Maaliskuu 2013 – McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva (Otava, 2010) -Vieraan turva on Ian McEwanin varhaista tuotantoa. Alkuteos (The comfort of strangers) ilmestyi jo vuonna 1981. Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran tuosta pari vuotta myöhemmin. Romaani vie mukanaan Venetsian kujille – ja ihmismielen pimeyteen, kun kaksi pariskuntaa kohtaa toisensa. Aikuisiällä toisensa löytäneiden Colinin ja Maryn suhteessa kaikki on jo liiankin tuttua ja turvallista. Venetsiasta he etsivät liittoonsa uutta ja virkistävä. Suorittaessaan turistin velvollisuuksia pariskunta törmää machomaiseen muukalaiseen, joka kutsuu heidät kotiinsa. Robertin vaimo Caroline on merkillisen sairaalloinen, mutta onnellinen… Parin käytöksessä on ensivierailulta alkaen jotain outoa, silti heistä tulee välttämättömiä. Sillä heidän kauttaan Colin ja Mary tuntuvat saaneen intohimon takaisin.

Nyt tarina kammottaa:

Onhan tämä – erilainen.

Kirjan nimi on moniselitteinen. Nimenomaan kirjan alkuperäinen nimi on moniselitteinen. Viittaako muukalaisten ’comfort’ heidän itselleen ottamaansa vai vieraille antamaansa? Molempia? Suomalainen nimi ei taas tunnu onnistuneelta. Mistä tämä ’turva’ on tullut? Sen pitäisi pikemminkin olla ’turma’. Alussa on motto: ”Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien tutun turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet – ilma, uni, unet, meri, taivas – kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme. (Cesare Pavese)” Ihmisen turva on hänessä itsessään? Tuohon nähden kirjan motto on erikoinen.

Sen voi kyllä ymmärtää, että kirjailija McEwan on saanut lempinimen MacAbre.

Kun matkustaa, on tunne kuin sielu tulisi muutaman päivän perässä. Jotenkin tähän tarinaan pystyy siis samastumaan.

Vieraan turvan päällimmäinen opetus on se, että ”onnellisen loman juju on siinä, että sen ansiosta haluaa lähteä takaisin kotiin”. Lomailu oudoissa oloissa on usein yhtä helvettiä, jota sitten pyritään vähättelemään lohduttautumalla sillä, että ”nythän ollaan lomalla”.

Colin ja Mary ovat pitkästyneitä. He jankkaavat: nyt pitää kärsiä, nythän ollaan lomalla. Heitä pitkästyttää alusta lähtien, koko loma on piinaa. Kuin vankilaa, ankeaa ja kaavamaista. He ovat toisilleen ennalta arvattavia.

Kirjan loppu on niin uskomaton ja outo, että tarinan täytyy olla vertauskuvallinen.

Koko romaani on uskottomuuksia ja epäuskottavuuksia täynnä. Pahin on se, miksi ihmeessä Colin ja Mary menevät takaisin Robertin luokse. Kirjailija ei anna mitään vihiä siitä, mikä sai Colinin ja Maryn palaamaan taloon. Onko tällainen totaalinen epäuskottavuus ehkä tarkoituksellista? Haluaako kirjailija jättää tahallaan selittämättä? Ihmisen käytöksen irrationaalisuuden korostamiseksi?

Tapahtuuko parisuhteessa yllättävä muutos? Kuten jotain sellaista, että ’hei, meillähän menee ihan hyvin’. Vertailu Robertiin ja Carolineen on lääkettä heidän omalle parisuhteelleen. Ja he todella menevät hakemaan sitä lääkettä. Entä jos Colin ja Mary haluavat auttaa Carolinea? Onko mahdotonta ajatella noin? Robert ja Caroline ovat manipulatiivisia ja siksi he onnistuvat saamaan toiset.

Baarissa Colin ja Mary kokevat turistin onnen hetkiä, elämyksiä. Hehän näkevät natiivien tapaa viettää aikaa. Ehkä sekin vaikuttaa.

Ehkä pariskunta ajattelee kysyvänsä, miten asiat oikein ovat. Mary haluaa selvittää, mitä Caroline tarkoittaa sanoessaan olevansa vanki. Ei tuossa ole mitään empaattista.

Eroottisen intohimoon sisältyy kaikenlaisia fantasioita.

