Joulukuu 2012 – Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomaisen (s. 1971) kolmas romaani Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010) sijoittuu Helsinkiin, joka on tuttu, mutta silti vieras. Eletään määrittelemätöntä tulevaisuutta ja alkavan katastrofin aikaa. Ehkä ilmastonmuutoksen kurimuksessa kaupunki tulvii vettä ja kurjia oloja pakenevia muukalaisia. Runoilija Tapani Lehtisen vaimo on kadonnut. Mutta poliisi hädin tuskin pystyy tutkimaan vakavampiakaan rikoksia, eikä yhden naisen vuorokauden kestänyt hiljaisuus hetkauta ketään. Ainaisessa sateessa mies alkaa seurata Johannan jälkiä yhä syvemmälle. Hän kursii kokoon johtolankoja ja paljastuksia vaimon menneisyydestä. Johanna oli juuri kirjoittamassa juttua Parantajaksi kutsutusta sarjamurhaajasta… Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2011.

Piiriläisiä tarina enimmäkseen ihastuttaa:

Erikoiskiitos siitä, että tutustutaan Antti Tuomaiseen. Jos tämmöinen romaani on dekkarihyllyssä, kaikki lukijat eivät sitä välttämättä löydä. Aivan ihastuttava kirja, tässä miellyttää moni asia: Helsinki-miljöö, tapahtumien paikkoja pystyy seuraamaan mukana. Se on myös rakkaustarina. Parin suhde on kuin nuorten ensi ihastus, rakkaus on niin puhdasta miehen kannalta kuvattuna. Tulevaisuusnäkymä on todella mielenkiintoinen, kiinnostavasti kuvattu. Romaanin loppu on vain heikko kohta.

Parantaja on yhtä aikaa dekkari, rakkausromaani ja dystopia-scifi. Ilmastonmuutos (dystopia) on vähän kuin kulissina taustalla, mutta nousee lopulta pääosaan.

Dekkarijuoni on hieman kökkö. Esimerkiksi ilmastonmuutosidealistin ja vartiointiliikemafioson yhteistyö on epäuskottavaa. Toisaalta kahden erilaisen rikollisen liittyminen yhteen on uskottavaa siltä kannalta, että mätä pari kuvaa sitä, millaista ihmisten väliset kytkennät voisivat tuolloin olla. Mutta epäuskottavuuden antaa mielellään anteeksi, koska romaani on niin kiinnostavasti kuvattu tulevaisuuden painajainen. Taustalla olevat tuomiopäivän tunnelmat on niin säpsähdyttävän hyvin kuvattu. Kriisin yksityiskohtia paljastetaan ikään kuin ohimennen, sivulauseissa. Lukija haluaisi tietää enemmänkin. Uteliaisuus herää esimerkiksi siihen, miten politiikka tuohon aikaan toimii. Se kyllä kerrotaan, että Stubb on näköjään ylennyt pääministeriksi. Muuten politiikkaan ei perehdytetä. Missä luuraavat halla-aholaiset, kun Helsinki täyttyy ilmastopakolaisista? Vieläkö politiikka jaksaa kiinnostaa ihmisiä? Ainakin sanotaan, että eduskuntatalo on ympäröity panssariaidoilla. Romaanissa ei oteta kantaa siihen, minkä takia asiat eivät toimi.

Ympäristö on tosi hyvin kuvattu, se ei ole ylikuvattu tai peloteltu. Tuollainen meno on vain elämää ja siihen on sopeuduttava.

Ilmastonmuutos on aiheena ajankohtainen, samoin valelääkärit ja vartiointiliikkeiden pullistelu. Puhumattakaan kaupallisen median pinnallistumisesta ja pornoistumisesta. Kirjaan on saatu kaikki mukaan, ei puutu muuta kuin Talvivaaran kipsisakka-allas. Puhtaasta vedestä tulee olemaan pulaa. Kyllä se hyvinkin tulee näin olemaan kuin romaanissa on kuvattu. Lukiessa masentuu, koska matkan aikana näkee, että tällainen on mahdollista. Kuvaus on kauhean realistista, tällainen muutos on ymmärrettävä.

