Tammikuu 2013 – Roth: Ihmisen tahra

Philip Roth: Ihmisen tahra (WSOY, 1998)Philip Roth (s. 1933) on yksi arvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista, tavallisen elämän satiirikko. Ihmisen tahra kertoo vuoden 1998 amerikkalaisesta todellisuudesta viiden ihmisen kautta. Heillä kaikilla on jokin tahra, trauma, salattu ja pesemätön suttu menneisyydessään. Professori Coleman Silk erehtyy käyttämään luennollaan epäkorrektia nimitystä oppilaistaan. Hänet pakotetaan eroamaan rasismista syytettynä. Hän etsii lohtua nuoresta tyttöystävästä. Faunia Farley on lukutaidoton siivooja, pitkin elämäänsä alistettu ja riistetty. Ex-mies Lester on yhä hänestä sairaalloisen mustasukkainen. Mies on väkivaltainen ja arvaamaton, pääsemättömissä Vietnamin sodan traumoista. Epäsäätyisen parin suhde nostattaa juoruja, mutta myös Coleman nuoren ja kauniin yliopistokollegan Delphine Rouxin kostonhimon. On Colemanin kaunis ja menestynyt kollega Delphine Roux. Koko tarinan kertoo kirjailija Nathan Zuckerman, joka leikkauksen jälkeen joutuu kulkemaan vaipoissa. Hän ystävystyy yllättäen Colemanin kanssa ja seuraa vierestä tämän raastavaa ja epätoivoista ponnistelua erehdysten suosta nousemiseksi. Zuckerman on kirjailija Rothin itsensä alter ego.

Piiriläisiä amerikkalaisuuden satiiri ei aivan vakuuta:

Kiehtova tarina, mutta raskassoutuisesti kirjoitettu. Tässä on mammuttikappaleita ja pitkiä virkkeitä, eikä pilkkuja.

Ihmisen tahra on ensimmäinen kirja, jota ei jaksanut lukea. Ei jaksanut lukea kokonaan. On kyllä aloittanut.

Kirjan rakenne on jännä romaaniksi. Tavallaan mukana on kirjailijan alter ego, välillä taas mennään minä-muodossa henkilöiden pään sisään ja tarinaa kerrotaan kuin subjektiivisesti. Juonen kannalta olennaiset käänteet tulevat sivulauseissa. Näin esimerkiksi Colemanin taustasta paljastetaan kaikennäköistä. Kirjailija leikkii lukijalla kissaa ja hiirtä. Aika alussa kuitenkin paljastetaan, että Coleman kuolee. Silti herää kiinnostus, miten henkilöt kuolevat, miten siihen päädytään.

Lukiessa pitää kelata kirjaa edestakaisin, täytyy välillä lukea, että miten tähän päädytään ja miettiä, miten itse ymmärtää asian.

Ihmisen tahrassa näkyy Amerikka äärimmäisyyksien maana. Colemanilla itsellään on kontradiktionsa: juutalaisuus, värillisyys… Sitten löytyy Vietnamin sodan veteraani. Se olennaisin asia Colemanista (värillisyys) jää helposti huomaamatta, koska mikään näistä hänen erityisominaisuuksistaan ei ole niin näkyvissä suomalaisessa kulttuurissa.

Järkyttävin kohta on äidinmurha, se kun Coleman hylkää perhetaustansa. Samalla hän eräällä tavalla tappaa itsensä. Voiko ihminen päättää syntyperänsä valitsemisesta? Onko rodunvalinta oma asia vain myös perheen ja koko yhteisön asia? Päähenkilö tekee valintansa itse, yksin, mutta hänen valintansa on lopulta koko perheen ja yhteisön asia. Ehkä Mark [Colemanin poika] aavistaa jotain tästä, kun hän sanoo isänsä saaneen, mitä ansaitsikin. Lyhytaikainen nuoruudenrakastettu Ellie taas ei kummeksu ollenkaan Colemanin taustaa, hän selittää, että näitähän on muitakin.

Rodun ja identiteetin vaihtaminen on yksi klassinen variaatio amerikkalaisen unelman teemasta. Olisipa valkoinen, vaikkei syntymätodistustaan voikaan väärentää. Sitä samaa unelmaa, että ihminen voi tehdä itselleen sellaisen elämän kuin haluaa. Me emme tässä maassa pysty ymmärtämään, mitä sukujuuret voivat merkitä, miten väri voi olla merkittävä. Täällä ei ole ihonväristä kiinni. Eikä nykymaailmassa tällä ole niin paljon merkitystä, eikä tarvitse erottua. ”Rotu” alkaa olla ihmisistä puhuttaessa vanhanaikainen ja nyttemmin jopa poliittisesti epäkorrekti käsite. Sitä kuitenkin edelleen käytetään amerikkalaisessa väestönlaskennassa, jossa jokainen saa itse ilmoittaa oman ”rotunsa” väestötietoihin. Etninen identiteetti onkin enemmän subjektiivinen ja kulttuurinen ei enää jurinen, biologinen tai tieteellinen käsite. Virallinen nykyinen näkemys kiteytyy Obaman sanoihin: ei ole valkoista, eikä mustaa Amerikkaa, on vain Amerikan Yhdysvallat. Silti rotutietoisuus kummittelee kaikkialla, pinnan alla.

Eikä vähemmistöidentiteetti ole enää händikäppi, se voi olla jopa etuoikeus. Rotusyrjinnän tilalle on Amerikassa tullut positiivinen syrjintä. Moni entinen orja otti aikanaan sukunimekseen ”White”. Ei silloin osattu ajatella, että joskus vielä ”black is beautiful”. Suomessa lappalaisuus ei ole enää haukkumanimitys, vaan arvostettu VIP-jäsenyys, johon liittyy erioikeuksia.

Mutta Coleman menee kuitenkin armeijaan 1940-luvulla, silloin hän ruksaa rodukseen ’valkoinen’. Hän pelaa sen jälkeen koko ajan kovaa peliä, koska milloin tahansa lasten ja lastenlasten kautta hänen taustansa saattaa paljastua. Geneettinen aikapommi tikittää.

Onko perimällä todella näin suuri merkitys kuin Coleman antaa ymmärtää? Päähenkilön elinaikana tapahtuu muutos. Tarinan loppupuolella (tai siis aikana, josta romaani alkaa) etnisellä taustalla ei olisi niin paljon merkitystä, mutta Coleman silti jatkaa salailua.

Silkin isä on poikkeava afroamerikkalainen, hän esimerkiksi korostaa oikeakielisyyttä. Colemanin muutoksen mahdollistaa paitsi pigmentti myös isän opetukset. Perheessä arvostetaan koulutusta.

Tarinan kiehtovuus on siinä, miten yksi semanttinen kielellinen lipsahdus syöksee tuhoon. Taustaansa ei voi kieltää. Semanttisia lipsahduksia on aika vaikeata kokonaan välttää, ainakaan ”kypsällä” iällä. Kuka tahansa voidaan tarkoitushakuisesti ristiinnaulita rasistiksi tai sovinistiksi. Julkinen anteeksipyyntö voi tuntua nöyryyttävältä, mutta se voi sittenkin olla pienimmän riesan tie.

