Helmikuu 2013 – Lindgren: Akvaviitti

Torgny Lindgren. Akvaviitti (Tammi, 2009)Torgny Lindgrenin (s. 1938) Akvaviitti (alkup. Norrlands Akvavit) on haikea ja hirtehinen tarina ikääntyneestä uskonmiehestä ja maaseudun tyhjenemisestä – ja vähän myös tietystä mausteviinasta. Olof Helmersson on entinen hurmoshenkinen saarnaaja, vapaakirkollisen herätysliikkeen hahmoja 1950-luvun Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Silloin hän oli vaikuttava ja karismaattinen. Saarnaajan lahjoillaan ja haitarimusiikilla hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan. Nyt hän vuosikymmenien jälkeen palaa pieneen kylään, paikkaan jonka uskovainen henki yhä nojaa lujasti hänen vanhoihin saarnoihinsa. Helmersson haluaa paikata menneitä tekojaan: hän ei vain halua käännyttää kyläläisiä uskoon, hän haluaa käännyttää uskosta pois. Polkupyörä kolisee kuoppaisilla teillä, mutta muinoin pelastettuja sieluja ei olekaan enää montaa elossa. Ja jotkut harvat pitävät pelastuksesta kiinni viimeiseen hengenvetoon…

Enimmäkseen piiriläisiä huvittaa:

Akvaviitti on Lindgrenin suomennetuista teoksista parhaasta päästä.

Ensimmäisen 50 sivun aikana ei selviä, onko Västerbotten dystopia vai utopia. Maaseudun autioituminen on murheellista luettavaa. Tapa kuvata ihmisiä on lämmin ja romanttinen. Tarina nostalgisoi entisajan maaseudun yhteisöllisyyttä, jota herätysliike ilmensi. Siinä on maaseuturomantiikkaa. Mutta tilalle on tullut autioituminen ja elämän hiipuminen.

Aihe on raskas, syvistä hengellisistä asioista kirjoitetaan kepeästi. Kaikkihan on ihan hyvin…

Kerronta antaa realistisen kuvan maaseudusta.

Huumoria on paljon, se on jännää. Akvaviitti menee jo satiirin puolelle. Mutta huumori on koko ajan lempeää, ei ilkeää. ”Hauska kirja” ei ole kuitenkaan oikea ilmaus. Koko ajan tulee vastaan koomisia juttuja. Kuten veistäjä, joka veistää Jumalan, Helmerssonin polkupyörä ja yksinpuhelu hautausmaalla.

Onko kirja satiiria uskomisesta vai ei-uskomisesta? Herätysliikkeestä vai vapaa-ajattelijoista? Tarina pilkkaa tunnustuksellista ateismia, tarkoituksettomuuden evankeliumia. Jotta voisi luopua jostakin, täytyy olla ensin joku usko tai vakaumus, josta luopua… Tämän lukemisen jälkeen haluaa pilkata militanttia vapaa-ajattelua. Jos mihinkään ei kannata uskoa, ei sitä kannata julistaakaan. Olofin ateistinen ristiretki tyssää siihen, että ihminen haluaa uskoa johonkin. Gerda ei halua luopua uskostaan. Jumalan olemassaolosta emme tiedä, mutta elämän tarkoituksen etsiminen antaa lohtua. Allegorisesti: Jumalan valtakunta on kuin Jakobin [Gerdan jo kuolleen rakastetun] vene – siihen uskominen on tärkeintä.

Gerdan jättämä perintö on hurja! Isolla rahalla pystyy tekemään kunnolla mitä vaan, syntiäkin.

Onko Akvaviitissa happy end vai unhappy end?

Mikä juttu on se, kun Tukholmalainen kuristaa Kristinan? Kirja on täynnä absurdeja kokonaisuuksia. Poliisit käskevät murhaajaa odottamaan… Mutta poliisithan ovat maaseudulla oikeasti kaukana. Kohtaus vastaa myös mielikuvaa siitä, millaisia ruotsalaiset ovat. Säntillisiä ja noudattavat ohjeita. Tukholmalainen loukkaantuu seudun me-hengestä. Hänen hermostumisensa on loogista. Me-henki nousee koko ajan, vaikka ”meitä” ei olekaan enää montaa jäljellä. Varsinkin usko yhdistää.  Herätysliike edustaa yhteisöllisyyttä.

Hauska on tämä asetelma, että kun Olof lähtee taas käännyttämään, seurakunnan ainoa eloonjäävä jäsen on saarnaajan tytär, josta hän ei ollut tiennyt.

Realistinen kuvio on se, maaseutu autioituu ja Asta haluaa saada kylälle lisää sairaita, jotta häneltä eivät loppuisi työt. Akvaviitti ironisoi vanhuutta ja vanhenemista. Sokeana olo on huoletonta, koska silloin pääsee näkemästä ikäviä asioita. Sairaat ja kuolevat ovat siunaus seudun elinkeinoelämälle. Niin totta on sekin, ettei lehden kirjoittaminenkaan enää kuulu paikallisille. Sekin kertoo maaseudun autioitumisesta.

Kaarle XVI oli hirveän suosittu kuningas, mutta miten tarina hänen vierailustaan Västerbottenissa liittyy Akvaviittiin? Silloin kansalla oli tunne, että heistä välitetään. Että joku on kiinnostunut kansan asioista. Tuollainen on heilurin toinen pää verrattuna nykytilanteeseen, jossa poliisiakaan ei saada paikalle. Ihan selvästi tässä naureskellaan [kuninkaan] taulumaalarille ja sille, että Kaarle uskoi olevansa runoilija. Kuninkaalla oli pientä totuusvajetta, mutta kansa oli häneen tyytyväinen. Mutta mikä merkitys kuningas-tarinoilla on? Onko niissä jotain ruotsalaista, mitä me emme ymmärrä?

Olof oli ilmeisesti saarnaajana pannut hieman omiaan? Saarnat olivat huijausta, mutta hänen haitarinsoittonsa oli totta. Ja soittaminen oli nimenomaan se Juttu. Sillä ei ollut väliä, mitä hän soitti.

Ihanan positiivista ajattelua on se, että sairaat ja kuolemat ovat voimavara. Silloin seudulla riittää töitä! Verratkaapa nykyaikaiseen ajatteluun huoltosuhteesta ja sen karmeudesta…

Tekstissä on mukana myös ote sanakirjasta. Siinä kerrottu Olofin tarina on hyvin uskottava, vaikkei olekaan totta. Kaikki mukaan liitetyt valokuvat, mainokset ja sen sellaiset on hyvin todellisia, vaikka ne ovatkin keksittyjä. Onhan Veikko Huovisenkin Veitikka häkellyttävän aito, vaikka on historiallista parodiaa.

Mitäs Jakobin vene tarkoittaa? Onko se vertauskuva? Vene on kuin Jumalan valtakunta: sitä koetetaan etsiä, mutta ei löydetä. Se kertoo myös, että usko on tärkeintä. Usko (veneen olemassaoloon) on voimassa, vaikka vene on käytännössä laho ja melkein maatunut. Seudun elämässä vene ja saarnaaminen kukoistivat yhtä aikaa.

