Joulukuu 2012 – Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomaisen (s. 1971) kolmas romaani Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010) sijoittuu Helsinkiin, joka on tuttu, mutta silti vieras. Eletään määrittelemätöntä tulevaisuutta ja alkavan katastrofin aikaa. Ehkä ilmastonmuutoksen kurimuksessa kaupunki tulvii vettä ja kurjia oloja pakenevia muukalaisia. Runoilija Tapani Lehtisen vaimo on kadonnut. Mutta poliisi hädin tuskin pystyy tutkimaan vakavampiakaan rikoksia, eikä yhden naisen vuorokauden kestänyt hiljaisuus hetkauta ketään. Ainaisessa sateessa mies alkaa seurata Johannan jälkiä yhä syvemmälle. Hän kursii kokoon johtolankoja ja paljastuksia vaimon menneisyydestä. Johanna oli juuri kirjoittamassa juttua Parantajaksi kutsutusta sarjamurhaajasta… Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2011.

Piiriläisiä tarina enimmäkseen ihastuttaa:

Erikoiskiitos siitä, että tutustutaan Antti Tuomaiseen. Jos tämmöinen romaani on dekkarihyllyssä, kaikki lukijat eivät sitä välttämättä löydä. Aivan ihastuttava kirja, tässä miellyttää moni asia: Helsinki-miljöö, tapahtumien paikkoja pystyy seuraamaan mukana. Se on myös rakkaustarina. Parin suhde on kuin nuorten ensi ihastus, rakkaus on niin puhdasta miehen kannalta kuvattuna. Tulevaisuusnäkymä on todella mielenkiintoinen, kiinnostavasti kuvattu. Romaanin loppu on vain heikko kohta.

Parantaja on yhtä aikaa dekkari, rakkausromaani ja dystopia-scifi. Ilmastonmuutos (dystopia) on vähän kuin kulissina taustalla, mutta nousee lopulta pääosaan.

Dekkarijuoni on hieman kökkö. Esimerkiksi ilmastonmuutosidealistin ja vartiointiliikemafioson yhteistyö on epäuskottavaa. Toisaalta kahden erilaisen rikollisen liittyminen yhteen on uskottavaa siltä kannalta, että mätä pari kuvaa sitä, millaista ihmisten väliset kytkennät voisivat tuolloin olla. Mutta epäuskottavuuden antaa mielellään anteeksi, koska romaani on niin kiinnostavasti kuvattu tulevaisuuden painajainen. Taustalla olevat tuomiopäivän tunnelmat on niin säpsähdyttävän hyvin kuvattu. Kriisin yksityiskohtia paljastetaan ikään kuin ohimennen, sivulauseissa. Lukija haluaisi tietää enemmänkin. Uteliaisuus herää esimerkiksi siihen, miten politiikka tuohon aikaan toimii. Se kyllä kerrotaan, että Stubb on näköjään ylennyt pääministeriksi. Muuten politiikkaan ei perehdytetä. Missä luuraavat halla-aholaiset, kun Helsinki täyttyy ilmastopakolaisista? Vieläkö politiikka jaksaa kiinnostaa ihmisiä? Ainakin sanotaan, että eduskuntatalo on ympäröity panssariaidoilla. Romaanissa ei oteta kantaa siihen, minkä takia asiat eivät toimi.

Ympäristö on tosi hyvin kuvattu, se ei ole ylikuvattu tai peloteltu. Tuollainen meno on vain elämää ja siihen on sopeuduttava.

Ilmastonmuutos on aiheena ajankohtainen, samoin valelääkärit ja vartiointiliikkeiden pullistelu. Puhumattakaan kaupallisen median pinnallistumisesta ja pornoistumisesta. Kirjaan on saatu kaikki mukaan, ei puutu muuta kuin Talvivaaran kipsisakka-allas. Puhtaasta vedestä tulee olemaan pulaa. Kyllä se hyvinkin tulee näin olemaan kuin romaanissa on kuvattu. Lukiessa masentuu, koska matkan aikana näkee, että tällainen on mahdollista. Kuvaus on kauhean realistista, tällainen muutos on ymmärrettävä.

