Toukokuu 2012 – Oranen: Miljonääri

Miljonääri (2000) aloittaa Raija Orasen kirjoittaman Palladium-trilogian, joka kertoo rikkaan Zhukovin suvun tarinan Pietarista Pariisin kautta Nizzaan. Tarinan sankaritar on tosin suomainen tyttö Siiri Haavisto. Hän on 10-vuotias nähdessään ensimmäisen kerran pietarilaisrouva Antonina Zhukovan. Silloin eletään vuotta 1915 Savonlinnassa, joka tuohon aikaan oli venäläisten lomapaikka. Siirille Antonina on ilmestys vailla vertaa, eikä onnella ole rajoja, kun hän pääseekin saippuatehtailijan perheen seuraneidiksi Pietariin. Siiristä tulee Siri. Miljonääri Grigori tekee rahaa, hänen vaimonsa etsii rakkautta – ja niin etsii Sirikin. Mutta hiljalleen rikkaidenkin palatsiin tunkeutuu yhteiskunnallinen kuohunta, eikä vallankumouksen puhjetessa perhe ole enää turvassa. Ei edes Suomessa.

Piiriläiset ovat kepeällä tuulella:

Raija Oranen kirjoittaa vaikeista asioista lukijaa säästäen. Tästä kirjasta eivät yöunet menneet. Hyvin kirjoitettua saippuaoopperaa. Ikävä vain, että romaani on niin paksu. Jos tätä lukee viihteellisenä tarinana, paksuus ei silloin haittaa. Ja viihdettähän luetaan eri aikoina.

Olisi mukava verrata Orasen tarinaa ja Kaari Utrion mahdollisesti kirjoittamaa tarinaa. Miten Utrio kirjoittaisi. Ainakin hänen historian tuntemuksensa on vankka. Aivan eri luokkaa kuin Orasella?

Miljonääri on luettava, sen juoni vie mennessään. On mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät kokevat tapahtumat ja asiat.

Oranen on kyllä tarkistanut faktat tunnollisesti, pohjatyötä tähän kirjaan on tehty aika lailla. Ei tällaista tarinaa tuosta noin vain kirjoiteta.

Poikkeuksellista, että kirjailija kertoo nyt pietarilaisesta liikemiehestä. Yleensä hänen juttunsa kertovat aatelisista tai rikkaista, jotka eivät tee mitään. Siinä mielessä näkökulma on nyt erilainen, tavallisesta poikkeava. Mieshän [miljonääri Grigori Zhukov] on kauhean järkevä; hän osaa ajatella. Elämäntapa on perheellä kuitenkin samanlainen kuin rikkailla yleensäkin. Ja mielenkiintoinen se elämäntapa onkin.

Vuokralaiset eivät rikkaille olleet ihmisiä, he olivat vuokralaisia.

Naisen asemaa Miljonääri kuvaa mielenkiintoisesti. Tarinassa on ansarikukkanen Antonia… Naisia ei tuohon aikaan saanut viedä tekemisiin tunteiden kanssa. Kiinnostava kohtaus on se, missä Antonia vierailee vuokratalossa. Hän joutuu tekemiseen palatsien ulkopuolisen elämän kanssa.

Miten erillään eri yhteiskuntaluokat voivatkaan olla. Ja miten rikkaan pystyivätkään jatkamaan elämäntapaansa. Zhukoveilla on aivan omat juttunsa jopa vallankumouksen aikana. He saavat ruokaa suomalaisilta talonpojilta. Ja kaupungilla he vain kiertävät toisia katuja.

Elämäntavan kuvaukset ovatkin romaanin makeita juttuja. Hauskaa, että hahmoista se, joka vain söi ja söi, sai lopulta pistimen vatsaansa! No tuo kohtaus on irvokas. Siinä kirjailija ei tosiaankaan lukijaansa säästele. Oranen todella arvostaa ruokaa, niin antaumuksellisesti juhlan ja arjen pöydät on kuvattu. Kyllähän elämä jollain piti täyttää, täyttää vaikka ruoalla.

Ihanaa tarinassa on, että se yhdistyy Savonlinnaan ja Kerimäkeen. Sitten on pieni tyttö Siri. Kivaa on, kuinka välillä katsotaan maailmaa pienen tytön silmin. Näkökulma kerronnassa vaihtelee, mutta enimmäkseen silmät ovat Sirin. Ja tarinan alkaa Siristä ja päättyy häneen.

