Lokakuu 2012 – Schlink: Lukija

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Lukija alkaa nuoren pojan ja vanhemman naisen rakkaustarinana. 1950-luvun Saksassa 15-vuotias Michael kohtaa keski-ikää lähestyvän Hannan, joka vie pojan aistillisiin kylpyhetkiin ja rakasteluihin. Poika taas alkaa lukea naiselle ääneen kirjoja: klassikkoromaaneja, runoja, novelleja… Eräänä päivänä Hanna katoaa. Michael kohtaa hänet sattumalta vasta oikeustieteen opiskelijana seuratessaan keskitysleirioikeudenkäyntiä. Hanna istuu siellä syytettynä rikoksistaan vanginvartijana. Lukija liikkuu kolmessa eri ajassa ja sitä myöten nuoruudessa, nuoressa aikuisuudessa ja aikuisuudessa. Rakkaudessa, oikeudenkäynnissä ja vankilassa. Kertoessaan koko tarinaa Michael on jo varttuneempi mies. Hän on alkanut lukea kaseteille lähettääkseen ne Hannalle – ja palaa samalla nuoruuden muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Schlink kirjoittaa kahden ihmisen mikrohistoriaa ja saksalaisten mielenmaisemaa toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen.

Piiriläiset tunnelmaltaan vahva tarina pysäyttää:

Lukijassa on samoja teemoja kuin Camus’n Putoamisessa [lukupiirin kirjana huhtikuussa 2011]: tekopyhyys, ylimielinen omahyväisyys, elämänvalhe, ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriita, häpeä ja kollektiivinen syyllisyys.

Rakenteellisesti tämä romaani on jännä. Se alkaa rakkaustarinana ja yhtäkkiä siirtyykin aivan toiseen paikkaan ja tunnelmaan, oikeussaliin. Ensin häiritsee se, ettei lukijalle heti paljasteta, mistä ajasta kerrotaan ja missä ajassa eletään. Vasta myöhemmin selviää, että tarina alkaa 1950-luvulla ja etenee siitä.

Lukija tuo näkyviin oikeusvaltion kyyniset tosiasiat: rikosoikeuden järjestelmässä ei rehellisyys maata peri. Pelin sääntöihin kuuluu, että valehdellaan, syytä vieritetään toisten niskoille. Kenenkään ei ole pakko todistaa itseään vastaan. Syytetyllä on oikeus valehdella, pakoilla vastuuta ja syyttää kavereita. Oikeudenkäynnissä Hanna on ainoa rehellinen, eikä hän halua syyllistää toisia.

Rikosoikeudenkäynnin vaihtoehtojakin on olemassa, mm. totuuskomissio. On anteeksi antaminen, unohtaminen ja uuden aloittaminen. Totuuskomissiossa on aivan vastakkainen idea kuin rikosoikeudessa: on pakko tunnustaa ja sen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Kaltoin kohdellulle usein riittää, että hänelle tunnustaa kaltoin kohtelun ja häneltä pyytää anteeksi. Jos ihminen laitetaan syytteeseen, hänellä on ikään kuin oikeus kiertää vastuuta.

Lukija on meille oiva valinta. Jos on lukenut sen aikaisemmin, ymmärtää nyt kirjan hienouden. Lukukokemus on nyt syvällisempi, kun ei enää ihmettele kerronnan muutoksia ja yllätyksiä.

Hahmona Hanna koskettaa syvästi. Koska hän haluaa päästä yli lukutaidottomuudestaan, muttei häpeältään pääse. Hän haluaa tietoa. Yksi kirjan teemoista on lukutaidottomuus. Toisaalta lukutaidottomuus on nykyään niin eksoottinen asia, että Hannan asemaan on vaikea samastua. Tarinan ajankohtana se on niin epätavallista, ja siksi niin syvästi häpeällistä. Hanna on mennyt elämässään ylöspäin, kaikesta huolimatta kuitenkin. Siksi hänen salaisuutensa ja sen häpeällisyyden ymmärtää. Häpeän teemassa voitotkin ovat pieniä tappioita. Hannalla on pyrkimys eteenpäin, mutta aina tulee jotain vastaan.

