Tammikuu 2012 – Coetzee: Häpeäpaalu

J. M. Coetzeen (s.1940) romaani Häpeäpaalu sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Päähenkilö on romanttisen runouden asiantuntija David Lurie, joka on kuitenkin rationalisoitu viestinnän professoriksi tekniseen korkeakouluun. Keski-ikäinen mies tuntee olevansa Eroksen palvelija, itseään ylemmän voiman pauloissa. Hän ihastuu opiskelijaansa – ja menettää seksuaalisesta häirinnästä tuomittuna virkansa. David muuttaa maalle tyttärensä Lucyn luo miettimään elämäänsä ja häpeäänsä. Mutta maaseutu ei ole Etelä-Afrikassa idyllinen pakopaikka, vaan aparteheidin repimä ja katkeroittama karu maa. Sen kokevat raa’asti niin isä kuin tytär. He kuitenkin ottavat väkivallan ja maan muuttuneen tilanteen eri tavoilla. Mistä valkoinen vähemmistö on valmis luopumaan voidakseen jäädä paikoilleen? Häpeäpaalu sai Booker-kirjallisuuspalkinnon, kirjailija itse ansaitsi Nobelin vuonna 2003.

 

Lukijoita romaani ihastuttaa ja inhottaa:

 

Miljöö, jossa kirjailija on kasvanut, on todellakin ankea. Sen ymmärtää, että hän itse on lähtenyt Australiaan heti kun pääsi. Etelä-Afrikka on/on ollut hurja yhteiskunta apartheidin jälkeen.

Romaanissa kaikki henkilöt eivät ole valkoihoisia, mutta kaikista ei myöskään kerrota heidän ”väriään”. Tai se on kerrottu viitteellisesti, korostamatta. Kielelläkään kirjailija ei halua korostaa henkilöiden erityisyyksiä. Apartheidin jälkeen ei tarvitsekaan korostaa ihonväriä. Coetzee vain kertoo: asiat ovat tällaisia ja ihmiset ovat tällaisia. Hän kertoo kansalaisista. Kirjailijalla on huono omatunto siirtomaaihmisten parissa. Hän ikään kuin kantaa veroa koko ajan. Silloin musta/valkoinen on toisarvoista.

Häpeäpaalussa on niin kauheasti asiaa. Täytyykö yhteen kirjaan laittaa nämä kaikki? Rotusorto, miehen ja naisen suhde, isän ja tyttären suhde, ihmisen ja eläimen suhde, oppilaan ja opettajan suhde… Ja uskontokin vielä, kun puhutaan Melanien perheen juutalaisuudesta. Toisaalta taas, Coetzee kirjoittaa niin tiivisti, että kaikki kyllä mahtuvat hyvin samaan kirjaan. Romaania voisi lukea aika montakin kertaa ja keskittyä joka kerralla eri asioihin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: alkuosa ja sitten tyttären tarina. Siitä syntyy ymmärrettävä vastakkainasettelu, kuin syytetyn ja asianomistajan välillä. Nimen suomennos Häpeäpaalu menettää sen kielellisen leikittelyn, joka on alkukielisessä nimessä Dis/grace. Kaikki leikittelyt eivät käänny sujuvasti. Suomeksi ja englanniksi luettuna romaanista saa välillä aivan erilaisen käsityksen.

Tarinassa on jännää se, miten ihmiset ja eläimet vertautuvat ristikkäin.

Häpeäpaalu on täydellisen armoton, veitsenkova. Siinä ei ole mitään suopeaa. Kuvottavaa tekstiä. Aiheet rönsyilevät, yhteisiä nimittäjiä ovat valta ja sorto. On tekstissä armoa. David löytää itsestään puolia, joita ei uskoisi löytyvän. Ylimielinen ihminen pehmenee. Alussa mies ei lainkaan ymmärrä opiskelijatytön asemaa. Hän ei katunut, mutta silti hän muuttuu.  Tarinassa on lauseita, joissa David miettii, mitä hän tekee Melanielle. Hän selkeästi puhuttelee itseään, kuin sivupersoonana, joka katselee itseään ylhäältä.

