempi tunnelma, sitä enemmän sataa lunta. Kertojan käynti Sigridin vanhempien luona on oikeastaan surullinenkin kohtaus. Mieshän meinaa hukkua lumeen. Kohtaus on kuin lopun ajan kuvitelma: lumi tulee ja todella hukuttaa kaikki. Tarinan loppunäytös keväällä on jo ihan toisesta maailmasta.

Lukiessa tulee olo, että ehkä rakkaus olisi sittenkin pelastanut kaikkien suunnan.  Loppu kuitenkin pyöräyttää tarinan.

Oliko nainen kahvilassa Sigrid vai ei? Kaikki on mahdollista silloin, kun haluaa uskoa satuihin! Sigrid taisi olla ainoa, joka rakasti romaanin miestä… Ajan kuluminen muuttaa ihmisen identiteettiä. Solut ikään kuin muuttuvat; ihminen muuttuu kokonaan toiseksi. Menneeseen ei ole paluuta. Mutta menneet voi silti antaa anteeksi, kuten tuntematon nainen tekee.

Romaanin tematiikka koskettaa henkilökohtaisella tasolla, tämä mitä jos -menneisyyden jäljittäminen. Miten kirjailija pystyykään eläytymään sodan jälkeen syntyneiden maailmaan? Miten voikaan jäljittää 60-70 -lukujen  tunnelmia ja asioita? On hienoa matkata tarinan mukana menneen kuvauksiin. Lapsena ajan uutiskuvat kauhistuttivat. Tässä kirjassa asiat tulevat kauniisti rautalangasta selitettynä.  

Sattuma korjaa satoaan. Emme voi vastata siitä, miten joskus olemme valinneet. Lumipäiväkirjan päähenkilö yrittää ottaa vastuuta, jäljittää tapahtumia, mutta ei hänkään voi menneisyydestä vastata. Hän saa anteeksi. Mies kuitenkin tuntee vastuuta ja/tai syyllisyyttä siitä, mitä valintoja hän on tehnyt. Tytär Laura kantaa hänen valintojensa seurauksia. Isä on huolissaan tyttärestä, joka harjoittaa laittomuuksia. Lukijakin jää miettimään, mihin lapset oikein ajautuvat? Sattuma sen aiheuttaa, mihin he ajautuvat?

Mutta ei historiasta voi NYT sanoa, että silloin tehtiin väärin. Mennyttä pitäisi tuomita oman aikansa kriteereillä.

Päähenkilö on kyllä nössykkä, jolla on ympärillään anarkistinaisia. Jos mies ei kerran aikanaan valinnut Saksaa ja Sigridiä, mitä hän valittaa. Hän ei kykene olemaan todellisuudessa; hän vain haikailee menneisyyttä. Suhteen katkeamista ei Haahtela lainkaan selitä, sen syy jää epäselväksi. Mutta kun mies saa anteeksi, hän palaakin nykyhetkeen. Siinä on tavallaan katharsis.

Oliko kertoja miettinyt suhdetta aikaisemmin? Sigrid oli jo oikeastaan kadonnut hänen mielestään, muisto aktivoitui lehtileikkeestä. Tai ainakin naisen ajattelemisessa oli tyhjä kausi.

Miehen valinnat ovat olleet ajautumista. Näin se menee oikeassakin elämässä: valinnat tulevat sattuman kautta. Sattumille vain halutaan löytää järkevä jatkumo. Tulevatko valinnat sisältä vai ulkoa? Kieltääkö mies totuutta? Elämän kanssa pitäisi olla koko ajan tuntosarvet herkillä. Pitäisi tiedostaa, mihin on menossa. Onko mies missään kohtaa tavoitteellinen? Ajautuuko hän koko ajan?

Haahtela muuntelee kirjan teemoja muissakin kirjoissaan. Tässä teemoista syntyy kaunis tulos. Lumipäiväkirjan  kieli on todella kaunista. Tunnelmaan pitää mennä mukaan, tekstiä ei saa ruveta analysoimaan. Lukiessa tuntuu kuin soisi koko ajan jazz taustalla. Tarinaa on oikein miellyttävä lukea, tulee luetuksi toiseenkin kertaan.

Miten paljon mahtuukaan pieneen kirjaan: parisuhde, sen ihanuus ja kurjuus, historian tapahtumat Aleksanteria myöten, menneen hakeminen… Lumipäiväkirjan voi lukea hitaasti – ja sitten nopeasti uudelleen. Yleissävy on melankolinen. Mutta miehen avioliitosta jää tuntuma, että kyllä he oikeasti rakastavat toisiaan. Kirja on myös lohdullinen.

Mies vatvoo lopulta kaiken, mitä hänen lähisuhteissaan on tapahtunut/ tapahtuu. Tällainen on yksi tie käydä asioita läpi. Tarinan lopussa mies on myös parantunut sairaudestaan.

Mutta minkä takia pitää vetää bordellikokemus rajuksi. Se on irrallinen, epätodellinen tapahtuma. Onko siinä jotain symbolista? Mutta millään ei keksi, mitä symbolista. Palautetaanko siinä mies karusti todellisuuteen? Onko kyse tuomarin moraalisesta näpäytyksestä? Ei bordellikohtaus ole turhanpäiväinen. Mutta vaikea sille on syytä keksiä. Eikä kirjailija selitä, mikä episodin merkitys on.

Haahtela jättää tarinan avoimeksi. Kirjaa voi kuvitella vielä sen sulkemisen jälkeen. Se synnyttää lukijallekin assosiaatioita. Haahtelan kanssa kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.

Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja lokakuussa 2011Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.