Jännä, miten ympäristökatastrofi vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntaan. Uhka on niin epämääräinen, että kaikki pelaavat vain omaan pussiinsa. Ei ole yhteisvastuuta. Ilmastonmuutoksen tuottama dystopia on pelottava juuri siksi, ettei ihmiskuntaa siinä uhkaa pelkästään luonnonvoimat. Uhkana on pikemminkin ihmisten oma raadollisuus ja vastuunpakoilu. Yhteiskunta rapautuu pala palalta, vaikka öljystä ja insinöörien taidoista ei olisikaan pulaa. Suurin ongelma on se, etteivät ihmiset enää välitä vaan antautuvat kyynisyydelle. Tässä suhteessa Parantaja poikkeaa sellaisista scifi-tarinoista, joissa ihmiskuntaa uhkaavat ulkoavaruuden oliot tms. muukalaisperäinen vihollinen luo yleensä sellaista ”talvisodan henkeä”. Mutta ilmastonmuutos on hahmoton hirviö, joka etenee salakavalasti. Sitä ei voi nitistää hopealuodilla. Sitä ei välttämättä edes tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Meistä ei ole enää talvisodan henkeen. Tarinan taksikuski Hamid varmaan tietää talvisodastakin jotain, kun tietää muutenkin merkillisesti.

Tarinan varsinainen sankari on peruspoliisi Jaatinen, joka hoitaa hommansa, vaikka se tuntuukin aivan absurdilta tuollaisessa tilanteessa.

Tässä ei puhuta mitään lentoliikenteestä! Eikä puhuta myöskään öljyn loppumisesta. Sitä todella riittää.

Tulevaisuudesta turvallisuudesta on tullut tärkein kauppatavara. Ei tunnu mitenkään mahdottomalta ajatus juuri tuo turvamiesten rikollisuus. Parantajassa vartiointiliikkeet ovat kuin mafia. Ja tuntuu hyvin luontevalta, että poliisistakin lähtee väkeä vartijoiksi. Niin helposti sitä lipsahtaa lain ja oikeuden toiselle puolelle… Herkullinen yksityiskohta on se, että Porthanian kuuluisan pyöröoven tilalle on tullut metallinpaljastin.

Helsingin miljöö tulee tässä niin todelliseksi.

Henkisellä tasolla Parantaja on mielenkiintoinen kirja. Ystävätkin ovat lopulta sellaisia, joita ei todella tunne. Rakkaussuhteesta lukija tietää vain miehen kannalta. Rakkaus on puhdasta ja kirkasta, kuin nuoruudenrakkaus.

Se, että kirjailija viittaa rakastavaisten lopulta päättyvän itsemurhaan, ei ole yllätys, vaan ainoa mahdollinen happy end. Tai siis tässä on yksi tulkinnallinen vaihtoehto. Pariskunnan elämä muuttui niin kauheasti, että tuollainen on heille ratkaisu. Kollektiivinen itsemurha on yhden tyylisuunnan romantiikkaa. Kirja alkaa dekkarina, mutta päättyy antiikin tragediana. Kirjailija vastaa tarinan alussa heittämäänsä kysymykseen: kumpi on pahempi, nopea romahdus vai hidas mureneminen? Se on filosofinen ongelma. Nopea romahdus on pienempi paha kuin hidas mureneminen. On pienempi paha päättää elämä tähän.

Toisaalta sitä haluaisi nähdä, ettei kyse ole itsemurhasta. Loppuun voi pettyä.

Miehellä on kaikki kunnossa, mutta hänen elämänsä on näköalatonta. Hänellä ei ole muuta tulevaisuutta kuin vaimonsa Johanna. Tällainen rakkaus on piste, josta voi lähteä pois, koska muutakaan ei ole. Parantajasta tulee mieleen 1950-luvun leffa Viimeisellä rannalla. Kokonaiset perheet ottivat myrkkypillereitä ja välttivät näin tuskallisen kuoleman.

Voisiko loppu olla niin, että pistooli edustaa turvan löytymistä? Runoilija on valmis puolustamaan.

Mitä loppu oikein lopulta tarkoittaakaan? Se jää lukijan tulkittavaksi.

