Maaliskuu 2013 – McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva (Otava, 2010) -Vieraan turva on Ian McEwanin varhaista tuotantoa. Alkuteos (The comfort of strangers) ilmestyi jo vuonna 1981. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran tuosta pari vuotta myöhemmin. Romaani vie mukanaan Venetsian kujille – ja ihmismielen pimeyteen, kun kaksi pariskuntaa kohtaa toisensa. Aikuisiällä toisensa löytäneiden Colinin ja Maryn suhteessa kaikki on jo liiankin tuttua ja turvallista. Venetsiasta he etsivät liittoonsa uutta ja virkistävä. Suorittaessaan turistin velvollisuuksia pariskunta törmää machomaiseen muukalaiseen, joka kutsuu heidät kotiinsa. Robertin vaimo Caroline on merkillisen sairaalloinen, mutta onnellinen… Parin käytöksessä on ensivierailulta alkaen jotain outoa, silti heistä tulee välttämättömiä. Sillä heidän kauttaan Colin ja Mary tuntuvat saaneen intohimon takaisin.

Nyt tarina kammottaa:

Onhan tämä – erilainen.

Kirjan nimi on moniselitteinen. Nimenomaan kirjan alkuperäinen nimi on moniselitteinen. Viittaako muukalaisten ’comfort’ heidän itselleen ottamaansa vai vieraille antamaansa? Molempia? Suomalainen nimi ei taas tunnu onnistuneelta. Mistä tämä ’turva’ on tullut? Sen pitäisi pikemminkin olla ’turma’. Alussa on motto: ”Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien tutun turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet – ilma, uni, unet, meri, taivas – kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme. (Cesare Pavese)” Ihmisen turva on hänessä itsessään? Tuohon nähden kirjan motto on erikoinen.

Sen voi kyllä ymmärtää, että kirjailija McEwan on saanut lempinimen MacAbre.

Kun matkustaa, on tunne kuin sielu tulisi muutaman päivän perässä. Jotenkin tähän tarinaan pystyy siis samastumaan.

Vieraan turvan päällimmäinen opetus on se, että ”onnellisen loman juju on siinä, että sen ansiosta haluaa lähteä takaisin kotiin”. Lomailu oudoissa oloissa on usein yhtä helvettiä, jota sitten pyritään vähättelemään lohduttautumalla sillä, että ”nythän ollaan lomalla”.

Colin ja Mary ovat pitkästyneitä. He jankkaavat: nyt pitää kärsiä, nythän ollaan lomalla. Heitä pitkästyttää alusta lähtien, koko loma on piinaa. Kuin vankilaa, ankeaa ja kaavamaista. He ovat toisilleen ennalta arvattavia.

Kirjan loppu on niin uskomaton ja outo, että tarinan täytyy olla vertauskuvallinen.

Koko romaani on uskottomuuksia ja epäuskottavuuksia täynnä. Pahin on se, miksi ihmeessä Colin ja Mary menevät takaisin Robertin luokse. Kirjailija ei anna mitään vihiä siitä, mikä sai Colinin ja Maryn palaamaan taloon. Onko tällainen totaalinen epäuskottavuus ehkä tarkoituksellista? Haluaako kirjailija jättää tahallaan selittämättä? Ihmisen käytöksen irrationaalisuuden korostamiseksi?

Tapahtuuko parisuhteessa yllättävä muutos? Kuten jotain sellaista, että ’hei, meillähän menee ihan hyvin’. Vertailu Robertiin ja Carolineen on lääkettä heidän omalle parisuhteelleen. Ja he todella menevät hakemaan sitä lääkettä. Entä jos Colin ja Mary haluavat auttaa Carolinea? Onko mahdotonta ajatella noin? Robert ja Caroline ovat manipulatiivisia ja siksi he onnistuvat saamaan toiset.

Baarissa Colin ja Mary kokevat turistin onnen hetkiä, elämyksiä. Hehän näkevät natiivien tapaa viettää aikaa. Ehkä sekin vaikuttaa.

Ehkä pariskunta ajattelee kysyvänsä, miten asiat oikein ovat. Mary haluaa selvittää, mitä Caroline tarkoittaa sanoessaan olevansa vanki. Ei tuossa ole mitään empaattista.

Eroottisen intohimoon sisältyy kaikenlaisia fantasioita.