Hienoa on myös se, kuinka Suomen ja Venäjän kohtalot kietoutuvat yhteen. Miljonäärissä väännetään historiaa rautalangasta. Ihmiset on kuvattu elävästi, vaikka he fiktiivisiä ovatkin.

Kuinka toiset siihen aikaan tajusivat, mitä on tulossa ja hankkiutuivat muualle, mutta toiset eivät? Entä millaista oli Suomessa ja Helsingissä talvella 1918? Tuo on asia, joka koskettaisi ketä tahansa suomalaista. Kirjassa kuvataan paljon suomalaisia, mutta ei oikeastaan Suomen silloisia oloja.

Miljonääri on mielenkiintoinen. Viihdyttävä. Sarjan seuraavat kaksi osaa ovat parempia. Kerronta tiivistyy, samoin yhteiskunnallinen ote tiivistyy. Perheelle koettavat vaikeat ajat; he eivät pääse helpolla, vaikka rikkaita ovatkin. Tässä kirjassa Zhukovit pääsevät helpolla. Heillä on ydinperhe. Eikä heillä Suomessakaan ole sen suurempia ongelmia. Kaikille ei tuolloin käynyt yhtä hyvin kuin heille. No, liikemiehet osaavat edes jollain tavalla käsitellä rahaa ja arkea. Aateliset eivät osaa. Emigrantit yrittivät tuohon aikaan pitää yllä eleganssia mahdollisimman pitkään, kun eivät muuta osanneet. Antonina on kyllä niin vieraantunut kaikesta muusta kuohunnasta. Esimerkiksi hänen lastensa syntymistä ei tarinassa paljon puhuta.

Kauheatkin jutut on tässä romaanissa kirjoitettu niin kevyesti, etteivät ne herätä tunnekuohuja. Onko se tarkoituksellista? Kuvaako keveä tyyli perheen elämäntapaa? Tarinassa ei kyllä käsitellä tunnepuolta ollenkaan. Antaako tuollainen vaikutelman, että kaikille kävi hyvin?

Miljonäärissä mies rakastuu silmittömästi. Onko se epätavallista todelliseen aikaansa nähden? Naisen on päästävä suhteellisen hyviin naimisiin. Antoninan elämän leipä on mies. Suhde on kuin kevättuuli. Antonina ja Grigori ovat kuin puita, joilla on juuret. Mutta sitten Grigorista onkin tullut ikävä mies, ihminen joka pelkää vanhenemistaan. Antonina ei kuitenkaan lähde [rakastajansa] Juran matkaan. Hän alkaa miettiä, mitä menettäisi.

Onko näyttelijähahmon kuolema Sirin vika? Ja pieni tyllerö kostaa kärsimyksensä, kun hän kieltäytyy tuntemasta Juraa? Jura on juuri pelastanut perheen, mutta Siri kieltääkin näyttelijän. Ajatteliko hän lyyrisesti vai laskelmoiko? Ehkä Siri haluaa säästää Antoninan ja Grigorin suhteen. Perhe Zhukov ja miljonääri ovat Sirille niin tärkeitä. Miljonääri tulee Sirille isän tilalle.

Valjan ja Sirin tarina on se tavallinen tarina. Heidän suhteensa menisi liian monimutkaiseksi, jos Siri olisi tullut raskaaksi. Hauskaa, miten tomera Siri on. Lopussa hän vielä itkee miljonääriltä anteeksi. Se onkin tosi hyvä juttu, kun Siri lähtee junasta. Tuo kohtaus ja vielä pankkiin meneminenkin ovat tosi hyviä.

Siri itsenäistyy ja oppii tuntemaan oman arvonsa, hän oppii pitämään puolensa. Alussa hän on onnellinen siitä, mitä hän on saanut. Ikäisekseen hän on hoksaavainen.

Miten yhteiskunta muovaa meitä? Tässä on Palladium-sarjan hienoin anti. Sekin on hienoa, miten Siri yrittääkään ajatella lapsen aivoilla. Kehitys kuvataan konkreettisesti: omistava luokka, aateliston suhde yhteiskuntaan… Tarina on läpileikkaus yhteiskunnasta. Näkökulma on silti toisessa kulmassa. Miljonääri on kevyt kuvaus luokkayhteiskunnasta.