Kertojan kirjoittamisen tapa vastaa toimittajan tapaa kirjoittaa. Sujuvaa ja nopealukuista. Tuomaisen ”niukkaa” ja ”ytimekästä” kielenkäyttöä on arvosteluissa kovasti kehuttu, mutta välistä kirjailija syyllistyy myös mitäänsanomattomiin teennäisyyksiin, etenkin havainnoidessaan ihmisten eleitä ja ilmeitä. Kuten: ”kasvoilla viivähti ohikiitävä neutraalista poikkeavan ilmeen alku”… Kun lukija yrittää moista visualisoida, ei oikein onnistu. Niukempaa ja ytimekkäämpääkin ilmaisua on nähty. Välillä vähän keikailun makua.

Lukiessa jää miettimään, mitäs lajia tämä oikein on. Vain paikoin kerronnasta tulee dekkarimainen tunnelma. Parantajassa ei mässäillä ylettömällä väkivallalla, niin nykyisin tehdään. Dekkarin pitää olla uskottava, siis juonen kokoonpanon pitää olla sellainen. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa ei ole niin hirveästi juonta, mutta tarinaa kerrotaan poliisin näkökulmasta.

Kirja koskettaa niin paljon, että se tulee uniin.

Jossain kohden sanotaan, että muutos tällaiseen tapahtui todella nopeasti, Alexander Stubbin elinaikana.

Jännä, miten taksikuskista, joka on maahanmuuttaja, tulee tarinan selviytyjä. Hän on tämän ajan Rokka. Hän onkin erilainen, hänellä on eri näkemykset asioista. Hän tulee toisesta kulttuurista. Joka tapauksessa hän tulee aina tilanteisiin pelastavana enkelinä.

Median pinnallistuminen on hyvä sivuteema, siitä haluaisi lukea enemmänkin. Johannan esimiehen nuhruisuus on vain valeasu, hän on fiksumpi kuin antaa ymmärtää. Hän edustaa viimeistä valtakunnallista lehteä, jonka pitää tehdä sellaista, mitä ihmiset haluavat lukea. Ja mitä ihmisraukat haluavatkaan lukea sanomalehdistä Tuomaisen tulevaisuudessa… Todella lohdutonta, masentavaa. Mutta luettaisiinko silloin itsekään Shakespearen koottuja, jos tuollaiseen tilanteeseen joudutaan?

Parantajassa on lohdutonta ajattelua kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Ei kirjailija löydä muuta valoa. Tekee tosissaan pahaa. Mutta onhan Jaatinen! Hän on suoraselkäinen, valopilkku.

Tarkiainen on koko kirjan piru. Häntä kuvataan paljon, mutta mikä hän oikein? Hänessä on idealismia, joka menee liiallisuuksiin. Hänestä ei saa otetta. ”Mä olen Tapani hyvän puolella. Ei mulla aikoinaan ollut sen vähäisempää tavoitetta kuin maailman pelastaminen. Nyt kun maailmaa ei voi pelastaa, pitää huolehtia siitä, että hyvä elää ainakin yhtä pitkään kuin pahuus ja itsekkyys”.

Romaanissa kuvataan poikkeustilannetta: millainen ihminen on silloin, kun katastrofin ainekset ovat näkyvissä. Ihminen syyttää toista. Jonkun täytyy olla vastuussa. Lukija joutuu vastaamaan peruskysymykseen: mitä itse tekisi tuossa tilanteessa? Tulevaisuuteen on niin lyhyt aika, mutta miten siinä ajassa ollaankin saatu sössittyä asiat… Taudit ja sairauden jylläävät, lisää kuolleita tulee edellisten aaltojen jälkeen. Tällaiseen voi suhtautua tyynesti, kun ei itse tule elämään aikaa, joka on tulossa.

Mielenkiintoista on se, että on insinöörejä, on öljyä, on tekniikkaa jolla torjua ilmastonmuutosta, mutta sitä ei viitsitä tehdä. Ei viitsitä, koska halutaan kuluttaa, ei haluta elää niukasti.