David pitää seksuaalisuuttaan ongelmana, joka on ratkaistava. Hän puhuu kastraatiosta ratkaisuna. Jos hänellä on seksiä, sen pitää olla täydellisen intohimotonta. Coetzee miehenä tilittää hirveän hyvin miehen elämänasennetta ja sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan naiseen. David kertoo rehellisesti ja raadollisesti miehen pimeästä puolesta. Keski-ikäinen heteromies toteaa itseironisesti olevansa nykymaailmassa ”monster with a mad heart”, vaikka alkujaan kai hänkin on ollut ”Jumalan lapsi”. Hänen edustamalleen vanhan ajan romantiikalle, byronilaisuudelle, ei ole enää tilaa akateemisessa maailmassa eikä elävässä elämässä. Intohimoa on hävettävä, eikä sitä ainakaan saa nimittää ”rikastuttavaksi kokemukseksi”. Seksuaalisuus on vain vallankäytön väline. Intohimoton seksi on itse asiassa pienintä pahaa.

Häpeäpaalu tuntuu kieliposkessa kirjoitetulta. Sitä ihmettelee, mikä on kirjan tyylilaji. Kyyninen satiiri? Satiirille löytyy useitakin kohteita: apartheidin raunioille rakennettu monikulttuurinen Etelä-Afrikka, seksuaalisuus ja sukupuolten tasa-arvo, inhimillisen viestinnän vaikeudet. Esimerkiksi Davidilla alkaa oopperan kirjoittaminen sujua, kun erotiikka vaihtuu komiikkaan. Nuori rakastaja [Byron] on sittenkin päättänyt päivänsä ja keski-ikäinen rakkauden kohde [Teresa] haikailee mennyttä nuoruuttaan… Lukija kyllä ihmettelee, mitä tämä oopperan tekeminen oikein on. Kertooko se Davidin samastumisesta Byroniin? Olennaisinta hänelle vaikuttaa olevan, että pystyy kirjoittamaan tällaista. No, oopperasta tulee lopulta koominen, ei suinkaan romanttinen. Coetzee myös kuvaa, kuinka ylittämättömiä ovat valkoisen ja mustan, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, isän ja tyttären välillä. Kulkukoira on lopulta fiksumpi kuin viestinnän professori: se osaa haistaa toisen aikeet ja ajatukset. Sanoja ei tarvita. Kirjailijan viesti tuntuu olevan, että tarinan voi lukea satiirinakin. Monikulttuurisen demokratian kritiikki saattaa olla Etelä-Afrikassa sen verran poliittisesti epäkorrektia, että monitulkintainen satiiri sopii romaanin tyylilajiksi.

Kirjan voi lukea satiirina yliopistomaailmastakin. Coetzeen kuvaus on kuin Aalto-yliopistosta!

Coetzee ei osoittele sormella, vaan jättää tulkinnoille tilaa. David Lurie voisi olla kirjailijan alter ego tai sitten ei. Voisiko miehen työstämä Byron-ooppera antaa tulkinnan avaimen myös kirjailijan omiin pohdintoihin?

Häpeäpaalu puhuu siitä, mitä uhrauksia valkoisilta vallanpitäjiltä vaaditaan. Lucy esimerkiksi päätyy kolmanneksi naiseksi mustan miehen haaremiin. Disgrace osoittaa suunnattoman toisen ihmisen alistamisen ja mitätöimisen. David on häpeäpaalussa kuin joku nimenomaan olisi hänet siihen naulannut. Raadin eteen astuminen on kuin katumusharjoitus.

Mutta miten David nyt menee Melanien kotiin ja polvistuu äidin ja siskon eteen? Tässä tilanteessa viestintä ei todellakaan toimi. Lopulta David toteaa, että koira on fiksumpi. Koira haistaa ajatukset; sen ei tarvitse viestiä.

Etelä-Afrikan olot ovat aika mahdottomat. Esimerkiksi siinä on hirveä ero, kuka mihinkin kouluun pääsee. Eikä ihmishengellä siellä tosiaankaan ole arvoa. Todellisen elämän kokemus poliisiasemallakin on vähän vastaava kuin kirjassa kuvattu. Vastakohtien erottelu on siellä yhä olemassa. Verikoirat valvovat, etteivät mustat astu tietyille alueille. Oikeastaan samanlaista on muissakin Afrikan maissa… Kun David palaa kotiinsa, hän ottaa täydellisesti putsanneen varkaudenkin luonnollisena asiana. Rikokset ovat maassa luonnollisia; ne ovat vain maallisen hyvän uudelleen jakamista. Historiallista oikeutusta.