Palladiumin seuraavissa osissa sävyt tummenevat, kerronta tummenee. Tässä ensimmäisessä osassa puhutaan Sirin vinkkelistä. Lapsi näkee eri tavalla, ei osaa nähdä pahoja asioita. Myöhemmin yhteiskunta tunkeutuu perheen elämään uudella tavalla, tässä osassa he ovat vielä aika suojassa.

Kohtausten helmiä on myös Antoninan ja Juran suhteen päättyminen. Antonina lähtee miehen perään jopa vallankumoukselliseen Helsinkiin. Siellä hän kuitenkin itkee… Antoninalle rakkaus on todellinen, vallankumous ei mahdu hänen näkemykseensä elämästä.

Raija Orasen Maan aamu -sarjaa kannattaa lukea rinnalla. Se kuvaa Suomea samalla aikakaudella. Sarja on mielenkiintoisempi, suomalaisena siihen on helpompi samastua. Miljonääri ei anna mitään uutta vallankumouksesta.

Ihmeellinen juttu, että Grigori käy tehtaalla. Tarinassa korostetaan koko ajan Grigorin erinomaisuutta veljeensä nähden. Hän käykin konkreettisesti katsomassa, mitä tehtaalla tehdään. Miljonääri näkee vaivaa, toinen veli ei.

Sirin asema on mielenkiintoinen. Hän tekee erilaisia töitä, hän ei ole puhdas palvelija. Juonen kannalta tärkeät henkilöt ja ylempää lokeroa olevat palvelijat pelastetaan. Palvelijoille tarjotaan asemaa huolehtimalla heistä loppuun asti. He ovat melkein perhettä.

Miten Lucialle oikein käy? Hän ei koskaan huomaa mitään, hän on täysin ylirasittunut.

Vilahtava Rasputin on mielenkiintoinen, tai siis Juran esitys Rasputinista on. Tuo on hauska kohta! Hyvä tietää, että hänkin on olemassa. Tarinassa mainitaan paljon todellisia henkilöitä, heidän pitää vain erottaa fiktiivisistä. Paljon mukana on myös fakta-asiaa.

Antoninan juuret ovat Suomessa, äidin puolelta hän on Sirille sukua. Zhukova haluaa kuitenkin tarkoituksella häivyttää taustansa. Hän on oikeastaan monikulttuurinen. Antoninan suku tulee köyhistä oloista.

Kun ihminen elää mielikuvitusmaailmassaan, kun hän tekee pään sisäisestä maailmastaan ulkoisen vastineen, hän voi suggeroida itsensä uskomaan mielensä totena. Antonina tekee itse oman todellisuutensa. Miten kamalaa onkaan, kun hän yrittää olla jotain muuta kuin on.

Ihmisellä on taipumus tehdä kertomuksia omasta elämästään. Mustia kohtia hän vain täyttää itse.

Miten paremman elämän elävä perhe näkee työläisten elämän? Miten työläiset onnellistuvat vallankumouksesta? Parempi väki vain lokeroi ihmisiä. Ovatko Zhukovit oman onnensa seppiä? Miljonääri näyttää, ettemme ole tasa-arvoisista lähtökohdista.

 

Mainokset

Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Helmikuu 2012 – Li, Ôtie: Minun Kiinani 1: Isän aika

Isän aika (2011) avaa trilogian Minun Kiinani. Li Kunwu (s. 1955) on entinen propagandapiirtäjä, joka tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissa kuvaa lapsuuttaan Maon kommunistisessa Kiinassa. Hänen isänsä oli puoluekaaderi, äiti mallityöläinen tehtaassa. Tarinassa perheen esikoispoika Li syntyy v. 1950 juuri kun Mao Zedong on noussut valtaan. Kiinan kivuliasta ja kriisistä kriisiin kiertyvää historiaa kerrotaan pienen pojan korkeudelta. Teolliset mullistukset, nälänhätä, kulttuurivallankumous, Punaisen kirjan opetukset, julkiset itsekritiikit, kansanarmeijan tavat, ihmisten epätoivoiset yritykset selvitä. Kaikki hankkeet ja aatteet, kollektiivinen harha ja hulluus saavat omintakeisen, silti todentuntuisen tulkinnan lapsen silmin, alhaalta ylöspäin. Tarinassa kuvataan tapahtumien ja vallankäytön seurauksia, ei niiden syitä. Isän ajassa onkin raakuutta ja rajuutta, mutta myös surumielisyyttä ja hetkittäistä kauneutta. Li Kunwu hyödyntää viivassaan sekä kiinalaisia perinteitä (propagandapiirroksia ja kalligrafiaa) että eurooppalaista uutta sarjakuvaa. Ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1976 ja musertavaan suru-uutiseen: Mao on kuollut.