Materiaalia riittää, jos haluaa ryhtyä miettimään kirjan herättämiä ajatuksia, mutta kuluuko aika silloin mukavasti?

Parantaja on hyvä muistutus maailmanmenosta. Varsinkin kun siinä liikutaan konkreettisilla, tutuilla kulmilla. Kirjan ympäristön suorastaan näkee.

Lopun rautatiekiskoilla juokseminen tuntuu teennäiseltä. Loppu voisi olla toisenlainen; se pilaa koko kirjan.

Kohtuullisen hyvin kirjoitettu.

Parantaja oli hyvä valinta. Eipä tätä muuten olisi kirjaston hyllystä löytänyt.

Mainokset

Marraskuu 2011 – Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtelan (s. 1972) kuudes romaani Lumipäiväkirja alkaa aamusta, jolloin sataa ensilumi. Keski-ikäinen mies huomaa naisen kuvan sanomalehdessä. Nainen on Sigrid, miehen nuoruuden rakastettu. Terroristina tuomittu Sigrid oli vapautettu vankilasta 26 vuoden jälkeen. Mies kapuaa portaat ylös ullakolle. Sinne varastohäkin nurkkaan hän on tunkenut Sigridin kanssa syntyneet muistot. Avatessaan matkalaukun hän uppoutuu omaan mieleensä, pohdintoihin toteutuneista ja toteutumattomista mahdollisuuksista. Mies vaeltaa Helsingin lumisilla kaduilla, lähtee Saksaankin toiveenaan tavata Sigrid. Hän yrittää löytää vastausta siihen, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi valinnut toisin. Miehen elämässä kun huojuvat terveys, avioliitto ja yhteys masennuksesta toipuvaan tyttäreen. Haahtela kertoo tarinaa pieninä kohtauksina, keskustelujen pätkinä, esineinä, valokuvina, tunteina ja ajatuksina.

 

Piiriläiset lukevat romaanista menneisyyden pohdintaa – ja yhteiskunnallisuuttakin, kaikesta huolimatta:

 

Odotukset tästä kirjasta voivat olla, että siinä puhuttaisiin yhteiskunnallista aiheista. Silloin ei voi koko aikana antaa anteeksi, ettei Lumipäiväkirja käsittelekään terrorismia.

Tunnelma on vahva. Vaikkei tästä välttämättä muista tapahtumia, jää tunnelma mieleen myönteisenä. Päähenkilökin on myönteinen, vaikka elämässä on ollut vaikeuksia. Vaikutelma tarinasta on hurmaava, impressionistinen. Olen aivan ihastunut. Vaikutelmat ovat hienosti toteutuneet. Toisaalta mies ei ole koskaan tässä ja nyt, tarina poukkoilee koko ajan tunnelmasta toiseen. Mutta näin tulee esille miehen psyyke.

Lumipäiväkirja onkin kehityskertomus: mies käy jonkin asian läpi.

Romaania voi kuvata kahdella sanalla: mitä jos. Tällainen ajattelutapa on häiritsevä. Ihan turha on mässyttää, mitä olisi tapahtunut, jos. Mutta vanhempana tulee tosiaan mitä jos -olo.

Jännää, että kirjailija on syntynyt v. 1972, mutta kirjoittaa vanhan miehen tunnelmia. Hän porautuu omien vanhempiensa sukupolven, suurten ikäluokkien ihon alle ja korvien väliin. Luulisi sen olevan kirjailijalle vaikeampaa, kuin kirjoittaa esim. omasta ajastaan tai isovanhempiensa ajasta.

Kirja elää ikään kuin kahdessa todellisuudessa. Mikä hyvänsä pieni asia tuo assosiaatioita. Muistoja. Mutta kyllä mielikuvituskin lähtee menemään. Ajatusten karkailu on uskottavaa. Näin on todellisuudessakin. Kertoja arvostelee ystäväänsä poukkoilusta, rönsyilevästä puhetyylistä, mutta samalla hän syyllistyy itsekin syrjähtelevään kerrontaan. Ehkä Haahtelan tarkoitus on tässä jäljitellä arjessa elävän ihmisen vapaata assosiointia? Näinhän usein toimimme: elämme tässä päivässä ja arjen huolissa kiinni, mutta samalla kelaamme menneitä muistojamme ja valintojamme. Haaveilemme ja jossittelemme. Elämme siinä, mitä tässä ja nyt koemme, ja siinä mitä menneistä muistelemme ja ajattelemme. Elämme tavallaan päällekkäisissä todellisuuksissa.

