Toukokuu 2011 – Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Paloheinän lukupiirin kirjana toukokuussa 2011Robert Louis Stevensonin (1850−1894) klassinen kauhuromaani Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi alun perin vuonna 1886. Tämä pieni suuri tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen itsensä sisällä on sittemmin saanut lukuisia erilaisia tulkintoja – ja nykyään se on jo käsite. Kertomus etenee pitkään herra Uttersonin, tohtori Jekyllin lakimiehen ja ystävän näkökulmasta. Hän ihmettelee miellyttävän tiedemiehen muuttumista ja samaan aikaan tapahtuvia kammottavia tapauksia, jotka liittyvät salaperäiseen, rujoon mieheen. Jekyll tuntuu olevan rikollisen uhri. Vasta kirjan viimeisessä luvussa äänessä onkin tohtori itse. Kunnianhimoinen tiedemies onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy vapauttamaan oman pimeän puolensa. Herra Hyde on alkanut elää Lontoon öisillä kaduilla. Sitten erään kerran Hyde onkin Jekylliä vahvempi…

 

Lukupiiriläisissä romaani herätti paljon kysymyksiä hyvän ja pahan olemuksesta:

 

Kiintoisaa on se, kuinka Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokan elämää, erittäin hyvin toimeentulevaa ja sivistynyttä kaupunkiväestöä. Ehkä kirjailijan tausta näkyy tässä?

Tuohon aikaan arveltiin, että persoonallisuus näkyy ulkonäössä.

Tämä romaani kuvaa suurten murrosten tuloa: Marxin sosiaalisia näkemyksiä ja Freudin alitajunnan löytöjä.  Läsnä ovat moraalinen minä ja ”pahisminä”. Mutta onko tietoisella minällä mahdollisuus hallita pahisminää? Kiintoisaa, kuinka kirjailija ikään kuin ennustaa tulevaa Jekyllin toteamuksella, että hän löysi itsestään vain kaksi puolta, mutta ehkä ihmisestä löydetään joskus useampiakin puolia.

Hyvin mielenkiintoinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Romaani antaa ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat hyvän ja pahan omia. Kyse on samasta ikiaikaisesta kahtiajaosta kuin jin ja jang, susi ja lammas tai musta ja valkoinen.

Mutta mitä ovat ne paheet, joita Jekyll harjoittaa? Esimerkiksi kunnianhimo ja ylimielisyys olivat 1800-luvulla syntejä. Jekyllillä ei ole itsehillintää ja itsekuria. Entä mistä ihmeestä tulee väkivalta? Jekyll/Hyde nauttii väkivallasta; hän ei karmeuksia kostosta tai itsepuolustukseksi. Tarina jättää paljon miettimisen aihetta esimerkiksi siitä, miten nuoret hakkaavat toisiaan ja sivullisia ilman syytä. Yli sata vuotta sitten kirjoitetussa romaanissa on läsnä nykyajan hedonismi ja empatian puute. 1990-luvulla hoettiin, että sääli on sairautta. Kaikki oli silloin – ja taitaa olla yhä – sallittua. Hyde edustaa itsekeskeisyyttä ja tässä hetkessä elämistä. Hän näyttää, että mitä tahansa voi tapahtua, tai mitä tahansa voi tehdä, jos meissä piilevät viettien, vaistojen ja halujen annetaan päästä valloilleen. Hyde on yhteensä Jekyllin luonteen huonot piirteet.  Hän ei kuulu tuon ajan näkemykseen hyvästä ihmisestä. Toisaalta Hyden kautta Jekyll saattoi elää vapaasti. Hyde tavallaan edustaa elinvoimaa?

Onko tässä kirjassa ollut jotain sellaista, joka olisi herättänyt pahennusta aikanaan? Eivätkö ihmiset kauhistuneet? 1800-luvun Englannissa paheita oli ja niiden olemassaolosta tiedettiin, mutta niistä vaiettiin. Pahanteko tai synnillisyys oli silti maan tapa.

Mitä mieltä olette siitä, että hyvä ja paha puoli erotetaan toisistaan? Jekyllin teoria ei toimi, sen osoittaa kirjan loppu. Jekyll kuolee, sillä paha pakottaa tappamaan hänet. Aika lohduton kuva.

