Helmikuu 2011 – Kallas: Sudenmorsian

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja helmikuussa 2011Aino Kallaksen (1878–1956) Sudenmorsian, jonka alaotsikko on ”hiidenmaalainen tarina”, ilmestyi vuonna 1928. Se on kulttiklassikko, balladimainen mestarityö kiellellystä rakkaudesta. Pienoisromaanin sudenmorsian on Aalo, hiidenmaalaisen metsävahti Priidikin nuori ja hurmaava vaimo. Pariskunta on kerran seuraamassa sudenajoa, kun Aalo kuulee susien kutsuvan. Sinä hetkenä syttyy nuorikossa pakottava kaipaus suolle, juosta sutena susien joukossa. Viimein valkeana juhannusyönä hän tottelee verensä paloa ja muuttuu vainotuksi ihmissudeksi. Hän lumoutuu intohimosta ja vapaudesta, mutta yhteisön silmissä hän on Perkeleen riivaama, noiduttu. Samaa teemaa kaiken nielevästä ja siksi tuhoavasta rakkaudesta Kallas varioi kaikissa 1920-luvun teoksissaan. Sudenmorsian onkin yksi kolmesta itsenäisestä tarinasta, jotka yhdessä kulkevat nimellä ”Surmaava Eros”. Sen sisarteoksia ovat intohimoiset, sovinnaisuuksista piittaamattomat Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Nämä tarinansa Kallas on luonut omaperäisellä, arkaaiseksi kutsutulla tyylillään.

 

Piiriläiset vaikuttuvat:

 

Eestin kielen opiskelusta on hyötyä, kun lukee tällaista arkaaista kieltä ja virolaiseen kansantaruun perustuvaa tarinaa. Romaanin kielestä tulee läpi viron kieli, muistumia ja yksittäisiä sanoja. Kielessä kuulostaa kuin konsonantit olisivat pehmeämpiä. Tekstissä on paljon outoja sanoja, niihin ei kuitenkaan välttämättä takerru tai kiinnitä erityistä huomiota.

Aluksi Kallaksen tyyli tuntuu hankalalta, mutta kun kielen rytmistä saa kiinni, pääsee tarinaan mukaan. Erityisesti verbit antavat kielelle sen rytmin. Oikeastaan koko ensimmäinen lukukerta voi tuntua hankalalta, mutta tämä toinen kerta sujuu jo.

Minkä takia Kallas on halunnut kertoa juuri tämän tarinan vuonna 1928? Mikä on sen allegorinen tarkoitus? Voisiko siinä olla kyse naisen ristiriidasta kodin ja elämänuran välillä? Seksistä ja kiihkosta? Romaania voisi tosiaan lukea 1920-luvun naisen emansipaation allegoriana. Mutta miksi emansipaatio on demonisoitu? Miksi se olisi paholaisesta peräisin? Ehkä tarinassa on kyse diplomaatin rouvan valinnasta: perhe ja äitiys vai se kirjallinen harrastus, joka tässä on allegorisesti demonisoitu? Niin kuin ihmissusi tapetaan hopealuodilla, täytyy taiteilijakin surmata lopullisesti.

Tarinassa on makeita parodisia elementtejä. Kirjailija ironisoi raamatullisuutta ja kristillisyyttä. Tarina on kuin kieli poskessa kirjoitettu. Mutta meidän on kuitenkin vaikea sanoa, miten parodinen teos lopulta on. Paljon siitä tosiaan tuntuu parodiaa olevan, mutta toisaalta siinä on tietoisesti haettu vanhahtavaa kieltä.

Hirveän hyvä tarina. Se sopii hyvin oopperaan, libretoksi jo sellaisenaan. Kirja on muuten sovitettu myös yhden naisen monologiksi. Näytelmänäkin kertomus on todella hieno. Monologiksi se sopiikin, ovathan muut henkilöt enemmän tai vähemmän statisteja.

Tarina on tosiaankin vaikuttava. Siinä on monia ulottuvuuksia, sekin kuinka vaikeaa on olla puoliso tai äiti. Se on avoin; sitä voi lukea ja tulkita todella monen suuntaan.