Lukupiiriläisiä innostaa enemmänkin Kiinan menneisyys ja nykyisyys yleensä kuin sarjakuva siitä:

Kun katsoo sarjakuvakirjaa ilmaisumuotona, se on ällistyttävän vetovoimainen. Miten teksti ja kuva pelaavatkaan yhteen, miten ne vievät tarinaa yhdessä eteenpäin. Isän aika on hyvä! Koskaan ei ole tullut vastaavaa vastaan.

Piirrostyyli on aika epätasainen. Siitä puuttuu hohto, loisto ja hurma.

Mutta jos on ollut tietty käsitys sarjakuvista, ällistyy. Kirja ei vastaa kuvaa sarjakuvista. Sitä hämmästyy positiivisesti, miten sarjakuva tiivistetysti kertoo Kiinan historiaa. Sitä hämmästelee, miten tällainen on ylipäätään mahdollista.

Nykyään sarjakuvaa käytetään opetuksessa.

Minun Kiinani on sentään kertovaa, sitä ei tarvitse tulkita. Tämän tyyppistä sarjakuvaa ei ole oikeastaan kokenut. Siksi romaanista jää olo, ettei tekijä ole saanut irti kaikkea, mitä voisi saada. Jos ymmärtäisi sarjakuvista enemmän, ei ehkä jäisi näin epämääräinen olo.

Miellyttävä lukukokemus. On hyvä. Vaikka silti ei välttämättä koe, että sarjakuva olisi oma juttu. On paljon mukavampaa lukea, kun silmä ei hypi, vaan keskittyy riveille.

No kaikkea ei ymmärrä, sen tunnustaa.

Ensin ehkä ajattelee, ettei lue, kun ei tykkää sarjakuvista. Kun tämä nimenomainen on vielä mustavalkoinen. Mutta esimerkiksi sivulla 149 [päähenkilö etsii vuosia myöhemmin, jo vanhempana miehenä, kulttuurivallankumouksessa tuhottuja esineitä] teksti ja kuva pelaavat hienosti yhteen. Sarjakuvan kanssa pelkkä piirustustaito ei riitäkään. Kuvan ja tekstin on oltava tasapainossa.

Tarina on murheellinen. Todella raskasta lukea. Joka sivulla on jotakin, mitä pitää jäädä miettimään, kun kuvan ja kirjoituksen välillä ei ymmärrä mitään juonellista yhteyttä.

 Hämmästyttää, miten aate voikaan ottaa hurjan vallan, miten lapset voivat ottaa vallan aikuisista ja kouluttamattomat koulutetuista. Miten voikaan käydä, kun luokat keikautetaan ympäri. Ja miten hulluus saakaan vallan, sekin on kerta kaikkiaan hurjaa. Miten valtavan pitääkään olla yhden ihmisen kyky saada ihmisten massat liikkeelle? Ja mihin tällainen saattaakaan johtaa? Tällaisia asioita ei sarjakuvasta tule ilmi, siinä ei kerrota syitä. Todellisuudella ei ole niin väliä. Minun Kiinassani näytetään, kuin hirveät massat Mao saikaan liikkeelle, ja niin nopeasti. Mao latoi lyhyitä lauseita, joita lapsetkin oppivat ulkoa.

Lin tarina näyttää yksilön reaktiot, sen miten hienoja ideat olivat ja sen, miten kansalla ei ollut väliä. Ja tässä käy ilmi kuvattuja tapahtumia edeltävääkin historiaa, esimerkiksi Lin perheen tausta, jota pitää hävetä.

Hurjaa, miten kärpäsiä ja varpusia tapettiin… Tarinan DDT-osiota kai voi pitää kornina kritiikkinä? Toisaalta se näyttää, ettei yhdellä ihmisellä ollut väliä, kun kiinalaisia on niin paljon.

Kyllä tällainen meno on mahdollista nykyisinkin, ajatellaanpa vaikka Pohjois-Koreaa. Maon Kiinassa tapahtumat olivat vain niin suuressa mittakaavassa, että niitä on vaikea kuvitella.

