Marraskuu 2010 – Rimminen: Pussikaljaromaani

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja marraskuussa 2011Mikko Rimmisen (s. 1975) Pussikaljaromaani alkaa sanoilla: ” Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.” Kirja kuvaa kolmen nuoren miehen joutilasta jutustelua ja kuljeskelua yhtenä kauniina kesäisenä päivänä Helsingin Kalliossa. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat nukkavieruja kadun laitapuolen kulkijoita, jotka eivät oikeastaan tee mitään. He vain maleksivat pitkin Helsinginkatua ja yrittävät päästä pelaamaan noppaa, hakevat kaljaa, ottavat ratikan kaupungin keskustaan – ja joutuvat heti vaikeuksiin niin, että pakenevat takaisin kotikaupunginosaansa. He törmäilevät rappukäytävissä ja moottoripyöräjengiläisiin. Ukkonen ja sähkökatko haittaavat oluenjuontia. Ja he jahkailevat loputtomiin tyhjänpäiväisyyksiä, kuitenkin yllättävän sivistyneesti ja kielellisesti rikkaasti. Romaanin tapahtumat päättyvät uuden päivän koittaessa: ”Varjosta raiteita pitkin loikki näkyviin jonkinlainen rusakko. Se oli varmaan menossa Pasilaan.”

 

 

Pussikaljaromaani jakaa piiriläisten mielipiteet selvemmin kuin mikään kirja tähän asti:

 

Kirja on ärsyttävä ja raivostuttava. Siinä on aivan turhaa tulemista ja menemistä, toistoa ja jorinaa.

Kirjassa on hienoja kohtia. Kun kerronnan tajunnanvirtaan pääsee kiinni ja lukee parin sivun lauseita, se on todella hienoa. Tekstissä tulee vastaan kohtia, jotka kuvaavat sitä, millainen mieli on. Poukkoileva ja rönsyilevä. Juuri sellainen muisti on, sillä tavalla se toimii. Kerronta todella heijastaa pään sisäistä todellisuutta. Tavallaan romaanin päähenkilö onkin kieli, kirjallinen muoto. Sen suurin anti on juuri lähes runollinen kieli.

Jos neuloo teknisesti täydellisen villapaidan, mutta materiaali on roskaa, koko villapaita on roskaa. Siksi kirjan muotokin on roskaa.

Ei tarina tietysti ole ollenkaan realistinen, mutta ei sitä sellaisena voi ottaakaan. Tämä on ihmeellinen tarina, ja romaani omaani on pelkkää muotoa. Kumppanukset elävät omassa maailmassaan ja tarina kertoo nimenomaan poikien todellisuudesta. Kirja on kuin matka, joka kuvitellaan. Ja asiat voi esittää silläkin tavalla kuin Marsalkka kuvitteli.

Kirjaa lukee hampaat irvessä, teksti on niin pitkästyttää, että on pakko lopettaa kesken. Aihepiirikään ei ole kiinnostava; se ei ole uskottava. Kirjaa ei voi lukea pikalukunakaan. Nimittäin heti kun pääsee vauhtiin, vastaan tulee jotain ärsyttävää. Tarinaa ei voi millään muotoa uskoa todeksi. Sitä on vaikea lukea. Elämä on lyhyt. Miksi aikaansa käyttäisi tällaiseen?

Marsalkkaan, Lihiin ja Henniseen ei voi samaistua, varsinkaan kahdesta viimeisestä ei saa mitään otetta. Henkilöt eivät kehittyneet tarinan juoksussa lainkaan. Heidän kohtaloaan ei voi kuvitella hyväksi. Kumppanukset vaikuttavat kuitenkin lukeneilta ihmisiltä; he tuntuvat yliopistopudokkailta. He eivät ole alun perin olleet tyhjän päällä. He ovat selvästi joskus kovastikin yrittäneet, mutta ovat nyt jo jääneet elämän kyydistä. He ovat rappioalkoholisteja, mutta heidän verbaalinen pallottelunsa on hienoa.

Tarinassa on sosiaalisuutta, mutta se on kamalan piilotettua. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat ystäviä ja he todella yrittävät auttaa muita ihmisiä.

Kaverukset ovat luusereita, jotka puhuvat yhtäältä alatyylisesti, kuin yläasteikäiset, ja toisaalta kirjallisesti. Heidän sananvalintansa tulevat kieliopin termejä, välillä suorastaan byrokraattisia ilmauksia. Kontekstissaan ne ovat hassunkurisia. Dialogi on teennäistä ja ärsyttävää, sievistelevääkin, ikään kuin kirjailija olisi jättänyt jotain olennaista kertomatta. Kaverusten keskustelut ovat liian viattomia. Heidät tehdään tavallaan vekkuleiksi, liian sympaattisiksi. He ovat paljon siistimpiä kuin todelliset juopot. Ja kirjailija yrittää olla vitsikäs, mutta tekee sen todella päälle liimatusti. Tapa, jolla romaanin henkilöt puhuvat, ei yksinkertaisesti ole todellista. Siksi kirjaakaan ei voi ottaa todellisena. Tällaista joku vielä kehtaa palkitakin.

Jos kaverusten tapaista elämää ei hyväksy, sen torjuu. Todellisuudessa heidän elämänsä olisi vielä kamalampaa.

Kerronnassa on kyllä kielellisiä innovaatioita, mutta uudissanat ovat kuitenkin kökköjä. Kukaan ei tällaista kieltä puhu. Kieliopin sääntöjen rikkomisella täytyisi olla jokin syy, joka antaisi kielelle muutakin lisäarvoa kuin pelkän erikoisuuden. Tämän romaanin kieli ei antanut mitään. Mitä se on sitten antanut heille, jotka ovat tämän palkinneet?

Tämä pitäisi lukea humalassa?! Silloinhan se voisikin tuntua hyvältä!

Kirjaa ei voikaan käsitellä realistisesti, täytyy mennä kerronnan ehdoilla. Tavallaan romaani onkin satu. Kaikki mitä kumppanukset sanovat ja tekevät on satua. Jos tarina olisikin kirjoitettu realistisesti, sitä ei voisi lukea. Se olisi liian karua.

Ehkä kerronnassa nyt on loistavia sanallisia oivalluksia, mutta aihe ei silti ole hyvä, mielenkiintoinen tai kehittävä. Ja makupalojen etsiminen on ärsyttävää.

Mitä lukija odottaa kirjallisuudelta? Jotain kirjan pitäisi antaa, vaikka se kertoisikin inhottavista asioista. Ja mitä kirjailija oikein tässä haluaa sanoa? Haluaako hän ärsyttää, viihdyttää, naurattaa? Romaanin on tehnyt huijariräätäli, jolla itsellään ei ole vaatteita. Ja jonkun lapsen olisi kerrottava tämä kirjallisuuskriitikoille.

Ei tästä tule klassikkoa.