Vieraan turvassa on hirveän hyvä kuvaus persoonallisuushäiriöisestä pariskunnasta. Tuollaiset ovat hyvin koukuttavia, he saavat ihmiset kiinnostumaan itsestään. Robert ja myös Caroline avaavat tavattomasti omaa historiaansa. Avomielisyys voi olla kiehtovaa ja koukuttavaa. Robertin tarina on klassinen kuvaus siitä, miten narsistinen persoonallisuushäiriö syntyy.  Isä nöyryytti siskoja ja poikaa… Koko ajan taustalla on ajatus siitä, että miehet hallitsevat ja naiset ovat alistettavia. Poikaa yritettiin kasvattaa määrääväksi mieheksi.

Robertin sadistiset perversiot voisivat johtua myös lapsettomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Eivät vain varhaisista oudoista ja naisvihamielisistä kasvatusmenetelmistä. Sadismi on turhautuneisuuden purkamista? Vieraan turvasta tulee mieleen Kuka pelkää Virginia Woolfia, siinähän lapsettomuus on suuri tragedia. Toisin kuin Robert ja Caroline, George ja Martha kuitenkin harjoittavat väkivaltaa toisiaan (ja vieraitaan) kohtaan ainoastaan verbaalisella tasolla.

Mutta: kaiken ymmärtäminen on kaiken hyväksymistä.

Vieraan turva on erittäin vaikea kirja, siinä on erittäin vaikea aihe. Toisaalta se on kuitenkin hyvin koukuttava. Sen haluaa lukea loppuun, vaikka onkin vastenmielinen. Koko ajan ilmassa on kavaluutta ja lukija on utelias sen suhteen, mitä on tapahtumassa. Mikä voi olla pahempaa kuin tappaa toinen toisen puolesta – ja se toinen joutuu katselemaan…

Lopussa Mary on turtana ja se on uskottavaa.

Tämmöistä ei voi tapahtua, kaikenlaista voi tapahtua. Niinhän poliisitkin antavat lopussa ymmärtää. Tavallaan Marykin on osallinen, hän nauttii toisten sytyttämästä murhapoltosta. Maryyn suhtaudutaan silloin vielä eri tavalla.

Ei tähän oikein jaksa syventyä. Ilmeisesti tämän oli lukenut aikaisemmin, mutta unohtanut. Mitään jälkeä ei ollut jäänyt. Tarina on niin vastenmielinen, että sen on sulkenut pois. Ei halunnut jättää mitään jälkeä.

McEwanilla kaikkien kirjojen aiheet ovat rankkoja, todella rankkoja, vastenmielisiä. Olisi meidän pitänyt ottaa toinen kirja, Ikuinen rakkaus. McEwan on mielenkiintoinen kirjailija. Hän siis kirjoittaa ääri-ilmiöistä?

Kun uudestaan selailee, kiinnittää huomiota enemmän merkkeihin ja vihjeisiin tapahtumista. Selaileminen antaa lopulta aika paljon.

Parasta Vieraan turvassa on parisuhteen viestinnän kuvaileminen, se on hienovaraista ja taitavaa ja oivaltavaa. Murhatarinaa ei tarvittaisi ollenkaan. Tarinassa lomittuvat psykologinen parisuhdedraama ja sadistinen murhatarina, mutta nämä ei kuitenkaan tunnu kohtaavan toisiaan.

Varoituksia tulevasta tulee: jo silloin, kun Robert tarttuu Marya ranteesta kadulla tai viimeistään silloin, kun Robert lyö Colinia vatsaan.

Minkä takia Robert Colinin lopulta tappaa? Homoeroottista sadistista kiinnostusta? Colin suututtaa toisen miehen, kun hän vähättelee tämän machofilosofiaa. Jo aikaisemmin Robert lyö Colinia, koska tämä on sanonut jotain vähättelevää. Vai pitääkö hän Colinia liian pehmoisena ja naismaisena? Robert päättää näyttää nynnylle patriarkaalisuutta? Haluaako hän manifestoida ihailemansa patriarkaatin valtaa ja voimaa?Robertin vinkkelistä Colinin ja Maryn suhde on ärsyttävän mahdoton ymmärtää – ja heidän mielipiteensä ärsyttävät.