Jännä, miten ympäristökatastrofi vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntaan. Uhka on niin epämääräinen, että kaikki pelaavat vain omaan pussiinsa. Ei ole yhteisvastuuta. Ilmastonmuutoksen tuottama dystopia on pelottava juuri siksi, ettei ihmiskuntaa siinä uhkaa pelkästään luonnonvoimat. Uhkana on pikemminkin ihmisten oma raadollisuus ja vastuunpakoilu. Yhteiskunta rapautuu pala palalta, vaikka öljystä ja insinöörien taidoista ei olisikaan pulaa. Suurin ongelma on se, etteivät ihmiset enää välitä vaan antautuvat kyynisyydelle. Tässä suhteessa Parantaja poikkeaa sellaisista scifi-tarinoista, joissa ihmiskuntaa uhkaavat ulkoavaruuden oliot tms. muukalaisperäinen vihollinen luo yleensä sellaista ”talvisodan henkeä”. Mutta ilmastonmuutos on hahmoton hirviö, joka etenee salakavalasti. Sitä ei voi nitistää hopealuodilla. Sitä ei välttämättä edes tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Meistä ei ole enää talvisodan henkeen. Tarinan taksikuski Hamid varmaan tietää talvisodastakin jotain, kun tietää muutenkin merkillisesti.

Tarinan varsinainen sankari on peruspoliisi Jaatinen, joka hoitaa hommansa, vaikka se tuntuukin aivan absurdilta tuollaisessa tilanteessa.

Tässä ei puhuta mitään lentoliikenteestä! Eikä puhuta myöskään öljyn loppumisesta. Sitä todella riittää.

Tulevaisuudesta turvallisuudesta on tullut tärkein kauppatavara. Ei tunnu mitenkään mahdottomalta ajatus juuri tuo turvamiesten rikollisuus. Parantajassa vartiointiliikkeet ovat kuin mafia. Ja tuntuu hyvin luontevalta, että poliisistakin lähtee väkeä vartijoiksi. Niin helposti sitä lipsahtaa lain ja oikeuden toiselle puolelle… Herkullinen yksityiskohta on se, että Porthanian kuuluisan pyöröoven tilalle on tullut metallinpaljastin.

Helsingin miljöö tulee tässä niin todelliseksi.

Henkisellä tasolla Parantaja on mielenkiintoinen kirja. Ystävätkin ovat lopulta sellaisia, joita ei todella tunne. Rakkaussuhteesta lukija tietää vain miehen kannalta. Rakkaus on puhdasta ja kirkasta, kuin nuoruudenrakkaus.

Se, että kirjailija viittaa rakastavaisten lopulta päättyvän itsemurhaan, ei ole yllätys, vaan ainoa mahdollinen happy end. Tai siis tässä on yksi tulkinnallinen vaihtoehto. Pariskunnan elämä muuttui niin kauheasti, että tuollainen on heille ratkaisu. Kollektiivinen itsemurha on yhden tyylisuunnan romantiikkaa. Kirja alkaa dekkarina, mutta päättyy antiikin tragediana. Kirjailija vastaa tarinan alussa heittämäänsä kysymykseen: kumpi on pahempi, nopea romahdus vai hidas mureneminen? Se on filosofinen ongelma. Nopea romahdus on pienempi paha kuin hidas mureneminen. On pienempi paha päättää elämä tähän.

Toisaalta sitä haluaisi nähdä, ettei kyse ole itsemurhasta. Loppuun voi pettyä.

Miehellä on kaikki kunnossa, mutta hänen elämänsä on näköalatonta. Hänellä ei ole muuta tulevaisuutta kuin vaimonsa Johanna. Tällainen rakkaus on piste, josta voi lähteä pois, koska muutakaan ei ole. Parantajasta tulee mieleen 1950-luvun leffa Viimeisellä rannalla. Kokonaiset perheet ottivat myrkkypillereitä ja välttivät näin tuskallisen kuoleman.

Voisiko loppu olla niin, että pistooli edustaa turvan löytymistä? Runoilija on valmis puolustamaan.

Mitä loppu oikein lopulta tarkoittaakaan? Se jää lukijan tulkittavaksi.

Kertojan kirjoittamisen tapa vastaa toimittajan tapaa kirjoittaa. Sujuvaa ja nopealukuista. Tuomaisen ”niukkaa” ja ”ytimekästä” kielenkäyttöä on arvosteluissa kovasti kehuttu, mutta välistä kirjailija syyllistyy myös mitäänsanomattomiin teennäisyyksiin, etenkin havainnoidessaan ihmisten eleitä ja ilmeitä. Kuten: ”kasvoilla viivähti ohikiitävä neutraalista poikkeavan ilmeen alku”… Kun lukija yrittää moista visualisoida, ei oikein onnistu. Niukempaa ja ytimekkäämpääkin ilmaisua on nähty. Välillä vähän keikailun makua.