Millainen on kontrolli silloin, jos hyvä ja paha todella ovat yhtä aikaa läsnä? Taidetaan mennä mukaan niihin laineisiin, jotka ovat vallalla kulloisessakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Jekyll on oikeastaan yhtä tosi molemmissa olemuksissaan. Jekyll ja Hyde tiedostivat kumpikin toisensa. Jekyll on turhautunut; häntä ottaa päähän se ponnistelu, jota hyvänä oleminen vaatii. Siksi mato hänessä kaivautuu esiin. Tällainen turhauma on yhä meidän ajassamme läsnä; sitä voidaan vieläkin pitää selityksenä.

Ja missä on piste, jossa Jekyllistä tulee Hyde?  Se taitaa riippua ihmisestä, siitä miten hänet on kasvatettu. Hyde on varmasti aivan erilainen eri kulttuureissa ja eri ihmisillä.

Onko olemassa oikeasti pahaa? Jos on oikeasti hyvää, on myös oikeasti hyvää. Tarina kertoo karusti: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja kun tekee ensimmäisen kerran pahaa, pahanteko on sen jälkeen helppoa. Tunteet kovettuvat. Mutta mikä on paha ja missä se on? Onko olemassa jotain ruumiillista pahaa? Onko mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin menemme? No ainakin olemme pitkälti oman kulttuurimme ja/tai yhteiskuntamme tuotteita. Ja niin ihmisillä kuin kulttuureilla/yhteiskunnilla on pimeä puolensa?

Olennaista näiden kysymysten kannalta on se, että Jekyllin kehittämä rohto koostuu suolasta ja nesteestä. Ja se, että muutoksen aikaansaava reaktio syntyy aineen epäpuhtaudesta. Tällä seikalla on oltava jotain symbolista arvoa. Sattumageneraattori? Onko tarinan vitsi nimenomaan siinä, että Jekyll teki tieteellisiä tutkimuksia, mutta onnistuminen oli kiinni sattumasta, epäpuhtaudesta? Onko pahalle altistuminen sattumaa? Tämän voisi ymmärtää niin, että tiedostamaton tai alitajunta on ”epäpuhtautta”.  Alitajuntaa ei tuohon aikaan hyväksytty. Tosin eihän alitajuntaa silloin tunnettukaan sellaisena kuin nykyään…

Kun hyveellistä elämää vaaditaan sääntöjen ja oppien mukaan, ei hyvän tekeminen toimi. Hyvän täytyy lähteä sisältä; silloin halut ja teot toimivat missä tahansa ympäristössä. Toisaalta Jekyll kyllä tiesi, mitä teki Hyde’ina. Hän ei täyttänyt omia tavoitteitaan, hän ei piitannut niinkään yhteiskunnan hyveistä.

Jekyllin ei kuitenkaan tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Hän piti Hyde’ia syyllisenä.

Onko sitten eroteltavissa paha pahat ja satunnaisesti purskahtelevat pahat? Miten paljon pahuutta nykyään selitetäänkään sairaudella? Onko pahuus sairautta? Nykyään Hyde’iin suhtauduttaisiin hoitoa tarvitsevana. Eikö ole tervettä pahaa? Onko olemista todellista hyvää ja pahaa?

Mitä jos Jekyll/Hyde olisi nainen? 1800-luvulla naisilla oli vain yksi pahe. Ja siitähän kertoi Rouva Bovary

Kuvaako Hyden olemus sitä, että ihminen alentuu eläimen tasolle, kun antautuu mielihaluilleen? Nykyään tappaminen on ulkoistettu sotilaille – ja teurastajille.

Mikä oli muiden ihmisten merkitys tarinassa? Tohtori Lanyonissa [tohtori Jekyllin ystävä ja tiedemieskollega] tapahtumat herättävät niin voimakkaita tunteita, ettei hän kestä niitä. Mitä toiset henkilöt oikein edustavat? Lanyon edustaa ehkä yhteiskunnan normeja. Hän (yhteiskunta?) ei kestä toisenlaista todellisuutta, jonka Jekyll näyttää. Herra Utterson taas tekee koko ajan tapahtumia selittävää ja kokoavaa tarinaa.