Olof ei lopulta henno kertoa Gerdalle uskottomuudesta, vaikka hän yrittää ja ajattelee ja kypsyttelee.

Akvaviitissa nousee esiin suku. Kyllähän maalla on ja oli hirveän paljon tällaista pikkupikkupikkuserkkujen kavalkadia.

Nämä Västerbottenin ihmiset ajattelevat tosiaan positiivisesti. Sokea Gideon sanoo, ettei hänen tarvitse nähdä ikäviä asioita. Ja arpajaisissa hän voittaa tietysti lintukiikarin! Ja sitten hän on vielä murhatapauksen ainoa silminnäkijä…

Kirjan nimi on Akvaviitti. Miten sitä käsitellään, kun juomasta tuli ehtoollisviiniä… Silloin lukijaa huijataan, että nyt aletaan tappamaan Gerdaa, kun tälle annetaan 40 prosenttista viinaa. Alun myyjän kuvauksesta, hänen tukkalaitteestaan, alkaa jo arvata tarinaa ja sen tapahtumaympäristöä. Akvaviitista kerrotaan näin: ”Sanalla sanoen, myyjä sanoi, ja ääneen oli tullut juhlava sävy, kolme kasvia Umbelliferaen suvusta, sarjakukkaisia, kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Joka on lopuksi jalostettu parilla tipalla sherryä.”

No, onhan Olof ollut melkoinen elämän vaikuttaja.

Helmerssonilla on kuitenkin kunniallinen motiivi, kun hän lähtee viemään uutta sanomaa. Pikemminkin hän on omahyväinen. Hän on edelleen se sama saarnaaja kuin ennenkin. Hänellä ei vain ole voimia viedä missiotaan eteenpäin. Silti Olofilla on ollut karismaa ja voimaa. Gerdakin tietää vastauksia, vaikka Olof ei vastaakaan. Kyllähän tällaisia saarnaajia on ollut. Olof on ollut aikansa julkkis. Vielä vuosikymmenien päästä hän esittäytyy ”tässähän minä olen”. Mutta onko missään kohden romaania kerrottu, minkä vuoksi Olof silloin kauan sitten lähti ja miksi hän oli niin pitkään poissa?

Akvaviitista tulee mieleen Linnanmäen peilisalin vääristävät peilit. Sama tunnelma: missä kohdin tässä pitää nauraa? Kun kulkee, koko ajan näkee vain väärän kuvan. Hirveän sisäänpäin lämpiävä tarina. Kyllä on Ruotsissa vinksahtaneita, vääristyneitä ihmisiä. Tämä on täysin turha kirja. Siinä on kaksi kohtaa, jotka hyviä tai ihania: Se miten saarnastuolit on muutettu mehiläispesiksi ja miten hunaja maistuu taivaalliselta. Ja kohtaus, jossa Olof menee puhelemaan hautausmaalle.

On tässä moniakin hyviä ja hauskoja ja nokkelia kohtia. Sitä vain ihmettelee, että kauhean monet asiat ovat kiellettyjä. Mutta nimenomaan Ruotsissa ja Länsipohjassa on paljon tiukempaa kulttuuria. Tarinassa viitataan jo siihen, että etelässä on erilainen maailma. Ruotsissa roskat pitää laittaa roskiin ja ihmiset noudattavat sääntöä. Suomessa ei noudateta. Akvaviitissa on samaa ruotsalaista mentaliteettia, esim. hautausmaa-kohtauksessa, kun Olof ajetaan pois haudoilta, koska hän puhuu liian kovaäänisesti, eikä hautausmaalla saisi puhua. Kaikki Ruotsi-kliseet kyllä löytyy. Ihme, ettei Lindgren ole ympännyt hapansilakoitakin mukaan.

Älkää lukeko Pylssyä. Se on kauhean kamala, niin kuin monet Lindgrenin kirjat muutenkin ovat. Silti Lingrenin kirjat viehättävät. Niissä on jotain puolihullua. Hänen tapansa kirjoittaa viehättää tai sitten ei.

Olof on ilmeisesti saarnaajana ollut lähellä Helluntailiikettä. Mikä on kirjailijan suhde siihen, kun hänen oma pelastuksensa on katolilaisuudessa? Olofin seurakunta lakkaa olemasta, kun sen viimeinen jäsen (Marita) lähtee etelään tekemään syntiä Gerdan perinnön kanssa.

Kyllä Akvaviitti on yhdenlainen kirja. Pienen kylän ihmisiä on siinä nasevasti kommentoitu. Paljon on ja on ollut tällaisia kyliä Suomessakin. Tarinassa on myös kivoja huomioita ryhmän toiminnasta ja pienen piirin elämästä. Kyläläiset voivat kriittisesti kommentoida toisiaan, puhuvat ja puhuvat, mutta silti he lopulta menevät auttamaan toisiaan.

Maaseudun autioitumista on suomalaisessakin kirjallisuudessa kuvattu. Esim. Heikki Turusella on synkempi näkemys. Synkempi? Ei se niin synkkä ole, se on aika sympaattinen. Simpauttaja on murheellinen tarina, mutta Turunen kirjoittaa valloittavasti.

Tätä lukiessa häiritsee sellainen jatkuva kieputus. Kirja on kuin rikkinäinen kello. Olof on pastori, hän ei ole pastori, mutta saa silti Gerdalta perinnöksi Raamatun. Sitä haluaa sellaisen lukukokemuksen, että ’haa, näinhän se on’. Nyt lukiessa töksähtää koko ajan: juuri, kun ymmärtää, ei asia olekaan enää niin. Kaikki on vääristynyttä, epätäydellistä. Ja muut nautitte tästä pään seinään lyömisestä?!

Onko se Lindgren se kirjailija, joka esiintyy tässä kirjassa? Kirjailijakaan ei tarinassa mene tähän tarinaan mukaan!

Samasta kirjasta puhutaan koko ajan. Se, mikä yhtä inhottaa, toista naurattaa. Ei lukiessa mikään töksähtele, kaikki menee pehmeästi eteenpäin. Tarinaan täytyy päästä sisälle mukaan. Jos ei pääse, ei pääse imuun.

Uskon kieltäminen on liian delikaatti asia. Ei sellaista kirjaa halua lukea, jossa käsitellään sitä asiaa.

Mitään ei ole. Uskon kieltämiseen päätyminen on Olofin omaa kokemusta, mutta hän ei tajua sitä, etteivät ole muut käyneet läpi samaa, eivätkä siksi voi ymmärtää hänen tarkoitustaan. Elämän tarkoituksettomuutta ei voi saarnata! Sellainen on paljon absurdimpaa. Elämän tarkoitusta voi saarnata. Sellaista kaikki haluavat kuulla.

Voihan Akvaviitista ajatella, ettei uskonto ole se keskeinen teema. Voihan kyse olla mistä tahansa ideologiasta tai hurmahenkisyydestä.

Vatsahaavan parantaminen on kiero juttu. Olof ei tiennyt sairaudesta mitään, mutta Eskil on sitä mieltä, että olihan paraneminen hyvä juttu, kun nyt hän pystyy hoitamaan asioitaan.