Vieraan turvassa on hirveän hyvä kuvaus persoonallisuushäiriöisestä pariskunnasta. Tuollaiset ovat hyvin koukuttavia, he saavat ihmiset kiinnostumaan itsestään. Robert ja myös Caroline avaavat tavattomasti omaa historiaansa. Avomielisyys voi olla kiehtovaa ja koukuttavaa. Robertin tarina on klassinen kuvaus siitä, miten narsistinen persoonallisuushäiriö syntyy.  Isä nöyryytti siskoja ja poikaa… Koko ajan taustalla on ajatus siitä, että miehet hallitsevat ja naiset ovat alistettavia. Poikaa yritettiin kasvattaa määrääväksi mieheksi.

Robertin sadistiset perversiot voisivat johtua myös lapsettomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Eivät vain varhaisista oudoista ja naisvihamielisistä kasvatusmenetelmistä. Sadismi on turhautuneisuuden purkamista? Vieraan turvasta tulee mieleen Kuka pelkää Virginia Woolfia, siinähän lapsettomuus on suuri tragedia. Toisin kuin Robert ja Caroline, George ja Martha kuitenkin harjoittavat väkivaltaa toisiaan (ja vieraitaan) kohtaan ainoastaan verbaalisella tasolla.

Mutta: kaiken ymmärtäminen on kaiken hyväksymistä.

Vieraan turva on erittäin vaikea kirja, siinä on erittäin vaikea aihe. Toisaalta se on kuitenkin hyvin koukuttava. Sen haluaa lukea loppuun, vaikka onkin vastenmielinen. Koko ajan ilmassa on kavaluutta ja lukija on utelias sen suhteen, mitä on tapahtumassa. Mikä voi olla pahempaa kuin tappaa toinen toisen puolesta – ja se toinen joutuu katselemaan…

Lopussa Mary on turtana ja se on uskottavaa.

Tämmöistä ei voi tapahtua, kaikenlaista voi tapahtua. Niinhän poliisitkin antavat lopussa ymmärtää. Tavallaan Marykin on osallinen, hän nauttii toisten sytyttämästä murhapoltosta. Maryyn suhtaudutaan silloin vielä eri tavalla.

Ei tähän oikein jaksa syventyä. Ilmeisesti tämän oli lukenut aikaisemmin, mutta unohtanut. Mitään jälkeä ei ollut jäänyt. Tarina on niin vastenmielinen, että sen on sulkenut pois. Ei halunnut jättää mitään jälkeä.

McEwanilla kaikkien kirjojen aiheet ovat rankkoja, todella rankkoja, vastenmielisiä. Olisi meidän pitänyt ottaa toinen kirja, Ikuinen rakkaus. McEwan on mielenkiintoinen kirjailija. Hän siis kirjoittaa ääri-ilmiöistä?

Kun uudestaan selailee, kiinnittää huomiota enemmän merkkeihin ja vihjeisiin tapahtumista. Selaileminen antaa lopulta aika paljon.

Parasta Vieraan turvassa on parisuhteen viestinnän kuvaileminen, se on hienovaraista ja taitavaa ja oivaltavaa. Murhatarinaa ei tarvittaisi ollenkaan. Tarinassa lomittuvat psykologinen parisuhdedraama ja sadistinen murhatarina, mutta nämä ei kuitenkaan tunnu kohtaavan toisiaan.

Varoituksia tulevasta tulee: jo silloin, kun Robert tarttuu Marya ranteesta kadulla tai viimeistään silloin, kun Robert lyö Colinia vatsaan.

Minkä takia Robert Colinin lopulta tappaa? Homoeroottista sadistista kiinnostusta? Colin suututtaa toisen miehen, kun hän vähättelee tämän machofilosofiaa. Jo aikaisemmin Robert lyö Colinia, koska tämä on sanonut jotain vähättelevää. Vai pitääkö hän Colinia liian pehmoisena ja naismaisena? Robert päättää näyttää nynnylle patriarkaalisuutta? Haluaako hän manifestoida ihailemansa patriarkaatin valtaa ja voimaa?Robertin vinkkelistä Colinin ja Maryn suhde on ärsyttävän mahdoton ymmärtää – ja heidän mielipiteensä ärsyttävät.

Kirjan poliittinen teema sivuaa sukupuoliroolien ikuisia ristiriitoja. Kun Colin ja Mary omassa parisuhteessaan sulautuvat yhdeksi, Robert taas machoilee ja Caroline alistuu, eikä kumpikaan tunnu muuta kaipaavan.