Välillä kerronnasta tulee humoristista vaikutelmaa.

Aivan loistava kirja. Tarina on loppujen lopuksi ennalta arvattava, mutta silti se sai ajatteluprosessin käyntiin. Tohtori Jekyll ja herra Hyde on yhtä aikaa moderni ja ajaton. Romaani on tosiaan hyvin ajankohtainen, vaikka on yli sata vuotta vanha.

Romaanissa on jotain samaa painostaa tunnelmaa kuin on Sudenmorsiamessa. Hyvän ja pahan asetelma on mielenkiintoinen, mutta en pidä tunnelmasta.

Loppu on niin mielenkiintoinen, ettei sitä oikein ehdi sulattaa. Kirjan alkua pitää lukea uudestaan, kun jää miettimään loppua. Tarinan nostattamia moraalisia ja muita ajatuksia pitää tosiaankin jäädä miettimään. Romaani on siitä hieno, että tarina itsessään on naiivi, mutta silti siitä nousi todella paljon mieleen pohdittavaa. Kaiken kaikkiaan hienosti kirjoitettu; joustavaa tekstiä.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on tosiaankin kestänyt aikaa 150 vuotta!

 

Helmikuu 2011 – Kallas: Sudenmorsian

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja helmikuussa 2011Aino Kallaksen (1878–1956) Sudenmorsian, jonka alaotsikko on ”hiidenmaalainen tarina”, ilmestyi vuonna 1928. Se on kulttiklassikko, balladimainen mestarityö kiellellystä rakkaudesta. Pienoisromaanin sudenmorsian on Aalo, hiidenmaalaisen metsävahti Priidikin nuori ja hurmaava vaimo. Pariskunta on kerran seuraamassa sudenajoa, kun Aalo kuulee susien kutsuvan. Sinä hetkenä syttyy nuorikossa pakottava kaipaus suolle, juosta sutena susien joukossa. Viimein valkeana juhannusyönä hän tottelee verensä paloa ja muuttuu vainotuksi ihmissudeksi. Hän lumoutuu intohimosta ja vapaudesta, mutta yhteisön silmissä hän on Perkeleen riivaama, noiduttu. Samaa teemaa kaiken nielevästä ja siksi tuhoavasta rakkaudesta Kallas varioi kaikissa 1920-luvun teoksissaan. Sudenmorsian onkin yksi kolmesta itsenäisestä tarinasta, jotka yhdessä kulkevat nimellä ”Surmaava Eros”. Sen sisarteoksia ovat intohimoiset, sovinnaisuuksista piittaamattomat Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Nämä tarinansa Kallas on luonut omaperäisellä, arkaaiseksi kutsutulla tyylillään.

 

Piiriläiset vaikuttuvat:

 

Eestin kielen opiskelusta on hyötyä, kun lukee tällaista arkaaista kieltä ja virolaiseen kansantaruun perustuvaa tarinaa. Romaanin kielestä tulee läpi viron kieli, muistumia ja yksittäisiä sanoja. Kielessä kuulostaa kuin konsonantit olisivat pehmeämpiä. Tekstissä on paljon outoja sanoja, niihin ei kuitenkaan välttämättä takerru tai kiinnitä erityistä huomiota.

Aluksi Kallaksen tyyli tuntuu hankalalta, mutta kun kielen rytmistä saa kiinni, pääsee tarinaan mukaan. Erityisesti verbit antavat kielelle sen rytmin. Oikeastaan koko ensimmäinen lukukerta voi tuntua hankalalta, mutta tämä toinen kerta sujuu jo.

Minkä takia Kallas on halunnut kertoa juuri tämän tarinan vuonna 1928? Mikä on sen allegorinen tarkoitus? Voisiko siinä olla kyse naisen ristiriidasta kodin ja elämänuran välillä? Seksistä ja kiihkosta? Romaania voisi tosiaan lukea 1920-luvun naisen emansipaation allegoriana. Mutta miksi emansipaatio on demonisoitu? Miksi se olisi paholaisesta peräisin? Ehkä tarinassa on kyse diplomaatin rouvan valinnasta: perhe ja äitiys vai se kirjallinen harrastus, joka tässä on allegorisesti demonisoitu? Niin kuin ihmissusi tapetaan hopealuodilla, täytyy taiteilijakin surmata lopullisesti.

