Huhtikuu 2012 – Le Guin: Maameren velho

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja huhtikuussa 2012Maameren velho (alkuteos 1968, suom. 1976) aloittaa Ursula K. Le Guinin kirjoittaman Maameren tarinat -trilogian, joka sijoittuu kokonaan samannimiseen fantasiamaailmaan, myrskyjen ja sumujen saaristoon. Jokainen saari on kuin oma pieni valtakuntansa. Maamerellä ei ole jumalia eikä juurikaan ihmistä korkeampia yliluonnollisia voimia. On vain luontoa edustavia maan ikivoimia ja lohikäärmeitä. Saaristolaisten maailmaan ei kuulu myöskään yksiselitteinen hyvä ja paha. Joillakin ihmisillä on synnynnäinen kyky velhouteen, jossa tärkeintä on ylläpitää elämän tasapainoa. Maameren velho kertoo nuoresta Varpushaukasta, jolla on erityinen magian lahja. Vielä taitamattomana velhona, ylpeyksissään hän tulee päästäneeksi irti varjon, määrittelemättömän pedon. Nuorukainen pääsee arvostettuun Rekon velhokouluun ja hänestä kuoriutuu Ged, Maameren mahtava velho. Mutta varjo kulkee yhä hänen kannoillaan…

Piiriläisille fantasia on ennestään tuntematonta ja siksi niin kovin hämmentävää:


Maameren velhoa
lukiessa on jatkuva tarve verrata jotakin johonkin: kaikkiin noitajuttuihin, noitiin ja velhoihin ja siihen, mitä niistä on kirjoitettu. Ummikkolukija tarvitsee tukea, että pystyy jatkamaan eteenpäin.

Tarinan oleellinen juttu tapahtuu viimeisellä seitsemällä sivulla. Mutta alkuun on hyvin vaikea lähteä mukaan. Kirja ei alusta alkaen houkuttele lukemaan. Hienosti kuvattu, jännittävä. Vaikka aluksi tosiaan tuntuukin vaikealta antautua maailmalle.

Tämä fantasiaromaani on erittäin hyvin kirjoitettu, mukava ja elämälle myönteinen.

Tapahtuu suuri virhe – ja koko kirja kertoo siitä, miten virhettä lähdetään korjaamaan.

Lukijaraukka voi yrittää kartasta löytää paikkoja. Alussa tarina tuntuu sekavalta, mutta lopussa Maamerta jo tutkii kiinnostuneena.

Velhoilla ja noidilla on inhimilliset heikkoudet, kuten kateus. Varpushaukka haluaa kilpailla, hän haluaa näyttää. Yllytyshulluna hän lankeaa loveen, vaikka velhot ovat hänestä olevinaan jotain hienoa ja ylevää.

Ihan mielenkiintoinen kirja.

Kirjailijalla on antropologin tausta. Ihmiset tulevat eri heimoista ja ovat siksi erilaisia. Sitä kautta syntyy vierauden ja kotoisuuden tunteita.

Gedin lemmikki lämmittää mieltä. Sehän ilmestyy lohduttamaan velhoa. Jos itsensä sijoittaa tarinaan, voisi olla se elukka!

Maameren velho on tarina hyvästä ja pahasta. Viimeisellä sivulla Ged kohtaa varjon, joka on vanha mies, isä, Pekari, Jaspis… Sama varjo on monissa ihmisissä, joita Ged on tavannut? Tällaisesta ajatuksesta tulee positiivinen tunne. Ged peilaa itseään toisiin, ja jos joku muistuttaa jotakuta, hän asettaa tuon ominaisuuksia häneen. Ainahan sieltä tulee se piru…

Tätä kirjaa ei varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman lukupiiriä.

Tarinaa voi tulkita jungilaisesti: kun tulee aikuiseksi, täytyy täyttää kaikki normit. Eli varjo täytyy sulauttaa itseensä. On jotenkin kauhean rajua, kun varjo lasketaan vapaaksi. Siinä vaiheessa on vaikea kuvitella, että sulautuminen tapahtuisi joskus.

Eikö kaikki pahuus tule varjosta, pimeydestä? Varjo täytyy kohdata.

Mitä ne lohikäärmeet oikein ovat tarinan kannalta? Merkitsevätkö ne harjoittelua todellista kohtaamista varten?