Lukijassa on vakava pohjavire. Alun jälkeen tarina menee aivan toiselle tasolle. Hieno valinta luettavaksi.

Tuo aika ja mitä ratkaisuja ihmiset ovat silloin joutuneet tekemäänkään. Hanna on vain pieni ratas isossa koneistossa. Kirjailija ei kerro, onko hän todella kansallissosialisti. Onko hänellä ollut mahdollisuus toimia toisin? Tuntuu kohtuuttomalta, että pahainen vanginvartija joutuu tilille, kun isommat pääsevät vähällä. Saksassa Lukijaa on kritisoitu siitä, että Schlink on tehnyt Hannasta liian sympaattisen.

Miten tuon ajan ihmisiin pitäisi suhtautua? Tuo on iso kysymysmerkki, se on koko ajan lukiessa mielessä. Miten seuraava sukupolvi suhtautuu vanhempiinsa? Kuinka paljon jälkeläisten täytyy kantaa vanhempiensa syyllisyyttä? Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän kantaa osasyyllisyyttä heidän tekemisistään.

Lukutaidottomuus voisi olla allegoria: meneminen mukaan kansallissosialismiin on eräänlaista lukutaidottomuutta.

Onko häpeä yritystä sovittaa menneisyys? Kun häpeää käydään läpi, käsitellään menneet hirveydet edes jotenkin.

Kuinka pitkän ajan natsi on yhtä kuin paha? Varmasti maailmantappiin asti. Mutta nykyajan saksalaiset ovat jo syyttömiä. Natsimenneisyys on lähellä meidän historiaa. Saksassa pahiksia ei saa ymmärtää, ei edes sen vertaa kuin kirjailija tässä ilmeisesti tekee.

Se, mistä Hannaa syytetään, ei liity todella hirveyksiin, vaan yksittäisen kirkon paloon. Tämä voisi tapahtua missä tahansa. Mutta saksalaisen velvollisuusetiikan mukaisesti rangaistukset ovat kovia. Natsiaika oli armotonta aikaa, niin armotonta, että sitä on mahdotonta ymmärtää tänä päivänä.

Onko tällainen rikoksen läpikäyminen saksalaista luonnetta? Häviäjillä on velvollisuutensa etsiä syyllisensä ja voittajat sanelevat, miten toimitaan.

Hannan hahmossa näkyy sen aikainen työmoraali: kun jotain tehdään, se tehdään viimeisen päälle. Saksalaisen virkavelvollisuusetiikan mukaan vankia ei saa päästää karkuun, vaikka mikä olisi. Ja kaikesta vielä raportoidaan viimeisen päälle. Tuohon aikaan Saksassa oli monen tasoista alistamista, mikä esti kansan vastarinnan.

Sukupolvien välisyyden teema on henkilökohtaisesti tärkeä. Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän joutuu kantamaan osasyyllisyyttä heidän valinnoistaan. Sulkevatko ymmärtäminen ja tuomitseminen toisensa pois? Lukijassa on juuri ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriitaa.

Tarina herättää kauheasti tunteita, siinä on niin paljon sellaista, mihin pystyy tarttumaan.

Lukija on myös rakkauskirja; sen yksi teema on rakkaus. Nuoren pojan rakkaus vanhempaan naiseen. Michael tajuaa lopussa, että Hanna olikin ollut hänen elämänsä nainen, että Hanna oli ainoa nainen, jota hän oli rakastanut.