Robert ja Caroline ovat täysin pahoja ihmisiä. Mies on seurannut pariskuntaa jo silloin, kun nämä tulivat Venetsiaan. He vain valitsevat Colinin, kauniin miehen, sopivan kauniin. Onko jo alkuperäinen suunnitelma tappaa kaunis mies?

Robertin lapsuudenkuvaus riittää kyllä selittämään tapahtumat. Paha on meissä kaikissa ja tässä se on jalostunut tällaiseksi, näistä syistä on käynyt näin. Kaikissa McEwanin kirjoissa, mitä on lukenut, paha on hirveän vahvasti edustettuna. Muut ovat tosin Lontoon kuvauksia. Minkä ihmeen takia noin on?

Vieraan turvan henkilöt eivät kuitenkaan itse pohdi eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi Colin ja Mary käyvät arkisia ja käytännön tasolla liikkuvia keskusteluja.

Aika piinaava on tämä kirja.

Loppu vaikuttaa enemmän teloitukselta kuin orgialta. Onneksi Robert ja Caroline eivät sentään paloittele Colinia! Poliisit vain lopussa toteavat, että tällaista tapahtuu… Sellainen olo tulee, että Robert on sarjamurhaaja. Murha on suunniteltu. Robert ja Caroline kertovat lähtevänsä Kanadaan. Mutta huom! he kertovat vaikka mitä.

Vieraan turva on loistava kirja lukupiiriin. Jos tämän lukee yksin, olisi pakko kilauttaa kaverille, että luepas ja mitäs tämäkin nyt tarkoittaa. Siis tätä ei voi suositella, mutta lue nyt silti.

Epäuskottavaa on se, että Colin ja Mary nukkuvat ulkona sen jälkeen, kun ovat ensimmäisen kerran vierailleet toisen pariskunnan luona. Lukiessa pitkään miettii tuon kohtauksen aikana, että onko sama päivä vai ilta. Kuinka ne voivat olla, eikö niillä ole kauhea nälkä? No johan he ovat sekaisin nälästä, kuvauksesta tulee ihan konkreettinen olo.

Romaanissa on hyvää kuvausta. Kerronta tuo eläväksi esimerkiksi sen, miten Marylla on jano. Hetket ja tunnelmat on hyvin lähelle tulevasti kuvattu.

Loppujen lopuksi Colin ja Mary ovat aika normaaleja ihmisiä. Matkailu ei aina avarra, ei varsinkaan ilman karttaa yöllä. Matkailu on brutaalia… Onhan kirjailija itsekin hakeutunut elämänsä aikana erikoisiin paikkoihin. Ja sanotaan, että Venetsiaan eksyy helposti.

Kylläpäs on tämä kirja, vieläkin puistattaa.

Mikä merkitys on sillä, että Mary vaikuttaa hukkuvan, mutta hän nauttiikin vain maisemista ja lopulta Colin on se, joka meinaa hukkua?

Robertilla on ”miesalttari”. Partaveitset kuuluvat olennaisesti sen rekvisiittaan. Alttarista vahvistuu ajatus, että Robert ja Caroline harrastavat tällaista enemmänkin. Ovatko he vilpittömiä kertomuksissaan? Kun kaikki menee tapahtumissa niin sujuvasti, tulee olo, etteivät he tee tällaista ensimmäistä kertaa.

Vieraan turvassa kuvattua Robertin ja Carolinen parisuhteen dynamiikkaa on kerta kaikkiaan vaikea ymmärtää. Mutta jos löytää kaltaisensa, silloin löytää yhteyden. Mainio on se keskustelu, missä Mary kertoo Hamletista. Caroline on sitä mieltä, ettei ilman miestä voi tapahtua mitään. Siksi ei voi olla pelkästään naisten näyttelemiä näytelmiä.

Robert ja Caroline menevät niin överiksi, että välillä tulee mieleen, että onko tarina inhofeminististä satiiria. Hahmot ja heidän tekonsa on kuvattu niin poskettomasti. Keskustelutkin menevät aivan yli. Toisaalta keskustelut antavat vinkkejä tulevasta.

Colin ja Mary voisivat olla kaksosia, heidän suhteensa on yltiötasa-arvoinen. Ja juuri se tekee heidät haavoittuvaisiksi. He eivät kykene suojautumaan.