Miksi Coleman alun perin lähteekin sortumaan tähän mahdottomuuteen, kun hänellä olisi kuitenkin jo aikakauden puolesta kaikki mahdollisuudet? Sitä ei lukijana voi ymmärtää. Ehkä syynä on Howardin yliopiston me-henki, johon Coleman ei halua samaistua.  Sehän leimaisi hänet mustaan identiteettiin. Coleman ei suostu sopeutumaan elämän realiteetteihin, vaan haluaa itse muokata oman elämänsä. Hän ei halua olla ulkopuolelta määritelty.

Hybris kuitenkin kostautuu, niin kuin Austerin Mr. Vertigossa kostautui unelman tavoittelijan hulvaton hybris.

Onko Steenaan ihastuminen osa Colemanin muuttumista? Hän haluaa niin kovasti olla valkoinen, että tyttöystäväkin on valkoisista valkoisin. Kaikki on kotona niin korrektia ja ystävällistä, mutta kun Steena lähtee, hän lähtee myös Colemanin luota. Sen jälkeen tulee Ellie, jolla mies paljastaa taustansa, mutta tyttö kuitenkin näkee muutenkin heti, mikä hän on miehiään.

Tarinassa kerrotaan, kuinka paljon pelkkä ihonväri ja tausta vaikuttavat jo kouluissa arvosanoihin. Kyllähän Amerikassa syrjitään myös juutalaisia.

Miten kirja oikein päättyy? Onko loppu vain Zuckermanin omaa fiksaatiota? Että Les Farley olisi mustasukkaisuuksissaan aiheuttanut onnettomuuden? Lukijan kannalta on epäuskottavaa, että Les olisi osannut moista suunnitella. Olisiko hän suunnitellut surman toisella tavalla? Toisaalta loppukohtaus jäällä osoittaa, ettei Les ollutkaan mikään typerys.

Lukijan mietittäväksi jää, mikä merkitys Faunian päiväkirjalla on. Hänhän ei ”osannut” lukea. Päiväkirjassa voisi olla tapahtumien historiallinen totuus, mutta lukijalle sitä ei koskaan esitellä.

Entäs nuori ranskalainen? Mikä merkitys hänellä on? Miksi hän toimii niin kuin toimii, eikä saa rangaistusta? Seksuaalisen mustasukkaisuuden tai turhautumisen takia? Ja jos Zuckerman on kuvitellut Rouxin, miten hän onkaan sellaista kuvitellut?

Miksi Zuckermanista on tehty hönö? Hän potkii itseään nilkkaan koko kirjan ajan. Hän on kyllä vähän samanlainen kaikissa Rothin kirjoissa.

Ihmisen tahrassa on realistisesti ja todenmukaisesti kuvattu yliopistomiljöötä. Se ylenkatse. Ja se, ettei voida käydä intensiivistä akateemista debattia, koska kritiikki on rasismia. Rasisti on vakava syytös ja sellaiseksi leimautumista pelätään. Oman akateemisen uran ollessa vaarassa sitten nöyristellään. Omia epäonnistumisiaan voi selittää toisen rasismilla ja sovinismilla.

Hyvä juttu on se, että Colemanin hautajaisissa pidetty puhe palauttaa hänen kunniansa.

Koko kirja on täynnä ironiaa. Mutta Coleman kyllä todella nöyryyttää yliopiston vanhaa kaartia. Kohtalon läpsäys tulee kuitenkin. Vaikka olisit mitä, aina tapahtuu jotain, joka palauttaa tai pyrkii palauttamaan ruotuun.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan asioita omasta taustastaan lähtien, tulkitsevat sanoja ja tekoja niiden kuvitelmien kautta. Ja sitten ei olekaan muita kuin väärinkäsityksiä.

Miksi Colemanilla on suhde Faunian kanssa? Sehän on kaunis rakkaustarina, vaikka on raadollisesti kuvattu ja molemmilla on surulliset taustat. Eri asia on sitten, miten uskottava tällainen tapahtuma on. Voisiko insestin uhri lähteä tällaiseen suhteeseen… Viagra on jo keksitty. Faunia itse korostaa, ettei suhteessa ole mitään, että tämä on vain seksiä.

Traumatisoitunut Les on uskottava, hirveän hyvin kuvattu hahmo. Kiinalaisessa ravintolassa käynti, mikä tosin saa farssinomaisia piirteitä, on todellisesti ja terävästi kuvattu. Tuska ja jännitys, se tunne kun aasialaisia on lähellä, on todella hienosti kerrottu. Salaisuudet tosiaan aiheuttavat ongelmia vuorovaikutuksessa. Ne vaikuttavat koko olemukseen ja eleisiin.

Mutta meneekö tilanne överiksi? Onko traumatisoituminen ollut oikeasti tällaista? Tehtiinkö siedätyshoitoa? Vai onko kiinalaisen ravintolan kaltainen tilanne kirjailijan oma keksintö? Onko tuon tarkoitus olla satiirista kritiikkiä?

Rothin pitkät lauseet eivät tunnu niin pahalta, kun romaania lukee englanniksi. Suomennos tuntuu välillä siltä kuin lukisi EU-tekstiä. Rothin tyyli tuntuu olevan yhtä kollaasia kielellisestikin. Lauseet ovat kuitenkin ytimekkäitä. Niissä ei ole ilmaa, ei tyhjää, vaan ne pitää tosiaan lukea. Varsinkin kun sivulauseissa tulee olennaisia asioita.

Ihmisen tahrasta tulee mieleen Häpeäpaalu [lukupiirin kirja tammikuussa 2012]. Professoreille on yhteistä se, että jos he olisivat tunnustaneet ja pyytäneet anteeksi, he olisivat päässeet vähemmällä. Mutta tällaisesta ei olisi syntynyt kirjaa! Ja olisiko silloin kyse ollut älyllisestä epärehellisyydestä?

Ihmisen tahra tulee määritellyksi, kun Faunia puhuu lintutalossa (s. 225). Hurjaa tekstiä jatkuu seuraavan sivun loppuun. [Faunian näkökulmana on ”väistämättä tahriintuneet olennot”. Sellaiset hirvittävään epätäydellisyyteen alistuneet olennot kuin kreikkalaisten tarujen jumalat.] Hienoa, miten teksti etenee siihen, miksei vaihteeksi voisi jumalainen tahra. Tahra kuin Zeuksella, elämäniloisella, seikkailullisella, oikukkaalla. Oikeastaan tuossa on kirjailijan inhorealismia…

Coleman jää henkilönä mysteeriksi kaikista tulkintayrityksistä huolimatta. Mikä on hänen motiivinsa kaiken takana? Coleman Silk = hiilimies silkki.

Miksi Mark voi vihata niin paljon isäänsä? Miten lapsi voi vihata isäänsä niin paljon? Lopussa viitataan siihen, että Markin mielestä ”isä sai ansionsa mukaan”. Toisaalta Mark on lopulta kuin Coleman ja Coleman taas on kuin oma isänsä. Mark tekee tavallaan oman isänmurhansa, mutta katuu haudalla. Haudalla myös paljastuu, että Colemanilla oli kuitenkin yhteyksiä perheeseensä.