Ei tässä maailmassa tiedä, mikä on mitäkin ja mihin sitä uskoo.

Olofin haastattelu on myös hauska juttu. Siitä tulee näkyviin sukupolvien välinen ero: nuorempi toimittaja näkee pelastuksen hyvänä bisnesideana. Ja haastattelussa tulee esiin, että Olof aikoo omistautua muistelmilleen…

Sekin on hauska kohta, kun kuningas lypsää. Se on näitä kansan suussa kulkeneita tarinoita. 1800-luvun tarinat ovat juuri muuttuneet saduiksi 1950-luvulla tai myöhemmin. Kaarle oli tosiaan huijari, mutta kansa rakasti häntä.

Voiko olla erilaisia mittareita, millä mitataan kuninkaiden ja saarnaajien ansioita?

Isabella [Maritan äiti, Olofin rakastettu] on mielenkiintoinen hahmo.

Olof sanoo: ”tuolloin tällöin suon vanhuudella katoavan ajatuksen”. Hän ei hikoile enää. Se on hyvä yksityiskohta, kun Olof kertoo, ettei hän hikoile, hän ajaa kasattavalla pyörällään tai kävelee.

Kaarle kiehtoo saarnaajaa kauheasti. Olof kuvittelee suunnilleen olevansa Kaarle, että hänestäkin puhutaan samoin kuin kuninkaasta. Kaiketi Kaarle siis oli ihan käyttökelpoinen kuningas, vaikka hänellä näitä sivuharrastuksia [naisten kellistyksiä] olikin…

Olofin edustama herännäisyys oli positiivista ja mukavaa. Haitarinsoittoa, arvontaa… Lopussa, kun luetellaan Olofin Gerdalle soittamia kappaleita, kuullaan hengellisiä lauluja ja vähän muitakin, maallisempia kappaleita. Tällainen herännäisyys on iloisempaa kuin lestadiolaisuus.

Suomennoksessa on jänniä sanoja. ’Luopuri’ (avfälling) on erikoinen sana. Onko se ihan oikea ruotsin sana? Luopuri on vain noin luopio. Luopuri on hetkeksi tipahtanut, ei niin vakava. Luopio on taas vakava, lopullinen. On todella hyvä, että Olof päätyy luopuriksi: ”suurin piirtein kaikki luopurit ovat uskovaisia”. Siitähän ei voi luopua, mitä ei ole ollut.

Lottovoiton paradoksi: se tuo ikuisen onnen mukanaan, mutta onnea ei tapahdukaan.

Akvaviitissa lasketaan leikkiä uskonnollisista asioista. Saako uskonnosta laskea leikkiä ja millaista leikkiä saa laskea? Aika lempeää nauramista tässä on.

Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Toukokuu 2012 – Oranen: Miljonääri

Miljonääri (2000) aloittaa Raija Orasen kirjoittaman Palladium-trilogian, joka kertoo rikkaan Zhukovin suvun tarinan Pietarista Pariisin kautta Nizzaan. Tarinan sankaritar on tosin suomainen tyttö Siiri Haavisto. Hän on 10-vuotias nähdessään ensimmäisen kerran pietarilaisrouva Antonina Zhukovan. Silloin eletään vuotta 1915 Savonlinnassa, joka tuohon aikaan oli venäläisten lomapaikka. Siirille Antonina on ilmestys vailla vertaa, eikä onnella ole rajoja, kun hän pääseekin saippuatehtailijan perheen seuraneidiksi Pietariin. Siiristä tulee Siri. Miljonääri Grigori tekee rahaa, hänen vaimonsa etsii rakkautta – ja niin etsii Sirikin. Mutta hiljalleen rikkaidenkin palatsiin tunkeutuu yhteiskunnallinen kuohunta, eikä vallankumouksen puhjetessa perhe ole enää turvassa. Ei edes Suomessa.

Piiriläiset ovat kepeällä tuulella:

Raija Oranen kirjoittaa vaikeista asioista lukijaa säästäen. Tästä kirjasta eivät yöunet menneet. Hyvin kirjoitettua saippuaoopperaa. Ikävä vain, että romaani on niin paksu. Jos tätä lukee viihteellisenä tarinana, paksuus ei silloin haittaa. Ja viihdettähän luetaan eri aikoina.

Olisi mukava verrata Orasen tarinaa ja Kaari Utrion mahdollisesti kirjoittamaa tarinaa. Miten Utrio kirjoittaisi. Ainakin hänen historian tuntemuksensa on vankka. Aivan eri luokkaa kuin Orasella?

Miljonääri on luettava, sen juoni vie mennessään. On mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät kokevat tapahtumat ja asiat.

Oranen on kyllä tarkistanut faktat tunnollisesti, pohjatyötä tähän kirjaan on tehty aika lailla. Ei tällaista tarinaa tuosta noin vain kirjoiteta.

Poikkeuksellista, että kirjailija kertoo nyt pietarilaisesta liikemiehestä. Yleensä hänen juttunsa kertovat aatelisista tai rikkaista, jotka eivät tee mitään. Siinä mielessä näkökulma on nyt erilainen, tavallisesta poikkeava. Mieshän [miljonääri Grigori Zhukov] on kauhean järkevä; hän osaa ajatella. Elämäntapa on perheellä kuitenkin samanlainen kuin rikkailla yleensäkin. Ja mielenkiintoinen se elämäntapa onkin.

Vuokralaiset eivät rikkaille olleet ihmisiä, he olivat vuokralaisia.

Naisen asemaa Miljonääri kuvaa mielenkiintoisesti. Tarinassa on ansarikukkanen Antonia… Naisia ei tuohon aikaan saanut viedä tekemisiin tunteiden kanssa. Kiinnostava kohtaus on se, missä Antonia vierailee vuokratalossa. Hän joutuu tekemiseen palatsien ulkopuolisen elämän kanssa.

Miten erillään eri yhteiskuntaluokat voivatkaan olla. Ja miten rikkaan pystyivätkään jatkamaan elämäntapaansa. Zhukoveilla on aivan omat juttunsa jopa vallankumouksen aikana. He saavat ruokaa suomalaisilta talonpojilta. Ja kaupungilla he vain kiertävät toisia katuja.

Elämäntavan kuvaukset ovatkin romaanin makeita juttuja. Hauskaa, että hahmoista se, joka vain söi ja söi, sai lopulta pistimen vatsaansa! No tuo kohtaus on irvokas. Siinä kirjailija ei tosiaankaan lukijaansa säästele. Oranen todella arvostaa ruokaa, niin antaumuksellisesti juhlan ja arjen pöydät on kuvattu. Kyllähän elämä jollain piti täyttää, täyttää vaikka ruoalla.

Ihanaa tarinassa on, että se yhdistyy Savonlinnaan ja Kerimäkeen. Sitten on pieni tyttö Siri. Kivaa on, kuinka välillä katsotaan maailmaa pienen tytön silmin. Näkökulma kerronnassa vaihtelee, mutta enimmäkseen silmät ovat Sirin. Ja tarinan alkaa Siristä ja päättyy häneen.