Kirjan poliittinen teema sivuaa sukupuoliroolien ikuisia ristiriitoja. Kun Colin ja Mary omassa parisuhteessaan sulautuvat yhdeksi, Robert taas machoilee ja Caroline alistuu, eikä kumpikaan tunnu muuta kaipaavan.

Robert ja Caroline ovat täysin pahoja ihmisiä. Mies on seurannut pariskuntaa jo silloin, kun nämä tulivat Venetsiaan. He vain valitsevat Colinin, kauniin miehen, sopivan kauniin. Onko jo alkuperäinen suunnitelma tappaa kaunis mies?

Robertin lapsuudenkuvaus riittää kyllä selittämään tapahtumat. Paha on meissä kaikissa ja tässä se on jalostunut tällaiseksi, näistä syistä on käynyt näin. Kaikissa McEwanin kirjoissa, mitä on lukenut, paha on hirveän vahvasti edustettuna. Muut ovat tosin Lontoon kuvauksia. Minkä ihmeen takia noin on?

Vieraan turvan henkilöt eivät kuitenkaan itse pohdi eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi Colin ja Mary käyvät arkisia ja käytännön tasolla liikkuvia keskusteluja.

Aika piinaava on tämä kirja.

Loppu vaikuttaa enemmän teloitukselta kuin orgialta. Onneksi Robert ja Caroline eivät sentään paloittele Colinia! Poliisit vain lopussa toteavat, että tällaista tapahtuu… Sellainen olo tulee, että Robert on sarjamurhaaja. Murha on suunniteltu. Robert ja Caroline kertovat lähtevänsä Kanadaan. Mutta huom! he kertovat vaikka mitä.

Vieraan turva on loistava kirja lukupiiriin. Jos tämän lukee yksin, olisi pakko kilauttaa kaverille, että luepas ja mitäs tämäkin nyt tarkoittaa. Siis tätä ei voi suositella, mutta lue nyt silti.

Epäuskottavaa on se, että Colin ja Mary nukkuvat ulkona sen jälkeen, kun ovat ensimmäisen kerran vierailleet toisen pariskunnan luona. Lukiessa pitkään miettii tuon kohtauksen aikana, että onko sama päivä vai ilta. Kuinka ne voivat olla, eikö niillä ole kauhea nälkä? No johan he ovat sekaisin nälästä, kuvauksesta tulee ihan konkreettinen olo.

Romaanissa on hyvää kuvausta. Kerronta tuo eläväksi esimerkiksi sen, miten Marylla on jano. Hetket ja tunnelmat on hyvin lähelle tulevasti kuvattu.

Loppujen lopuksi Colin ja Mary ovat aika normaaleja ihmisiä. Matkailu ei aina avarra, ei varsinkaan ilman karttaa yöllä. Matkailu on brutaalia… Onhan kirjailija itsekin hakeutunut elämänsä aikana erikoisiin paikkoihin. Ja sanotaan, että Venetsiaan eksyy helposti.

Kylläpäs on tämä kirja, vieläkin puistattaa.

Mikä merkitys on sillä, että Mary vaikuttaa hukkuvan, mutta hän nauttiikin vain maisemista ja lopulta Colin on se, joka meinaa hukkua?

Robertilla on ”miesalttari”. Partaveitset kuuluvat olennaisesti sen rekvisiittaan. Alttarista vahvistuu ajatus, että Robert ja Caroline harrastavat tällaista enemmänkin. Ovatko he vilpittömiä kertomuksissaan? Kun kaikki menee tapahtumissa niin sujuvasti, tulee olo, etteivät he tee tällaista ensimmäistä kertaa.

Vieraan turvassa kuvattua Robertin ja Carolinen parisuhteen dynamiikkaa on kerta kaikkiaan vaikea ymmärtää. Mutta jos löytää kaltaisensa, silloin löytää yhteyden. Mainio on se keskustelu, missä Mary kertoo Hamletista. Caroline on sitä mieltä, ettei ilman miestä voi tapahtua mitään. Siksi ei voi olla pelkästään naisten näyttelemiä näytelmiä.

Robert ja Caroline menevät niin överiksi, että välillä tulee mieleen, että onko tarina inhofeminististä satiiria. Hahmot ja heidän tekonsa on kuvattu niin poskettomasti. Keskustelutkin menevät aivan yli. Toisaalta keskustelut antavat vinkkejä tulevasta.