Hanna on tavallinen ihminen hyvine ja pahoine puolineen. Hänen henkilöhahmollaan on monta muotoa: äitihahmo, rakastajatar, lady domina, vanginvartija. Kuka tässä tarinassa lopulta hyväksikäyttää ja ketä? Jotta voi joutua vastuuseen tekemisistään, täytyy olla mahdollisuus toimia toisin. Hanna tuntuu kovasti uhrilta. Lopussa hänen kohtalonsa itkettää hirveästi. Hannasta tulee toisaalta tunne, että hän on tunteeton tai tunnekylmä tai kyvytön tuntemaan empatiaa. Hänen taustallaan on paljon surua? Mistä nainen on jäänyt paitsi ja siksi traumatisoitunut?

Sanotaan, ettei pyöveli vihaa mestattavaansa, hän tekee vain työnsä. Tällainen tunteiden turruttaminen tai turtumus yleensäkin on tarinan yksi teema. Vanginvartija tai juristi ei voi eläytyä liikaa. Täytyy paaduttaa itsensä, ettei palaisi loppuun. Kirjailija tosiaan rikkoo kaavoja ja tabuja, hän ymmärtää liikaa.

Karmivan hyvä kirja.

Mitä mieltä lopusta ollaan? Loppu on onnellinen. Mutta miksi Hanna tekee itsemurhan? Tarinan kiertyessä loppuunsa kiinnittää huomiota siihen, että Hanna alkaa lyödä itseään laimin. Pelkääkö hän vapautumista? Hanna on hirveän yksinäinen ihminen. Siksi hän takertuu poikaankin. Eikö hän enää kestä elää itsensä kanssa? Kun hänen maailmankuvansa laajenee, syyllisyys kasvaa vielä suuremmaksi. Kun tieto lisääntyy, syyllisyys kasvaa liian suureksi kestää? Pelkääkö Hanna, millainen suhde syntyy lukijaan, kun hän vapautuu? Michael itse asiassa etääntyy vanhasta rakastetustaan. Kirjailija on tehnyt hienon ratkaisun, kun on jättänyt Hanna motiivit kunkin lukijan itse mietittäväksi.

Onko Hannan jättämä perintö riittävä sovitus menneistä? Perintö oli ainoa, mitä Hanna saattoi tehdä. Hän antaa sen, minkä voi antaa. Itsemurha on oikeastaan hyvä ratkaisu: kukaan ei menetä kasvojaan. Itsemurha voi olla viimeinen sovitus. Holokaustista selvinnyt uhri kuitenkin syyllistää heti Hannaa.

Kun ihminen on joskus jotain ollut, joutuuko hän kantamaan Kainin merkkiä aina, loppuun asti? Kyllä se vähän niin on… Voiko aloittaa uutta elämää? Muistot jäävät joka tapauksessa. Miten niitä sitten käsittelisi?

Kaunokirjallisuudessa on yleinen teema, että rakastettu paljastuu joksikin muuksi, että hänen menneisyydestään paljastuu jotain.

Lukija muistuttaa Sofien valintaa. Jälkimmäisessä päähenkilön molemmat lapset tuhoutuvat. Miten ihmeessä voi valita tekojaan, kun lopulta aina on vastassa tuho?

Mainokset

Lokakuu 2010 – Bradbury: Fahrenheit 451

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Ray Bradburyn (s. 1920) Fahrenheit 451 (1953, suom. 1966) on vavahduttava dystopia. Tarina sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa kriittinen ajattelu ja lukeminen ovat kiellettyjä. Suurella kansalaisten massalla ei ole itsekuria; kukin hakee vain omaa välitöntä nautintoaan. Kuten teinit, jotka kiihdyttävät koppakuoriaisautoillaan jalankulkijoiden yli ihan vain omaksi ilokseen. Ihmiset huvittavat itseään olohuoneissa, joiden seininä ovat televisioruudut. Kaikki puhuvat toistensa kanssa, mutta eivät todella keskustele. Onnellisuuden tavoittelussaan yhteisö on pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä voidaan tulkita kulttuuriseksi loukkaukseksi mitä tahansa ryhmää kohtaan. Vallanpitäjät vain hyödyntävät tätä itsesensuurin mentaliteettia omiin tarkoituksiinsa. Poliittisen korrektiuden nimissä yhteiskunta painostaa ihmiset toistensa peilikuviksi.