Kaikissa perheissä on salaisuuksia, joita yritetään varjella paremmin tai huonommin.

Mielenkiintoinen kysymys, jos Coleman olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, hänen ei ehkä olisi tarvinnut peitellä taustaansa. Kai Colemania vähän hävetti oma isänsä. Hän on nuorena nyrkkeilyssä voittamaton. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu, että kaikki on mahdollista, että kaikessa mahdollisessa voi olla paras.

Lopussa Coleman ei pääse menneisyydestään irti. Aika on jo muuttunut, mutta hän on vielä kiinni siinä ajatuksessa, että juuri etninen tausta on se, mikä hänen pitää peittää. Ehkä ei olisi ollut niin katastrofaalista, jos hän olisi kertonut olevansa musta? Vuonna 1998 sosiaalisesti paheksuttua käytöstä oli paneskella nuorta naista…

Mainokset

Joulukuu 2012 – Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomaisen (s. 1971) kolmas romaani Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010) sijoittuu Helsinkiin, joka on tuttu, mutta silti vieras. Eletään määrittelemätöntä tulevaisuutta ja alkavan katastrofin aikaa. Ehkä ilmastonmuutoksen kurimuksessa kaupunki tulvii vettä ja kurjia oloja pakenevia muukalaisia. Runoilija Tapani Lehtisen vaimo on kadonnut. Mutta poliisi hädin tuskin pystyy tutkimaan vakavampiakaan rikoksia, eikä yhden naisen vuorokauden kestänyt hiljaisuus hetkauta ketään. Ainaisessa sateessa mies alkaa seurata Johannan jälkiä yhä syvemmälle. Hän kursii kokoon johtolankoja ja paljastuksia vaimon menneisyydestä. Johanna oli juuri kirjoittamassa juttua Parantajaksi kutsutusta sarjamurhaajasta… Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2011.

Piiriläisiä tarina enimmäkseen ihastuttaa:

Erikoiskiitos siitä, että tutustutaan Antti Tuomaiseen. Jos tämmöinen romaani on dekkarihyllyssä, kaikki lukijat eivät sitä välttämättä löydä. Aivan ihastuttava kirja, tässä miellyttää moni asia: Helsinki-miljöö, tapahtumien paikkoja pystyy seuraamaan mukana. Se on myös rakkaustarina. Parin suhde on kuin nuorten ensi ihastus, rakkaus on niin puhdasta miehen kannalta kuvattuna. Tulevaisuusnäkymä on todella mielenkiintoinen, kiinnostavasti kuvattu. Romaanin loppu on vain heikko kohta.

Parantaja on yhtä aikaa dekkari, rakkausromaani ja dystopia-scifi. Ilmastonmuutos (dystopia) on vähän kuin kulissina taustalla, mutta nousee lopulta pääosaan.

Dekkarijuoni on hieman kökkö. Esimerkiksi ilmastonmuutosidealistin ja vartiointiliikemafioson yhteistyö on epäuskottavaa. Toisaalta kahden erilaisen rikollisen liittyminen yhteen on uskottavaa siltä kannalta, että mätä pari kuvaa sitä, millaista ihmisten väliset kytkennät voisivat tuolloin olla. Mutta epäuskottavuuden antaa mielellään anteeksi, koska romaani on niin kiinnostavasti kuvattu tulevaisuuden painajainen. Taustalla olevat tuomiopäivän tunnelmat on niin säpsähdyttävän hyvin kuvattu. Kriisin yksityiskohtia paljastetaan ikään kuin ohimennen, sivulauseissa. Lukija haluaisi tietää enemmänkin. Uteliaisuus herää esimerkiksi siihen, miten politiikka tuohon aikaan toimii. Se kyllä kerrotaan, että Stubb on näköjään ylennyt pääministeriksi. Muuten politiikkaan ei perehdytetä. Missä luuraavat halla-aholaiset, kun Helsinki täyttyy ilmastopakolaisista? Vieläkö politiikka jaksaa kiinnostaa ihmisiä? Ainakin sanotaan, että eduskuntatalo on ympäröity panssariaidoilla. Romaanissa ei oteta kantaa siihen, minkä takia asiat eivät toimi.

Ympäristö on tosi hyvin kuvattu, se ei ole ylikuvattu tai peloteltu. Tuollainen meno on vain elämää ja siihen on sopeuduttava.

Ilmastonmuutos on aiheena ajankohtainen, samoin valelääkärit ja vartiointiliikkeiden pullistelu. Puhumattakaan kaupallisen median pinnallistumisesta ja pornoistumisesta. Kirjaan on saatu kaikki mukaan, ei puutu muuta kuin Talvivaaran kipsisakka-allas. Puhtaasta vedestä tulee olemaan pulaa. Kyllä se hyvinkin tulee näin olemaan kuin romaanissa on kuvattu. Lukiessa masentuu, koska matkan aikana näkee, että tällainen on mahdollista. Kuvaus on kauhean realistista, tällainen muutos on ymmärrettävä.

Jännä, miten ympäristökatastrofi vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntaan. Uhka on niin epämääräinen, että kaikki pelaavat vain omaan pussiinsa. Ei ole yhteisvastuuta. Ilmastonmuutoksen tuottama dystopia on pelottava juuri siksi, ettei ihmiskuntaa siinä uhkaa pelkästään luonnonvoimat. Uhkana on pikemminkin ihmisten oma raadollisuus ja vastuunpakoilu. Yhteiskunta rapautuu pala palalta, vaikka öljystä ja insinöörien taidoista ei olisikaan pulaa. Suurin ongelma on se, etteivät ihmiset enää välitä vaan antautuvat kyynisyydelle. Tässä suhteessa Parantaja poikkeaa sellaisista scifi-tarinoista, joissa ihmiskuntaa uhkaavat ulkoavaruuden oliot tms. muukalaisperäinen vihollinen luo yleensä sellaista ”talvisodan henkeä”. Mutta ilmastonmuutos on hahmoton hirviö, joka etenee salakavalasti. Sitä ei voi nitistää hopealuodilla. Sitä ei välttämättä edes tunnista ennen kuin on liian myöhäistä. Meistä ei ole enää talvisodan henkeen. Tarinan taksikuski Hamid varmaan tietää talvisodastakin jotain, kun tietää muutenkin merkillisesti.

Tarinan varsinainen sankari on peruspoliisi Jaatinen, joka hoitaa hommansa, vaikka se tuntuukin aivan absurdilta tuollaisessa tilanteessa.

Tässä ei puhuta mitään lentoliikenteestä! Eikä puhuta myöskään öljyn loppumisesta. Sitä todella riittää.

Tulevaisuudesta turvallisuudesta on tullut tärkein kauppatavara. Ei tunnu mitenkään mahdottomalta ajatus juuri tuo turvamiesten rikollisuus. Parantajassa vartiointiliikkeet ovat kuin mafia. Ja tuntuu hyvin luontevalta, että poliisistakin lähtee väkeä vartijoiksi. Niin helposti sitä lipsahtaa lain ja oikeuden toiselle puolelle… Herkullinen yksityiskohta on se, että Porthanian kuuluisan pyöröoven tilalle on tullut metallinpaljastin.