Colin ja Mary voisivat olla kaksosia, heidän suhteensa on yltiötasa-arvoinen. Ja juuri se tekee heidät haavoittuvaisiksi. He eivät kykene suojautumaan.

Tämän kirjan oikeastaan haluaa unohtaa, ei tätä halua muistella. Tämän tyypin kirjoja ei halua lukea yksin mökillä ollessaan

Mainokset

Marraskuu 2012 – Moravia: Keskipäivän aave

Alberto Moravia: Keskipäivän aave (Tammi, 2009)Alberto Moravian (1907–1990) romaani Keskipäivän aave tarjoaa psykologista realismia erään avioliiton hajoamisesta. Nuori näytelmäkirjailija Riccardo Molteni päätyy käsikirjoittamaan elokuvaa, jotta voisi ostaa tuoreelle vaimolleen kodin, jota Emilia niin paljon haluaa. Mies uhraa taiteelliset periaatteensa ja mahdollisuutensa menestykseen omalla alallaan, silti vaimo alkaa häntä halveksia. Romaanissa matkataan Caprin saarelle, aurinkoisille huviloille ja kiemurteleville teille. Siellä kuvataan elokuvaa Homeroon Odysseuksesta, viipyillään tekijöiden keskusteluissa ja ruokapöydässä. Caprin kauneudessa ja meren tasaisesti aaltoillessa kirjailija oma parisuhde mutkistuu, myrskyää ja alkaa kutoutua osaksi käsikirjoitusta, Odysseuksen ja Penelopen tarinaa.

Piiriläisiä 1950-luvulle sijoittuva italialainen draama enimmäkseen kummastuttaa:

Keskipäivän aaveessa on jotain niin samaa kuin Revolutionary roadissa.

Jos on nähnyt Jean-Luc Godardin [samannimisen] elokuvan, kirja tuntuu aika erilaiselta. Kokemus elokuvasta värittää lukemista. Romaanin Emilia ei todellakaan ole Brigitte Bardot. Elokuva on kyllä pitkästyttävä.

Kertomuksen naista on helpompi ymmärtää kuin miestä, minä-kertojaa. Emiliaa on helppo ymmärtää, kun taas Riccardon käyttäytyminen on aika ikävystyttävää.

Jännä, miten suomennoksessa on päädytty tähän nimeen, Keskipäivän aave. [Alkukielellä nimi on Il Disprezzo, halveksunta.] No koko kirja on oikeastaan ”aavetta”, jotain valossa näkyvää haamua. Missä ihmeen todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät? Romaani on opas siitä, miten parisuhteessa tai ihmisten kesken EI pitäisi käyttäytyä. Tylsää, tylsää, tylsää. Tänä päivänä nimen voisi ottaa allegoriana Euroopan tilanteesta: etelässä rakennellaan keskipäivän pilvilinnoja, pohjoisempana ollaan jämptejä kuin saksalaiset pankit.

Kirjan paras jakso on ihan alussa, kun pohditaan onnen olemusta. Osuva oivallus on: ”Onni on sitä suurempi, mitä vähemmän sitä huomaa.” Kun onnen huomaa, se on jo mennyttä. Ihmisen ei siis ehkä pitäisi kysellä onnensa perään, vaan tyytyä elämään päivä kerrallaan? Silloin onni ei pakene?

Kaksi ensimmäistä vuotta avioliitostaan Riccardo ja Emilia olivat onnellisia, heillä ei ollut pienintäkään epäsopua. Tai siis mies sanoo näin olleen, hän on ollut tyytyväinen.

Moravian kirja on täysin jonninjoutava. Se pitäisi antaa aviopuolisoille lahjaksi: jos teette näin, avioero tulee varmasti viiden vuoden päästä. Toisaalta romaani kuvaa 1950-luvun Italiaa. Silloin avioliitto oli erilainen. Me emme tänä päivänä tunnista tätä tarinaa. Esimerkiksi kotiapulainen oli itsestään selvä valinta siihen aikaan. Elämä oli niin erilaista, kuin tänä päivänä, vaikka nyt naureskellaan.

Emilia ei osaa verbalisoida tunteitaan, mutta lukija ymmärtää silti, miksi hän sanoo niin kuin sanoo. Kun kauheasti ahdistaa, pitää keksiä jotain sanoja.