Vastenmielistä lukea. Kielestä nauttii hirveästi. Yhtäältä rönsyileminen ärsyttää, toisaalta teksti on hirveän analyyttistä. Häpeäpaalu on tavallaan dokumentti; se esittää asiat asioina.

Kuinka paljon kirjailijassa itsessään on Davidia? Satiirisella asenteella?

Kerronnassa on yksi jännä piirre: aina kun päähenkilö mainitaan, käytetään persoonapronominia ”he” [hän], siis kolmatta persoonaa. Se antaa tarinalle erityisen piirteen; sillä on etäännyttävä vaikutus.

Kuvaus kurinpitolautakunnasta on todella mainio. Lukijaa ottaa päähän, ettei David puolustaudu ollenkaan. Hän suhtautuu oikeudenkäyntiin kuin olisi liberaalissa valtiossa. Mutta totuuskomissiolle tämä ei riitä, hänet haluttiin häpeäpaaluun. Uuden ajan totuuskomissiolla on klassiselle oikeusvaltion ajattelulle vieraita piirteitä. Kuten se, että rikosta on myös julkisesti hävettävä, ei enää riitä se, että valkoinen tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksensa. David haluaa olla suoraselkäinen. Hän tekee väärin, muttei halua ohjausta. Etelä-Afrikassa pääsi/joutui aikoinaan ohjaukseen, jos tunnusti tekonsa, mutta katui. Tapahtuma ei sinänsä ole erikoinen, mutta Davidin reaktio on, että hän on mikä on.

Mustien rikollisuus ei välttämättä ole rikollisuutta ollenkaan. Se voidaan nähdä myös menneiden vääryyksien korjaamisena, maallisen hyvän oikeudenmukaisena jakamisena.

Alussa asioita ajattelee Davidin kannalta. Tarina puhuu vallan väärinkäytöstä, mutta kun kerrotaan professorin näkövinkkelistä, lukijalle tulee jänniä tulkintoja.

Tytär ja isä ovat samasta puusta veistettyjä. Toisaalta he ovat erilaisia. Toinen jättää työnsä ja lähtee, toisen taas jää paikoilleen. Mutta David onkin turhautunut opettamiseen. Erikoista on se, että tavallaan Davidista tulee esille inhimillinen puoli silloin, kun hän on tekemisissä entisen vaimonsa kanssa. Ex-vaimo on tarinassa positiivinen asia.

Onko henkilöiden teoissa kyse itsepäisyydestä vai itserankaisusta? Tätä kautta hyvitän jotain tekoani? Vai onko kyse historiallisesta taakasta?

Onko Lucyn lesbous merkityksellinen asia? Raiskaus on tässä tapauksessa kuin kaksinkertainen. Ja tavallaan lesbous tuo oman lisänsä isän ja tyttären kommunikaatioon.

Ei Häpeäpaalu ole niin armoton. Loppua kohti tarinaan tulee pehmeyttä. Kärsimys jalostaa? Isä ja tytär tekevät keskenään kompromissin. David ymmärtää, ettei tytärtä voi muuttaa, mutta itseään voi. Romaani on hirveän realistinen, tällaista voisi todella tapahtua. Ainoa epäuskottava asia on se, että Lucy on lähdössä Petruksen kolmanneksi vaimoksi. Varsinkin kun yksi hänen raiskaajistaan asuu siellä. Mutta jos hän haluaa jäädä, niin vain on tehtävä. Mikä Lucya sitoo niin paljon maatilaan? Löytääkö hän sieltä juurensa?

Tarinasta ei selviä, mitä henkilöt ajattelevat buurikansan historiallisesta perinnöstä. Vai onko kaikki rivien välissä? Apartheidista? Nelson Mandelasta? Ajatukset tulevat silti koko ajan esille, vaikka niitä ei suoraan kerrotakaan. Asenne on tavallaan itsestään selvä. Kirjoittamatonta lakia?