Helsingin miljöö tulee tässä niin todelliseksi.

Henkisellä tasolla Parantaja on mielenkiintoinen kirja. Ystävätkin ovat lopulta sellaisia, joita ei todella tunne. Rakkaussuhteesta lukija tietää vain miehen kannalta. Rakkaus on puhdasta ja kirkasta, kuin nuoruudenrakkaus.

Se, että kirjailija viittaa rakastavaisten lopulta päättyvän itsemurhaan, ei ole yllätys, vaan ainoa mahdollinen happy end. Tai siis tässä on yksi tulkinnallinen vaihtoehto. Pariskunnan elämä muuttui niin kauheasti, että tuollainen on heille ratkaisu. Kollektiivinen itsemurha on yhden tyylisuunnan romantiikkaa. Kirja alkaa dekkarina, mutta päättyy antiikin tragediana. Kirjailija vastaa tarinan alussa heittämäänsä kysymykseen: kumpi on pahempi, nopea romahdus vai hidas mureneminen? Se on filosofinen ongelma. Nopea romahdus on pienempi paha kuin hidas mureneminen. On pienempi paha päättää elämä tähän.

Toisaalta sitä haluaisi nähdä, ettei kyse ole itsemurhasta. Loppuun voi pettyä.

Miehellä on kaikki kunnossa, mutta hänen elämänsä on näköalatonta. Hänellä ei ole muuta tulevaisuutta kuin vaimonsa Johanna. Tällainen rakkaus on piste, josta voi lähteä pois, koska muutakaan ei ole. Parantajasta tulee mieleen 1950-luvun leffa Viimeisellä rannalla. Kokonaiset perheet ottivat myrkkypillereitä ja välttivät näin tuskallisen kuoleman.

Voisiko loppu olla niin, että pistooli edustaa turvan löytymistä? Runoilija on valmis puolustamaan.

Mitä loppu oikein lopulta tarkoittaakaan? Se jää lukijan tulkittavaksi.

Kertojan kirjoittamisen tapa vastaa toimittajan tapaa kirjoittaa. Sujuvaa ja nopealukuista. Tuomaisen ”niukkaa” ja ”ytimekästä” kielenkäyttöä on arvosteluissa kovasti kehuttu, mutta välistä kirjailija syyllistyy myös mitäänsanomattomiin teennäisyyksiin, etenkin havainnoidessaan ihmisten eleitä ja ilmeitä. Kuten: ”kasvoilla viivähti ohikiitävä neutraalista poikkeavan ilmeen alku”… Kun lukija yrittää moista visualisoida, ei oikein onnistu. Niukempaa ja ytimekkäämpääkin ilmaisua on nähty. Välillä vähän keikailun makua.

Lukiessa jää miettimään, mitäs lajia tämä oikein on. Vain paikoin kerronnasta tulee dekkarimainen tunnelma. Parantajassa ei mässäillä ylettömällä väkivallalla, niin nykyisin tehdään. Dekkarin pitää olla uskottava, siis juonen kokoonpanon pitää olla sellainen. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa ei ole niin hirveästi juonta, mutta tarinaa kerrotaan poliisin näkökulmasta.

Kirja koskettaa niin paljon, että se tulee uniin.

Jossain kohden sanotaan, että muutos tällaiseen tapahtui todella nopeasti, Alexander Stubbin elinaikana.

Jännä, miten taksikuskista, joka on maahanmuuttaja, tulee tarinan selviytyjä. Hän on tämän ajan Rokka. Hän onkin erilainen, hänellä on eri näkemykset asioista. Hän tulee toisesta kulttuurista. Joka tapauksessa hän tulee aina tilanteisiin pelastavana enkelinä.

Median pinnallistuminen on hyvä sivuteema, siitä haluaisi lukea enemmänkin. Johannan esimiehen nuhruisuus on vain valeasu, hän on fiksumpi kuin antaa ymmärtää. Hän edustaa viimeistä valtakunnallista lehteä, jonka pitää tehdä sellaista, mitä ihmiset haluavat lukea. Ja mitä ihmisraukat haluavatkaan lukea sanomalehdistä Tuomaisen tulevaisuudessa… Todella lohdutonta, masentavaa. Mutta luettaisiinko silloin itsekään Shakespearen koottuja, jos tuollaiseen tilanteeseen joudutaan?

Parantajassa on lohdutonta ajattelua kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Ei kirjailija löydä muuta valoa. Tekee tosissaan pahaa. Mutta onhan Jaatinen! Hän on suoraselkäinen, valopilkku.

Tarkiainen on koko kirjan piru. Häntä kuvataan paljon, mutta mikä hän oikein? Hänessä on idealismia, joka menee liiallisuuksiin. Hänestä ei saa otetta. ”Mä olen Tapani hyvän puolella. Ei mulla aikoinaan ollut sen vähäisempää tavoitetta kuin maailman pelastaminen. Nyt kun maailmaa ei voi pelastaa, pitää huolehtia siitä, että hyvä elää ainakin yhtä pitkään kuin pahuus ja itsekkyys”.

Romaanissa kuvataan poikkeustilannetta: millainen ihminen on silloin, kun katastrofin ainekset ovat näkyvissä. Ihminen syyttää toista. Jonkun täytyy olla vastuussa. Lukija joutuu vastaamaan peruskysymykseen: mitä itse tekisi tuossa tilanteessa? Tulevaisuuteen on niin lyhyt aika, mutta miten siinä ajassa ollaankin saatu sössittyä asiat… Taudit ja sairauden jylläävät, lisää kuolleita tulee edellisten aaltojen jälkeen. Tällaiseen voi suhtautua tyynesti, kun ei itse tule elämään aikaa, joka on tulossa.

Mielenkiintoista on se, että on insinöörejä, on öljyä, on tekniikkaa jolla torjua ilmastonmuutosta, mutta sitä ei viitsitä tehdä. Ei viitsitä, koska halutaan kuluttaa, ei haluta elää niukasti.

Materiaalia riittää, jos haluaa ryhtyä miettimään kirjan herättämiä ajatuksia, mutta kuluuko aika silloin mukavasti?

Parantaja on hyvä muistutus maailmanmenosta. Varsinkin kun siinä liikutaan konkreettisilla, tutuilla kulmilla. Kirjan ympäristön suorastaan näkee.

Lopun rautatiekiskoilla juokseminen tuntuu teennäiseltä. Loppu voisi olla toisenlainen; se pilaa koko kirjan.

Kohtuullisen hyvin kirjoitettu.

Parantaja oli hyvä valinta. Eipä tätä muuten olisi kirjaston hyllystä löytänyt.