Loppu on kyllä paatoksellinen, siinä annetaan moraalinen ohje kuin lestadiolaisen papin puheessa. Mutta kyllä rivien välistä voi lukea, ettei tällaisessa tilanteessa, ihmissutena Daimonin riivaamana, ole realistista valinnanvapautta. Siksi missään vaiheessa ainakaan kertoja ei moralisoi eikä syyttele. Susi ei kutsu Aaloa houkutellakseen; ulvonta on vääjäämätön käsky. Tarinassa on voimakas ennalta määräämisen ääni: kristitty ei voi mitään, kun demoni vie. Daimoni ja kristinusko kamppailevat ja tuon taistelun päätös on ennalta asetettu.

Mutta jos sävyn ymmärtää ironisena, viesti kääntyy päälaelleen. Kirjailija on tavallaan itse susi lampaiden vaatteissa.

Kerronnassa ei tule lainkaan esille, että Aaloa vihattaisiin ihmisenä, joka muuttuu ihmissudeksi. Pikemminkin vihataan sitä konkreettista pahaa, jonka hän sutena juostessaan aiheuttaa. Yhteisössä tuntuu herättävän vihaa nimenomaan lampaiden menetys, siis omaisuuden menetys. Esimerkiksi kun naiset tulevat saunalle, jonne Aalo on vetäytynyt synnyttämään toista lastaan, he syyttävät juuri lampaiden tappamisesta, eivät noituudesta.

Mutta mitä pahaa ihmissusi todella tekee? Lukija odottaa läpi tarinan, että Aalo joutuisi raatelemaan ihmisiä, mutta näinhän ei käy. Miksi sudet eivät raatele yhtään ihmistä? Tässä tarinassa olisi ainekset paljon suurempaan draamaan. Entä jos Aalo tapaisi miehensä suden muodossa ja susien vieteissä? Hyvällä tahdolla Aalon kaksoiselämä voisi onnistua. Mutta yhteisöllä sen enempää kuin aviomiehellekään ei riitä tahtoa. Yhteisö tuomitsee ihmissuden teot, mutta myös sen, että Aalo lähtee perheensä luota. Oikeastaan tuntuu kuin Aalolle tekisi pahaa tappaa. Mutta tappaminen kuuluu suden luontoon. Aalon hahmossa ja ristiriitaisissa tunteissa paljastuu veren pakottava vimma, mutta myös vapauden autuus. Raatelu nostaa hekuman.

Toinen allegoria romaanissa onkin ihmisen ja luonnon vastakkaisuus. Siinä on panteistista ja luonnonvoimaista teologiaa, joka ei millään sovi kristinuskon pirtaan. Metsän henki edustaa vaihtoehtoista uskonnollisuutta, jossa ihminen hylkää ihmisyytensä ja sulautuu osaksi luontoa. Metsän hengellä ei ole kasvoja.

Tämä paradoksi ja ristiriita läpäisee koko kirjan. Tarinassa on huikean kauniita kuvauksia luontoon sulautumisesta. Mutta samalla lauseessa voidaan pitää Aaloa Metsän hengen omana ja samalla Saatanan saaliina.

Kirjassa on vahva naisnäkökulma. Priidik on kuvattu yhtä heikoksi astiaksi kuin Niskavuoren miehet. Hän on tuuliviiri, yhteisön mielipiteiden varassa. Miksei Priidik tunnusta sudenmorsiamen lasta omakseen? Pelkuruuttaan? Kertomuksessa annetaan vaikutelma, että mies pitää Aalon erästä yöllistä vierailua unena. Haluaako hän torjua sen ajatuksen, että on itsekin antautunut paholaiselle? Ehkä Aalon vierailu onkin kuin Rosemaryn painajainen, arvoitus jonka jokainen lukija joutuu itse ratkaisemaan. Priidikin ja Aalon suhde pistää myös miettimään, kuinka hyvin miehet oikein naisensa tuntevat…

Miehen mielestä hienoin kohtaus kirjassa on se, kun Aalo kerran tulee yöllä kotiin ja haluaa paikata puolisonsa paidan. Herttaista, kuinka Aalo haluaa huolehtia tällaisesta arkipäiväisestä asiasta.