Mikäs tämä juttu perimmiltään onkaan? Että ihmisellä on tosinimi? Lopussa varjolla ja Gedillä on sama nimi. Velhoudessa ei olekaan muuta kuin nimiä. Velho-oppilaat käyttävät hirveästi aikaa nimien opettelemiseen. Ehkä tuo tarkoittaa, että meissä jokaisessa on oma sisin, josta ei haluta toisten tietävän, ja joka normaalisti tule lähelle. Paremman tutustumisen kautta sitten saa selville toisen ihmisen todellisen minän. Silloin tuo toinen paljastaa todellisen karvansa. Tällaisia sanontoja sitä tähän ymppää.. Todellisen nimen paljastaminen on positiivinen asia. Mutta toisaalta se sitten antaa mahdollisuuden tuhota toinen. Eihän suomalaisessa perinteessä karhuakaan sanottu karhuksi, vaan sille keksittiin lempinimiä. Silloin peto eli vihollinen ei herännyt. Ja Kiinassa on alias-nimiä.

Kyllä meitä voidaan manipuloida. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Ei maaginen ajattelu ole ajallisesti niin kaukana meistä ehkä haluamme uskoa. Tällaisia juttuja on olemassa.

Kirjailijan taolainen ajattelu on näkyvissä: kun velho-oppilaita opetetaan, heille korostetaan, että velhon tekoja tehdään vain silloin, kun on todellista tarvetta. Muutoin maailman järjestys järkkyy. Tasapaino, sopusointu. Ged puhuu juuri tästä: hän haluaa päästä tasapainoon.

Mutta ei Maameren velhossa oikein pääse vauhtiin, ei pääse edes alkuun, on niin vaikeaa.

Ged on koko ajan matkalla, hänen on pakko olla. Ja hän pohtii: miksi toiset hahmot tuntuvat olevan paikallaan? Onko se vain luuloa? Tuntuuko hänestä, että toiset ovat rauhassa, hän itse vain ikuisesti matkalla?

Ehkä toisilla on vain kesymmät varjot? No tuohan on hyvä kysymys!

Hahmoista Vehka on tasapainoinen, positiivinen paikallaan olija. Jokaisessa kylässä kun on velho.

Fantasiaromaanina Maameren velho on niin uusi aluevaltaus, että oli pakko tulla kuuntelemaan, mitä siitä saadaan irti. Kukaan ei uskalla teilata kirjaa! Romaani on positiivinen lukukokemus kaiken kaikkiaan, vaikka onkin ensimmäinen lajiaan. Ei tarina ole mitenkään huono. Mutta on kyllä vaikeaa, kun mistään ei saa kiinni. Kaikki on keksittyä: henkilöiden nimet, paikannimet, kaikki ympäristöstä… Nimet eivät vain ehdi tarttua. Tämä kanssa tulee Harry Potter -olo, eli ei jaksa lukea edes ensimmäistä kirjaa.

Satukirjahan tämä on. Ihan pienestä asti on ollut unelmana, että osaisi taikoa. Maameren velhoa lukiessa tuollaiset päiväunelmat muistuvat mieleen. Satujutut ja taikomiset ovat tässä tosi kivoja. Eipä velhoilla lopu juomavesi merellä, kun he voivat taikoa lisää… Mutta mitä ihmettä oikein on se, että Maameren maailmassa jotkin asiat pysyvät ja toiset eivät pysy?

Lukija saattaa kyllä olla niin ilmeisen realisti, ettei tähän kuvitteelliseen maailmaan pääse täysin mukaan… Mutta voihan sitä olla erilaista. Ja kun pääsee vauhtiin, antaakin itselleen myöden: voihan tällaista olla. Jos tällaisesta ei pidä, ei pääse mukaan.

Kokemuksena Maameren velho on mielenkiintoinen. Aikuinenkin voi lukea tarinaa niin, että löytää ihmismielen psykologiaa. Sitä alkaa etsiä symboliikkaa: mitä tuokin oikein tarkoittaa?

Ja tässä on kauhua. Sitä pitää olla, se kuuluu tähän. Tarinassa on ääritunteita ja ääri-ilmiöitä.

On tämä oikein miehistä menoa. Mutta onhan Maamerellä Serret. Hän tulee moneen otteeseen Varpushaukan elämään.

Kauheasti on nyt keskustelussa pähkäilty, voisiko tarina olla totta. Ei tarvitse pähkäillä ollenkaan! Se ei ole olennaista. Jotkut asiat ovat hirveän yksinkertaisia, niistä vain tehdään monimutkaisia. Niin kuin esimerkiksi sauvan ansaitseminen on tässä tarinassa. Maameren velho on opettavainen, jos osaa poimia ajatukset.

Tämmöinen juttu tällä kertaa. Tarinan maailma on todella loppuun asti mietitty, laaditut kartat ja kaikki. Mitä jos joku todella alkaisi elää tällaisessa maailmassa?