Lukiessa jää miettimään, mitäs lajia tämä oikein on. Vain paikoin kerronnasta tulee dekkarimainen tunnelma. Parantajassa ei mässäillä ylettömällä väkivallalla, niin nykyisin tehdään. Dekkarin pitää olla uskottava, siis juonen kokoonpanon pitää olla sellainen. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa ei ole niin hirveästi juonta, mutta tarinaa kerrotaan poliisin näkökulmasta.

Kirja koskettaa niin paljon, että se tulee uniin.

Jossain kohden sanotaan, että muutos tällaiseen tapahtui todella nopeasti, Alexander Stubbin elinaikana.

Jännä, miten taksikuskista, joka on maahanmuuttaja, tulee tarinan selviytyjä. Hän on tämän ajan Rokka. Hän onkin erilainen, hänellä on eri näkemykset asioista. Hän tulee toisesta kulttuurista. Joka tapauksessa hän tulee aina tilanteisiin pelastavana enkelinä.

Median pinnallistuminen on hyvä sivuteema, siitä haluaisi lukea enemmänkin. Johannan esimiehen nuhruisuus on vain valeasu, hän on fiksumpi kuin antaa ymmärtää. Hän edustaa viimeistä valtakunnallista lehteä, jonka pitää tehdä sellaista, mitä ihmiset haluavat lukea. Ja mitä ihmisraukat haluavatkaan lukea sanomalehdistä Tuomaisen tulevaisuudessa… Todella lohdutonta, masentavaa. Mutta luettaisiinko silloin itsekään Shakespearen koottuja, jos tuollaiseen tilanteeseen joudutaan?

Parantajassa on lohdutonta ajattelua kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Ei kirjailija löydä muuta valoa. Tekee tosissaan pahaa. Mutta onhan Jaatinen! Hän on suoraselkäinen, valopilkku.

Tarkiainen on koko kirjan piru. Häntä kuvataan paljon, mutta mikä hän oikein? Hänessä on idealismia, joka menee liiallisuuksiin. Hänestä ei saa otetta. ”Mä olen Tapani hyvän puolella. Ei mulla aikoinaan ollut sen vähäisempää tavoitetta kuin maailman pelastaminen. Nyt kun maailmaa ei voi pelastaa, pitää huolehtia siitä, että hyvä elää ainakin yhtä pitkään kuin pahuus ja itsekkyys”.

Romaanissa kuvataan poikkeustilannetta: millainen ihminen on silloin, kun katastrofin ainekset ovat näkyvissä. Ihminen syyttää toista. Jonkun täytyy olla vastuussa. Lukija joutuu vastaamaan peruskysymykseen: mitä itse tekisi tuossa tilanteessa? Tulevaisuuteen on niin lyhyt aika, mutta miten siinä ajassa ollaankin saatu sössittyä asiat… Taudit ja sairauden jylläävät, lisää kuolleita tulee edellisten aaltojen jälkeen. Tällaiseen voi suhtautua tyynesti, kun ei itse tule elämään aikaa, joka on tulossa.

Mielenkiintoista on se, että on insinöörejä, on öljyä, on tekniikkaa jolla torjua ilmastonmuutosta, mutta sitä ei viitsitä tehdä. Ei viitsitä, koska halutaan kuluttaa, ei haluta elää niukasti.

Materiaalia riittää, jos haluaa ryhtyä miettimään kirjan herättämiä ajatuksia, mutta kuluuko aika silloin mukavasti?

Parantaja on hyvä muistutus maailmanmenosta. Varsinkin kun siinä liikutaan konkreettisilla, tutuilla kulmilla. Kirjan ympäristön suorastaan näkee.

Lopun rautatiekiskoilla juokseminen tuntuu teennäiseltä. Loppu voisi olla toisenlainen; se pilaa koko kirjan.

Kohtuullisen hyvin kirjoitettu.

Parantaja oli hyvä valinta. Eipä tätä muuten olisi kirjaston hyllystä löytänyt.