1600-luvulla noituus on ollut hyvä selitys monelle kummalliselle asialle. Kun kirjassa puhutaan noituudesta, siitä puhutaan pahana ja perkeleestä tulevana. Noitia on historiassa poltettu kirkon ulkopuolisina ja kirkkoa vastaan olevina. Itse asiassa (kirkon) historiassa kaikki vähänkin erilaiset on tuomittu. Kuinka kauheaa olisikaan, jos vieläkin noitia vainottaisiin. Mutta kyllä toisinajattelijoita demonisoidaan nykyisinkin. Esimerkiksi kommunisteja on leimattu ikään kuin noidiksi. Ja puheet ”pahan akselista” ja islamilaisten demonisointi ovat omalla tavallaan 1600-luvun noitavainoista saatua retoriikkaa. Vaikka ”noidat” eivät välttämättä pahoja olekaan; kulttuuri tekee noituuden hyväksi tai pahaksi. Noituutta ja taikauskoa ei kuitenkaan mitenkään voi olla kristinuskon rinnalla.

Arthur Millerin näytelmä Tulikoe muistuttaa arkaaisella tyylillään Sudenmorsianta. Se perustuu vanhoihin noitaoikeudenkäynteihin. Mutta näytelmässä kirjailijan sanoma on paljon selkeämpi kuin tässä romaanissa. Aino Kallas jättää viestinsä mystiseksi. Se on verhottu balladimaiseen tyyliin, sen voi käsittää kukin itsekseen. Niin paljon kertomuksesta jää ihmeteltävää, mitä oikein tapahtui.

Diplomaatin puolisona Kallas ei kai voinut kirjoittaa mitä tahansa. Jos ajatellaan, että romaanissa on allegorinen viesti, on ollut turvallisinta pukea se kansanballadin muotoon. Teksti on kuitenkin isänmaallista, eikä siinä suinkaan ole satanistista sanomaa muuten kuin korkeintaan rivien välissä. Seksikin tavallaan tuomitaan.

Mutta mitä ihmettä kirjailija tarkoittaa loppusanoillaan ”Kavahtakaamme siis kaikki noituutta [—] sekä riettaan hengen rienausta [—] kuka tuntisi paholaisen juonet”? Kunnon kristitylle heristetään sormea, mutta samalla annetaan ymmärtää, että paholaisen kutsuessa ei ihminen voi vastustaa, että paholaisessa on valta tehdä mitä lystää. Ja että ihminen voi nauttiakin menosta. Ehkä kirjailija viljelee ironiaa, kun viljelee kristillis-siveellistä paatosta. Tai sitten naisen ja/tai luonnon emansipoitumista ei voi välttää, sanoi miehinen teologia tai yhteisön säännöt mitä tahansa.

 

Tammikuu 2011 – Flaubert: Rouva Bovary

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja tammikuussa 2011Gustave Flaubert (1821−1880) oli realisti, jonka kirjallinen tyyli perustui todellisuuden viileään havainnointiin. Hän kaihtoi romantisointia ja kaikkia kannanottoja. Vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary on hänen pääteoksensa ja yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Romaanin nimihenkilö Emma Bovary on nuori ja hurmaava maalaislääkärin vaimo, joka turhautuu yksitoikkoiseen elämäänsä pienessä yhteisössä ja mitättömänä pitämäänsä mieheensä. Hän etsii onnea ja romantiikkaa kirjoista, muodista, sisustamisesta ja lopulta rakastajista. Emman haaveita täydemmästä ja oikeammasta elämästä ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista. Ja hän haluaa sellaista rakkautta, jota kuvataan kirjoissa ja teatterissa. Rakkautta, jossa intohimo säilyy kiihkeänä ja rakastettu näyttäytyy aina yhtä uutena ja viehättävänä. Halut ja haaveet johtavat traagiseen tunteiden kierteeseen. Emman mukaan onkin  nimetty ’bovarismi’, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta.

 

Piiriläisille rouva Bovaryn tarina avautuu näin:

 

Yleisvaikutelma romaanista on puuduttavan tylsä ja teennäinen, varsinkin jos pitää vertailukohtina Anna Kareninaa ja Jane Austenia. Mutta ei tässä kuitenkaan luettu henkilöiden suhteita pelkästään silmistä ja katseista. Sellainen kerronta on kaikkein puuduttavinta lukemista. Tässä sentään päästiin jo asiaan rakkaudessa.

Ensi alkuun ajattelee, miten tämän oikein jaksaa lukea, mutta sitten romaani imaisee täysin mukaansa. Kertomuksessa on tosiaan vaikea päästä alkuun. Se pitää lukea ensin puoleen väliin ja vasta sitten tarina alkaa.

Aiheensa perusteella teos on klassikko, se on niin yleismaailmallinen. Tämän romaanin kautta on kiintoisaa tarkastella, kuinka asiat nähdään eri aikakausina. Aihe tuntuu niin nykyaikaiselta, että on unohtaa vanhan ajan kuvaukset. Esimerkiksi maaseudun ja pikkukaupunkien ammatinharjoittajat ovat vähän erilaisia kuin romaanissa, mutta perusajatukset ovat silti samoja. Tosin apteekkarin rooli kampurajalan leikkauksessa on arveluttava. Silti sekin tuo mieleen nykyajan lääketieteelliset kyseenalaisuudet, kuten kolesterolilääkkeet.

Kerronta on todella objektiivista. Kertoja ei osoittele eikä tuomitse Emmaa tai muitakaan henkilöitä, hän kertoo vain. Tarinassa kaikki huijaavat tasapuolisesti kaikkia. Jonkinlainen vaikutelma tulee kuitenkin siitä, että kertoja haluaa osoittaa katolisen kirkon tekopyhyyden.

Kertoja tuntuu kuitenkin halveksivan maalaisia. Silti maisemakuvaukset ovat valtavan hienoja. Ne luovat todella elävän kuvan maisemasta. Kuvauksia pystyy makustelemaan. Kirjassa ihastuukin erityisesti tyyliin, siihen miten tarinaa kirjoitetaan. Tosin välillä tulee tunne, että ”miten tämäkin nyt tähän kuuluu”. Onko pakko kirjoittaa näin yksityiskohtaisesti?

Romaanin alku on hieno. Ensin kertojana on ”me”, mutta sitten teksti etääntyy.

Tarinassa häiritsee se vääjäämätön tuho, johon Emman turhamaisuus johtaa. Tässä tietää jo alusta alkaen, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta kirjassa pohjustetaan ovelalla tavalla, mitä tulee tapahtumaan.

Naisen asemaan tässä kiinnittää huomiota, siihen miten erilainen se 1800-luvulla olikaan. Nainen oli täysin riippuvainen miehistä. Markiisit ja muut vallastaan tietoiset miehet vain leikkivät naisilla. He ottivat rakastettuja, koska saivat heitä. Naiset/rouvat eivät tehneet – eivätkä saaneetkaan tehdä – siihen aikaan mitään. Heillä oli aikaa lukea.

Omana aikanaan todellinen Emma olisi ollut varmasti poikkeus. Romaanissa nainen uskaltaa tehdä jotain sellaista kuin tekee. Hän on hyvin aktiivinen – ja itse asiassa ”poimii” Charlesin itselleen ja aviomiehekseen. Hänellä on omaisuuttakin. Poikkeusyksilöstä täytyykin kirjoittaa, että edes fiktiivinen henkilö pystyy tekemään näin.

Äitien rooli tuntuu olevan tärkeä perheessä ja koko tarinassa. Emma itse on tosin vain puolittain kiinnostunut tyttärestään. Hän suhtautuu vanhemmuuteen asenteella ”onhan se kiva tietää, millaista on olla äiti”. Ja kuvauksena Emman käynti imettäjällä tytärtään katsomassa on oikeastaan aika kamalakin. Mutta epärealistiselta vaikuttaa se, että Emmalle syntyi vain yksi lapsi, kaikista rakkaussuhteista huolimatta.

Lukiessa herää myös kysymys ihmisarvosta, siitä miten toisia ihmisiä kohdellaan. Rodolphe esimerkiksi aloittaa suhteen Emman kanssa laskelmoivasti. Hän ei ota huomioon Emmaa ihmisenä, vaan miettii omia tekojaan ja Emman reaktioita. Léon taas on toisenlainen. Heidän suhteessaan Emma on määräävä tekijä. Léon onkin oikeastaan Emman rakastajatar.

Emma näyttää, että naisen intohimot voivat syttyä naisesta itsestään, eivät miehestä. Nainen voi valita, ei pelkästään mies.