Tämän kirjan oikeastaan haluaa unohtaa, ei tätä halua muistella. Tämän tyypin kirjoja ei halua lukea yksin mökillä ollessaan

Marraskuu 2011 – Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtelan (s. 1972) kuudes romaani Lumipäiväkirja alkaa aamusta, jolloin sataa ensilumi. Keski-ikäinen mies huomaa naisen kuvan sanomalehdessä. Nainen on Sigrid, miehen nuoruuden rakastettu. Terroristina tuomittu Sigrid oli vapautettu vankilasta 26 vuoden jälkeen. Mies kapuaa portaat ylös ullakolle. Sinne varastohäkin nurkkaan hän on tunkenut Sigridin kanssa syntyneet muistot. Avatessaan matkalaukun hän uppoutuu omaan mieleensä, pohdintoihin toteutuneista ja toteutumattomista mahdollisuuksista. Mies vaeltaa Helsingin lumisilla kaduilla, lähtee Saksaankin toiveenaan tavata Sigrid. Hän yrittää löytää vastausta siihen, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi valinnut toisin. Miehen elämässä kun huojuvat terveys, avioliitto ja yhteys masennuksesta toipuvaan tyttäreen. Haahtela kertoo tarinaa pieninä kohtauksina, keskustelujen pätkinä, esineinä, valokuvina, tunteina ja ajatuksina.

 

Piiriläiset lukevat romaanista menneisyyden pohdintaa – ja yhteiskunnallisuuttakin, kaikesta huolimatta:

 

Odotukset tästä kirjasta voivat olla, että siinä puhuttaisiin yhteiskunnallista aiheista. Silloin ei voi koko aikana antaa anteeksi, ettei Lumipäiväkirja käsittelekään terrorismia.

Tunnelma on vahva. Vaikkei tästä välttämättä muista tapahtumia, jää tunnelma mieleen myönteisenä. Päähenkilökin on myönteinen, vaikka elämässä on ollut vaikeuksia. Vaikutelma tarinasta on hurmaava, impressionistinen. Olen aivan ihastunut. Vaikutelmat ovat hienosti toteutuneet. Toisaalta mies ei ole koskaan tässä ja nyt, tarina poukkoilee koko ajan tunnelmasta toiseen. Mutta näin tulee esille miehen psyyke.

Lumipäiväkirja onkin kehityskertomus: mies käy jonkin asian läpi.

Romaania voi kuvata kahdella sanalla: mitä jos. Tällainen ajattelutapa on häiritsevä. Ihan turha on mässyttää, mitä olisi tapahtunut, jos. Mutta vanhempana tulee tosiaan mitä jos -olo.

Jännää, että kirjailija on syntynyt v. 1972, mutta kirjoittaa vanhan miehen tunnelmia. Hän porautuu omien vanhempiensa sukupolven, suurten ikäluokkien ihon alle ja korvien väliin. Luulisi sen olevan kirjailijalle vaikeampaa, kuin kirjoittaa esim. omasta ajastaan tai isovanhempiensa ajasta.

Kirja elää ikään kuin kahdessa todellisuudessa. Mikä hyvänsä pieni asia tuo assosiaatioita. Muistoja. Mutta kyllä mielikuvituskin lähtee menemään. Ajatusten karkailu on uskottavaa. Näin on todellisuudessakin. Kertoja arvostelee ystäväänsä poukkoilusta, rönsyilevästä puhetyylistä, mutta samalla hän syyllistyy itsekin syrjähtelevään kerrontaan. Ehkä Haahtelan tarkoitus on tässä jäljitellä arjessa elävän ihmisen vapaata assosiointia? Näinhän usein toimimme: elämme tässä päivässä ja arjen huolissa kiinni, mutta samalla kelaamme menneitä muistojamme ja valintojamme. Haaveilemme ja jossittelemme. Elämme siinä, mitä tässä ja nyt koemme, ja siinä mitä menneistä muistelemme ja ajattelemme. Elämme tavallaan päällekkäisissä todellisuuksissa.

Kertojalla on haavanlehtipää. Aina joka puolelta, sisältä ja ulkoa, tulee virikkeitä, jotka assosioivat, mutta mies kuitenkin toimii koko ajan. Uteliaisuus tuottaa tavoitteellisia toimia. Esimerkiksi alussa hän on sairaana, mutta hän kuitenkin ajaa itsensä selvittämään menneisyyttä. Hänen avioliittonsakin on kriisissä; hän on vieraantunut.