Hienoa on, miten tunnelmat Isän ajassa muuttuvat. Ensin on ihan tavallista, mutta sitten tarinan sävyt aina vain tummenevat. Samalla yksilöllisyys häviää. Itsekritiikkitilaisuudet ovatkin sitten jo ihan hirveitä. Esimerkiksi Villijoutsenissa on niin yksityiskohtaisia kuvauksia Maon aikaisesta Kiinasta, että karvat nousevat pystyyn. Suuri harppaus on sanottu/kuvattu hyvin: kuinka ”me ollaan jo tuotettu rautaa enemmän kuin koko maailma yhteensä”.

Miten lapsen mieleen vaikutetaan ja miten yleensäkin ihmisen mieleen vaikutetaan? Isän aika kuvaa, kuinka hienoja aikalaiset olivat mieleen vaikuttamisessa. Esimerkiksi huputettujen kohtaukset kertovat, kuin pelataan häpeän kanssa! Tuollainen on suhteellisesti julmempi rangaistus kuin julkinen häpäiseminen. Sarjakuvan tekijöillä on kyllä mustaa huumoria. Virkamiehet on laskettu samalle viivalle kuin huputetut… Tässä romaanissa osoitetaan koko psykologinen kuvio, se kuinka salakavalasti ihmisiä manipuloidaan. Tuollaisessa elämässä ei ole helppo nousta (yksin) systeemiä vastaan, ei tiedollisesti eikä henkisestikään.

Tarinan käännekohta on se, kun Lin isä joutuu ideologian ja todellisuuden väliin. Toinen käännekohta on tavallaan se tyttö, joka haluaa polttaa kaikki seinäjulisteet. Tai tuo Lin ja tytön kohtaaminen ennakoi käännettä pojan elämässä. Kun ideologia vie liian läheltä omaa perhettä, se ei enää tunnukaan niin hehkeältä…

Lapsen näkökulmasta anarkia on ikävää aikaa. Siinä on kyllä melkoisesti huumoria mukana, miten lapset jahtaavat porvareita! He toistavat sanoja, joita eivät välttämättä edes ymmärrä. Lapset omaksuvatkin tunteita ja asenteita, eivät tietoja. Mitä kouluttamattomampi ja mitä pienempi ihminen, sitä helpommin juuri tunteita ja asenteita omaksutaan. Päähenkilönä oleva lapsi ei edes ehdi oppia ajattelemaan itse. Nuoremmat ovat tosiaan ihan pimennossa. Isän aika on kertomuksena loistava esimerkki siitä, miten propaganda toimii.

Toimisiko tämä sarjakuva nuorisolle? Voisi olla tylsää, ei tätä jaksaisi, olisi kummallinen.

Tarinassa ei ole mitään näkymiä suurista kaupungeista. Tosin kaikkihan tapahtuikin maaseudulla.

Todella kiinnostaa, miten Lin kertomus jatkuu! Pojalla on taiteellista taipumusta ja sitä kautta työntyy esiin hän itse, joka tapauksessa. Taiteellinen kasvu olisi mielenkiintoista nähdä. Listä tulee jo tässä ensimmäisessä osassa sotilaspiirtäjä.

Kiehtovaa, miten kuva ja teksti yhdessä kertovat enemmän kuin pelkkä teksti. Esimerkiksi s. 57 [vanha täti Nainai pesee kippuroiksi kutistetut jalkansa] suorastaan haisee!

Ensivaikutelma tosin voi olla, että sarjakuva kokonaisuudessaan on ruma. Kun tätä plärää, ei se hirveän houkutteleva ole. Tarinassa täytyy olla sisällä, että tulee wau-elämys. Pitää olla jokin syy, että tällaista lukee. Alussa voi tulla yökki, mutta kun lukee pidemmälle, kertomus imaisee mukaansa. Ihan hämmästyy, kun sohvalta ei pääsekään ylös.

Kuvat Lin kodista ovat niin tuttuja, niin nykypäiväisiä. Isää painaa vastuu ja velvollisuus yhtä aikaa. Hän masentuu. Hänellä vaikuttaa olevan jo alusta asti tuntemus, ettei Suuri harppaus tiedä hyvää. Isän aika on myös mielenkiintoinen miehen ja naisen suhteen kuvaus. Äiti touhuaa, isä tekee suurempia. Mikä siinä on kulttuuria, mikä ideologiaa?