Hienoa on myös se, kuinka Suomen ja Venäjän kohtalot kietoutuvat yhteen. Miljonäärissä väännetään historiaa rautalangasta. Ihmiset on kuvattu elävästi, vaikka he fiktiivisiä ovatkin.

Kuinka toiset siihen aikaan tajusivat, mitä on tulossa ja hankkiutuivat muualle, mutta toiset eivät? Entä millaista oli Suomessa ja Helsingissä talvella 1918? Tuo on asia, joka koskettaisi ketä tahansa suomalaista. Kirjassa kuvataan paljon suomalaisia, mutta ei oikeastaan Suomen silloisia oloja.

Miljonääri on mielenkiintoinen. Viihdyttävä. Sarjan seuraavat kaksi osaa ovat parempia. Kerronta tiivistyy, samoin yhteiskunnallinen ote tiivistyy. Perheelle koettavat vaikeat ajat; he eivät pääse helpolla, vaikka rikkaita ovatkin. Tässä kirjassa Zhukovit pääsevät helpolla. Heillä on ydinperhe. Eikä heillä Suomessakaan ole sen suurempia ongelmia. Kaikille ei tuolloin käynyt yhtä hyvin kuin heille. No, liikemiehet osaavat edes jollain tavalla käsitellä rahaa ja arkea. Aateliset eivät osaa. Emigrantit yrittivät tuohon aikaan pitää yllä eleganssia mahdollisimman pitkään, kun eivät muuta osanneet. Antonina on kyllä niin vieraantunut kaikesta muusta kuohunnasta. Esimerkiksi hänen lastensa syntymistä ei tarinassa paljon puhuta.

Kauheatkin jutut on tässä romaanissa kirjoitettu niin kevyesti, etteivät ne herätä tunnekuohuja. Onko se tarkoituksellista? Kuvaako keveä tyyli perheen elämäntapaa? Tarinassa ei kyllä käsitellä tunnepuolta ollenkaan. Antaako tuollainen vaikutelman, että kaikille kävi hyvin?

Miljonäärissä mies rakastuu silmittömästi. Onko se epätavallista todelliseen aikaansa nähden? Naisen on päästävä suhteellisen hyviin naimisiin. Antoninan elämän leipä on mies. Suhde on kuin kevättuuli. Antonina ja Grigori ovat kuin puita, joilla on juuret. Mutta sitten Grigorista onkin tullut ikävä mies, ihminen joka pelkää vanhenemistaan. Antonina ei kuitenkaan lähde [rakastajansa] Juran matkaan. Hän alkaa miettiä, mitä menettäisi.

Onko näyttelijähahmon kuolema Sirin vika? Ja pieni tyllerö kostaa kärsimyksensä, kun hän kieltäytyy tuntemasta Juraa? Jura on juuri pelastanut perheen, mutta Siri kieltääkin näyttelijän. Ajatteliko hän lyyrisesti vai laskelmoiko? Ehkä Siri haluaa säästää Antoninan ja Grigorin suhteen. Perhe Zhukov ja miljonääri ovat Sirille niin tärkeitä. Miljonääri tulee Sirille isän tilalle.

Valjan ja Sirin tarina on se tavallinen tarina. Heidän suhteensa menisi liian monimutkaiseksi, jos Siri olisi tullut raskaaksi. Hauskaa, miten tomera Siri on. Lopussa hän vielä itkee miljonääriltä anteeksi. Se onkin tosi hyvä juttu, kun Siri lähtee junasta. Tuo kohtaus ja vielä pankkiin meneminenkin ovat tosi hyviä.

Siri itsenäistyy ja oppii tuntemaan oman arvonsa, hän oppii pitämään puolensa. Alussa hän on onnellinen siitä, mitä hän on saanut. Ikäisekseen hän on hoksaavainen.

Miten yhteiskunta muovaa meitä? Tässä on Palladium-sarjan hienoin anti. Sekin on hienoa, miten Siri yrittääkään ajatella lapsen aivoilla. Kehitys kuvataan konkreettisesti: omistava luokka, aateliston suhde yhteiskuntaan… Tarina on läpileikkaus yhteiskunnasta. Näkökulma on silti toisessa kulmassa. Miljonääri on kevyt kuvaus luokkayhteiskunnasta.

Palladiumin seuraavissa osissa sävyt tummenevat, kerronta tummenee. Tässä ensimmäisessä osassa puhutaan Sirin vinkkelistä. Lapsi näkee eri tavalla, ei osaa nähdä pahoja asioita. Myöhemmin yhteiskunta tunkeutuu perheen elämään uudella tavalla, tässä osassa he ovat vielä aika suojassa.

Kohtausten helmiä on myös Antoninan ja Juran suhteen päättyminen. Antonina lähtee miehen perään jopa vallankumoukselliseen Helsinkiin. Siellä hän kuitenkin itkee… Antoninalle rakkaus on todellinen, vallankumous ei mahdu hänen näkemykseensä elämästä.

Raija Orasen Maan aamu -sarjaa kannattaa lukea rinnalla. Se kuvaa Suomea samalla aikakaudella. Sarja on mielenkiintoisempi, suomalaisena siihen on helpompi samastua. Miljonääri ei anna mitään uutta vallankumouksesta.

Ihmeellinen juttu, että Grigori käy tehtaalla. Tarinassa korostetaan koko ajan Grigorin erinomaisuutta veljeensä nähden. Hän käykin konkreettisesti katsomassa, mitä tehtaalla tehdään. Miljonääri näkee vaivaa, toinen veli ei.

Sirin asema on mielenkiintoinen. Hän tekee erilaisia töitä, hän ei ole puhdas palvelija. Juonen kannalta tärkeät henkilöt ja ylempää lokeroa olevat palvelijat pelastetaan. Palvelijoille tarjotaan asemaa huolehtimalla heistä loppuun asti. He ovat melkein perhettä.

Miten Lucialle oikein käy? Hän ei koskaan huomaa mitään, hän on täysin ylirasittunut.

Vilahtava Rasputin on mielenkiintoinen, tai siis Juran esitys Rasputinista on. Tuo on hauska kohta! Hyvä tietää, että hänkin on olemassa. Tarinassa mainitaan paljon todellisia henkilöitä, heidän pitää vain erottaa fiktiivisistä. Paljon mukana on myös fakta-asiaa.

Antoninan juuret ovat Suomessa, äidin puolelta hän on Sirille sukua. Zhukova haluaa kuitenkin tarkoituksella häivyttää taustansa. Hän on oikeastaan monikulttuurinen. Antoninan suku tulee köyhistä oloista.

Kun ihminen elää mielikuvitusmaailmassaan, kun hän tekee pään sisäisestä maailmastaan ulkoisen vastineen, hän voi suggeroida itsensä uskomaan mielensä totena. Antonina tekee itse oman todellisuutensa. Miten kamalaa onkaan, kun hän yrittää olla jotain muuta kuin on.

Ihmisellä on taipumus tehdä kertomuksia omasta elämästään. Mustia kohtia hän vain täyttää itse.

