Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja lokakuussa 2011Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.

Mainokset

Joulukuu 2010 – Hautala: Salo

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja joulukuussa 2010Turkka Hautala (s. 1981) kertoo esikoisromaanissaan Salo (2009) kotikaupungistaan ja sen asukkaista, äärimmäisen arkisista tapahtumista yhden illan ja yön aikana, monen ihmisen näkökulmasta. Eri ihmisten tarinat lomittuvat toisiinsa, kun yhden episodin sivuhenkilö nousee päähenkilöksi seuraavassa kohtauksessa ja yksittäinen tapahtuma kiertyy edellisestä kertomuksesta seuraavaan. Episodeista nivoutuu vähitellen mosaiikki, joka heijastaa pikkukaupungin elämänmenoa yritysjohtajasta grillimyyjään, maahanmuuttajasta rasistiin, ensihoitajasta vaimonsa murhanneeseen opettajaan, lehdenjakajasta pornoa kuluttavaan nörttiin. Kohtauksia rytmittävät murrekieliset jaksot, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tulkintoja omasta elämästään ja kaupungin mielenmaisemasta. Hautala kuvaa henkilöitään erityisesti ajatusten ja puheiden kautta, vähemmän toiminnan ja tekojen läpi. Dialogit ovat reippaan puhekielisiä ja vahvasti murteellisia. Nimeä Salo ei muuten mainita kertomuksissa kertaakaan.

 

Salo kiinnostaa piiriläisiä:

 

Aivan erinomaisen nautittava kirja. Episodit on rakennettu ja ketjutettu taitavasti. Kertomukset ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia, eikä niiden toivoisin loppuvan. Kirjallehan tällainen on ansioksi! Episodiromaaniin sopii hyvin, että kertoja ja tyylilaji vaihtuvat tarinasta toiseen.

Kirjailijan käsitys Salosta on aika ankea, hän kai kertookin oman totuutensa. Omissa muistikuvissa se voi olla idyllinen pikkukaupunki, yhteisöllisyyden paratiisi, eikä ainakaan koulussa näkynyt luokkaeroja. Kaupungin nimeä ei kertaakaan mainita tarinoissa, mutta kyllä asukkaat – entiset ja nykyiset – tunnistavat paikat.

Mutta onko tämä sittenkään Saloa? Kirjan alussa oleva, sanakirjasta poimittu pätkä ’salosta’ antaa ymmärtää, että s/Salo voisi olla yleisluontoinen. Kirjailija suorastaan ilkamoi ’salon’ määritelmällä. Hän tarkoittaa salolla henkistä erämaata, jossa ihmiset etsivät toisiaan ja itseään, vaikka olisivat fyysisesti ihan kylki kyljessä?

Yksinäisyyden teema on käsin kosketeltava; yksinäisyys yhdistää näennäisesti toisistaan kaukana olevia ihmisiä, kuten yritysjohtajaa ja narkomaania. Ja on ihastuttavaa, kuinka henkilöt peilautuvat toistensa kautta. Esimerkiksi episodeissa, joissa nörtti ja lehdenjakajatyttö kohtaavat, muodostuu tietokoneella päivästä ja yöstä toiseen notkuvasta pojasta aivan erilainen kuva hänen itsensä kertomana ja tytön kuvaamana. Tytön kautta peilautuva kuva pojasta on suorastaan järkyttävä. Tällainen tekee episodirakenteen jännittäväksi. Se, mitä nörtti kertoo itsestään, ei tietenkään ole luotettavaa. Vasta tytön kautta saa kuvan siitä, millainen poika todella on.

Toinen jännä teema on se ambivalenssi, joka liittyy Saloon ja muihinkin pikkukaupunkeihin. Yhtäältä näistä kaupungeista halutaan pois, toisaalta niihin kiinnytään. Osa romaanin henkilöistä taitaa olla syntyperäisiä salolaisia, osa taas muualta tulleita.

Hahmot ovat niin tosia. Nakkikioskin pitäjä on aivan ihana. Voiko tällaisia ihmisiä ollakaan? Onko uskottavaa, että myyjä antaisi tuntemattomalle juopolle rahaa? Vanhan kansan ihmisissä heitä tosiaan on. PV on jännä henkilö. Onko hän kirjailijan alter ego? Teknisen työn opettaja on paradoksi, karmiva kylläkin. Kurdi on myös ihana, sympaattinen. Hän jaksoi mennä tyttöystävänsä sukujuhliin, vaikkei suomalaisista juhlista voikaan tietää, onko kyseessä häät vai hautajaiset, kun ruokalista on aina sama. Kurdin tarinassa hienoa dialogia, erityisesti silloin kun hän joutuu pahoinpidellyksi. Maahanmuuttajana hän kuvautuu paradoksina: hän on romaanin henkilöistä sosiaalisin ja lopulta myös isänmaallisin, ja hän on rauhallinen siinä missä suomalainen temperamenttinen.

