Huhtikuu 2011 – Camus: Putoaminen

Paloheinän lukupiirin kirjana "Putoaminen" huhtikuussa 2011Albert Camus’n (1913−1960) Putoaminen, joka alkukielellä ilmestyi 1956, on Jean-Baptiste Clamencen, katumuksentekijä-tuomarin monologi. Amsterdamilaisessa kapakassa, geneverin äärellä Clamence kertaa elämänsä vaiheita ja tekee tunnustuksia nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille – ja lukijalle. Seuralaisen virkkeitä ei romaanissa kirjoiteta, mutta kertoja kyllä puheessaan vastaa hänen kuulumattomiin kommentteihinsa. Clamence tilittää menneisyyttään menestyneenä, pariisilaisena asianajajana, huolettomuuttaan ja hedonismiaan. Ja pikku hiljaa hän paljastaa säröjä, jotka murentavat hänen uskoaan omaan täydellisyyteensä. Putoaminen onkin eksistentialismiksi kutsutun kirjallisuuden suuntauksen klassikko: se pohtii ihmisen olemassaolon kysymyksiä, elämän mielekkyyttä, valinnanvapautta ja vastuuta valinnoista, modernin ajan epätoivoa. Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957, samana vuonna kuin Putoamisen suomennos ensimmäisen kerran ilmestyi.

 

Yksi piiriläinen ottaisi Camus’n teoksen mukaansa autiolle saarelle, toinen ei syttynyt yhtään, kolmas mietti tarvitsevansa toisenkin lukukerran…

 

Romaania on raskasta lukea; sitä vain yritti lukea, se ei temmannut mukaansa. Vaikeus syntyy tästä yhden monologin tyylistä – ja siitä, että kertoja kiertää ja kiertää kuin kissa kuumaa puuroa yhtä ja ratkaisevaa tapahtumaa. Ensimmäinen reaktio onkin, että pitääkö tämä lukea. Tai sitten kirja pitäisi lukea kahteen kertaa, että tarinaan pääsisi kiinni. Kaksi lukukertaa varmasti riittää. Mutta voisi tähän jäädä niin koukkuun, että lukisi tarinan kerran vuodessa.

Kerronnassa on kyllä paljon lentäviä lauseita ja hienoja ajatuksia, mutta ne ovat paradokseja. Ajatukset eivät todellakaan ole yksioikoisia.

Romaani on toisaalta hienosti rakennettu, siinähän on keskellä huippu ja lopussa saadaan asioihin selvyys. Sekin on kiintoisaa, kuinka kertoja puhuttelee kuulijaansa kohteliaasti ”monsieur” – ja kuinka, lopulta hänen keskustelukumppaninsa onkin melkein kuin hän itse.

Tarinassa kuulija on itse asiassa aktiivinen. Romaani on hienosti rakennettu juuri siksi, että siinä annetaan ymmärtää, että kuuntelija kommentoi. Samalla lukijasta tulee kuuntelija.

Clamencen monologissa puhutaan suurista teemoista, ainakin uskonnosta ja tuomareista. ”Älkää tuomitko, että teitä ei tuomittaisi.” Tuomitsemisen oikeutus on tosiaankin mielenkiintoinen teema. Onko onnellisempien tähtien alla syntyneellä ihmisellä oikeus tuomita muita? Miten pärjäisi itse, jos joutuisi samaan tilanteeseen kuin Clamence? Pelottaisiko niin paljon, ettei uskaltaisi tehdä mitään? Jokainen joutuu joskus kertojan tavoin joen yli kulkevalle sillalle ja valitsemaan, mitä tehdä. ”Älkää odottako tuomiopäivää, se on joka päivä.”

Ikään kuin kirjan mukaan ihminen olisi valmis tekemään miltei mitä tahansa päästäkseen tuomitsemaan toisia ja vierittämään syytä toisten niskoille. Katumuskin voi toimi välineenä vallankäyttöön. Tarinan katumuksentekijä-tuomari haluaa moraalisen oikeutuksen sellaisten mollaamiseen, jotka eivät kadu. ”Mitä enemmän syyttää itseään, sitä paremmin on oikeus tuomita toisia.”

Clamence puhuu toisille vähentääkseen omaa taakkaansa. Monologi on kuin rippi – tosin petollinen sellainen, koska Clamence haluaa oikeastaan saada toiset ihmiset nalkkiin. Hän koettaa paeta omaa tuomiotaan ja ovelana asianajajana keksii totta kai keinot: kun hän syytettynä onnistuu todistamaan kaikki syyllisiksi, hänen oma syyllisyytensä lievenee. Taitavan juristin strategiana on juuri peilata itsesyytökset toisiin ja kuulija/lukija huomaakin katsovansa itseään. Kuin me kaikki olisimme samanlaisia paskiaisia. Mitään lieventäviä asianhaaroja ei saa ottaa huomioon, me kaikki olemme yhtä syyllisiä.