Miten paremman elämän elävä perhe näkee työläisten elämän? Miten työläiset onnellistuvat vallankumouksesta? Parempi väki vain lokeroi ihmisiä. Ovatko Zhukovit oman onnensa seppiä? Miljonääri näyttää, ettemme ole tasa-arvoisista lähtökohdista.

 

Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?

 

Tammikuu 2012 – Coetzee: Häpeäpaalu

J. M. Coetzeen (s.1940) romaani Häpeäpaalu sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Päähenkilö on romanttisen runouden asiantuntija David Lurie, joka on kuitenkin rationalisoitu viestinnän professoriksi tekniseen korkeakouluun. Keski-ikäinen mies tuntee olevansa Eroksen palvelija, itseään ylemmän voiman pauloissa. Hän ihastuu opiskelijaansa – ja menettää seksuaalisesta häirinnästä tuomittuna virkansa. David muuttaa maalle tyttärensä Lucyn luo miettimään elämäänsä ja häpeäänsä. Mutta maaseutu ei ole Etelä-Afrikassa idyllinen pakopaikka, vaan aparteheidin repimä ja katkeroittama karu maa. Sen kokevat raa’asti niin isä kuin tytär. He kuitenkin ottavat väkivallan ja maan muuttuneen tilanteen eri tavoilla. Mistä valkoinen vähemmistö on valmis luopumaan voidakseen jäädä paikoilleen? Häpeäpaalu sai Booker-kirjallisuuspalkinnon, kirjailija itse ansaitsi Nobelin vuonna 2003.

 

Lukijoita romaani ihastuttaa ja inhottaa:

 

Miljöö, jossa kirjailija on kasvanut, on todellakin ankea. Sen ymmärtää, että hän itse on lähtenyt Australiaan heti kun pääsi. Etelä-Afrikka on/on ollut hurja yhteiskunta apartheidin jälkeen.

Romaanissa kaikki henkilöt eivät ole valkoihoisia, mutta kaikista ei myöskään kerrota heidän ”väriään”. Tai se on kerrottu viitteellisesti, korostamatta. Kielelläkään kirjailija ei halua korostaa henkilöiden erityisyyksiä. Apartheidin jälkeen ei tarvitsekaan korostaa ihonväriä. Coetzee vain kertoo: asiat ovat tällaisia ja ihmiset ovat tällaisia. Hän kertoo kansalaisista. Kirjailijalla on huono omatunto siirtomaaihmisten parissa. Hän ikään kuin kantaa veroa koko ajan. Silloin musta/valkoinen on toisarvoista.

Häpeäpaalussa on niin kauheasti asiaa. Täytyykö yhteen kirjaan laittaa nämä kaikki? Rotusorto, miehen ja naisen suhde, isän ja tyttären suhde, ihmisen ja eläimen suhde, oppilaan ja opettajan suhde… Ja uskontokin vielä, kun puhutaan Melanien perheen juutalaisuudesta. Toisaalta taas, Coetzee kirjoittaa niin tiivisti, että kaikki kyllä mahtuvat hyvin samaan kirjaan. Romaania voisi lukea aika montakin kertaa ja keskittyä joka kerralla eri asioihin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: alkuosa ja sitten tyttären tarina. Siitä syntyy ymmärrettävä vastakkainasettelu, kuin syytetyn ja asianomistajan välillä. Nimen suomennos Häpeäpaalu menettää sen kielellisen leikittelyn, joka on alkukielisessä nimessä Dis/grace. Kaikki leikittelyt eivät käänny sujuvasti. Suomeksi ja englanniksi luettuna romaanista saa välillä aivan erilaisen käsityksen.

Tarinassa on jännää se, miten ihmiset ja eläimet vertautuvat ristikkäin.

Häpeäpaalu on täydellisen armoton, veitsenkova. Siinä ei ole mitään suopeaa. Kuvottavaa tekstiä. Aiheet rönsyilevät, yhteisiä nimittäjiä ovat valta ja sorto. On tekstissä armoa. David löytää itsestään puolia, joita ei uskoisi löytyvän. Ylimielinen ihminen pehmenee. Alussa mies ei lainkaan ymmärrä opiskelijatytön asemaa. Hän ei katunut, mutta silti hän muuttuu.  Tarinassa on lauseita, joissa David miettii, mitä hän tekee Melanielle. Hän selkeästi puhuttelee itseään, kuin sivupersoonana, joka katselee itseään ylhäältä.

David pitää seksuaalisuuttaan ongelmana, joka on ratkaistava. Hän puhuu kastraatiosta ratkaisuna. Jos hänellä on seksiä, sen pitää olla täydellisen intohimotonta. Coetzee miehenä tilittää hirveän hyvin miehen elämänasennetta ja sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan naiseen. David kertoo rehellisesti ja raadollisesti miehen pimeästä puolesta. Keski-ikäinen heteromies toteaa itseironisesti olevansa nykymaailmassa ”monster with a mad heart”, vaikka alkujaan kai hänkin on ollut ”Jumalan lapsi”. Hänen edustamalleen vanhan ajan romantiikalle, byronilaisuudelle, ei ole enää tilaa akateemisessa maailmassa eikä elävässä elämässä. Intohimoa on hävettävä, eikä sitä ainakaan saa nimittää ”rikastuttavaksi kokemukseksi”. Seksuaalisuus on vain vallankäytön väline. Intohimoton seksi on itse asiassa pienintä pahaa.

Häpeäpaalu tuntuu kieliposkessa kirjoitetulta. Sitä ihmettelee, mikä on kirjan tyylilaji. Kyyninen satiiri? Satiirille löytyy useitakin kohteita: apartheidin raunioille rakennettu monikulttuurinen Etelä-Afrikka, seksuaalisuus ja sukupuolten tasa-arvo, inhimillisen viestinnän vaikeudet. Esimerkiksi Davidilla alkaa oopperan kirjoittaminen sujua, kun erotiikka vaihtuu komiikkaan. Nuori rakastaja [Byron] on sittenkin päättänyt päivänsä ja keski-ikäinen rakkauden kohde [Teresa] haikailee mennyttä nuoruuttaan… Lukija kyllä ihmettelee, mitä tämä oopperan tekeminen oikein on. Kertooko se Davidin samastumisesta Byroniin? Olennaisinta hänelle vaikuttaa olevan, että pystyy kirjoittamaan tällaista. No, oopperasta tulee lopulta koominen, ei suinkaan romanttinen. Coetzee myös kuvaa, kuinka ylittämättömiä ovat valkoisen ja mustan, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, isän ja tyttären välillä. Kulkukoira on lopulta fiksumpi kuin viestinnän professori: se osaa haistaa toisen aikeet ja ajatukset. Sanoja ei tarvita. Kirjailijan viesti tuntuu olevan, että tarinan voi lukea satiirinakin. Monikulttuurisen demokratian kritiikki saattaa olla Etelä-Afrikassa sen verran poliittisesti epäkorrektia, että monitulkintainen satiiri sopii romaanin tyylilajiksi.