Kertojalla on haavanlehtipää. Aina joka puolelta, sisältä ja ulkoa, tulee virikkeitä, jotka assosioivat, mutta mies kuitenkin toimii koko ajan. Uteliaisuus tuottaa tavoitteellisia toimia. Esimerkiksi alussa hän on sairaana, mutta hän kuitenkin ajaa itsensä selvittämään menneisyyttä. Hänen avioliittonsakin on kriisissä; hän on vieraantunut.

Menneisyyden kannalta Saksan ja Suomen rinnastus on mielenkiintoinen. Sodan jälkeen nuorten radikalismi suuntautui aivan eri suuntiin: Saksassa mentiin maan alle ja luisuttiin väkivaltaiseen terrorismiin, Suomessa tyydyttiin Tamminiemen lastenkutsuihin ja Vanhan valtaukseen. Jako toteutuu Sigridin ja kertojan elämässä.

Kertojan elämässä toisen maailmansodan kauhut ovat lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kai kaikkia meitä sodan jälkeen syntyneitä askarruttaa kauhujen historiallinen läheisyys. Kun on itse syntynyt rauhalliseen maailmaan, on tapahtumia vaikea uskoa todeksi. Tulee tarve jotenkin torjua tämä läheisyys, todeta ettei se meitä enää koske. Emmehän me voi olla enää siitä vastuussa. Etäisyyttä sotaan lisää sekin, että menee itse asiassa pitkä aika, ennen kuin asioita alkaa todella tiedostaa. Sota on ihan toinen kokemus. Menneisyyden hallinta on tuskallista. Lumipäiväkirjan mies tuntee historian traumatisoivan painon, kun hän matkustaa tämän päivän Saksassa.

Romaani voi luvata paljon, mutta sitten siitä ei oikein saakaan mitään irti. Ehkä se pitää lukea uudelleen. Tarina on poukkoileva ja epätasainen. Joissakin kohdissa kerrontaa kulkee itse mukana, mutta sitten taas putoaa kyydistä.

Parasta kirjassa on Sigridin vanhempien kohtaaminen. Kertojan vierailu on herkullisesti kuvattu. Ehkä miehen olisi pitänyt puhua Sigridistä?

Sisällön puolesta on mielenkiintoista lukea saksalaisesta terrorismista, varsinkin kun aikaa ajattelee tämän päivän näkökulmasta. Punainen armeijakunta oli tuolloin iso asia, mutta Suomessa siitä ei samalla tiennyt tai se ei vain koskettanut. Uhreja oli aika vähän, mutta toimintatavat olivat samat kuin nykyisin. Mitä varten yhteiskunnallinen liikehdintä ei ollut meillä samanlaista? Meillä toiminta oli lempeämpää – ja yhteiskunta otti sen lempeämmin vastaan. Nykyisin terrorismi kohdistuu nimettömiin, tuolloin uhrit olivat tiedossa ja nimettyjä.

Romaanin asetelma on mielenkiintoinen: kaksi nuorta, jotka lähtivät eri suuntiin. Lukijalle jää epäselväksi, mihin miehen ja Sigridin romanssi aikanaan kariutui. Uteliaisuutta herättää se, miten Sigrid muistaisi asiat, ja miten hän tänä päivänä suhtautuisi kertojaan. Lukijana harmittaa, ettei Sigridiä löydy. Mutta ehkä näin on miehelle itselleen parempi; hän saa pitää muistonsa ehjinä.

Kiehtovaa on se, kuinka sää vaikuttaa kerrontaan. Mitä melankolisempi tunnelma, sitä enemmän sataa lunta. Kertojan käynti Sigridin vanhempien luona on oikeastaan surullinenkin kohtaus. Mieshän meinaa hukkua lumeen. Kohtaus on kuin lopun ajan kuvitelma: lumi tulee ja todella hukuttaa kaikki. Tarinan loppunäytös keväällä on jo ihan toisesta maailmasta.