Lokakuu 2012 – Schlink: Lukija

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Lukija alkaa nuoren pojan ja vanhemman naisen rakkaustarinana. 1950-luvun Saksassa 15-vuotias Michael kohtaa keski-ikää lähestyvän Hannan, joka vie pojan aistillisiin kylpyhetkiin ja rakasteluihin. Poika taas alkaa lukea naiselle ääneen kirjoja: klassikkoromaaneja, runoja, novelleja… Eräänä päivänä Hanna katoaa. Michael kohtaa hänet sattumalta vasta oikeustieteen opiskelijana seuratessaan keskitysleirioikeudenkäyntiä. Hanna istuu siellä syytettynä rikoksistaan vanginvartijana. Lukija liikkuu kolmessa eri ajassa ja sitä myöten nuoruudessa, nuoressa aikuisuudessa ja aikuisuudessa. Rakkaudessa, oikeudenkäynnissä ja vankilassa. Kertoessaan koko tarinaa Michael on jo varttuneempi mies. Hän on alkanut lukea kaseteille lähettääkseen ne Hannalle – ja palaa samalla nuoruuden muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Schlink kirjoittaa kahden ihmisen mikrohistoriaa ja saksalaisten mielenmaisemaa toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen.

Piiriläiset tunnelmaltaan vahva tarina pysäyttää:

Lukijassa on samoja teemoja kuin Camus’n Putoamisessa [lukupiirin kirjana huhtikuussa 2011]: tekopyhyys, ylimielinen omahyväisyys, elämänvalhe, ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriita, häpeä ja kollektiivinen syyllisyys.

Rakenteellisesti tämä romaani on jännä. Se alkaa rakkaustarinana ja yhtäkkiä siirtyykin aivan toiseen paikkaan ja tunnelmaan, oikeussaliin. Ensin häiritsee se, ettei lukijalle heti paljasteta, mistä ajasta kerrotaan ja missä ajassa eletään. Vasta myöhemmin selviää, että tarina alkaa 1950-luvulla ja etenee siitä.

Lukija tuo näkyviin oikeusvaltion kyyniset tosiasiat: rikosoikeuden järjestelmässä ei rehellisyys maata peri. Pelin sääntöihin kuuluu, että valehdellaan, syytä vieritetään toisten niskoille. Kenenkään ei ole pakko todistaa itseään vastaan. Syytetyllä on oikeus valehdella, pakoilla vastuuta ja syyttää kavereita. Oikeudenkäynnissä Hanna on ainoa rehellinen, eikä hän halua syyllistää toisia.

Rikosoikeudenkäynnin vaihtoehtojakin on olemassa, mm. totuuskomissio. On anteeksi antaminen, unohtaminen ja uuden aloittaminen. Totuuskomissiossa on aivan vastakkainen idea kuin rikosoikeudessa: on pakko tunnustaa ja sen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Kaltoin kohdellulle usein riittää, että hänelle tunnustaa kaltoin kohtelun ja häneltä pyytää anteeksi. Jos ihminen laitetaan syytteeseen, hänellä on ikään kuin oikeus kiertää vastuuta.

Lukija on meille oiva valinta. Jos on lukenut sen aikaisemmin, ymmärtää nyt kirjan hienouden. Lukukokemus on nyt syvällisempi, kun ei enää ihmettele kerronnan muutoksia ja yllätyksiä.

Hahmona Hanna koskettaa syvästi. Koska hän haluaa päästä yli lukutaidottomuudestaan, muttei häpeältään pääse. Hän haluaa tietoa. Yksi kirjan teemoista on lukutaidottomuus. Toisaalta lukutaidottomuus on nykyään niin eksoottinen asia, että Hannan asemaan on vaikea samastua. Tarinan ajankohtana se on niin epätavallista, ja siksi niin syvästi häpeällistä. Hanna on mennyt elämässään ylöspäin, kaikesta huolimatta kuitenkin. Siksi hänen salaisuutensa ja sen häpeällisyyden ymmärtää. Häpeän teemassa voitotkin ovat pieniä tappioita. Hannalla on pyrkimys eteenpäin, mutta aina tulee jotain vastaan.

Lukijassa on vakava pohjavire. Alun jälkeen tarina menee aivan toiselle tasolle. Hieno valinta luettavaksi.

Tuo aika ja mitä ratkaisuja ihmiset ovat silloin joutuneet tekemäänkään. Hanna on vain pieni ratas isossa koneistossa. Kirjailija ei kerro, onko hän todella kansallissosialisti. Onko hänellä ollut mahdollisuus toimia toisin? Tuntuu kohtuuttomalta, että pahainen vanginvartija joutuu tilille, kun isommat pääsevät vähällä. Saksassa Lukijaa on kritisoitu siitä, että Schlink on tehnyt Hannasta liian sympaattisen.

Miten tuon ajan ihmisiin pitäisi suhtautua? Tuo on iso kysymysmerkki, se on koko ajan lukiessa mielessä. Miten seuraava sukupolvi suhtautuu vanhempiinsa? Kuinka paljon jälkeläisten täytyy kantaa vanhempiensa syyllisyyttä? Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän kantaa osasyyllisyyttä heidän tekemisistään.

Lukutaidottomuus voisi olla allegoria: meneminen mukaan kansallissosialismiin on eräänlaista lukutaidottomuutta.

Onko häpeä yritystä sovittaa menneisyys? Kun häpeää käydään läpi, käsitellään menneet hirveydet edes jotenkin.

Kuinka pitkän ajan natsi on yhtä kuin paha? Varmasti maailmantappiin asti. Mutta nykyajan saksalaiset ovat jo syyttömiä. Natsimenneisyys on lähellä meidän historiaa. Saksassa pahiksia ei saa ymmärtää, ei edes sen vertaa kuin kirjailija tässä ilmeisesti tekee.

Se, mistä Hannaa syytetään, ei liity todella hirveyksiin, vaan yksittäisen kirkon paloon. Tämä voisi tapahtua missä tahansa. Mutta saksalaisen velvollisuusetiikan mukaisesti rangaistukset ovat kovia. Natsiaika oli armotonta aikaa, niin armotonta, että sitä on mahdotonta ymmärtää tänä päivänä.

Onko tällainen rikoksen läpikäyminen saksalaista luonnetta? Häviäjillä on velvollisuutensa etsiä syyllisensä ja voittajat sanelevat, miten toimitaan.

Hannan hahmossa näkyy sen aikainen työmoraali: kun jotain tehdään, se tehdään viimeisen päälle. Saksalaisen virkavelvollisuusetiikan mukaan vankia ei saa päästää karkuun, vaikka mikä olisi. Ja kaikesta vielä raportoidaan viimeisen päälle. Tuohon aikaan Saksassa oli monen tasoista alistamista, mikä esti kansan vastarinnan.

Sukupolvien välisyyden teema on henkilökohtaisesti tärkeä. Lapsella on oikeus rakastaa vanhempiaan, mutta samalla hän joutuu kantamaan osasyyllisyyttä heidän valinnoistaan. Sulkevatko ymmärtäminen ja tuomitseminen toisensa pois? Lukijassa on juuri ymmärtämisen ja tuomitsemisen ristiriitaa.

Tarina herättää kauheasti tunteita, siinä on niin paljon sellaista, mihin pystyy tarttumaan.