Etelä-Afrikassa seksuaalirikokset ovat valtavan yleisiä. Miten tuollaisessa yhteiskunnassa oikein eletään? Jokainen elää omien tai annettujen ehtojensa polulla. Miljoonia ihmisiä elää slummeissa, moni käy sieltä töissäkin. Tuossa maailmassa henki ei ole minkään arvoinen, ei valkoisen eikä mustan. On ylipäätään hyvä, että henki säilyy. Maailmaa on hirveän hienosti kuvattu, kun sitä kerrotaan pätkittäin.

Häpeäpaalu on minä-romaaniin verrattavissa siinä mielessä, että David on mukana kaikissa kohtauksissa. Sellaisia kohtauksia tai kuvauksia ei ole, joissa David ei olisi ollut mukana.

Isälle suurin nöyryytys on se, ettei pääse auttamaan. Isän rakkaus tyttäreensä on tarinan hieno piirre.

Kielestä nauttii hirveästi.

 

Joulukuu 2011 – Coelho: Alkemisti

Paolo Coelhon romaanissa Alkemisti (portugalinkielinen alkuteos vuodelta 1988) nuori andalusialainen lammaspaimen nimeltä Santiago näkee unessa aarteen, jonka pitäisi löytyä pyramidien juurelta. Poika myy lampaansa ja lähtee etsimään unelmaansa. Hän suuntaa Espanjasta Tangeriin, pysähtyy toviksi kauppaamaan kristallilaseja, sitten matkaa karavaanin mukana halki pohjoisen Afrikan autiomaiden. Viimeisellä keitaalla ennen suuria pyramideja hänen luokseen ratsastaa Alkemisti – ja paimenen koko elämä muuttuu. Tarinassa puhutaan unelmista ja rakkaudesta, magiasta ja aarteista, oman sydämen löytämisestä. Romaani on ensimmäisen kerran suomennettu nimellä Santiagon unelmat (1995).

 

Piiriläisistä moni oli lukenut Alkemistin joskus aikaisemminkin. Nyt paimenpojan kasvutarina viehättää ja ärsyttää:

 

Kun lukee Alkemistin ensimmäisen kerran, ärsyyntyy. Kun monet monet ihmiset ovat sanoneet, että kirja on ehdottomasti luettava, tarinalta ehkä odottaa aivan liikaa. Toisella lukukerralla saa kyllä kiinni kerronnan symbolisesta tasosta. Kirja tosiaankin käy monenlaisille ihmisille. Siinä on uskontoa ja psykologiaa, ihan vain business-asiaakin. Siitä saa erilaisia oivalluksia. Jos viitsisi pohtia kuvattuja tilanteita kutakin erikseen, voisi tarinasta saada paljonkin irti. Mutta tällainen lukeminen vaatii viitseliäisyyttä. Aforismeja ja elämänviisauksia tulee toisensa perään. Viimeinen lukukerta voi olla kuin nirvanaa, kun pystyy keskittymään (Santiagon) henkiseen matkaan.

Tämän hetkisen lukumaun perusteella niin kirjailija kuin kirjakin tuntuvat yliarvostetuilta. On niin paljon paremmin kirjoitettuja kirjoja, tähän elämään sopivia.

Tarinasta nousee hirveän paljon kysymyksiä, kauhean ristiriitaisiakin. Pitää pohtia: oletko samaa mieltä kaiken kanssa? Ei voi ymmärtää, miten näin monenlaisia asioita voidaan laittaa yhteen samassa kirjassa. Toisaalta [tässä iässä] ei tarvitse enää olla mitään mieltä. Asioita voi heitellä ilmaan, eikä aina tarvitse ottaa koppia.

Kirja on helppo siinä mielessä, että siinä on laaja kehikko. Siinä on laajaa kaikupohjaa, johon itse kukin solahtaa. Toisaalta se on näennäisesti helppolukuinen. Jos asioita todella jää miettimään, tarina johdattaa monimutkaisten pohdintojen tielle. Lukiessa tulee koko ajan ajatuksia vastaan.

Voisi silti olla paremmin kirjoitettu. Eivät kaikki tällaisia kirjoja harrasta.