 Kaikki, jotka piilottelevat tai tavataan lukemassa laittomiksi määriteltyjä kirjoja, toimitetaan mielisairaalaan. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät kirjarovioita. Päähenkilö Guy Montag on yksi heistä, kunnes hänet pakotetaan kyseenalaistamaan ihanteensa – ja koko siihenastinen elämänsä. Fahrenheit 451 onkin vertauskuva lämpötilalle, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on kuin sieluntila, jossa yksilöllisyys haipuu savuna ilmaan. Ja koko ajan tarinan taustalla viipyilee ydinsodan uhka.

 

Tällainen on siis tausta seuraaville piiriläisten huomioille:

 

Eikö tällainen näkymä ole jo toteutunut Amerikassa? Televisio on elämän ehto. Peruskansa pidetäänkin varmasti aika tyhmänä ja uskonnollinen yhtenäisyys tuottaa tietynlaisia ihmisiä. Tarinan miljöö on esikaupunkimainen. Kaupunki on edistynyt ja kaikki on keskittynyt sinne, mutta maaseutu on kuitenkin olemassa jossain kaukana. Mutta amerikkalainen kulttuuri tarkoittaa itse asiassa montaa erilaista kulttuuria. Elämänmeno on pinnallista ja syvällistä ja kaikkea siltä väliltä – niin kuin muuallakin maailmassa. Onnellisuuden tavoittelu on kuitenkin jo Yhdysvaltain perustuslaissa.

Kirjailijan oman näkemyksen mukaan tarinan satiirinen piikki kohdistuu enemmänkin amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Toisaalta kirjassa ei oikeastaan oteta kantaa lapsiin ja heidän kouluttamiseensa. Kaikki kirjathan eivät ole kiellettyjä, vain vaarallisiksi katsotut ovat. Bradburyn kuvaamassa yhteiskunnassa kuolee lapsia todella paljon. Ikään kuin valtio haluaisi päästä epäsosiaalisista yksilöistä eroon? Vanhemmuus puuttuu tästä tulevaisuuden yhteiskunnasta tyystin, kukaan kun halua lapsia.

Romaanin peruskysymys on: onko ihmisten maailmankuva sensuurin vai kulttuurisen rappeutumisen tulosta?  Tarinassa annetaan ymmärtää, että ihmiset lopettivat lukemisen ja ajattelemisen vapaaehtoisesti, valtaa pitävät vain hyödynsivät tätä tilannetta. Ihmiset siis itse valitsivat. Kirja on poliittisen korrektiuden kritiikkiä. Se loppu, joka jäänyt jäljelle kaiken loukkaavan siivoamisen jälkeen, on niin siloteltua, ettei edes voi herättää ajatuksia. Tavallaan kyse on myös tiedosta ja tietämättömyydestä.

Ristiriidattomuuteen pyrkiminen johtaa rikollisten jahtaamisen politisoitumiseen.

Millaiseen ihmistyyppiin tällaisessa yhteiskunnassa oikein pyritään? Onnelliseen – sitä tavoitellaan, mutta sen ehdot on ajateltu valmiiksi. Se on tarkasti määritelty tila. Käsitys onnellisuudesta on hyvin hedonistinen ja yksioikoinen Ja onnea tavoitellaan ja sen keinoja tarjotaan niin, ettei edes ole aikaa ajatella. Ihmiset eivät tiedosta omaa tilaansa, sitä etteivät he ole lopultakaan onnellisia. Kaikkialta tunkeva hölynpöly tekee heidät itse asiassa levottomiksi. Ihmiset eivät enää välitä toisistaan todellisina ihmisinä. He uskovat, ettei mikään tapahtunut paha, eivät edes sodassa kuolleet miehet, tule koskemaan heitä itseään. Romaanissa ajattelevat ihmiset pystyvät kyseenalaistamaan vallitsevan maailmankuvan ja näkemään sen, että onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä ja ”minänä” olemisesta, yksilöllisyydestä, elämisestä tässä ja nyt, omien tunteiden ja ympäristön tiedostamisesta. Clarisse [Montagin nuori naapuri, joka sysää miehessä tapahtuvan muutoksen liikkeelle] edustaa juuri yksilöllisyyttä.