Tarinassa on makeita parodisia elementtejä. Kirjailija ironisoi raamatullisuutta ja kristillisyyttä. Tarina on kuin kieli poskessa kirjoitettu. Mutta meidän on kuitenkin vaikea sanoa, miten parodinen teos lopulta on. Paljon siitä tosiaan tuntuu parodiaa olevan, mutta toisaalta siinä on tietoisesti haettu vanhahtavaa kieltä.

Hirveän hyvä tarina. Se sopii hyvin oopperaan, libretoksi jo sellaisenaan. Kirja on muuten sovitettu myös yhden naisen monologiksi. Näytelmänäkin kertomus on todella hieno. Monologiksi se sopiikin, ovathan muut henkilöt enemmän tai vähemmän statisteja.

Tarina on tosiaankin vaikuttava. Siinä on monia ulottuvuuksia, sekin kuinka vaikeaa on olla puoliso tai äiti. Se on avoin; sitä voi lukea ja tulkita todella monen suuntaan.

Loppu on kyllä paatoksellinen, siinä annetaan moraalinen ohje kuin lestadiolaisen papin puheessa. Mutta kyllä rivien välistä voi lukea, ettei tällaisessa tilanteessa, ihmissutena Daimonin riivaamana, ole realistista valinnanvapautta. Siksi missään vaiheessa ainakaan kertoja ei moralisoi eikä syyttele. Susi ei kutsu Aaloa houkutellakseen; ulvonta on vääjäämätön käsky. Tarinassa on voimakas ennalta määräämisen ääni: kristitty ei voi mitään, kun demoni vie. Daimoni ja kristinusko kamppailevat ja tuon taistelun päätös on ennalta asetettu.

Mutta jos sävyn ymmärtää ironisena, viesti kääntyy päälaelleen. Kirjailija on tavallaan itse susi lampaiden vaatteissa.

Kerronnassa ei tule lainkaan esille, että Aaloa vihattaisiin ihmisenä, joka muuttuu ihmissudeksi. Pikemminkin vihataan sitä konkreettista pahaa, jonka hän sutena juostessaan aiheuttaa. Yhteisössä tuntuu herättävän vihaa nimenomaan lampaiden menetys, siis omaisuuden menetys. Esimerkiksi kun naiset tulevat saunalle, jonne Aalo on vetäytynyt synnyttämään toista lastaan, he syyttävät juuri lampaiden tappamisesta, eivät noituudesta.

Mutta mitä pahaa ihmissusi todella tekee? Lukija odottaa läpi tarinan, että Aalo joutuisi raatelemaan ihmisiä, mutta näinhän ei käy. Miksi sudet eivät raatele yhtään ihmistä? Tässä tarinassa olisi ainekset paljon suurempaan draamaan. Entä jos Aalo tapaisi miehensä suden muodossa ja susien vieteissä? Hyvällä tahdolla Aalon kaksoiselämä voisi onnistua. Mutta yhteisöllä sen enempää kuin aviomiehellekään ei riitä tahtoa. Yhteisö tuomitsee ihmissuden teot, mutta myös sen, että Aalo lähtee perheensä luota. Oikeastaan tuntuu kuin Aalolle tekisi pahaa tappaa. Mutta tappaminen kuuluu suden luontoon. Aalon hahmossa ja ristiriitaisissa tunteissa paljastuu veren pakottava vimma, mutta myös vapauden autuus. Raatelu nostaa hekuman.

Toinen allegoria romaanissa onkin ihmisen ja luonnon vastakkaisuus. Siinä on panteistista ja luonnonvoimaista teologiaa, joka ei millään sovi kristinuskon pirtaan. Metsän henki edustaa vaihtoehtoista uskonnollisuutta, jossa ihminen hylkää ihmisyytensä ja sulautuu osaksi luontoa. Metsän hengellä ei ole kasvoja.