 

Tammikuu 2012 – Coetzee: Häpeäpaalu

J. M. Coetzeen (s.1940) romaani Häpeäpaalu sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Päähenkilö on romanttisen runouden asiantuntija David Lurie, joka on kuitenkin rationalisoitu viestinnän professoriksi tekniseen korkeakouluun. Keski-ikäinen mies tuntee olevansa Eroksen palvelija, itseään ylemmän voiman pauloissa. Hän ihastuu opiskelijaansa – ja menettää seksuaalisesta häirinnästä tuomittuna virkansa. David muuttaa maalle tyttärensä Lucyn luo miettimään elämäänsä ja häpeäänsä. Mutta maaseutu ei ole Etelä-Afrikassa idyllinen pakopaikka, vaan aparteheidin repimä ja katkeroittama karu maa. Sen kokevat raa’asti niin isä kuin tytär. He kuitenkin ottavat väkivallan ja maan muuttuneen tilanteen eri tavoilla. Mistä valkoinen vähemmistö on valmis luopumaan voidakseen jäädä paikoilleen? Häpeäpaalu sai Booker-kirjallisuuspalkinnon, kirjailija itse ansaitsi Nobelin vuonna 2003.

 

Lukijoita romaani ihastuttaa ja inhottaa:

 

Miljöö, jossa kirjailija on kasvanut, on todellakin ankea. Sen ymmärtää, että hän itse on lähtenyt Australiaan heti kun pääsi. Etelä-Afrikka on/on ollut hurja yhteiskunta apartheidin jälkeen.

Romaanissa kaikki henkilöt eivät ole valkoihoisia, mutta kaikista ei myöskään kerrota heidän ”väriään”. Tai se on kerrottu viitteellisesti, korostamatta. Kielelläkään kirjailija ei halua korostaa henkilöiden erityisyyksiä. Apartheidin jälkeen ei tarvitsekaan korostaa ihonväriä. Coetzee vain kertoo: asiat ovat tällaisia ja ihmiset ovat tällaisia. Hän kertoo kansalaisista. Kirjailijalla on huono omatunto siirtomaaihmisten parissa. Hän ikään kuin kantaa veroa koko ajan. Silloin musta/valkoinen on toisarvoista.

Häpeäpaalussa on niin kauheasti asiaa. Täytyykö yhteen kirjaan laittaa nämä kaikki? Rotusorto, miehen ja naisen suhde, isän ja tyttären suhde, ihmisen ja eläimen suhde, oppilaan ja opettajan suhde… Ja uskontokin vielä, kun puhutaan Melanien perheen juutalaisuudesta. Toisaalta taas, Coetzee kirjoittaa niin tiivisti, että kaikki kyllä mahtuvat hyvin samaan kirjaan. Romaania voisi lukea aika montakin kertaa ja keskittyä joka kerralla eri asioihin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: alkuosa ja sitten tyttären tarina. Siitä syntyy ymmärrettävä vastakkainasettelu, kuin syytetyn ja asianomistajan välillä. Nimen suomennos Häpeäpaalu menettää sen kielellisen leikittelyn, joka on alkukielisessä nimessä Dis/grace. Kaikki leikittelyt eivät käänny sujuvasti. Suomeksi ja englanniksi luettuna romaanista saa välillä aivan erilaisen käsityksen.

Tarinassa on jännää se, miten ihmiset ja eläimet vertautuvat ristikkäin.

Häpeäpaalu on täydellisen armoton, veitsenkova. Siinä ei ole mitään suopeaa. Kuvottavaa tekstiä. Aiheet rönsyilevät, yhteisiä nimittäjiä ovat valta ja sorto. On tekstissä armoa. David löytää itsestään puolia, joita ei uskoisi löytyvän. Ylimielinen ihminen pehmenee. Alussa mies ei lainkaan ymmärrä opiskelijatytön asemaa. Hän ei katunut, mutta silti hän muuttuu.  Tarinassa on lauseita, joissa David miettii, mitä hän tekee Melanielle. Hän selkeästi puhuttelee itseään, kuin sivupersoonana, joka katselee itseään ylhäältä.

David pitää seksuaalisuuttaan ongelmana, joka on ratkaistava. Hän puhuu kastraatiosta ratkaisuna. Jos hänellä on seksiä, sen pitää olla täydellisen intohimotonta. Coetzee miehenä tilittää hirveän hyvin miehen elämänasennetta ja sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan naiseen. David kertoo rehellisesti ja raadollisesti miehen pimeästä puolesta. Keski-ikäinen heteromies toteaa itseironisesti olevansa nykymaailmassa ”monster with a mad heart”, vaikka alkujaan kai hänkin on ollut ”Jumalan lapsi”. Hänen edustamalleen vanhan ajan romantiikalle, byronilaisuudelle, ei ole enää tilaa akateemisessa maailmassa eikä elävässä elämässä. Intohimoa on hävettävä, eikä sitä ainakaan saa nimittää ”rikastuttavaksi kokemukseksi”. Seksuaalisuus on vain vallankäytön väline. Intohimoton seksi on itse asiassa pienintä pahaa.