Mutta aina ei, eikä koko ajan, voi ottaa kuuntelijana vastaan toisten syntejä.

Muita yleisinhimillisiä teemoja ovat ihmisen heikkous, tekopyhyys, mukavuudenhalu ja narsistinen itsepetos. Kaikilla hyveillä ja arvokkailla asioilla on kurja puolensa, eivät sanat tai teot ole puhtaita. Ihmisen motiivit tekevät arvoista raadollisia. Ja kaikki totuus on suhteellista. Tai totuuksia on monia ja kulloisessakin tilanteessa valitaan se sopivin ja ”taitavin”. Kirja innostaa myös pohtimaan sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa. Jokainen suuria ja kauniita sanoja käyttävä puhuja kai pelkää tilannetta, jossa joutuisi siirtymään sanoista tekoihin – ja oman turvallisuutensa uhallakin tekemään jotain toisten hyväksi.

Mutta selviäisikö elämässä, jos ei olisi kaksinaamainen?

Tarinassa puhutaan myös jokaiselle ammattialalle ominaisista korkealentoisista retoriikoista, joihin lopulta aletaan uskoa. Clamencen monologi tekee tragikomediaa poliittisesta korrektiudesta. Ideologiat lähtevät elämään omaa elämäänsä. Ja käytöstä perustellaan ideologioilla.

Romaani kuvaa (asianajajan) arvonihimilismiä: Clamence puhuu ja puhuu, eikä lopulta osaa ottaa mitään inhimillistä todesta. Mikään ei tunnu miltään.

Yksi mielenkiintoinen teema on itselleen nauraminen. Ja toisaalta pelko joutua naurunalaiseksi. Tarina antaa ymmärtää, että jos sinulle nauretaan, naura ensin itsellesi. Silloin vedät maton sinulle naurajien alta. Tavallaan romaani kertoo oman epävarmuuden tiedostamisesta. Alussahan päähenkilö antaa vaikutelman täydellisyydestä. Arkipäivässä hänen ei tarvitse taistella mistään, hän selviytyy kaikesta. Ei hänestä tosin mitään sankaria tule, hän vain voittaa aina oikeusjuttunsa.

On romaanissa myös orjuuden ja vapauden teema. Vapaudessa on se pirullinen puoli, että ihminen joutuu tekemään valintoja. Äärimmillään vapaus on sitä, että ihminen tekee sen, minkä tekee. Päähenkilö ryhtyykin ylistämään orjuutta. Tarinassa ei kuitenkaan tule esille se, Clamence käyttäytyy niin kuin käyttäytyy siksi, että hän saa käyttäytyä näin. Siinä ei itse asiassa anneta ymmärtää, että vastaavanlaiseen elämiseen olisi lupa. Mutta kuitenkin ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Kirjailija välttelee moraalisia kannanottoja. Sitä jääkin miettimään: Mikä on oikeaa oikeutta? Ylipäätään, mikä oikeus on oikeutta? Clamencen puheissa mustasta tulee valkoista ja valkoisesta mustaa.

Nimenä Putoaminen on mielenkiintoinen. Se viittaa konkreettiseen putoamiseen sillalta, mutta on siinä myös lankeamisen symboliikkaa. Ihminen, joka ylentää itsensä, alennetaan. Ja Clamence, joka rakastaa korkeita paikkoja, päätyy aavaan ja laakeaan Hollantiin.

Clamence on ranskalainen ja elää ”vanhalla ajalla”, mutta silti hän on hyvin nykyaikainen. Ja tarina on hyvin moderni. Putoaminen puhuu ihmisenä olemisesta, modernista ihmisestä. Clamencen hahmon kautta nousee esiin hirveän hyviä oivalluksia – kuten se, että kaikki me kuvittelemme olevamme poikkeustapauksia, erikoisia. Kirjaa lukiessa kyllä unohtuu kokonaan sana ”empatia”…

Päähenkilöstä tulee kuitenkin vaikutelma, ettei hän ole omassa elämässään esillä omana itsenään. Kerronta antaa ymmärtää, että Clamence vain esittää olevansa alussa yhtä ja lopussa toista. Kaikki elämässä on vain esittämistä! Clamencen katumuskaan ei ole aitoa; hän laskelmoi syyllisyydellään. Kirja, elämä, puhe… kaikki on synkkää yksinpuhelua, peliä ja teatteria.

Kirja antaa raadollisen kuvan ihmisestä, mutta silti se on lohdullinen. Vaikka ihminen voi paeta tuomiota, hän ei voi paeta omaatuntoaan. Mutta voiko ihminen muuttua?

Putoaminen on niiiin ranskalainen. Siinä on liian paljon puhetta ja asiaa. Tarina ei lainkaan hengitä. Ihailen kyllä kirjailijaa. Kirja on hienosti kirjoitettu, vaikka teksti tuntuikin aluksi ylimieliseltä. Ihailen siis, vaikka en tästä kirjasta välitäkään. Romaani ei hetkauta yhtään.