Kirjan voi lukea satiirina yliopistomaailmastakin. Coetzeen kuvaus on kuin Aalto-yliopistosta!

Coetzee ei osoittele sormella, vaan jättää tulkinnoille tilaa. David Lurie voisi olla kirjailijan alter ego tai sitten ei. Voisiko miehen työstämä Byron-ooppera antaa tulkinnan avaimen myös kirjailijan omiin pohdintoihin?

Häpeäpaalu puhuu siitä, mitä uhrauksia valkoisilta vallanpitäjiltä vaaditaan. Lucy esimerkiksi päätyy kolmanneksi naiseksi mustan miehen haaremiin. Disgrace osoittaa suunnattoman toisen ihmisen alistamisen ja mitätöimisen. David on häpeäpaalussa kuin joku nimenomaan olisi hänet siihen naulannut. Raadin eteen astuminen on kuin katumusharjoitus.

Mutta miten David nyt menee Melanien kotiin ja polvistuu äidin ja siskon eteen? Tässä tilanteessa viestintä ei todellakaan toimi. Lopulta David toteaa, että koira on fiksumpi. Koira haistaa ajatukset; sen ei tarvitse viestiä.

Etelä-Afrikan olot ovat aika mahdottomat. Esimerkiksi siinä on hirveä ero, kuka mihinkin kouluun pääsee. Eikä ihmishengellä siellä tosiaankaan ole arvoa. Todellisen elämän kokemus poliisiasemallakin on vähän vastaava kuin kirjassa kuvattu. Vastakohtien erottelu on siellä yhä olemassa. Verikoirat valvovat, etteivät mustat astu tietyille alueille. Oikeastaan samanlaista on muissakin Afrikan maissa… Kun David palaa kotiinsa, hän ottaa täydellisesti putsanneen varkaudenkin luonnollisena asiana. Rikokset ovat maassa luonnollisia; ne ovat vain maallisen hyvän uudelleen jakamista. Historiallista oikeutusta.

Vastenmielistä lukea. Kielestä nauttii hirveästi. Yhtäältä rönsyileminen ärsyttää, toisaalta teksti on hirveän analyyttistä. Häpeäpaalu on tavallaan dokumentti; se esittää asiat asioina.

Kuinka paljon kirjailijassa itsessään on Davidia? Satiirisella asenteella?

Kerronnassa on yksi jännä piirre: aina kun päähenkilö mainitaan, käytetään persoonapronominia ”he” [hän], siis kolmatta persoonaa. Se antaa tarinalle erityisen piirteen; sillä on etäännyttävä vaikutus.

Kuvaus kurinpitolautakunnasta on todella mainio. Lukijaa ottaa päähän, ettei David puolustaudu ollenkaan. Hän suhtautuu oikeudenkäyntiin kuin olisi liberaalissa valtiossa. Mutta totuuskomissiolle tämä ei riitä, hänet haluttiin häpeäpaaluun. Uuden ajan totuuskomissiolla on klassiselle oikeusvaltion ajattelulle vieraita piirteitä. Kuten se, että rikosta on myös julkisesti hävettävä, ei enää riitä se, että valkoinen tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksensa. David haluaa olla suoraselkäinen. Hän tekee väärin, muttei halua ohjausta. Etelä-Afrikassa pääsi/joutui aikoinaan ohjaukseen, jos tunnusti tekonsa, mutta katui. Tapahtuma ei sinänsä ole erikoinen, mutta Davidin reaktio on, että hän on mikä on.

Mustien rikollisuus ei välttämättä ole rikollisuutta ollenkaan. Se voidaan nähdä myös menneiden vääryyksien korjaamisena, maallisen hyvän oikeudenmukaisena jakamisena.

Alussa asioita ajattelee Davidin kannalta. Tarina puhuu vallan väärinkäytöstä, mutta kun kerrotaan professorin näkövinkkelistä, lukijalle tulee jänniä tulkintoja.

Tytär ja isä ovat samasta puusta veistettyjä. Toisaalta he ovat erilaisia. Toinen jättää työnsä ja lähtee, toisen taas jää paikoilleen. Mutta David onkin turhautunut opettamiseen. Erikoista on se, että tavallaan Davidista tulee esille inhimillinen puoli silloin, kun hän on tekemisissä entisen vaimonsa kanssa. Ex-vaimo on tarinassa positiivinen asia.

Onko henkilöiden teoissa kyse itsepäisyydestä vai itserankaisusta? Tätä kautta hyvitän jotain tekoani? Vai onko kyse historiallisesta taakasta?

Onko Lucyn lesbous merkityksellinen asia? Raiskaus on tässä tapauksessa kuin kaksinkertainen. Ja tavallaan lesbous tuo oman lisänsä isän ja tyttären kommunikaatioon.

Ei Häpeäpaalu ole niin armoton. Loppua kohti tarinaan tulee pehmeyttä. Kärsimys jalostaa? Isä ja tytär tekevät keskenään kompromissin. David ymmärtää, ettei tytärtä voi muuttaa, mutta itseään voi. Romaani on hirveän realistinen, tällaista voisi todella tapahtua. Ainoa epäuskottava asia on se, että Lucy on lähdössä Petruksen kolmanneksi vaimoksi. Varsinkin kun yksi hänen raiskaajistaan asuu siellä. Mutta jos hän haluaa jäädä, niin vain on tehtävä. Mikä Lucya sitoo niin paljon maatilaan? Löytääkö hän sieltä juurensa?

Tarinasta ei selviä, mitä henkilöt ajattelevat buurikansan historiallisesta perinnöstä. Vai onko kaikki rivien välissä? Apartheidista? Nelson Mandelasta? Ajatukset tulevat silti koko ajan esille, vaikka niitä ei suoraan kerrotakaan. Asenne on tavallaan itsestään selvä. Kirjoittamatonta lakia?

Etelä-Afrikassa seksuaalirikokset ovat valtavan yleisiä. Miten tuollaisessa yhteiskunnassa oikein eletään? Jokainen elää omien tai annettujen ehtojensa polulla. Miljoonia ihmisiä elää slummeissa, moni käy sieltä töissäkin. Tuossa maailmassa henki ei ole minkään arvoinen, ei valkoisen eikä mustan. On ylipäätään hyvä, että henki säilyy. Maailmaa on hirveän hienosti kuvattu, kun sitä kerrotaan pätkittäin.

Häpeäpaalu on minä-romaaniin verrattavissa siinä mielessä, että David on mukana kaikissa kohtauksissa. Sellaisia kohtauksia tai kuvauksia ei ole, joissa David ei olisi ollut mukana.

Isälle suurin nöyryytys on se, ettei pääse auttamaan. Isän rakkaus tyttäreensä on tarinan hieno piirre.

Kielestä nauttii hirveästi.