Häpeäpaalu tuntuu kieliposkessa kirjoitetulta. Sitä ihmettelee, mikä on kirjan tyylilaji. Kyyninen satiiri? Satiirille löytyy useitakin kohteita: apartheidin raunioille rakennettu monikulttuurinen Etelä-Afrikka, seksuaalisuus ja sukupuolten tasa-arvo, inhimillisen viestinnän vaikeudet. Esimerkiksi Davidilla alkaa oopperan kirjoittaminen sujua, kun erotiikka vaihtuu komiikkaan. Nuori rakastaja [Byron] on sittenkin päättänyt päivänsä ja keski-ikäinen rakkauden kohde [Teresa] haikailee mennyttä nuoruuttaan… Lukija kyllä ihmettelee, mitä tämä oopperan tekeminen oikein on. Kertooko se Davidin samastumisesta Byroniin? Olennaisinta hänelle vaikuttaa olevan, että pystyy kirjoittamaan tällaista. No, oopperasta tulee lopulta koominen, ei suinkaan romanttinen. Coetzee myös kuvaa, kuinka ylittämättömiä ovat valkoisen ja mustan, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, isän ja tyttären välillä. Kulkukoira on lopulta fiksumpi kuin viestinnän professori: se osaa haistaa toisen aikeet ja ajatukset. Sanoja ei tarvita. Kirjailijan viesti tuntuu olevan, että tarinan voi lukea satiirinakin. Monikulttuurisen demokratian kritiikki saattaa olla Etelä-Afrikassa sen verran poliittisesti epäkorrektia, että monitulkintainen satiiri sopii romaanin tyylilajiksi.

Kirjan voi lukea satiirina yliopistomaailmastakin. Coetzeen kuvaus on kuin Aalto-yliopistosta!

Coetzee ei osoittele sormella, vaan jättää tulkinnoille tilaa. David Lurie voisi olla kirjailijan alter ego tai sitten ei. Voisiko miehen työstämä Byron-ooppera antaa tulkinnan avaimen myös kirjailijan omiin pohdintoihin?

Häpeäpaalu puhuu siitä, mitä uhrauksia valkoisilta vallanpitäjiltä vaaditaan. Lucy esimerkiksi päätyy kolmanneksi naiseksi mustan miehen haaremiin. Disgrace osoittaa suunnattoman toisen ihmisen alistamisen ja mitätöimisen. David on häpeäpaalussa kuin joku nimenomaan olisi hänet siihen naulannut. Raadin eteen astuminen on kuin katumusharjoitus.

Mutta miten David nyt menee Melanien kotiin ja polvistuu äidin ja siskon eteen? Tässä tilanteessa viestintä ei todellakaan toimi. Lopulta David toteaa, että koira on fiksumpi. Koira haistaa ajatukset; sen ei tarvitse viestiä.

Etelä-Afrikan olot ovat aika mahdottomat. Esimerkiksi siinä on hirveä ero, kuka mihinkin kouluun pääsee. Eikä ihmishengellä siellä tosiaankaan ole arvoa. Todellisen elämän kokemus poliisiasemallakin on vähän vastaava kuin kirjassa kuvattu. Vastakohtien erottelu on siellä yhä olemassa. Verikoirat valvovat, etteivät mustat astu tietyille alueille. Oikeastaan samanlaista on muissakin Afrikan maissa… Kun David palaa kotiinsa, hän ottaa täydellisesti putsanneen varkaudenkin luonnollisena asiana. Rikokset ovat maassa luonnollisia; ne ovat vain maallisen hyvän uudelleen jakamista. Historiallista oikeutusta.

Vastenmielistä lukea. Kielestä nauttii hirveästi. Yhtäältä rönsyileminen ärsyttää, toisaalta teksti on hirveän analyyttistä. Häpeäpaalu on tavallaan dokumentti; se esittää asiat asioina.

Kuinka paljon kirjailijassa itsessään on Davidia? Satiirisella asenteella?