Lukiessa tulee olo, että ehkä rakkaus olisi sittenkin pelastanut kaikkien suunnan.  Loppu kuitenkin pyöräyttää tarinan.

Oliko nainen kahvilassa Sigrid vai ei? Kaikki on mahdollista silloin, kun haluaa uskoa satuihin! Sigrid taisi olla ainoa, joka rakasti romaanin miestä… Ajan kuluminen muuttaa ihmisen identiteettiä. Solut ikään kuin muuttuvat; ihminen muuttuu kokonaan toiseksi. Menneeseen ei ole paluuta. Mutta menneet voi silti antaa anteeksi, kuten tuntematon nainen tekee.

Romaanin tematiikka koskettaa henkilökohtaisella tasolla, tämä mitä jos -menneisyyden jäljittäminen. Miten kirjailija pystyykään eläytymään sodan jälkeen syntyneiden maailmaan? Miten voikaan jäljittää 60-70 -lukujen  tunnelmia ja asioita? On hienoa matkata tarinan mukana menneen kuvauksiin. Lapsena ajan uutiskuvat kauhistuttivat. Tässä kirjassa asiat tulevat kauniisti rautalangasta selitettynä.  

Sattuma korjaa satoaan. Emme voi vastata siitä, miten joskus olemme valinneet. Lumipäiväkirjan päähenkilö yrittää ottaa vastuuta, jäljittää tapahtumia, mutta ei hänkään voi menneisyydestä vastata. Hän saa anteeksi. Mies kuitenkin tuntee vastuuta ja/tai syyllisyyttä siitä, mitä valintoja hän on tehnyt. Tytär Laura kantaa hänen valintojensa seurauksia. Isä on huolissaan tyttärestä, joka harjoittaa laittomuuksia. Lukijakin jää miettimään, mihin lapset oikein ajautuvat? Sattuma sen aiheuttaa, mihin he ajautuvat?

Mutta ei historiasta voi NYT sanoa, että silloin tehtiin väärin. Mennyttä pitäisi tuomita oman aikansa kriteereillä.

Päähenkilö on kyllä nössykkä, jolla on ympärillään anarkistinaisia. Jos mies ei kerran aikanaan valinnut Saksaa ja Sigridiä, mitä hän valittaa. Hän ei kykene olemaan todellisuudessa; hän vain haikailee menneisyyttä. Suhteen katkeamista ei Haahtela lainkaan selitä, sen syy jää epäselväksi. Mutta kun mies saa anteeksi, hän palaakin nykyhetkeen. Siinä on tavallaan katharsis.

Oliko kertoja miettinyt suhdetta aikaisemmin? Sigrid oli jo oikeastaan kadonnut hänen mielestään, muisto aktivoitui lehtileikkeestä. Tai ainakin naisen ajattelemisessa oli tyhjä kausi.

Miehen valinnat ovat olleet ajautumista. Näin se menee oikeassakin elämässä: valinnat tulevat sattuman kautta. Sattumille vain halutaan löytää järkevä jatkumo. Tulevatko valinnat sisältä vai ulkoa? Kieltääkö mies totuutta? Elämän kanssa pitäisi olla koko ajan tuntosarvet herkillä. Pitäisi tiedostaa, mihin on menossa. Onko mies missään kohtaa tavoitteellinen? Ajautuuko hän koko ajan?

Haahtela muuntelee kirjan teemoja muissakin kirjoissaan. Tässä teemoista syntyy kaunis tulos. Lumipäiväkirjan  kieli on todella kaunista. Tunnelmaan pitää mennä mukaan, tekstiä ei saa ruveta analysoimaan. Lukiessa tuntuu kuin soisi koko ajan jazz taustalla. Tarinaa on oikein miellyttävä lukea, tulee luetuksi toiseenkin kertaan.