Toukokuu 2011 – Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Paloheinän lukupiirin kirjana toukokuussa 2011Robert Louis Stevensonin (1850−1894) klassinen kauhuromaani Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi alun perin vuonna 1886. Tämä pieni suuri tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen itsensä sisällä on sittemmin saanut lukuisia erilaisia tulkintoja – ja nykyään se on jo käsite. Kertomus etenee pitkään herra Uttersonin, tohtori Jekyllin lakimiehen ja ystävän näkökulmasta. Hän ihmettelee miellyttävän tiedemiehen muuttumista ja samaan aikaan tapahtuvia kammottavia tapauksia, jotka liittyvät salaperäiseen, rujoon mieheen. Jekyll tuntuu olevan rikollisen uhri. Vasta kirjan viimeisessä luvussa äänessä onkin tohtori itse. Kunnianhimoinen tiedemies onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy vapauttamaan oman pimeän puolensa. Herra Hyde on alkanut elää Lontoon öisillä kaduilla. Sitten erään kerran Hyde onkin Jekylliä vahvempi…

 

Lukupiiriläisissä romaani herätti paljon kysymyksiä hyvän ja pahan olemuksesta:

 

Kiintoisaa on se, kuinka Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokan elämää, erittäin hyvin toimeentulevaa ja sivistynyttä kaupunkiväestöä. Ehkä kirjailijan tausta näkyy tässä?

Tuohon aikaan arveltiin, että persoonallisuus näkyy ulkonäössä.

Tämä romaani kuvaa suurten murrosten tuloa: Marxin sosiaalisia näkemyksiä ja Freudin alitajunnan löytöjä.  Läsnä ovat moraalinen minä ja ”pahisminä”. Mutta onko tietoisella minällä mahdollisuus hallita pahisminää? Kiintoisaa, kuinka kirjailija ikään kuin ennustaa tulevaa Jekyllin toteamuksella, että hän löysi itsestään vain kaksi puolta, mutta ehkä ihmisestä löydetään joskus useampiakin puolia.

Hyvin mielenkiintoinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Romaani antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat hyvän ja pahan omia. Kyse on samasta ikiaikaisesta kahtiajaosta kuin jin ja jang, susi ja lammas tai musta ja valkoinen.

Mutta mitä ovat ne paheet, joita Jekyll harjoittaa? Esimerkiksi kunnianhimo ja ylimielisyys olivat 1800-luvulla syntejä. Jekyllillä ei ole itsehillintää ja itsekuria. Entä mistä ihmeestä tulee väkivalta? Jekyll/Hyde nauttii väkivallasta; hän ei karmeuksia kostosta tai itsepuolustukseksi. Tarina jättää paljon miettimisen aihetta esimerkiksi siitä, miten nuoret hakkaavat toisiaan ja sivullisia ilman syytä. Yli sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa on läsnä nykyajan hedonismi ja empatian puute. 1990-luvulla hoettiin, että sääli on sairautta. Kaikki oli silloin – ja taitaa olla yhä – sallittua. Hyde edustaa itsekeskeisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Hän näyttää, että mitä tahansa voi tapahtua, tai mitä tahansa voi tehdä, jos meissä piilevät viettien, vaistojen ja halujen annetaan päästä valloilleen. Hyde on yhteensä Jekyllin luonteen huonot piirteet.  Hän ei kuulu tuon ajan näkemykseen hyvästä ihmisestä. Toisaalta Hyden kautta Jekyll saattoi elää vapaasti. Hyde tavallaan edustaa elinvoimaa?

Onko tässä kirjassa ollut jotain sellaista, joka olisi herättänyt pahennusta aikanaan? Eivätkö ihmiset kauhistuneet? 1800-luvun Englannissa paheita oli ja niiden olemassaolosta tiedettiin, mutta niistä vaiettiin. Pahanteko tai synnillisyys oli silti maan tapa.

Mitä mieltä olette siitä, että hyvä ja paha puoli erotetaan toisistaan? Jekyllin teoria ei toimi, sen osoittaa kirjan loppu. Jekyll kuolee, sillä paha pakottaa tappamaan hänet. Aika lohduton kuva.

Millainen on kontrolli silloin, jos hyvä ja paha todella ovat yhtä aikaa läsnä? Taidetaan mennä mukaan niihin laineisiin, jotka ovat vallalla kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Jekyll on oikeastaan yhtä tosi molemmissa olemuksissaan. Jekyll ja Hyde tiedostivat kumpikin toisensa. Jekyll on turhautunut; häntä ottaa päähän se ponnistelu, jota hyvänä oleminen vaatii. Siksi mato hänessä kaivautuu esiin. Tällainen turhauma on yhä meidän ajassamme läsnä; sitä voidaan vieläkin pitää selityksenä.

Ja missä on piste, jossa Jekyllistä tulee Hyde?  Se taitaa riippua ihmisestä, siitä miten hänet on kasvatettu. Hyde on varmasti aivan erilainen eri kulttuureissa ja eri ihmisillä.

Onko olemassa oikeasti pahaa? Jos on oikeasti hyvää, on myös oikeasti hyvää. Tarina kertoo karusti: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja kun tekee ensimmäisen kerran pahaa, pahanteko on sen jälkeen helppoa. Tunteet kovettuvat. Mutta mikä on paha ja missä se on? Onko olemassa jotain ruumiillista pahaa? Onko mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin menemme? No ainakin olemme pitkälti oman kulttuurimme ja/tai yhteiskuntamme tuotteita. Ja niin ihmisillä kuin kulttuureilla/yhteiskunnilla on pimeä puolensa?

Olennaista näiden kysymysten kannalta on se, että Jekyllin kehittämä rohto koostuu suolasta ja nesteestä. Ja se, että muutoksen aikaansaava reaktio syntyy aineen epäpuhtaudesta. Tällä seikalla on oltava jotain symbolista arvoa. Sattumageneraattori? Onko tarinan vitsi nimenomaan siinä, että Jekyll teki tieteellisiä tutkimuksia, mutta onnistuminen oli kiinni sattumasta, epäpuhtaudesta? Onko pahalle altistuminen sattumaa? Tämän voisi ymmärtää niin, että tiedostamaton tai alitajunta on ”epäpuhtautta”.  Alitajuntaa ei tuohon aikaan hyväksytty. Tosin eihän alitajuntaa silloin tunnettukaan sellaisena kuin nykyään…

Kun hyveellistä elämää vaaditaan sääntöjen ja oppien mukaan, ei hyvän tekeminen toimi. Hyvän täytyy lähteä sisältä; silloin halut ja teot toimivat missä tahansa ympäristössä. Toisaalta Jekyll kyllä tiesi, mitä teki Hyde’ina. Hän ei täyttänyt omia tavoitteitaan, hän ei piitannut niinkään yhteiskunnan hyveistä.

Jekyllin ei kuitenkaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Hän piti Hyde’ia syyllisenä.

Onko sitten eroteltavissa paha pahat ja satunnaisesti purskahtelevat pahat? Miten paljon pahuutta nykyään selitetäänkään sairaudella? Onko pahuus sairautta? Nykyään Hyde’iin suhtauduttaisiin hoitoa tarvitsevana. Eikö ole tervettä pahaa? Onko olemista todellista hyvää ja pahaa?

Mitä jos Jekyll/Hyde olisi nainen? 1800-luvulla naisilla oli vain yksi pahe. Ja siitähän kertoi Rouva Bovary

Kuvaako Hyden olemus sitä, että ihminen alentuu eläimen tasolle, kun antautuu mielihaluilleen? Nykyään tappaminen on ulkoistettu sotilaille – ja teurastajille.

Mikä oli muiden ihmisten merkitys tarinassa? Tohtori Lanyonissa [tohtori Jekyllin ystävä ja tiedemieskollega] tapahtumat herättävät niin voimakkaita tunteita, ettei hän kestä niitä. Mitä toiset henkilöt oikein edustavat? Lanyon edustaa ehkä yhteiskunnan normeja. Hän (yhteiskunta?) ei kestä toisenlaista todellisuutta, jonka Jekyll näyttää. Herra Utterson taas tekee koko ajan tapahtumia selittävää ja kokoavaa tarinaa.

Välillä kerronnasta tulee humoristista vaikutelmaa.

Aivan loistava kirja. Tarina on loppujen lopuksi ennalta arvattava, mutta silti se sai ajatteluprosessin käyntiin. Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yhtä aikaa moderni ja ajaton. Romaani on tosiaan hyvin ajankohtainen, vaikka on yli sata vuotta vanha.

Romaanissa on jotain samaa painostaa tunnelmaa kuin on Sudenmorsiamessa. Hyvän ja pahan asetelma on mielenkiintoinen, mutta en pidä tunnelmasta.

Loppu on niin mielenkiintoinen, ettei sitä oikein ehdi sulattaa. Kirjan alkua pitää lukea uudestaan, kun jää miettimään loppua. Tarinan nostattamia moraalisia ja muita ajatuksia pitää tosiaankin jäädä miettimään. Romaani on siitä hieno, että tarina itsessään on naiivi, mutta silti siitä nousi todella paljon mieleen pohdittavaa. Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu; joustavaa tekstiä.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on tosiaankin kestänyt aikaa 150 vuotta!