 

Syyskuu 2011 – Carpelan: Axel

Bo Carpelanin (1926–2011) romaanissa Axel (1987) nimihenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli ja Jean Sibeliuksen paras ystävä. Jo lapsena Axel ymmärtää oman erikoisen laatunsa: yhtäältä herkkyytensä ja intohimonsa musiikkiin, toisaalta taas kyvyttömyytensä käyttää taiteellisia lahjojaan. Hänen päänsä täyttävät sinfoniat, joita hän ei koskaan saa ulos sävellyksinä. Hän ei edes kykene loihtimaan viulustaan esiin sellaista paloa ja tulkintaa, jotka hän sisimmässään tavoittaa toisten luomista konsertoista. Axelista kasvaa sairaalloinen, vetäytyvä ja uneksuva mies, muiden mielestä hermoheikko kummajainen. Hän on kuitenkin yksi ensimmäisistä, jotka tajuavat Sibeliuksen musikaalisen nerouden ja tämän merkityksen suomalaisuutta ilmentävänä voimana. Kun Axel viimein uskaltaa lähestyä säveltäjää, hapuillen alkavasta kirjeenvaihdosta kehittyy syvällinen ystävyys.

Romaani on väkevä ja monikerroksinen: kaiken tietävää kerrontaa elävöittävät katkelmat Axelin kuvitellusta päiväkirjasta, kuohuva aikakausi ja kulttuurielämä lomittuvat yksinäisen miehen traagiseen kohtaloon. Ennen kaikkea teos kertoo ystävyydestä, unelmista ja kauneuden kaipuusta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta. Axelista Carpelanille myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana.

 

Piiriläisiä Axelin tarina niin ilahduttaa kuin surettaa:

Bo Carpelan oli itse niin kauhean valoisa ja positiivinen persoona, hänestä jäi niin positiivinen mielikuva. Hän oli ihan viime hetkiinsä asti myönteinen. Hänelle lapsuus ja kaikki mitä, hän oli elänyt, oli läsnä tässä ja nyt. Miten hän on voinut kirjoittaa jotain näin surullista? Miten hän on osannut mennä Axelin kaltaisen ressukan nahkoihin? Ja miten hän saattoi mennä kuolemaan?

Axel ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Aluksi urakka vaikuttaa hirveältä, sitä ihmettelee, miten tämän jaksaa lukea. Mutta sitten tarina ottaa valtaansa, niin hienosti se on kirjoitettu. Kertomusta pitää kokea pieni pala kerrallaan, poimia helmiä ja nautiskella niitä. Se kehittyy eteenpäin ja lopulta myös lohduttaa. Siinä on paljon aforismeja ja luonnonkuvausta. Minimalistisia runoja ja lakonisia juttuja. Yksinkertaisia lauseita, joista syntyy hirveän hienoja kuvia. Niin konkreettisia yksityiskohtia. Avaa kirjan mistä kohdasta tahansa, jokaisesta löytyy jotakin

Jos lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Mutta kyllä tästä tarinasta voi mennä moni asia aivan yli…

Sellaista, joka ei ole musiikki-ihminen, harmittaa, ettei tarinasta saa irti kaikkea, mitä siitä voisi saada. Joistakin tekstin osista epämusikaalinen ihminen ei voi ammentaa mitään sisältöä. Esimerkiksi sitä ei ymmärrä, kuinka Axel pystyy lukemaan partituureja. Mutta hauskaa sellainen taito on. Kirjailijan itsensä on täytynyt hallita musiikin alue todella hyvin, että on voinut kirjoittaa tällaista. Lukijan pitäisi tuntea myös Suomen historiaa, merkittäviä tapahtumia on mainittu niin lyhyesti tai viitteellisesti.

Carpelan eläytyy todella hienosti Axelin maailmaan; heittäytyminen on kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Miten paljon tarinassa onkaan uskottavia päiväkirjamerkintöjä… Kirjailija kertoo loistavasti, miten Axel kokee asiat. Ja seuraavassa hetkessä hän heittää Axelin konkreettisesta kokemuksesta sfääreihin.  Päiväkirjamerkinnöissä ei ole mitään juonta – mutta eihän merkinnöissä ole todellisuudessakaan päätä eikä häntää. Ja kun on riittävän paksu kirja, missä pienet jutut toistuvat, syntyy juoni. Hauskaa, että Axel mainitsee aina syntymäpäivät, onhan se tärkeä päivä.

No, olisi Carpelan voinut kirjoittaa vähän lyhkäsemminkin. Hän ilmeisesti kirjoitti romaania pitkän aikaa. 16 vuotta?! Varsinkin kirjan alku voi olla vaikea, Carpelan olisi voinut nopeuttaa sitä. Mutta jos joku kirjoittanut 16 vuotta, kyllähän meidän pitää jaksaa lukea!

Kirjan puolessa välissä vasta tulee Sibelius, kirjailija olisi voinut painottaa miesten ystävyyttä enemmän.

Kun Axel kohtaa Sibeliuksen, hän saa kielen, jolla ilmaista itseään. Axel ei aikaisemmin osannut keskittyä, hän oli hajonnut ja hajanainen. Sibeliuksen myötä hän saa elämälleen kohteen, hän pystyy todella keskittymään. Axel itse kokee voimakkaasti, mutta kaikki jää vain kokemisen asteelle. Lukijana on epätoivoista seurata, kuinka hän yrittää saada kuulemansa ja näkemänsä musiikin ulos.

Kyllähän Axel pitkään miettii ja jahkaa Sibeliukselle kirjoittamista. Silloin kun kirje lähtee, lukija on helpottunut. Puhuuhan Axel Sibeliuksen musiikista jo aikaisemmin.

Toisaalta Axel ei Jannen kohtaamisenkaan jälkeen muutu kokonaan uudeksi ihmiseksi. Hänelle tulee edelleen masennuskausia ja heikotuskohtauksia. Jannen kanssa hän kuitenkin alkaa viimein tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen.

Sibeliuksen persoonan kannalta Axelilla taas on tärkeä tehtävä: Axel on peili, johon Janne pystyy kokeilemaan visioitaan. Axel ymmärtää kaiken. Ja hän vaikuttaa Jannen asioihin muutenkin paljon, hän hoitaa säveltäjän raha-asioita. Axel ja Sibelius ovat poikkeusihmisiä. Heille musiikki on yhteinen kanava. Jos oppii tuntemaan neron, laajentuu itsekin. Axel on omalla tavallaan nero; hänellä on ymmärtämisen ja ystävyyden neroutta. Antaako Sibelius palautetta Axelilla? Tiettävästi Janne todella arvosti ystäväänsä

Miten tavalliset ihmiset kokevat? Yksilö tarvitsee läsnä olevan kuulijan – ja keskinäisten suhteiden kautta syntyy oma minä.

Päiväkirjassa tapahtumat ovat kuviteltuja. Millaisia ovat olleet todelliset tapahtumat, sanat ja ajatukset? Päiväkirjan merkinnät kuitenkin tuntuvat todellisilta, koska tarinaan on niin paljon ladattu faktoja, historiallisia tosiasioita ja kuvauksia. Kerronnassa saa todella kiinni, että eletään kyseisessä ajassa.