Miten ihmeessä kirjailija jaksoi kirjoittaa tämmöistä? Mutta Keskipäivän aave on tosiaan psykologista realismia. Ihmiset ovat juuri näin ikävystyttäviä.  Ja Riccardo tekee sanoilla töitä, siksi hän verbalisoi kaikkea koko ajan. Kirjassa pitää kuitenkin ajatella fiksummin, siksi Odysseus on otettava tarinaan mukaan.

Romaanissa on kolme erilaista tulkintaa Odysseuksesta: jahkailija, loistelias ja runollinen. [Saksalainen ohjaaja] Rheignhold pitää Odysseusta jahkailijana, [elokuvatuottaja] Battista haluaa loisteliaan seikkailijan ja Riccardo taas runollisen sankarin. Tarinassa voi nähdä neorealismin kritiikkiä, kun Battista haluaa tehdä täysin erilaisen elokuvan kuin valtavirtaa olevat. Voisi kuvitella, että se mitä elokuvanteosta kerrotaan, on realistisesti kuvattu.

Odysseuksen ja Penelopen myyttiseen suhteeseenkin tulee uusia näkökulmia. Penelopen uskollisuus ei välttämättä tarkoita samaa kuin rakkaus? Rheingoldin ”moderni” Odysseus muistuttaa Hamletia loputtomassa päättämättömyydessään. Homeroksen Odysseuksesta saa pikemminkin päinvastaisen käsityksen: mies on oveluudessaan aika nopealiikkeinen veijari, eikä mikään päättämätön jahkailija?

Niinpä niin. Emilia kuolee ja sitten alkaa jumalaton vaimon palvonta. Romaanin kirjailija pystyy oikein vellomaan vaimon palvonnassa. Onhan parempi olla sentään jotain, mitä palvoa.

Keskipäivän aave tuntuu välimerelliseltä versiolta Juoksuhaudantiestä. Perusidea tai teema on molemmissa tarinoissa sama. Miehelle on kunnia-asia hankkia perheelle kunnon koti, mutta tuo halu voi johtaa katastrofiin. Asunnon hankkiminen on kulttuurista riippumatta hankala tehtävä!

Kirjoittajalle on vaarallista, jos työ ja yksityiselämä menevät sekaisin.

Tällaiseen ajatusmaailmaan ei voi samastua ollenkaan. Ei löydä mitään kosketuspintaa. Tarina on ihan yhtä hassu toisella lukemisella kuin satunnaisella ensimmäisellä lukemiskerralla. Miksi tällainen piti kirjoittaa?

Maisemakuvaukset ovat kauniita.

Mutta lukiessa pitkästyy. Ehkä romaanin on tarkoituskin pitkästyttää. Kuinka ihmiset voivat elää kummallisissa ihmissuhteissa… Godardin elokuva jättää jaarittelut pois.

Keskipäivän aaveesta tulee mieleen entisaikojen siveät romanttiset kirjat, joissa luettiin silmistä sivun verran tarinaa. Sellainen on sopivaa luettavaa kunnialliselle naiselle. Ei kirjallisuudessa tarvitse pahan saada palkkaansa.

Miksei joku näistä ihmisistä lähde? Miksei erota? Miksi lopulta lähdetään niin myöhään? Onko aviomies tässä tarinassa väkivaltainen? Niin Riccardo kuin Battista? Mutta tuohon aikaan ei noin vain avioliitosta lähdetty. Varmaan Emilian äitikin kieltäytyi juuri tuon takia ottamasta tytärtään takaisin luokseen asumaan. 1950-luvulla pysyttiin miehen luona, kun kerta naimisiin mentiin. Sikäli tylsä juttu…

Toisto voi olla kirjailijalle tehokeino, ei sen käyttäminen romaanissa ole taitamattomuutta. Mutta eipä ole muistikuvia Moravian muista romaaneista, että olivatko ne näin tylsiä. Lauseet ovat hyvin mielenkiintoisia.

Keskipäivän aaveen ensimmäinen luku on kehuttava. Tulee olo, että vau! tässähän on hieno kirja. Alku antaa lupauksen ja sitten kerronta jossain vaiheessa jämähtää ja jämähtää, eikä kehity ollenkaan mihinkään. Mutta meneehän tässä juoni: se miten parisuhteen katastrofi etenee.