Mikään hahmoista tai tapahtumista ei hämmästytä; mikään ei vaikuta epäuskottavalta. Se, ettei olla tekemisissä naapureiden kanssa, on täysin normaali kaupunkimainen ilmiö. Lopulta ihmiset tapaavat verityön äärellä – ja silloinkin heidän keskustelunsa keskinäistä nokittelua. Kohtaus, jossa ambulanssimiehet ja poliisit puhuvat verisen ja pilkotun ruumiin yli, on kuvauksena hurja mutta kuitenkin jollain lailla hyvä. Siinä on makaaberia huumoria, kun kerronnassa leikataan vielä näkyviin hautausurakoitsijan auto ja sen kyljessä oleva teksti ”Vain sureminen jää sinulle”.

Tarinoista voi lukea satiiria Nokian sloganista ”Connecting people”. Tavallaan ne kuvaavat myös varsinaissuomalaista luonnetta. Seudun asukkaat ovat epäluuloisia, eivätkä päästä lähelleen. Heillä on tiukasti omat reviirit.

Kieli on helppolukuista, välillä Hotakaisen Juoksuhaudantien mieleen tuovaa ilotulitusta ja välillä pelkistettyä, aforistista ja ajatuksia herättävää. Murteella kirjoitetut episodit yhdistävät tarinat. Translitteraatio on kuitenkin outo ja vaikealukuinen. Eikä Salossa välttämättä puhuta tällä tavalla. Tutun murteen lukeminen on helppoa, mutta vierasta puheenpartta on vaikea jo kuunnellakin. Murteesta saa kyllä kiinni, jos ajattelee ihmistä, joka puhuu sillä tavalla. Kieli voi silti rasittaa ja olla vaikea ottaa vastaan. Salon seudun kieli on – miten sen kauniisti sanoisi – epäesteettistä. Toisaalta säksättävä, töksähtelevä ja lauseet kieltosanoilla aloittava murre sopii romaanin teemaan. Se korostaa kommunikaation ja toistensa kohtaamisen vaikeutta. Olisi kirja toiminut ilman murrettakin.

Kyllä Suomi on muuttunut. Missä vaiheessa Suomi oikein notkahti romaanin kuvaamaan maailmaan? Kun taloudellinen hyvinvointi saavutettiin, ihmisten arvot menivät sekaisin. Entä minkä tai kenen vika on, että paikkakunnan homogeenisuus ja koheesio ovat hajonneet? Kirjailija esittää vaihtoehtoja siihen, mitä on voinut tapahtua. Ja nakkikioskin pitäjä edustaa tavallaan pysyvyyttä. Irakilaisten puolella taas tuntuvat olevan kirjailijan sympatiat. Tästä s/Salosta tulee mieleen, kuin monivärinen jokin paikka voikaan olla, kun vähän esirippua raottaa. Mitä kaupungista ja maisemasta löytyisikään, jos menisi soittamaan ovikelloa? Nythän tarinoiden kautta vain vähän pintaa syvemmälle raapaistaan. Silti romaanissa kuvataan sitä valtavaa muutosta, joka on juuri meidän aikanamme tapahtunut. Ja siinä kuvataan myös, kuinka mitä tahansa voi tapahtua, eikä mikään tunnu miltään. Liiat kokemukset ja ärsykkeet turruttavat.

Tarinoiden perusajatus on, että ihminen on aina ihminen. Ihmiset ovat aina samanlaisia, vaikka kieli heitä erottaa. Tai entä jos kirja tarkoittaakin, että ihmiset ovat sellaisia kuin heidät tarinoissa kuvataan? Että on mukavia ihmisiä ja sitten ei niin mukavia tapauksia? Kurdi itse asiassa katsoo hyvin analyyttisesti suomalaisia. Ikään kuin maahanmuuttaja kertoisi meille, että vaikka on ”yksi kansa”, meitä onkin täällä moneen lähtöön. Romaani on kuin kavalkadi siitä, miten moneksi meitä on. Tarinat kuvaavat myös sitä, miten luonteva lähentyminen voi tapahtua vasta sitten, kun kommunikointia rajoittavat tabut on murrettu. Luonnollinen kontaktin puuttuminen näkyy henkilöiden laukomien ”vitsien” kankeutena.

Alakuloinen, mutta kuitenkin optimistinen ja lämpöä huokuva kirja. Tarinat lopettaa episodi, jossa äiti pystyy kommunikoimaan vammautuneen poikansa – ihan ilman Nokian kännykkääkin. Allegorisesti tämä äidin rakkaus antaa salolaisille pilkahduksen toivosta.