Jos aika olisi ollut eri, olisiko Axelia voitu auttaa ja rohkaista? Tarinassa perhe nauraa, isä on ankara, eikä Axel saa minkäänlaista hyväksyntää. Lopulta hän todella alkaa uskoa huonouteensa. Kyllähän sitä alkaa uskoa, jos asiat menevät aina niin kuin ne Axelilla menevät. Mihin lahjakkuus veisi nykyaikana? Tänä päivänä Axel voisi olla kapellimestari. Taiteilijan ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut todella kokea täsmälleen samaa asiaa, mitä hän kuvaa. Jos Axelia olisi lapsuudessa ohjattu, ehkä hänestä olisi tullut jotain. Hänestä olisi voinut tulla lahjakkuus. Mutta miten lahjakkuuteen vaikuttaisivat omat korkeat tavoitteet.

Carpelan kuvailee perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti synkkää surumielisyyttä. Ihmettelen, mitä kirjailija haluaa tällä uppoutumisella sanoa. Mutta lopultahan tarina on valoisa, sillä Sibelius pitää ystäväänsä kasassa tämän viimeiset vuodet. Axelista tulee todellakin toimelias. Alussa hänellä on ajatuksia ja haluja, muttei tahtoa tai voimia.

Todellisella, historiallisella Axelilla oli ilmeisesti jonkinlainen suhde Sibeliuksen perheeseen. Hän taisi käydä heillä usein. Ja kyllähän Axel oikeasti tapasi ihmisiä, ei hän ollut näin yksinäinen. Toisaalta kirjassa on läsnä oma kokemus: Axel tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on kontakteja. Yksinäisyyden kokemus on kauhean vahva, hän elää niin omassa aatelisessa elinpiirissään. Muut oikeastaan ymmärtävät häntä hyvin, mutta mies on itse niin herkkänahkainen, että on tunteen vanki. Hän ei noteeraa kontakteja, oma epäonnistumisen tunne on niin voimakas. Axel tuntee itsensä vieraaksi omassa ajassaan. Hän ei voi samastua yhteiskuntaluokassaan.

Axelin unimaailma on erikoinen. Vaikka hän on uneton, hän näkee silti unia! Unien kuvaukset ovat hirveän hienoja.

Mikä tässä tarinassa on totta, todellisuutta? Mikä on tässä? Vai onko se, mikä vaikuttaa todelta, sitä mikä hajoaa? Muistot ja mielikuvitus sekoittuvat, ne ovat todellisempia kuin todellisuus. Tavallaan on olemassa kokemus ja on olemassa todellisuus. Mutta kokemus onkin se taso, joka tulee todellisemmaksi kuin todellisuus. Tarinassa ikään kuin eletään kokemuksessa koko ajan, siksi sen maailma on niin hajanainen. Axelilla ei ole otetta todelliseen todellisuuteen. Sellaiset kysymykset kuin ”miten hän oikein eli tai elätti itsensä” eivät ole tärkeitä. Hänelle kaikki on sielun kokemusta, sen maisemaa.

Axelin persoona kertoo, että jos ihminen pystyy samastumaan vaikka luontokohteeseen, hän saa voimaa. Silloin hän on oman itsensä ulkopuolella. Axel ei päädy mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa tekstiä annetaan ymmärtää, että Axel ajattelee kirjoittamalla. Miten ihmeessä hän siis on voinut olla voimatta tuoda esiin sitä kaikkea, mitä hän kokee? Päiväkirjassaan Axel pyörittää samoja asioita, jauhaa ja jauhaa niitä. Samat hahmot tulevat aina vain uudelleen esiin. Näin hän kirjoittaa itsensä näkyväksi. Hämmästyttävää, miten hirveän hyvin Carpelan on pystynyt päiväkirjankin merkinnät kuvittelemaan. Uskottavaa! Välillä lukiessa pitää todella ajatella, että merkinnät ovat keksittyjä, eivätkä oikeassa historiallisessa todellisuudessa.

Jännää lukea kahta tasoa yhtä aikaa, sitä kuinka ihminen kokee valtavasti, muttei kuitenkaan pysty tuomaan esille tai ilmentämään kokemaansa. Mutta jotenkin kaikki on vain puettava sanoiksi! Axelilla on kyky kokea syvällisesti, aistimellisesti ja tunteellisesti. Hän palaa lapsuuden tapaan kokea.

Huikeaa on se, että tarinassa on välillä kertojan osuuksia, mutta niissäkin on oikeastaan läsnä Axel, hänen ajatuksensa.

Tarinassa kuolema ja kotiinpaluu limittyvät yhteen. Kuoleman vietti on kuin kaipuuta henkiseen. Miten nämä kaksi joko riitelevät tai yhdistyvät? Axel suhtautuu kuolemaan hyvin tyynesti. Hänen ”todellisesta” kuolemastaan puhutaan vähän. Mutta kuolema kulkee kerronnassa koko ajan mukana, ainakin unissa.

Ja hautajaispuheessa kiteytyy koko Axelin elämän tragedia.

Tämä on se kirja, joka sytytti halun tulla mukaan lukupiiriin. Mutta on teos kyllä aika pala, se vaatii useampaa lukemista. Jos romaania lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Siltikin voi moni asia mennä pään yli… Tuntui ettei jaksa, ettei jaksa – mutta kyllä tarinan pariin silti aina palaa. Lukeminen voi olla taistelua, Axelin rinnalla lukee koko ajan toista kirjaa.

Kirjassa on vahva näkemys taiteesta sinänsä ja taiteilijasta sinänsä. Taiteilijan itsekkyys kuuluu asiaan. Jannen itsekkyys on suorastaan lapsellista. Hän on säilyttänyt puberteettinsa. Ja miehet ovat aina osanneet hoitaa asiansa. Mutta neidit ovat neitoja… Ajan henki tai tapa ajatella tulee sellaisenaan esille; aikaa ja miljöötä kerrotaan sellaisina kuin ne olivat. Elämä oli pirstaleista. Ja vaikkei esimerkiksi Tampereesta kerrota paljon, tulee voimakas tuntu kaupungista.

Sääty-yhteiskuntaakin kuvataan, Axelin näyissä – ja siksi ikään kuin elämyksinä tai tunteen kautta. Köyhyyttä ja porvaristonkin elämää. Kiintoisaa, että Rakel on palvelustyttö, mutta hän on kuitenkin parempi kuin psykiatri. Rakel myös näytetään alusta loppuun vahvana naisena. Hän on ihmisenä itsensä, Rakel, eikä mitään muuta. Hän ei ole syntyperänsä edustaja. Hänen sinänsä alhainen asemansa ei korostu, vaikka Axel on aatelinen. Tarinassa ylipäätään unohtuu, että kerrotaan aatelisesta herrasta… Matkustaminen tosin kuuluu ylempien elämään, ei työläisillä tai palvelijoilla ole varaa liikkua. Axelille myös konsertit ovat itsestään selviä, vaikka hän asuu ja elää nuhjuisesti.

Epilogi on totta, siinä kuvataan todellisia tapahtumia.

Suomennos on todella hieno. Kieli on kaunista ja tekstiin on todella jaksettu paneutua. Suomentajan pitää hallita myös musiikkia. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että lukee käännettyä tarinaa.