Lukija on myös rakkauskirja; sen yksi teema on rakkaus. Nuoren pojan rakkaus vanhempaan naiseen. Michael tajuaa lopussa, että Hanna olikin ollut hänen elämänsä nainen, että Hanna oli ainoa nainen, jota hän oli rakastanut.

Hanna on tavallinen ihminen hyvine ja pahoine puolineen. Hänen henkilöhahmollaan on monta muotoa: äitihahmo, rakastajatar, lady domina, vanginvartija. Kuka tässä tarinassa lopulta hyväksikäyttää ja ketä? Jotta voi joutua vastuuseen tekemisistään, täytyy olla mahdollisuus toimia toisin. Hanna tuntuu kovasti uhrilta. Lopussa hänen kohtalonsa itkettää hirveästi. Hannasta tulee toisaalta tunne, että hän on tunteeton tai tunnekylmä tai kyvytön tuntemaan empatiaa. Hänen taustallaan on paljon surua? Mistä nainen on jäänyt paitsi ja siksi traumatisoitunut?

Sanotaan, ettei pyöveli vihaa mestattavaansa, hän tekee vain työnsä. Tällainen tunteiden turruttaminen tai turtumus yleensäkin on tarinan yksi teema. Vanginvartija tai juristi ei voi eläytyä liikaa. Täytyy paaduttaa itsensä, ettei palaisi loppuun. Kirjailija tosiaan rikkoo kaavoja ja tabuja, hän ymmärtää liikaa.

Karmivan hyvä kirja.

Mitä mieltä lopusta ollaan? Loppu on onnellinen. Mutta miksi Hanna tekee itsemurhan? Tarinan kiertyessä loppuunsa kiinnittää huomiota siihen, että Hanna alkaa lyödä itseään laimin. Pelkääkö hän vapautumista? Hanna on hirveän yksinäinen ihminen. Siksi hän takertuu poikaankin. Eikö hän enää kestä elää itsensä kanssa? Kun hänen maailmankuvansa laajenee, syyllisyys kasvaa vielä suuremmaksi. Kun tieto lisääntyy, syyllisyys kasvaa liian suureksi kestää? Pelkääkö Hanna, millainen suhde syntyy lukijaan, kun hän vapautuu? Michael itse asiassa etääntyy vanhasta rakastetustaan. Kirjailija on tehnyt hienon ratkaisun, kun on jättänyt Hanna motiivit kunkin lukijan itse mietittäväksi.

Onko Hannan jättämä perintö riittävä sovitus menneistä? Perintö oli ainoa, mitä Hanna saattoi tehdä. Hän antaa sen, minkä voi antaa. Itsemurha on oikeastaan hyvä ratkaisu: kukaan ei menetä kasvojaan. Itsemurha voi olla viimeinen sovitus. Holokaustista selvinnyt uhri kuitenkin syyllistää heti Hannaa.

Kun ihminen on joskus jotain ollut, joutuuko hän kantamaan Kainin merkkiä aina, loppuun asti? Kyllä se vähän niin on… Voiko aloittaa uutta elämää? Muistot jäävät joka tapauksessa. Miten niitä sitten käsittelisi?

Kaunokirjallisuudessa on yleinen teema, että rakastettu paljastuu joksikin muuksi, että hänen menneisyydestään paljastuu jotain.

Lukija muistuttaa Sofien valintaa. Jälkimmäisessä päähenkilön molemmat lapset tuhoutuvat. Miten ihmeessä voi valita tekojaan, kun lopulta aina on vastassa tuho?

Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Helmikuu 2011 – Kallas: Sudenmorsian

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja helmikuussa 2011Aino Kallaksen (1878–1956) Sudenmorsian, jonka alaotsikko on ”hiidenmaalainen tarina”, ilmestyi vuonna 1928. Se on kulttiklassikko, balladimainen mestarityö kiellellystä rakkaudesta. Pienoisromaanin sudenmorsian on Aalo, hiidenmaalaisen metsävahti Priidikin nuori ja hurmaava vaimo. Pariskunta on kerran seuraamassa sudenajoa, kun Aalo kuulee susien kutsuvan. Sinä hetkenä syttyy nuorikossa pakottava kaipaus suolle, juosta sutena susien joukossa. Viimein valkeana juhannusyönä hän tottelee verensä paloa ja muuttuu vainotuksi ihmissudeksi. Hän lumoutuu intohimosta ja vapaudesta, mutta yhteisön silmissä hän on Perkeleen riivaama, noiduttu. Samaa teemaa kaiken nielevästä ja siksi tuhoavasta rakkaudesta Kallas varioi kaikissa 1920-luvun teoksissaan. Sudenmorsian onkin yksi kolmesta itsenäisestä tarinasta, jotka yhdessä kulkevat nimellä ”Surmaava Eros”. Sen sisarteoksia ovat intohimoiset, sovinnaisuuksista piittaamattomat Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Nämä tarinansa Kallas on luonut omaperäisellä, arkaaiseksi kutsutulla tyylillään.

 

Piiriläiset vaikuttuvat:

 

Eestin kielen opiskelusta on hyötyä, kun lukee tällaista arkaaista kieltä ja virolaiseen kansantaruun perustuvaa tarinaa. Romaanin kielestä tulee läpi viron kieli, muistumia ja yksittäisiä sanoja. Kielessä kuulostaa kuin konsonantit olisivat pehmeämpiä. Tekstissä on paljon outoja sanoja, niihin ei kuitenkaan välttämättä takerru tai kiinnitä erityistä huomiota.

Aluksi Kallaksen tyyli tuntuu hankalalta, mutta kun kielen rytmistä saa kiinni, pääsee tarinaan mukaan. Erityisesti verbit antavat kielelle sen rytmin. Oikeastaan koko ensimmäinen lukukerta voi tuntua hankalalta, mutta tämä toinen kerta sujuu jo.

Minkä takia Kallas on halunnut kertoa juuri tämän tarinan vuonna 1928? Mikä on sen allegorinen tarkoitus? Voisiko siinä olla kyse naisen ristiriidasta kodin ja elämänuran välillä? Seksistä ja kiihkosta? Romaania voisi tosiaan lukea 1920-luvun naisen emansipaation allegoriana. Mutta miksi emansipaatio on demonisoitu? Miksi se olisi paholaisesta peräisin? Ehkä tarinassa on kyse diplomaatin rouvan valinnasta: perhe ja äitiys vai se kirjallinen harrastus, joka tässä on allegorisesti demonisoitu? Niin kuin ihmissusi tapetaan hopealuodilla, täytyy taiteilijakin surmata lopullisesti.

Tarinassa on makeita parodisia elementtejä. Kirjailija ironisoi raamatullisuutta ja kristillisyyttä. Tarina on kuin kieli poskessa kirjoitettu. Mutta meidän on kuitenkin vaikea sanoa, miten parodinen teos lopulta on. Paljon siitä tosiaan tuntuu parodiaa olevan, mutta toisaalta siinä on tietoisesti haettu vanhahtavaa kieltä.

Hirveän hyvä tarina. Se sopii hyvin oopperaan, libretoksi jo sellaisenaan. Kirja on muuten sovitettu myös yhden naisen monologiksi. Näytelmänäkin kertomus on todella hieno. Monologiksi se sopiikin, ovathan muut henkilöt enemmän tai vähemmän statisteja.