Lukemisesta nauttii suunnattomasti. Tarinalla halutaan osoittaa, että aarre on lähempänä kuin itse koskaan pystyy ymmärtämään. Nuorena tulee tosiaan tunne: mitä enemmän oppii, sitä jalostuneemmaksi tulee. Tämä kirja näyttää, ettei tieto olekaan kaikkea. 

Alkemistista tulee mieleen Pikku prinssi.

Erinomainen kirja.

Tyyli, jolla asiat esitetään, ei kolahda. Kuvittelen, että ymmärrän teemat ja ajatukset. Mutta tapa, jolla ne esitetään, ei ole minun juttuni. Olen yrittänyt lukea muitakin Coelhon kirjoja, koska ymmärrän ja hyväksyn nämä ajatukset…

Taustalla on suuri tarina, mutta silti kirja vain hipaisee. Se on kirjoitettu niin kevyesti. Se ei ota kunnolla maailmasta kiinni. Kerronnasta puuttuu se, mitä ihminen tuntee. Alkemisti on viileä ja toteava. Yksilöllinen tunteminen ei tule esille missään vaiheessa. Toisaalta ei sellainen välttämättä tähän kuulukaan. Vahvat tunteet ja elämykset eivät välity lukijalle. Mutta mielellään tätä kyllä lukee.

Kirja on juuri sillä tavalla hyvä – että se on aikuisten satu. Tarina on tosiaan sadunomainen. Aivan kuin satuun olisi liitetty tai piilotettu elämänviisauksia. Enemmän kyllä nauttii alun lampaista ja kedoista. Romaanissa sanotaan useampaan kertaan, että Santiago oppii lampailta. Mutta eivät lampaat oikeastaan opeta poikaa, vaan lukija oppii lampailta. Pojan itsetunto nousee lampaista. Tässä mielessä tarinasta voi pitää, vaikka muuten välillä tuntuisikin, että – huh huh.

Alkemisti muistuttaa terapiaa tarinoiden. Jokainen voi liittää tekstiin oman elämäntarinansa. Ihmiset eivät enää uskalla toteuttaa unelmaansa, koska kun unelma on toteutunut, ei elämässä olekaan enää mitään.

Miten elämäntie on ymmärrettävissä? Sydämen kuuntelemista, tai uskallusta kuunnella sydäntä.

Tarinasta nousee esiin ihania asioita, helmiä, elämän perusasioita. Mutta ne on paketoitu liian lapselliseen asuun. Joitakin lauseita ei ymmärrä, vaikka kuinka tankkaa ja tankkaa. Kirjaan voi suoraan sanottuna pettyä. Taitaa riippua elämäntilanteesta tai ajasta tai mistä lienee, koskettaako kirja vai ei. Toisia koskettaa, toisia taas ei. Lukiessa sitä vain ihmettelee, miten tämä voi olla niin luettu. Mutta jollekin toiselle tässä voi tosiaankin olla jotain… Kirjan anti on kai kiinni siitäkin, mitä elämästä hakee. Ei tarinan asiassa tosiaankaan mitään vikaa ole, mutta samantyyppisiä on kirjoitettu ja niin paljon paremmin. Coelho latelee liikaa itsestäänselvyyksiä.

Toisen kerran lukiessa voi kyllä löytää polkuja. Alkemistissa  on isoja, abstrakteja käsitteitä, mutta konkretisointi on aivan lapsellista, alkeellista. Jos kirjailija lähtisi viemään tarinaa kiehtovammin, romaani olisi vienyt mukanaan. Mutta silloin kirjasta olisi tullut liian vaikea lukea?

Jos tämä romaani puhuttelee vielä seuraavaakin sukupolvea, silloinhan siitä tulee hyvä.

Ei Alkemisti ole huono, se on hyvä kirja. Mutta on eri asia, miten tällainen kolahtaa. Eihän tässä olla mollaamassa. Tämä kannattaa lukea ja on hyvä, että monet lukevatkin.

Santiagon tarina on kirjoitettu kaikille uskonnoille, siinä on kristillisyyttä, mutta myös mystiikkaa. Siinä on uskonnollista determinismiä. Se, mitä yksilöinä nyt teemme, jättää jälkensä maailmaan. Kirja sallii tällaiset tulkinnat. Ja tällaisen mahdollisuuden takia se kolahtaa laajasti. Pikku prinssikin on yksinkertainen – tai sen voi lukea yksinkertaisesti. Ehkä kirjaviisauden ja älyllisyyden tavoittelua ei enää jaksa. Ja lempeys kolahtaa. Pikku prinssissä kuvat ovat ihania. Muumitkin toimivat vertailukohtana, peikot latelevat samalla tavalla viisauksia.

Mielenkiintoista, ettei kahden oppimisen tavan – pojan ja englantilaisen – välillä ole vastakkainasettelua. Kumpikin tulee siihen tulokseen kuin lopulta tulee. Kova tiede ja ymmärrys/kokemus ovat molemmat läsnä.

Alkemisti on mainio, hän on tiedemies, joka tekee romusta kultaa. Mutta ensin täytyy löytää henkinen puoli. Ahneus tuleekin helposti väliin. Tässä tapauksessa on rikastumisessa erilainen, henkinen lähtökohta. Tarinassa halutaan arvostaa myös lammaspaimenena olemista, halutaan opettaa ammattien arvostusta. Santiago epäilee, kelpaako hän paimenena.  Lammaspaimen on ihan yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset, kun tekee työnsä hyvin. Paimen on kuin meikäläisten siivooja. Poika tunsi laitumet ja osasi hoitaa lampaansa. Sitä kautta hän oppi arvostamaan itseään.

Santiago lähti etsimään aarretta, mutta oikeastaan hän lähti etsimään itseään. Matkan varrella lukija saa oivalluksen siitä, että vaarallisia juttuja ovat ne, jotka ovat niin mukavia, että niiden takia voisi jäädä paikoilleen. Sydämen äänen kuunteleminen ei riitä, pitää uskoa itseensä. Eikä tukkuun rahaa tai karavaaniin. Tässä elämässä joku jää aina matkan varrelle. Ja kun Santiago lopulta pääsee perille pyramideille, hän saa turpiinsa! Mutta silti pitää uskoa itseensä.

Naisen osa on jäädä odottamaan! Miehellä on mahdollisuus lähteä toteuttamaan unelmaansa. Nainen sanoo, että kaikki on turhaa. Toisaalta naisen roolilla ei sinänsä ole merkitystä tarinan kannalta, tässähän puhutaan ihmisestä. Tässä vain nainen jää odottamaan.

Miten voimme ylittää sen, ettei elämässä käy vain niin, että pysähtyy? Omat arvot? Oma maailmankatsomus? Luottaa vain siihen, ettei matka pyramideille ole turha? Kyse on siitä, minkälaisen jäljen jättää maailmaan.

Maailmansielu kuitenkin tuo automaattisesti meille sen, mitä haluamme. Elämäntiessä ei ole konkreettisia vaihtoehtoja. Oikeastaan tuollainen on vanhahtava tapa käsittää ihminen ja elämä. Ei sellainen sovi modernin ihmisen maailmaan. Siis herkkyys, yleisen kielen ymmärtäminen ei sovi tähän aikaan? Jatkuva peilaaminen toisiin ja maailmaan on vaikeaa. Tässä kirjassa sielun ja tien ymmärtäminen on helppoa, koska asiat annetaan. Jokainen näkee lopulta eri tavalla ja maailma koostuu yksittäisistä ihmisistä.

Miten käsitätte hauska haarapussin? Kivistä toinen tarkoittaa kyllä, toinen ei. Yksinkertaisilla kysymyksillä saa yksinkertaiset vastaukset. Entä kuninkaan? Ehkä hänellä on jokin uskonnollinen merkitys. Kuninkaalla on kaikki vastaukset valmiina, mutta hän antaa Santiagon löytää silti itse tiensä. Hän antaa neuvoja ja oppia samalla tapaa kuin uskonnossa annetaan.

Entä jos piirtäisimme oman elämäntiemme, koristelisimme sen?  Jos kysyy, kuunteleeko todella sydämensä ääntä? Ja mitä hittoa tuollainen tarkoittaa? Sitä että oikeasti ja aidosti tuntee itsensä? Ovatko unelmat toteutuneet?