Kerronnassa on yksi jännä piirre: aina kun päähenkilö mainitaan, käytetään persoonapronominia ”he” [hän], siis kolmatta persoonaa. Se antaa tarinalle erityisen piirteen; sillä on etäännyttävä vaikutus.

Kuvaus kurinpitolautakunnasta on todella mainio. Lukijaa ottaa päähän, ettei David puolustaudu ollenkaan. Hän suhtautuu oikeudenkäyntiin kuin olisi liberaalissa valtiossa. Mutta totuuskomissiolle tämä ei riitä, hänet haluttiin häpeäpaaluun. Uuden ajan totuuskomissiolla on klassiselle oikeusvaltion ajattelulle vieraita piirteitä. Kuten se, että rikosta on myös julkisesti hävettävä, ei enää riitä se, että valkoinen tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksensa. David haluaa olla suoraselkäinen. Hän tekee väärin, muttei halua ohjausta. Etelä-Afrikassa pääsi/joutui aikoinaan ohjaukseen, jos tunnusti tekonsa, mutta katui. Tapahtuma ei sinänsä ole erikoinen, mutta Davidin reaktio on, että hän on mikä on.

Mustien rikollisuus ei välttämättä ole rikollisuutta ollenkaan. Se voidaan nähdä myös menneiden vääryyksien korjaamisena, maallisen hyvän oikeudenmukaisena jakamisena.

Alussa asioita ajattelee Davidin kannalta. Tarina puhuu vallan väärinkäytöstä, mutta kun kerrotaan professorin näkövinkkelistä, lukijalle tulee jänniä tulkintoja.

Tytär ja isä ovat samasta puusta veistettyjä. Toisaalta he ovat erilaisia. Toinen jättää työnsä ja lähtee, toisen taas jää paikoilleen. Mutta David onkin turhautunut opettamiseen. Erikoista on se, että tavallaan Davidista tulee esille inhimillinen puoli silloin, kun hän on tekemisissä entisen vaimonsa kanssa. Ex-vaimo on tarinassa positiivinen asia.

Onko henkilöiden teoissa kyse itsepäisyydestä vai itserankaisusta? Tätä kautta hyvitän jotain tekoani? Vai onko kyse historiallisesta taakasta?

Onko Lucyn lesbous merkityksellinen asia? Raiskaus on tässä tapauksessa kuin kaksinkertainen. Ja tavallaan lesbous tuo oman lisänsä isän ja tyttären kommunikaatioon.

Ei Häpeäpaalu ole niin armoton. Loppua kohti tarinaan tulee pehmeyttä. Kärsimys jalostaa? Isä ja tytär tekevät keskenään kompromissin. David ymmärtää, ettei tytärtä voi muuttaa, mutta itseään voi. Romaani on hirveän realistinen, tällaista voisi todella tapahtua. Ainoa epäuskottava asia on se, että Lucy on lähdössä Petruksen kolmanneksi vaimoksi. Varsinkin kun yksi hänen raiskaajistaan asuu siellä. Mutta jos hän haluaa jäädä, niin vain on tehtävä. Mikä Lucya sitoo niin paljon maatilaan? Löytääkö hän sieltä juurensa?

Tarinasta ei selviä, mitä henkilöt ajattelevat buurikansan historiallisesta perinnöstä. Vai onko kaikki rivien välissä? Apartheidista? Nelson Mandelasta? Ajatukset tulevat silti koko ajan esille, vaikka niitä ei suoraan kerrotakaan. Asenne on tavallaan itsestään selvä. Kirjoittamatonta lakia?

Etelä-Afrikassa seksuaalirikokset ovat valtavan yleisiä. Miten tuollaisessa yhteiskunnassa oikein eletään? Jokainen elää omien tai annettujen ehtojensa polulla. Miljoonia ihmisiä elää slummeissa, moni käy sieltä töissäkin. Tuossa maailmassa henki ei ole minkään arvoinen, ei valkoisen eikä mustan. On ylipäätään hyvä, että henki säilyy. Maailmaa on hirveän hienosti kuvattu, kun sitä kerrotaan pätkittäin.

Häpeäpaalu on minä-romaaniin verrattavissa siinä mielessä, että David on mukana kaikissa kohtauksissa. Sellaisia kohtauksia tai kuvauksia ei ole, joissa David ei olisi ollut mukana.

Isälle suurin nöyryytys on se, ettei pääse auttamaan. Isän rakkaus tyttäreensä on tarinan hieno piirre.

Kielestä nauttii hirveästi.

 

Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja lokakuussa 2011Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.