Lokakuu 2010 – Bradbury: Fahrenheit 451

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Ray Bradburyn (s. 1920) Fahrenheit 451 (1953, suom. 1966) on vavahduttava dystopia. Tarina sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa kriittinen ajattelu ja lukeminen ovat kiellettyjä. Suurella kansalaisten massalla ei ole itsekuria; kukin hakee vain omaa välitöntä nautintoaan. Kuten teinit, jotka kiihdyttävät koppakuoriaisautoillaan jalankulkijoiden yli ihan vain omaksi ilokseen. Ihmiset huvittavat itseään olohuoneissa, joiden seininä ovat televisioruudut. Kaikki puhuvat toistensa kanssa, mutta eivät todella keskustele. Onnellisuuden tavoittelussaan yhteisö on pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä voidaan tulkita kulttuuriseksi loukkaukseksi mitä tahansa ryhmää kohtaan. Vallanpitäjät vain hyödyntävät tätä itsesensuurin mentaliteettia omiin tarkoituksiinsa. Poliittisen korrektiuden nimissä yhteiskunta painostaa ihmiset toistensa peilikuviksi.

 Kaikki, jotka piilottelevat tai tavataan lukemassa laittomiksi määriteltyjä kirjoja, toimitetaan mielisairaalaan. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät kirjarovioita. Päähenkilö Guy Montag on yksi heistä, kunnes hänet pakotetaan kyseenalaistamaan ihanteensa – ja koko siihenastinen elämänsä. Fahrenheit 451 onkin vertauskuva lämpötilalle, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on kuin sieluntila, jossa yksilöllisyys haipuu savuna ilmaan. Ja koko ajan tarinan taustalla viipyilee ydinsodan uhka.

 

Tällainen on siis tausta seuraaville piiriläisten huomioille:

 

Eikö tällainen näkymä ole jo toteutunut Amerikassa? Televisio on elämän ehto. Peruskansa pidetäänkin varmasti aika tyhmänä ja uskonnollinen yhtenäisyys tuottaa tietynlaisia ihmisiä. Tarinan miljöö on esikaupunkimainen. Kaupunki on edistynyt ja kaikki on keskittynyt sinne, mutta maaseutu on kuitenkin olemassa jossain kaukana. Mutta amerikkalainen kulttuuri tarkoittaa itse asiassa montaa erilaista kulttuuria. Elämänmeno on pinnallista ja syvällistä ja kaikkea siltä väliltä – niin kuin muuallakin maailmassa. Onnellisuuden tavoittelu on kuitenkin jo Yhdysvaltain perustuslaissa.

Kirjailijan oman näkemyksen mukaan tarinan satiirinen piikki kohdistuu enemmänkin amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Toisaalta kirjassa ei oikeastaan oteta kantaa lapsiin ja heidän kouluttamiseensa. Kaikki kirjathan eivät ole kiellettyjä, vain vaarallisiksi katsotut ovat. Bradburyn kuvaamassa yhteiskunnassa kuolee lapsia todella paljon. Ikään kuin valtio haluaisi päästä epäsosiaalisista yksilöistä eroon? Vanhemmuus puuttuu tästä tulevaisuuden yhteiskunnasta tyystin, kukaan kun halua lapsia.

Romaanin peruskysymys on: onko ihmisten maailmankuva sensuurin vai kulttuurisen rappeutumisen tulosta?  Tarinassa annetaan ymmärtää, että ihmiset lopettivat lukemisen ja ajattelemisen vapaaehtoisesti, valtaa pitävät vain hyödynsivät tätä tilannetta. Ihmiset siis itse valitsivat. Kirja on poliittisen korrektiuden kritiikkiä. Se loppu, joka jäänyt jäljelle kaiken loukkaavan siivoamisen jälkeen, on niin siloteltua, ettei edes voi herättää ajatuksia. Tavallaan kyse on myös tiedosta ja tietämättömyydestä.

Ristiriidattomuuteen pyrkiminen johtaa rikollisten jahtaamisen politisoitumiseen.

Millaiseen ihmistyyppiin tällaisessa yhteiskunnassa oikein pyritään? Onnelliseen – sitä tavoitellaan, mutta sen ehdot on ajateltu valmiiksi. Se on tarkasti määritelty tila. Käsitys onnellisuudesta on hyvin hedonistinen ja yksioikoinen Ja onnea tavoitellaan ja sen keinoja tarjotaan niin, ettei edes ole aikaa ajatella. Ihmiset eivät tiedosta omaa tilaansa, sitä etteivät he ole lopultakaan onnellisia. Kaikkialta tunkeva hölynpöly tekee heidät itse asiassa levottomiksi. Ihmiset eivät enää välitä toisistaan todellisina ihmisinä. He uskovat, ettei mikään tapahtunut paha, eivät edes sodassa kuolleet miehet, tule koskemaan heitä itseään. Romaanissa ajattelevat ihmiset pystyvät kyseenalaistamaan vallitsevan maailmankuvan ja näkemään sen, että onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä ja ”minänä” olemisesta, yksilöllisyydestä, elämisestä tässä ja nyt, omien tunteiden ja ympäristön tiedostamisesta. Clarisse [Montagin nuori naapuri, joka sysää miehessä tapahtuvan muutoksen liikkeelle] edustaa juuri yksilöllisyyttä.

Bradburyn kieli on huikean kaunista, harvoin saa lukea näin runollista kieltä. Varsinkin kirjan lopussa ollut kuvaus kaupungin pommituksesta [kun sota oli lopulta syttynyt], oli hervottoman runollinen. Kielensä kautta romaani onkin paradoksi: värikästä ja upeaa on syntynyt ajasta, jolloin ei saanut lukea ja kirjoittaa.

Jos ei pidä runollisista vertauskuvista, voi nauttia henkilöiden välisestä iskevästä dialogista. Montagin esimiehen, palopäällikkö Beattyn puheenvuorot ovat jopa briljanttia satiiria. Beatty on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen henkilö: Hän on kirjojen himokäyttäjä, mutta turhautunut siihen, ettei kirjoista löydykään vastauksia hänen kysymyksiinsä. Hänellä on valtavasti tietoa, mutta käyttää sitä negatiivisesti. Hänen kauttaan nousee esiin teoreettisen ajattelun ja käytännön välinen ristiriita – ja se miten niitä voidaan käyttää väärin.

Jokaisessa ajassa on oma henkensä, silti aina etsitään ihan vilpittömästi totuutta. Ihminen on aikansa ihminen.

[Romaanissa kirjat säilyvät jälkipolville, kun yksittäiset ihmiset opettelevat suosikkikirjojansa ulkoa ja siirtävät tarinan yhdelle seuraajalleen ennen kuolemaansa. Siten ihmiset kantavat aina kirjoja mukanaan.] Ajatus siitä, että joku ihminen olla ikään kuin kirja, on aika korni. Mutta voidaan tässä ideassa nähdä paluu suullisen kulttuuriin. Muistitiedon ja puhuttujen tarinoiden aika on todella joskus ollut. Bradburyn luomaa maailmaa voisi verrata esimerkiksi Pohjois-Korean tapaiseen yhteiskuntaan, jossa muisti/menneisyys on kokonaan poistettu. Idea nostaakin esiin kollektiivisen muistin tärkeyden. Tosin tätä korostetaan varsin pateettisesti.

Tarina voi olla epäuskottava, sitä lukeekin ehkä enemmän allegoriana. Kerronnassa on paljon epäloogisuuksia ja siitä täytyy yrittää tulkita varsinainen asia esiin. Esimerkiksi palomies, fireman, on kaunis allegoria. Kirjassa vanhoilla professoreilla on järkeä ja älyä, mutta vasta palomies Montag tuo heidän toiminnalleen motiivin, poistaa heidän pelkonsa toimia ja ”sytyttää” järjen paloon. Mutta ei tarinan välttämättä tarvitsekaan olla realistinen. Kerrontaan tarvitaan vain idea, jota voi lähteä kuvittamaan.

Romaanista tulee mieleen, että ihminen on paljon pitemmälle ympäristönsä tuote kuin haluaa uskoakaan. Ja se, että yhteiskunnallisiin systeemeihin tulee aina särö: joku joka ei toimi niin kuin pitäisi, joku joka kyseenalaistaa, kysyy ”miksi”.

Kirjassa on uskomattoman tarkkoja ”ennustuksia” – ottaen huomioon että, se on kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten. Tosin itse kirjojen polttaminen ei enää tietoyhteiskunnassa oikein tunnu toimivalta edes allegoriana. Internet on yksi tämän päivän asioista, joita Bradbury ei ole kuvitellut. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän olisi kirjoittanut, jos olisi maailmanlaajuisen verkon, tai sähköpostit ja tekstiviestit, nähnyt.