Minä takia Emilia halveksii miestään? Sanoo, ettei tämä ole mies? Jossain vaiheessa annetaan ymmärtää, että Emilia olisi käsittänyt Riccardon tyrkyttäneen vaimoaan Battistalle palkkioksi. No kyllähän se muutenkin puuduttaisi, kun asioita vain jatkuvasti vatvotaan. Mutta eihän sellaista aviomiehelle niin vain sanota. Toisaalta Emilia on ihan tyytyväinen Caprilla.

Emilia muistuttaa Penelopea: hän on uskollinen, menee minne käsketään ja pysyy avioliitossa. Uskollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin rakkaus. Ehkä tarinassa on narsistinen loukkaus: on aivan hirveää kokea, ettei saa rakkautta. Onko halveksunta Emilian ainoa mahdollisuus toimia? Emilialla on valta. Ukkohan menee sekaisin, kun häntä ei enää rakasteta. Ei nainen kuitenkaan vaikuta laskelmoivalta. Kun hän saa totaalisen tarpeekseen, hän saa samalla miehen totaalisen sekaisin. Kerronnassa ei käy mitenkään ilmi, miten Emilia suhtautuu suhteensa alkamiseen. Moravia pyöräyttää asetelman tarinan kuluessa ympäri: ensin miehellä on 1 ja naisella 2, sitten tulee tunnekieppaus, ja naisella 1 ja miehellä 2.

Avioliitosta ei saada ollenkaan objektiivista kuvaa, koska Riccardo kertoo omasta näkökulmastaan.

Välillä Emilialta odottaa tarkoitushakuisuutta, mutta sellaista ei tulekaan. Loppupuolella hän on kyllä tiukkana miehelleen. Hölmö, kun pilasit tämän ja seuraavatkin työtilaisuudet. Tuon ajan italialaiset naiset eivät varmaan hirveästi käyneet töissä. Riccardo ilahduttaa vaimoaan laittamalla asunnon tämän nimiin. Asunnon ostaminen ei tunnu ylettömältä kuluttamiselta, autokin pariskunnalla on hankittu velaksi. Romaanissa ei siis varsinaisesti ole materialismin kritiikkiä.

Onko Keskipäivän aave oikeasti kummitustarina? Onko Emiliaa ollenkaan olemassa? Saattaako Riccardo kuvitella koko rakkauden ja suhteen? Onko miehellä pakkomielteitä kuolleesta rakastetustaan? Toisaalta aave on kyllä hyvin selitettävissä. Keskipäivän aave on italialainen sanonta. Täällä pohjoisessa Euroopassa on vaikea kuvitella, että keskipäivällä ilma voi väreillä.

Moravian romaani on hieno kuvaus epäonnistuneesta avioliitosta. Näytelmäkirjailijan hahmo on varma verbalisoija, vaimo taas sanoo usein, ettei hän osaa selittää. 1950-luvun italialaisessa kulttuurissa Emilian ja Battistan suhde voisi hyvinkin olla olemassa. On luonnollista ajatella, että heillä on pyrkimys suhteeseen.

Kuka tässä oikein halveksii ja ketä? Lopussa on viittaus Emilian suhteeseen. Hänkin on vain ihminen. Varsinkin jos ajatellaan italialaista elämänmenoa.

Nimenomaan kuristamiskohtauksen jälkeen Emilia sanoo Riccardolle halveksivansa. Juoksuhaudantiessäkin mies lyö ja vaimo lähtee. Samoin Revolutionary roadissa mies käy käsiksi, tai ainakin uhkaa väkivallalla. Tässä tarinassa ja Revolutionary roadissa on samanlainen atmosfääri. Tarinat ovat tosin tavallaan peilikuvia. Molemmat ovat piinaavan parisuhteen kuvauksia.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on kokonaan poissa niin Emilialta kuin Riccardolta – kun parisuhdetta katsotaan objektiivisesti sivusta. Mies esineellistää naisen, hän on ottanut ja asettanut naisen pieneksi nukeksi, jonka pitäisi olla tyytyväinen ja rakastaa.

Koko romaani onkin kertomus siitä, että Riccardo haluaa muistaa asiat juuri näin.

Löydettiin puolitoista tuntia keskusteltavaa näin jonninjoutavasta kirjasta.

Kaikista eniten lukija saa kenties irti Odysseuksen myytin vaihtoehtoisista tulkinnoista, niistä kolmesta erilaisesta näkemyksestä.