Menneisyyden kannalta Saksan ja Suomen rinnastus on mielenkiintoinen. Sodan jälkeen nuorten radikalismi suuntautui aivan eri suuntiin: Saksassa mentiin maan alle ja luisuttiin väkivaltaiseen terrorismiin, Suomessa tyydyttiin Tamminiemen lastenkutsuihin ja Vanhan valtaukseen. Jako toteutuu Sigridin ja kertojan elämässä.

Kertojan elämässä toisen maailmansodan kauhut ovat lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kai kaikkia meitä sodan jälkeen syntyneitä askarruttaa kauhujen historiallinen läheisyys. Kun on itse syntynyt rauhalliseen maailmaan, on tapahtumia vaikea uskoa todeksi. Tulee tarve jotenkin torjua tämä läheisyys, todeta ettei se meitä enää koske. Emmehän me voi olla enää siitä vastuussa. Etäisyyttä sotaan lisää sekin, että menee itse asiassa pitkä aika, ennen kuin asioita alkaa todella tiedostaa. Sota on ihan toinen kokemus. Menneisyyden hallinta on tuskallista. Lumipäiväkirjan mies tuntee historian traumatisoivan painon, kun hän matkustaa tämän päivän Saksassa.

Romaani voi luvata paljon, mutta sitten siitä ei oikein saakaan mitään irti. Ehkä se pitää lukea uudelleen. Tarina on poukkoileva ja epätasainen. Joissakin kohdissa kerrontaa kulkee itse mukana, mutta sitten taas putoaa kyydistä.

Parasta kirjassa on Sigridin vanhempien kohtaaminen. Kertojan vierailu on herkullisesti kuvattu. Ehkä miehen olisi pitänyt puhua Sigridistä?

Sisällön puolesta on mielenkiintoista lukea saksalaisesta terrorismista, varsinkin kun aikaa ajattelee tämän päivän näkökulmasta. Punainen armeijakunta oli tuolloin iso asia, mutta Suomessa siitä ei samalla tiennyt tai se ei vain koskettanut. Uhreja oli aika vähän, mutta toimintatavat olivat samat kuin nykyisin. Mitä varten yhteiskunnallinen liikehdintä ei ollut meillä samanlaista? Meillä toiminta oli lempeämpää – ja yhteiskunta otti sen lempeämmin vastaan. Nykyisin terrorismi kohdistuu nimettömiin, tuolloin uhrit olivat tiedossa ja nimettyjä.

Romaanin asetelma on mielenkiintoinen: kaksi nuorta, jotka lähtivät eri suuntiin. Lukijalle jää epäselväksi, mihin miehen ja Sigridin romanssi aikanaan kariutui. Uteliaisuutta herättää se, miten Sigrid muistaisi asiat, ja miten hän tänä päivänä suhtautuisi kertojaan. Lukijana harmittaa, ettei Sigridiä löydy. Mutta ehkä näin on miehelle itselleen parempi; hän saa pitää muistonsa ehjinä.

Kiehtovaa on se, kuinka sää vaikuttaa kerrontaan. Mitä melankolisempi tunnelma, sitä enemmän sataa lunta. Kertojan käynti Sigridin vanhempien luona on oikeastaan surullinenkin kohtaus. Mieshän meinaa hukkua lumeen. Kohtaus on kuin lopun ajan kuvitelma: lumi tulee ja todella hukuttaa kaikki. Tarinan loppunäytös keväällä on jo ihan toisesta maailmasta.

Lukiessa tulee olo, että ehkä rakkaus olisi sittenkin pelastanut kaikkien suunnan.  Loppu kuitenkin pyöräyttää tarinan.

Oliko nainen kahvilassa Sigrid vai ei? Kaikki on mahdollista silloin, kun haluaa uskoa satuihin! Sigrid taisi olla ainoa, joka rakasti romaanin miestä… Ajan kuluminen muuttaa ihmisen identiteettiä. Solut ikään kuin muuttuvat; ihminen muuttuu kokonaan toiseksi. Menneeseen ei ole paluuta. Mutta menneet voi silti antaa anteeksi, kuten tuntematon nainen tekee.