Erikoista, että kirjan on kirjoittanut mies. Flaubert on todella mennyt naisen nahkoihin, hän on tavoittanut sensuaalisuuden ja rakastetuksi tulemisen tarpeet. Kirjailija ymmärtää hyvin Emman ajatuksia. Miesten sisälle tässä kirjassa ei mennä yhtä intensiivisesti. He jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi Charles-parka. Hän on hyvä mies, joskaan ei kovin älykäs. Hänet kuvataan saamattomana ja kunnianhimottomana. Charles on itse asiassa kuvattu niin yksinkertaisesti, että lukija ihmettelee, kuinka tuon miehen ja Emman rakkaus on mahdollinen. Onko tuollainen sokeus todella mahdollinen?

Emmassa on monta puolta. Hän ei ole käynyt kouluja, mutta on kuitenkin hyvin älykäs. Muuten hän ei olisi voinut pyörittää dramaattista elämäänsä ja kaikkia tapahtumia niin kauan kuin teki. Toisaalta hän on hyvin naiivi. Häneltä tuntuu sittenkin rahkeet loppuvan kesken.

Mutta miksei Emma oikein ole tyytyväinen siihen maalaiselämään? Tällä naisella on kyltymätön halu hankkia kaikkea, mutta mikään ei riitä. Hän yrittää lievittää elämän mitättömyyttä tavaralla ja tunteilla.

Emma on uskottava. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon.

Kummallista, että Emma valitsee niin kivuliaan tavan kuolla. Mutta se onkin impulsiivinen teko ja sellaisena kuolema kuuluu tähän tarinaan. Kuolema on suorastaan oopperamainen, kuvauksena se on itse asiassa aika kamala. Kerronnassa Emman loppua tarkkaillaan kaukaa, ikään kuin pöydän ympärillä katsottaisiin, mitä tapahtuu. Kuoleman uskottavuutta häiritsee se, että Emma syö arsenikkia sillä tavalla kuin syö. Yleensä arsenikkia nautitaan liuotettuna. Miten vaikeaa ainetta olisi nielläkin?! Joten miten Emma oikein onnistuu syömään sitä?

Miksi Emma sitten haluaa kuolla? Hän haluaa satuttaa muita? Hän haluaa levittää pahaa oloa muille? Emman elämän ikään kuin läpäisee kummallinen leimaus. Totuus avautuu kuin kuilu hänen eteensä. Hän näkee viimeisen näkynsä tai haaveensa: tähän tämä nyt loppuu. Toisaalta on outoa, että Emma on suorastaan riemuissaan siitä, että nyt hän voi kuolla.

Emma kyllä pystyi pitkälle selviytymään hankalista tilanteista, joihin haaveet ja intohimot olivat hänet ajaneet. Kuolema tuntuukin temppujen tempulta, oikkujen oikulta oikuttelevan ihmisen repertuaarissa. Ikään kuin hän vain katsoisi, että miltäs tuntuisi kuolla.  Mutta olisiko Emma sittenkään voinut vielä keksiä jonkin tempun, jolla hän olisi selvinnyt? Huutokauppa oli tulossa, eikä hänellä ollut ketään eikä mitään muuta tarjolla.

Emma kuitenkin elää jonkinlaisessa valheellisessa maailmassa. Hän ei halunnut elää todellisuudessa – eikä hänen elämässään siksi kerta kaikkiaan voinut olla tällaista taloudellista ja henkistä ahdinkoa. Ja Emma on niin intensiivinen persoona, että vaikeuksien kaaduttua päälle hän romahti sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerrontaa läpäisevä satiiri tekee romaanista hyvin tragikoomisen. Erikoista, kuinka kaksi tilannetta pilkotaan osiinsa ja liitetään toisiinsa. Niin kuin maatalousnäyttelyä kuvaavassa jaksossa rinnastetaan satiirisesti toisiinsa kaksi keskustelua: Rodolphen yritykset vietellä Emmaa ja palkintojen jako parhaille sikojen ja pässien kasvattajille. Tuo kohtaus on kerrassaan mainio! Romaani pullistelee hulluja yksityiskohtia, sellaista pimahtaneisuutta vakavissa tilanteissa. Emman hautajaiset ovat koko kirjan kummallisuuksien kavalkadin kummallisin huipentuma. Tosin on nurinkurista, että tarina on pitkälti ollut ”liirum laarumia” ja sitten loppu on kirjoitettu kuin ranskalaisilla viivoilla tehdyillä huomioilla, kuin ”tämä nyt sitten loppuu tähän”.