Miten paljon mahtuukaan pieneen kirjaan: parisuhde, sen ihanuus ja kurjuus, historian tapahtumat Aleksanteria myöten, menneen hakeminen… Lumipäiväkirjan voi lukea hitaasti – ja sitten nopeasti uudelleen. Yleissävy on melankolinen. Mutta miehen avioliitosta jää tuntuma, että kyllä he oikeasti rakastavat toisiaan. Kirja on myös lohdullinen.

Mies vatvoo lopulta kaiken, mitä hänen lähisuhteissaan on tapahtunut/ tapahtuu. Tällainen on yksi tie käydä asioita läpi. Tarinan lopussa mies on myös parantunut sairaudestaan.

Mutta minkä takia pitää vetää bordellikokemus rajuksi. Se on irrallinen, epätodellinen tapahtuma. Onko siinä jotain symbolista? Mutta millään ei keksi, mitä symbolista. Palautetaanko siinä mies karusti todellisuuteen? Onko kyse tuomarin moraalisesta näpäytyksestä? Ei bordellikohtaus ole turhanpäiväinen. Mutta vaikea sille on syytä keksiä. Eikä kirjailija selitä, mikä episodin merkitys on.

Haahtela jättää tarinan avoimeksi. Kirjaa voi kuvitella vielä sen sulkemisen jälkeen. Se synnyttää lukijallekin assosiaatioita. Haahtelan kanssa kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.

Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja lokakuussa 2011Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.

Marraskuu 2010 – Rimminen: Pussikaljaromaani

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja marraskuussa 2011Mikko Rimmisen (s. 1975) Pussikaljaromaani alkaa sanoilla: ” Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.” Kirja kuvaa kolmen nuoren miehen joutilasta jutustelua ja kuljeskelua yhtenä kauniina kesäisenä päivänä Helsingin Kalliossa. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat nukkavieruja kadun laitapuolen kulkijoita, jotka eivät oikeastaan tee mitään. He vain maleksivat pitkin Helsinginkatua ja yrittävät päästä pelaamaan noppaa, hakevat kaljaa, ottavat ratikan kaupungin keskustaan – ja joutuvat heti vaikeuksiin niin, että pakenevat takaisin kotikaupunginosaansa. He törmäilevät rappukäytävissä ja moottoripyöräjengiläisiin. Ukkonen ja sähkökatko haittaavat oluenjuontia. Ja he jahkailevat loputtomiin tyhjänpäiväisyyksiä, kuitenkin yllättävän sivistyneesti ja kielellisesti rikkaasti. Romaanin tapahtumat päättyvät uuden päivän koittaessa: ”Varjosta raiteita pitkin loikki näkyviin jonkinlainen rusakko. Se oli varmaan menossa Pasilaan.”

 

 

Pussikaljaromaani jakaa piiriläisten mielipiteet selvemmin kuin mikään kirja tähän asti:

 

Kirja on ärsyttävä ja raivostuttava. Siinä on aivan turhaa tulemista ja menemistä, toistoa ja jorinaa.

Kirjassa on hienoja kohtia. Kun kerronnan tajunnanvirtaan pääsee kiinni ja lukee parin sivun lauseita, se on todella hienoa. Tekstissä tulee vastaan kohtia, jotka kuvaavat sitä, millainen mieli on. Poukkoileva ja rönsyilevä. Juuri sellainen muisti on, sillä tavalla se toimii. Kerronta todella heijastaa pään sisäistä todellisuutta. Tavallaan romaanin päähenkilö onkin kieli, kirjallinen muoto. Sen suurin anti on juuri lähes runollinen kieli.

Jos neuloo teknisesti täydellisen villapaidan, mutta materiaali on roskaa, koko villapaita on roskaa. Siksi kirjan muotokin on roskaa.

Ei tarina tietysti ole ollenkaan realistinen, mutta ei sitä sellaisena voi ottaakaan. Tämä on ihmeellinen tarina, ja romaani omaani on pelkkää muotoa. Kumppanukset elävät omassa maailmassaan ja tarina kertoo nimenomaan poikien todellisuudesta. Kirja on kuin matka, joka kuvitellaan. Ja asiat voi esittää silläkin tavalla kuin Marsalkka kuvitteli.