Romaanin tematiikka koskettaa henkilökohtaisella tasolla, tämä mitä jos -menneisyyden jäljittäminen. Miten kirjailija pystyykään eläytymään sodan jälkeen syntyneiden maailmaan? Miten voikaan jäljittää 60-70 -lukujen  tunnelmia ja asioita? On hienoa matkata tarinan mukana menneen kuvauksiin. Lapsena ajan uutiskuvat kauhistuttivat. Tässä kirjassa asiat tulevat kauniisti rautalangasta selitettynä.  

Sattuma korjaa satoaan. Emme voi vastata siitä, miten joskus olemme valinneet. Lumipäiväkirjan päähenkilö yrittää ottaa vastuuta, jäljittää tapahtumia, mutta ei hänkään voi menneisyydestä vastata. Hän saa anteeksi. Mies kuitenkin tuntee vastuuta ja/tai syyllisyyttä siitä, mitä valintoja hän on tehnyt. Tytär Laura kantaa hänen valintojensa seurauksia. Isä on huolissaan tyttärestä, joka harjoittaa laittomuuksia. Lukijakin jää miettimään, mihin lapset oikein ajautuvat? Sattuma sen aiheuttaa, mihin he ajautuvat?

Mutta ei historiasta voi NYT sanoa, että silloin tehtiin väärin. Mennyttä pitäisi tuomita oman aikansa kriteereillä.

Päähenkilö on kyllä nössykkä, jolla on ympärillään anarkistinaisia. Jos mies ei kerran aikanaan valinnut Saksaa ja Sigridiä, mitä hän valittaa. Hän ei kykene olemaan todellisuudessa; hän vain haikailee menneisyyttä. Suhteen katkeamista ei Haahtela lainkaan selitä, sen syy jää epäselväksi. Mutta kun mies saa anteeksi, hän palaakin nykyhetkeen. Siinä on tavallaan katharsis.

Oliko kertoja miettinyt suhdetta aikaisemmin? Sigrid oli jo oikeastaan kadonnut hänen mielestään, muisto aktivoitui lehtileikkeestä. Tai ainakin naisen ajattelemisessa oli tyhjä kausi.

Miehen valinnat ovat olleet ajautumista. Näin se menee oikeassakin elämässä: valinnat tulevat sattuman kautta. Sattumille vain halutaan löytää järkevä jatkumo. Tulevatko valinnat sisältä vai ulkoa? Kieltääkö mies totuutta? Elämän kanssa pitäisi olla koko ajan tuntosarvet herkillä. Pitäisi tiedostaa, mihin on menossa. Onko mies missään kohtaa tavoitteellinen? Ajautuuko hän koko ajan?

Haahtela muuntelee kirjan teemoja muissakin kirjoissaan. Tässä teemoista syntyy kaunis tulos. Lumipäiväkirjan  kieli on todella kaunista. Tunnelmaan pitää mennä mukaan, tekstiä ei saa ruveta analysoimaan. Lukiessa tuntuu kuin soisi koko ajan jazz taustalla. Tarinaa on oikein miellyttävä lukea, tulee luetuksi toiseenkin kertaan.

Miten paljon mahtuukaan pieneen kirjaan: parisuhde, sen ihanuus ja kurjuus, historian tapahtumat Aleksanteria myöten, menneen hakeminen… Lumipäiväkirjan voi lukea hitaasti – ja sitten nopeasti uudelleen. Yleissävy on melankolinen. Mutta miehen avioliitosta jää tuntuma, että kyllä he oikeasti rakastavat toisiaan. Kirja on myös lohdullinen.

Mies vatvoo lopulta kaiken, mitä hänen lähisuhteissaan on tapahtunut/ tapahtuu. Tällainen on yksi tie käydä asioita läpi. Tarinan lopussa mies on myös parantunut sairaudestaan.

Mutta minkä takia pitää vetää bordellikokemus rajuksi. Se on irrallinen, epätodellinen tapahtuma. Onko siinä jotain symbolista? Mutta millään ei keksi, mitä symbolista. Palautetaanko siinä mies karusti todellisuuteen? Onko kyse tuomarin moraalisesta näpäytyksestä? Ei bordellikohtaus ole turhanpäiväinen. Mutta vaikea sille on syytä keksiä. Eikä kirjailija selitä, mikä episodin merkitys on.

Haahtela jättää tarinan avoimeksi. Kirjaa voi kuvitella vielä sen sulkemisen jälkeen. Se synnyttää lukijallekin assosiaatioita. Haahtelan kanssa kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset.