Toukokuu 2012 – Oranen: Miljonääri

Miljonääri (2000) aloittaa Raija Orasen kirjoittaman Palladium-trilogian, joka kertoo rikkaan Zhukovin suvun tarinan Pietarista Pariisin kautta Nizzaan. Tarinan sankaritar on tosin suomainen tyttö Siiri Haavisto. Hän on 10-vuotias nähdessään ensimmäisen kerran pietarilaisrouva Antonina Zhukovan. Silloin eletään vuotta 1915 Savonlinnassa, joka tuohon aikaan oli venäläisten lomapaikka. Siirille Antonina on ilmestys vailla vertaa, eikä onnella ole rajoja, kun hän pääseekin saippuatehtailijan perheen seuraneidiksi Pietariin. Siiristä tulee Siri. Miljonääri Grigori tekee rahaa, hänen vaimonsa etsii rakkautta – ja niin etsii Sirikin. Mutta hiljalleen rikkaidenkin palatsiin tunkeutuu yhteiskunnallinen kuohunta, eikä vallankumouksen puhjetessa perhe ole enää turvassa. Ei edes Suomessa.

Piiriläiset ovat kepeällä tuulella:

Raija Oranen kirjoittaa vaikeista asioista lukijaa säästäen. Tästä kirjasta eivät yöunet menneet. Hyvin kirjoitettua saippuaoopperaa. Ikävä vain, että romaani on niin paksu. Jos tätä lukee viihteellisenä tarinana, paksuus ei silloin haittaa. Ja viihdettähän luetaan eri aikoina.

Olisi mukava verrata Orasen tarinaa ja Kaari Utrion mahdollisesti kirjoittamaa tarinaa. Miten Utrio kirjoittaisi. Ainakin hänen historian tuntemuksensa on vankka. Aivan eri luokkaa kuin Orasella?

Miljonääri on luettava, sen juoni vie mennessään. On mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät kokevat tapahtumat ja asiat.

Oranen on kyllä tarkistanut faktat tunnollisesti, pohjatyötä tähän kirjaan on tehty aika lailla. Ei tällaista tarinaa tuosta noin vain kirjoiteta.

Poikkeuksellista, että kirjailija kertoo nyt pietarilaisesta liikemiehestä. Yleensä hänen juttunsa kertovat aatelisista tai rikkaista, jotka eivät tee mitään. Siinä mielessä näkökulma on nyt erilainen, tavallisesta poikkeava. Mieshän [miljonääri Grigori Zhukov] on kauhean järkevä; hän osaa ajatella. Elämäntapa on perheellä kuitenkin samanlainen kuin rikkailla yleensäkin. Ja mielenkiintoinen se elämäntapa onkin.

Vuokralaiset eivät rikkaille olleet ihmisiä, he olivat vuokralaisia.

Naisen asemaa Miljonääri kuvaa mielenkiintoisesti. Tarinassa on ansarikukkanen Antonia… Naisia ei tuohon aikaan saanut viedä tekemisiin tunteiden kanssa. Kiinnostava kohtaus on se, missä Antonia vierailee vuokratalossa. Hän joutuu tekemiseen palatsien ulkopuolisen elämän kanssa.

Miten erillään eri yhteiskuntaluokat voivatkaan olla. Ja miten rikkaan pystyivätkään jatkamaan elämäntapaansa. Zhukoveilla on aivan omat juttunsa jopa vallankumouksen aikana. He saavat ruokaa suomalaisilta talonpojilta. Ja kaupungilla he vain kiertävät toisia katuja.

Elämäntavan kuvaukset ovatkin romaanin makeita juttuja. Hauskaa, että hahmoista se, joka vain söi ja söi, sai lopulta pistimen vatsaansa! No tuo kohtaus on irvokas. Siinä kirjailija ei tosiaankaan lukijaansa säästele. Oranen todella arvostaa ruokaa, niin antaumuksellisesti juhlan ja arjen pöydät on kuvattu. Kyllähän elämä jollain piti täyttää, täyttää vaikka ruoalla.

Ihanaa tarinassa on, että se yhdistyy Savonlinnaan ja Kerimäkeen. Sitten on pieni tyttö Siri. Kivaa on, kuinka välillä katsotaan maailmaa pienen tytön silmin. Näkökulma kerronnassa vaihtelee, mutta enimmäkseen silmät ovat Sirin. Ja tarinan alkaa Siristä ja päättyy häneen.

Hienoa on myös se, kuinka Suomen ja Venäjän kohtalot kietoutuvat yhteen. Miljonäärissä väännetään historiaa rautalangasta. Ihmiset on kuvattu elävästi, vaikka he fiktiivisiä ovatkin.

Kuinka toiset siihen aikaan tajusivat, mitä on tulossa ja hankkiutuivat muualle, mutta toiset eivät? Entä millaista oli Suomessa ja Helsingissä talvella 1918? Tuo on asia, joka koskettaisi ketä tahansa suomalaista. Kirjassa kuvataan paljon suomalaisia, mutta ei oikeastaan Suomen silloisia oloja.

Miljonääri on mielenkiintoinen. Viihdyttävä. Sarjan seuraavat kaksi osaa ovat parempia. Kerronta tiivistyy, samoin yhteiskunnallinen ote tiivistyy. Perheelle koettavat vaikeat ajat; he eivät pääse helpolla, vaikka rikkaita ovatkin. Tässä kirjassa Zhukovit pääsevät helpolla. Heillä on ydinperhe. Eikä heillä Suomessakaan ole sen suurempia ongelmia. Kaikille ei tuolloin käynyt yhtä hyvin kuin heille. No, liikemiehet osaavat edes jollain tavalla käsitellä rahaa ja arkea. Aateliset eivät osaa. Emigrantit yrittivät tuohon aikaan pitää yllä eleganssia mahdollisimman pitkään, kun eivät muuta osanneet. Antonina on kyllä niin vieraantunut kaikesta muusta kuohunnasta. Esimerkiksi hänen lastensa syntymistä ei tarinassa paljon puhuta.

Kauheatkin jutut on tässä romaanissa kirjoitettu niin kevyesti, etteivät ne herätä tunnekuohuja. Onko se tarkoituksellista? Kuvaako keveä tyyli perheen elämäntapaa? Tarinassa ei kyllä käsitellä tunnepuolta ollenkaan. Antaako tuollainen vaikutelman, että kaikille kävi hyvin?

Miljonäärissä mies rakastuu silmittömästi. Onko se epätavallista todelliseen aikaansa nähden? Naisen on päästävä suhteellisen hyviin naimisiin. Antoninan elämän leipä on mies. Suhde on kuin kevättuuli. Antonina ja Grigori ovat kuin puita, joilla on juuret. Mutta sitten Grigorista onkin tullut ikävä mies, ihminen joka pelkää vanhenemistaan. Antonina ei kuitenkaan lähde [rakastajansa] Juran matkaan. Hän alkaa miettiä, mitä menettäisi.

Onko näyttelijähahmon kuolema Sirin vika? Ja pieni tyllerö kostaa kärsimyksensä, kun hän kieltäytyy tuntemasta Juraa? Jura on juuri pelastanut perheen, mutta Siri kieltääkin näyttelijän. Ajatteliko hän lyyrisesti vai laskelmoiko? Ehkä Siri haluaa säästää Antoninan ja Grigorin suhteen. Perhe Zhukov ja miljonääri ovat Sirille niin tärkeitä. Miljonääri tulee Sirille isän tilalle.

Valjan ja Sirin tarina on se tavallinen tarina. Heidän suhteensa menisi liian monimutkaiseksi, jos Siri olisi tullut raskaaksi. Hauskaa, miten tomera Siri on. Lopussa hän vielä itkee miljonääriltä anteeksi. Se onkin tosi hyvä juttu, kun Siri lähtee junasta. Tuo kohtaus ja vielä pankkiin meneminenkin ovat tosi hyviä.

Siri itsenäistyy ja oppii tuntemaan oman arvonsa, hän oppii pitämään puolensa. Alussa hän on onnellinen siitä, mitä hän on saanut. Ikäisekseen hän on hoksaavainen.

Miten yhteiskunta muovaa meitä? Tässä on Palladium-sarjan hienoin anti. Sekin on hienoa, miten Siri yrittääkään ajatella lapsen aivoilla. Kehitys kuvataan konkreettisesti: omistava luokka, aateliston suhde yhteiskuntaan… Tarina on läpileikkaus yhteiskunnasta. Näkökulma on silti toisessa kulmassa. Miljonääri on kevyt kuvaus luokkayhteiskunnasta.

Palladiumin seuraavissa osissa sävyt tummenevat, kerronta tummenee. Tässä ensimmäisessä osassa puhutaan Sirin vinkkelistä. Lapsi näkee eri tavalla, ei osaa nähdä pahoja asioita. Myöhemmin yhteiskunta tunkeutuu perheen elämään uudella tavalla, tässä osassa he ovat vielä aika suojassa.

Kohtausten helmiä on myös Antoninan ja Juran suhteen päättyminen. Antonina lähtee miehen perään jopa vallankumoukselliseen Helsinkiin. Siellä hän kuitenkin itkee… Antoninalle rakkaus on todellinen, vallankumous ei mahdu hänen näkemykseensä elämästä.

Raija Orasen Maan aamu -sarjaa kannattaa lukea rinnalla. Se kuvaa Suomea samalla aikakaudella. Sarja on mielenkiintoisempi, suomalaisena siihen on helpompi samastua. Miljonääri ei anna mitään uutta vallankumouksesta.

Ihmeellinen juttu, että Grigori käy tehtaalla. Tarinassa korostetaan koko ajan Grigorin erinomaisuutta veljeensä nähden. Hän käykin konkreettisesti katsomassa, mitä tehtaalla tehdään. Miljonääri näkee vaivaa, toinen veli ei.

Sirin asema on mielenkiintoinen. Hän tekee erilaisia töitä, hän ei ole puhdas palvelija. Juonen kannalta tärkeät henkilöt ja ylempää lokeroa olevat palvelijat pelastetaan. Palvelijoille tarjotaan asemaa huolehtimalla heistä loppuun asti. He ovat melkein perhettä.

Miten Lucialle oikein käy? Hän ei koskaan huomaa mitään, hän on täysin ylirasittunut.

Vilahtava Rasputin on mielenkiintoinen, tai siis Juran esitys Rasputinista on. Tuo on hauska kohta! Hyvä tietää, että hänkin on olemassa. Tarinassa mainitaan paljon todellisia henkilöitä, heidän pitää vain erottaa fiktiivisistä. Paljon mukana on myös fakta-asiaa.

Antoninan juuret ovat Suomessa, äidin puolelta hän on Sirille sukua. Zhukova haluaa kuitenkin tarkoituksella häivyttää taustansa. Hän on oikeastaan monikulttuurinen. Antoninan suku tulee köyhistä oloista.

Kun ihminen elää mielikuvitusmaailmassaan, kun hän tekee pään sisäisestä maailmastaan ulkoisen vastineen, hän voi suggeroida itsensä uskomaan mielensä totena. Antonina tekee itse oman todellisuutensa. Miten kamalaa onkaan, kun hän yrittää olla jotain muuta kuin on.

Ihmisellä on taipumus tehdä kertomuksia omasta elämästään. Mustia kohtia hän vain täyttää itse.

Miten paremman elämän elävä perhe näkee työläisten elämän? Miten työläiset onnellistuvat vallankumouksesta? Parempi väki vain lokeroi ihmisiä. Ovatko Zhukovit oman onnensa seppiä? Miljonääri näyttää, ettemme ole tasa-arvoisista lähtökohdista.

 

Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?