Bradburyn kieli on huikean kaunista, harvoin saa lukea näin runollista kieltä. Varsinkin kirjan lopussa ollut kuvaus kaupungin pommituksesta [kun sota oli lopulta syttynyt], oli hervottoman runollinen. Kielensä kautta romaani onkin paradoksi: värikästä ja upeaa on syntynyt ajasta, jolloin ei saanut lukea ja kirjoittaa.

Jos ei pidä runollisista vertauskuvista, voi nauttia henkilöiden välisestä iskevästä dialogista. Montagin esimiehen, palopäällikkö Beattyn puheenvuorot ovat jopa briljanttia satiiria. Beatty on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen henkilö: Hän on kirjojen himokäyttäjä, mutta turhautunut siihen, ettei kirjoista löydykään vastauksia hänen kysymyksiinsä. Hänellä on valtavasti tietoa, mutta käyttää sitä negatiivisesti. Hänen kauttaan nousee esiin teoreettisen ajattelun ja käytännön välinen ristiriita – ja se miten niitä voidaan käyttää väärin.

Jokaisessa ajassa on oma henkensä, silti aina etsitään ihan vilpittömästi totuutta. Ihminen on aikansa ihminen.

[Romaanissa kirjat säilyvät jälkipolville, kun yksittäiset ihmiset opettelevat suosikkikirjojansa ulkoa ja siirtävät tarinan yhdelle seuraajalleen ennen kuolemaansa. Siten ihmiset kantavat aina kirjoja mukanaan.] Ajatus siitä, että joku ihminen olla ikään kuin kirja, on aika korni. Mutta voidaan tässä ideassa nähdä paluu suullisen kulttuuriin. Muistitiedon ja puhuttujen tarinoiden aika on todella joskus ollut. Bradburyn luomaa maailmaa voisi verrata esimerkiksi Pohjois-Korean tapaiseen yhteiskuntaan, jossa muisti/menneisyys on kokonaan poistettu. Idea nostaakin esiin kollektiivisen muistin tärkeyden. Tosin tätä korostetaan varsin pateettisesti.

Tarina voi olla epäuskottava, sitä lukeekin ehkä enemmän allegoriana. Kerronnassa on paljon epäloogisuuksia ja siitä täytyy yrittää tulkita varsinainen asia esiin. Esimerkiksi palomies, fireman, on kaunis allegoria. Kirjassa vanhoilla professoreilla on järkeä ja älyä, mutta vasta palomies Montag tuo heidän toiminnalleen motiivin, poistaa heidän pelkonsa toimia ja ”sytyttää” järjen paloon. Mutta ei tarinan välttämättä tarvitsekaan olla realistinen. Kerrontaan tarvitaan vain idea, jota voi lähteä kuvittamaan.

Romaanista tulee mieleen, että ihminen on paljon pitemmälle ympäristönsä tuote kuin haluaa uskoakaan. Ja se, että yhteiskunnallisiin systeemeihin tulee aina särö: joku joka ei toimi niin kuin pitäisi, joku joka kyseenalaistaa, kysyy ”miksi”.

Kirjassa on uskomattoman tarkkoja ”ennustuksia” – ottaen huomioon että, se on kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten. Tosin itse kirjojen polttaminen ei enää tietoyhteiskunnassa oikein tunnu toimivalta edes allegoriana. Internet on yksi tämän päivän asioista, joita Bradbury ei ole kuvitellut. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän olisi kirjoittanut, jos olisi maailmanlaajuisen verkon, tai sähköpostit ja tekstiviestit, nähnyt.