Kirjaa lukee hampaat irvessä, teksti on niin pitkästyttää, että on pakko lopettaa kesken. Aihepiirikään ei ole kiinnostava; se ei ole uskottava. Kirjaa ei voi lukea pikalukunakaan. Nimittäin heti kun pääsee vauhtiin, vastaan tulee jotain ärsyttävää. Tarinaa ei voi millään muotoa uskoa todeksi. Sitä on vaikea lukea. Elämä on lyhyt. Miksi aikaansa käyttäisi tällaiseen?

Marsalkkaan, Lihiin ja Henniseen ei voi samaistua, varsinkaan kahdesta viimeisestä ei saa mitään otetta. Henkilöt eivät kehittyneet tarinan juoksussa lainkaan. Heidän kohtaloaan ei voi kuvitella hyväksi. Kumppanukset vaikuttavat kuitenkin lukeneilta ihmisiltä; he tuntuvat yliopistopudokkailta. He eivät ole alun perin olleet tyhjän päällä. He ovat selvästi joskus kovastikin yrittäneet, mutta ovat nyt jo jääneet elämän kyydistä. He ovat rappioalkoholisteja, mutta heidän verbaalinen pallottelunsa on hienoa.

Tarinassa on sosiaalisuutta, mutta se on kamalan piilotettua. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat ystäviä ja he todella yrittävät auttaa muita ihmisiä.

Kaverukset ovat luusereita, jotka puhuvat yhtäältä alatyylisesti, kuin yläasteikäiset, ja toisaalta kirjallisesti. Heidän sananvalintansa tulevat kieliopin termejä, välillä suorastaan byrokraattisia ilmauksia. Kontekstissaan ne ovat hassunkurisia. Dialogi on teennäistä ja ärsyttävää, sievistelevääkin, ikään kuin kirjailija olisi jättänyt jotain olennaista kertomatta. Kaverusten keskustelut ovat liian viattomia. Heidät tehdään tavallaan vekkuleiksi, liian sympaattisiksi. He ovat paljon siistimpiä kuin todelliset juopot. Ja kirjailija yrittää olla vitsikäs, mutta tekee sen todella päälle liimatusti. Tapa, jolla romaanin henkilöt puhuvat, ei yksinkertaisesti ole todellista. Siksi kirjaakaan ei voi ottaa todellisena. Tällaista joku vielä kehtaa palkitakin.

Jos kaverusten tapaista elämää ei hyväksy, sen torjuu. Todellisuudessa heidän elämänsä olisi vielä kamalampaa.

Kerronnassa on kyllä kielellisiä innovaatioita, mutta uudissanat ovat kuitenkin kökköjä. Kukaan ei tällaista kieltä puhu. Kieliopin sääntöjen rikkomisella täytyisi olla jokin syy, joka antaisi kielelle muutakin lisäarvoa kuin pelkän erikoisuuden. Tämän romaanin kieli ei antanut mitään. Mitä se on sitten antanut heille, jotka ovat tämän palkinneet?

Tämä pitäisi lukea humalassa?! Silloinhan se voisikin tuntua hyvältä!

Kirjaa ei voikaan käsitellä realistisesti, täytyy mennä kerronnan ehdoilla. Tavallaan romaani onkin satu. Kaikki mitä kumppanukset sanovat ja tekevät on satua. Jos tarina olisikin kirjoitettu realistisesti, sitä ei voisi lukea. Se olisi liian karua.

Ehkä kerronnassa nyt on loistavia sanallisia oivalluksia, mutta aihe ei silti ole hyvä, mielenkiintoinen tai kehittävä. Ja makupalojen etsiminen on ärsyttävää.

Mitä lukija odottaa kirjallisuudelta? Jotain kirjan pitäisi antaa, vaikka se kertoisikin inhottavista asioista. Ja mitä kirjailija oikein tässä haluaa sanoa? Haluaako hän ärsyttää, viihdyttää, naurattaa? Romaanin on tehnyt huijariräätäli, jolla itsellään ei ole vaatteita. Ja jonkun lapsen olisi kerrottava tämä kirjallisuuskriitikoille.

Ei tästä tule klassikkoa.