Tämä paradoksi ja ristiriita läpäisee koko kirjan. Tarinassa on huikean kauniita kuvauksia luontoon sulautumisesta. Mutta samalla lauseessa voidaan pitää Aaloa Metsän hengen omana ja samalla Saatanan saaliina.

Kirjassa on vahva naisnäkökulma. Priidik on kuvattu yhtä heikoksi astiaksi kuin Niskavuoren miehet. Hän on tuuliviiri, yhteisön mielipiteiden varassa. Miksei Priidik tunnusta sudenmorsiamen lasta omakseen? Pelkuruuttaan? Kertomuksessa annetaan vaikutelma, että mies pitää Aalon erästä yöllistä vierailua unena. Haluaako hän torjua sen ajatuksen, että on itsekin antautunut paholaiselle? Ehkä Aalon vierailu onkin kuin Rosemaryn painajainen, arvoitus jonka jokainen lukija joutuu itse ratkaisemaan. Priidikin ja Aalon suhde pistää myös miettimään, kuinka hyvin miehet oikein naisensa tuntevat…

Miehen mielestä hienoin kohtaus kirjassa on se, kun Aalo kerran tulee yöllä kotiin ja haluaa paikata puolisonsa paidan. Herttaista, kuinka Aalo haluaa huolehtia tällaisesta arkipäiväisestä asiasta.

1600-luvulla noituus on ollut hyvä selitys monelle kummalliselle asialle. Kun kirjassa puhutaan noituudesta, siitä puhutaan pahana ja perkeleestä tulevana. Noitia on historiassa poltettu kirkon ulkopuolisina ja kirkkoa vastaan olevina. Itse asiassa (kirkon) historiassa kaikki vähänkin erilaiset on tuomittu. Kuinka kauheaa olisikaan, jos vieläkin noitia vainottaisiin. Mutta kyllä toisinajattelijoita demonisoidaan nykyisinkin. Esimerkiksi kommunisteja on leimattu ikään kuin noidiksi. Ja puheet ”pahan akselista” ja islamilaisten demonisointi ovat omalla tavallaan 1600-luvun noitavainoista saatua retoriikkaa. Vaikka ”noidat” eivät välttämättä pahoja olekaan; kulttuuri tekee noituuden hyväksi tai pahaksi. Noituutta ja taikauskoa ei kuitenkaan mitenkään voi olla kristinuskon rinnalla.

Arthur Millerin näytelmä Tulikoe muistuttaa arkaaisella tyylillään Sudenmorsianta. Se perustuu vanhoihin noitaoikeudenkäynteihin. Mutta näytelmässä kirjailijan sanoma on paljon selkeämpi kuin tässä romaanissa. Aino Kallas jättää viestinsä mystiseksi. Se on verhottu balladimaiseen tyyliin, sen voi käsittää kukin itsekseen. Niin paljon kertomuksesta jää ihmeteltävää, mitä oikein tapahtui.

Diplomaatin puolisona Kallas ei kai voinut kirjoittaa mitä tahansa. Jos ajatellaan, että romaanissa on allegorinen viesti, on ollut turvallisinta pukea se kansanballadin muotoon. Teksti on kuitenkin isänmaallista, eikä siinä suinkaan ole satanistista sanomaa muuten kuin korkeintaan rivien välissä. Seksikin tavallaan tuomitaan.

Mutta mitä ihmettä kirjailija tarkoittaa loppusanoillaan ”Kavahtakaamme siis kaikki noituutta [—] sekä riettaan hengen rienausta [—] kuka tuntisi paholaisen juonet”? Kunnon kristitylle heristetään sormea, mutta samalla annetaan ymmärtää, että paholaisen kutsuessa ei ihminen voi vastustaa, että paholaisessa on valta tehdä mitä lystää. Ja että ihminen voi nauttiakin menosta. Ehkä kirjailija viljelee ironiaa, kun viljelee kristillis-siveellistä paatosta. Tai sitten naisen ja/tai luonnon emansipoitumista ei voi välttää, sanoi miehinen teologia tai yhteisön säännöt mitä tahansa.