Tarina on tosiaankin vaikuttava. Siinä on monia ulottuvuuksia, sekin kuinka vaikeaa on olla puoliso tai äiti. Se on avoin; sitä voi lukea ja tulkita todella monen suuntaan.

Loppu on kyllä paatoksellinen, siinä annetaan moraalinen ohje kuin lestadiolaisen papin puheessa. Mutta kyllä rivien välistä voi lukea, ettei tällaisessa tilanteessa, ihmissutena Daimonin riivaamana, ole realistista valinnanvapautta. Siksi missään vaiheessa ainakaan kertoja ei moralisoi eikä syyttele. Susi ei kutsu Aaloa houkutellakseen; ulvonta on vääjäämätön käsky. Tarinassa on voimakas ennalta määräämisen ääni: kristitty ei voi mitään, kun demoni vie. Daimoni ja kristinusko kamppailevat ja tuon taistelun päätös on ennalta asetettu.

Mutta jos sävyn ymmärtää ironisena, viesti kääntyy päälaelleen. Kirjailija on tavallaan itse susi lampaiden vaatteissa.

Kerronnassa ei tule lainkaan esille, että Aaloa vihattaisiin ihmisenä, joka muuttuu ihmissudeksi. Pikemminkin vihataan sitä konkreettista pahaa, jonka hän sutena juostessaan aiheuttaa. Yhteisössä tuntuu herättävän vihaa nimenomaan lampaiden menetys, siis omaisuuden menetys. Esimerkiksi kun naiset tulevat saunalle, jonne Aalo on vetäytynyt synnyttämään toista lastaan, he syyttävät juuri lampaiden tappamisesta, eivät noituudesta.

Mutta mitä pahaa ihmissusi todella tekee? Lukija odottaa läpi tarinan, että Aalo joutuisi raatelemaan ihmisiä, mutta näinhän ei käy. Miksi sudet eivät raatele yhtään ihmistä? Tässä tarinassa olisi ainekset paljon suurempaan draamaan. Entä jos Aalo tapaisi miehensä suden muodossa ja susien vieteissä? Hyvällä tahdolla Aalon kaksoiselämä voisi onnistua. Mutta yhteisöllä sen enempää kuin aviomiehellekään ei riitä tahtoa. Yhteisö tuomitsee ihmissuden teot, mutta myös sen, että Aalo lähtee perheensä luota. Oikeastaan tuntuu kuin Aalolle tekisi pahaa tappaa. Mutta tappaminen kuuluu suden luontoon. Aalon hahmossa ja ristiriitaisissa tunteissa paljastuu veren pakottava vimma, mutta myös vapauden autuus. Raatelu nostaa hekuman.

Toinen allegoria romaanissa onkin ihmisen ja luonnon vastakkaisuus. Siinä on panteistista ja luonnonvoimaista teologiaa, joka ei millään sovi kristinuskon pirtaan. Metsän henki edustaa vaihtoehtoista uskonnollisuutta, jossa ihminen hylkää ihmisyytensä ja sulautuu osaksi luontoa. Metsän hengellä ei ole kasvoja.

Tämä paradoksi ja ristiriita läpäisee koko kirjan. Tarinassa on huikean kauniita kuvauksia luontoon sulautumisesta. Mutta samalla lauseessa voidaan pitää Aaloa Metsän hengen omana ja samalla Saatanan saaliina.

Kirjassa on vahva naisnäkökulma. Priidik on kuvattu yhtä heikoksi astiaksi kuin Niskavuoren miehet. Hän on tuuliviiri, yhteisön mielipiteiden varassa. Miksei Priidik tunnusta sudenmorsiamen lasta omakseen? Pelkuruuttaan? Kertomuksessa annetaan vaikutelma, että mies pitää Aalon erästä yöllistä vierailua unena. Haluaako hän torjua sen ajatuksen, että on itsekin antautunut paholaiselle? Ehkä Aalon vierailu onkin kuin Rosemaryn painajainen, arvoitus jonka jokainen lukija joutuu itse ratkaisemaan. Priidikin ja Aalon suhde pistää myös miettimään, kuinka hyvin miehet oikein naisensa tuntevat…

Miehen mielestä hienoin kohtaus kirjassa on se, kun Aalo kerran tulee yöllä kotiin ja haluaa paikata puolisonsa paidan. Herttaista, kuinka Aalo haluaa huolehtia tällaisesta arkipäiväisestä asiasta.

1600-luvulla noituus on ollut hyvä selitys monelle kummalliselle asialle. Kun kirjassa puhutaan noituudesta, siitä puhutaan pahana ja perkeleestä tulevana. Noitia on historiassa poltettu kirkon ulkopuolisina ja kirkkoa vastaan olevina. Itse asiassa (kirkon) historiassa kaikki vähänkin erilaiset on tuomittu. Kuinka kauheaa olisikaan, jos vieläkin noitia vainottaisiin. Mutta kyllä toisinajattelijoita demonisoidaan nykyisinkin. Esimerkiksi kommunisteja on leimattu ikään kuin noidiksi. Ja puheet ”pahan akselista” ja islamilaisten demonisointi ovat omalla tavallaan 1600-luvun noitavainoista saatua retoriikkaa. Vaikka ”noidat” eivät välttämättä pahoja olekaan; kulttuuri tekee noituuden hyväksi tai pahaksi. Noituutta ja taikauskoa ei kuitenkaan mitenkään voi olla kristinuskon rinnalla.

Arthur Millerin näytelmä Tulikoe muistuttaa arkaaisella tyylillään Sudenmorsianta. Se perustuu vanhoihin noitaoikeudenkäynteihin. Mutta näytelmässä kirjailijan sanoma on paljon selkeämpi kuin tässä romaanissa. Aino Kallas jättää viestinsä mystiseksi. Se on verhottu balladimaiseen tyyliin, sen voi käsittää kukin itsekseen. Niin paljon kertomuksesta jää ihmeteltävää, mitä oikein tapahtui.

Diplomaatin puolisona Kallas ei kai voinut kirjoittaa mitä tahansa. Jos ajatellaan, että romaanissa on allegorinen viesti, on ollut turvallisinta pukea se kansanballadin muotoon. Teksti on kuitenkin isänmaallista, eikä siinä suinkaan ole satanistista sanomaa muuten kuin korkeintaan rivien välissä. Seksikin tavallaan tuomitaan.

Mutta mitä ihmettä kirjailija tarkoittaa loppusanoillaan ”Kavahtakaamme siis kaikki noituutta [—] sekä riettaan hengen rienausta [—] kuka tuntisi paholaisen juonet”? Kunnon kristitylle heristetään sormea, mutta samalla annetaan ymmärtää, että paholaisen kutsuessa ei ihminen voi vastustaa, että paholaisessa on valta tehdä mitä lystää. Ja että ihminen voi nauttiakin menosta. Ehkä kirjailija viljelee ironiaa, kun viljelee kristillis-siveellistä paatosta. Tai sitten naisen ja/tai luonnon emansipoitumista ei voi välttää, sanoi miehinen teologia tai yhteisön säännöt mitä tahansa.

 

Syyskuu 2010 – Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Mihail Bulgakovin (1891–1940) Saatana saapuu Moskovaan on yhtä aikaa maagista realismia ja neuvostoyhteiskunnan satiiria. Bulgakov aloitti mestariteostaan jo vuonna 1928 ja hioi sitä kuolemaansa asti. Kirja kuitenkin julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966, silloinkin sensuroituna. Seuraavana vuonna teos kustannettiin Saksassa laittomine liitteineen. Venäjällä täydellinen versio ilmestyi vasta 1973. Piiriläisillä oli romaanista valittavanaan useita eri painoksia, joista osassa on kursiivilla merkitty kohdat, jotka aikanaan oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

 Romaanissa kietoutuvat ja rinnastuvat toisiinsa kolme tarinaa eri aikoina: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Pontius Pilatuksen ja filosofi Ješua Ha-Notsrin kohtaaminen ajan laskun ajan Jerusalemissa. Saatanalla, salaperäisellä tohtori Wolandilla, on seurueessaan demoneita ja noitia, kuten suuren mustan kissan hahmon ottanut Begemot, Azazello ja Abadonna. Ja heidän mukanaan Moskovassa alkaa tapahtua kummia. Margarita puolestaan ei ole unohtanut kiihkeää rakkauttaan Mestariin, vaan yrittää selvittää kadonneen rakastettunsa olinpaikkaa. Hän tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Jerusalemissa Pilatus pohtii filosofin kuolemantuomiota, keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, ja puhuu vielä jälkeen päin veronkerääjä Leevi Matteuksen kanssa. Matteus on kirjoittanut muistiin rauhaa saarnaavan ja ihmisten perimmäiseen hyvyyteen uskovan kiertolaisen puheita. Jesuan tarina itse asiassa alkaa Wolandin kertomuksena ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksessa, Pontius Pilatuksesta kertovan romaanin aihiossa. Bulgakovin kerronta on tyyliltään nurinkurista: myyttinen Jeesuksen tarina on vakavan realistinen, kun taas Saatana seurueineen sekoittaa Moskovaa anarkistisen fantasian tapaan, todellisen arjen puitteissa.

 

Illan kuluessa ja kahvin, teen ja naposteltavan lomassa kuuluu tällaista:

 

Jonkinlainen historiallisen taustan tuntemus auttaa lukemista.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjan vaikutus on tyrmäävä. Tarinan aiheita on niin kamalan paljon, ettei romaania oikein jaksa lukeakaan. Varsinkaan Pontius Pilatuksen tarinasta on vaikea saada kiinni, koska se on niin eri tavalla kirjoitetut kuin muut tarinat. Sitä ei oikein saa upotettua muiden tarinoiden yhteyteen. Romaanissa onkin valtava määrä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tekevät sen raskaaksi lukea. Mutta toisella kerralla lukeminen menee jo hyvin.

Lukijan kannalta on yllättävää, että Saatana kuvataan sympaattiseksi, huomaavaiseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se kai tarkoittaa sitä, että hyvän ja pahan välinen ero on veteen piirretty viiva. Ehkä kyse voi olla myös hengen ja elämän dialektiikasta. Hyvyys ja pahuus tuntuvat olevan relatiivisia ja sidoksissa kontekstiinsa. Olennaisempaa onkin kysymys siitä, onko materian lisäksi olemassa myös henkeä.

Romaanissa on suuri hengellinen sanoma. Erityisen herkkua on se, että Saatana tuleekin valamaan uskoa. Hän saapunee Moskovaan juuri siksi, että siellä yritetään kiistää Jeesuksen historiallinen olemassaolo. Hänen tekonsa ovat tavallaan ”Jumalan tekoja”. Ja ihminen on ansainnut ikuisen rauhan, ei niinkään kirkkautta. Ikään kuin kyse olisi valon ja pimeyden voimien yhteistyöstä, niiden teknisestä liitosta, joskin epäpyhästä liitosta. He vastustavat yhteisesti materialismia, kaksinaismoraalia, tekopyhyyttä, keskinkertaisuutta ja oman edun tavoittelua.  Jumalan ja Saatanan yhteistyö nousee esiin mielenkiintoisena teologisena kysymyksenä.

Piruun ei kuitenkaan välttämättä voi suhtautua positiivisesti.

Parasta antia on huikea satiiri Neuvostoliiton oloista: asuntopula, suhtautuminen ulkomaalaisiin, vallanpitäjien ja taiteilijoiden välinen suhde, kommunistisen retoriikan ja ankean todellisuuden välinen ristiriita, kirjailijat jotka ovat ”mallikappaleita” Stalinin hallinnossa… Ja merkillisille asioille annetaan luonnollinen selitys niin kuin Neuvostoliitossakin. Tai pahat asiat selitetään hyviksi ja hyvät asiat pahoiksi. Tsaarin ajalla oli tällaista hyvän kääntämistä pahaksi. Selittämätön on kuitenkin parasta tunnustaa taikauskoksi – tai päätyy mielisairaalaan. Ehkä Bulgakovin sanoma on se, että Saatana ja henget ovat todellisia. Luonnolliset selitykset eivät mitenkään riitä.

Mielisairaalakuvaukset ovat sympaattisia. Tuohon aikaan mielisairaalat eivät välttämättä olleet ”pahoja” paikkoja. Tiedettiin, että niihin saattoi päätyä kuka tahansa. Sairaalat saattoivat kuitenkin olla hyvin vapauttavia paikkoja.

Tanssiaiset ovat piste iin päälle. Niiden kuvaus menee kokonaan fantasian puolelle ja vuotaa ylitse chagallmaisella tavalla. Toisaalta tanssiaiskohtaus on ahdistava. Vieraista ne, jotka tipahtelivat alas, olisivat oikeastaan halunneet pois. Mutta he olivat pahantekijöitä, jotka kärsivät ikuista rangaistustaan.

Tarinan komiikka syntyy juuri realismin ja fantasian kohtaamisesta. Riemukkaita ovat varsinkin kohtaukset, joissa ihmiset joutuvat selittämään kokemaansa. Fantastisia tapahtumia todellisuudessa ei voi mitenkään tavoittaa.

Margaritan muuttuminen noidaksi ja Saatanan juhlatanssiaiset ovat kuin suoraan B-luokan Hollywoodin kauhuelokuvista. Niistä ei kuitenkaan saa irti historiallis-filosofista tai allegorista sanomaa.

Kieli on todella kaunista, vaikka tyyli vaihteli farssista realismiin. Farssinomaiset kohtaukset ovat iskeviä ja luontojaksot suorastaan lyyrisen kauniita.

Kirjassa aukeaa taso toisensa jälkeen. Yhdestä asiasta kohoaa seuraava näkökulma. Kuinka monia näitä tasoja oikein onkaan! Kerronnassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei kaikkea voi muistaa. Ja kirja herättää niin hirveän paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Kuten: Onko kaikki, koko tarina, lopulta Ivanin [Ivan Bezdomnyi on nuori runoilija, joka päätyy mielisairaalaan nähtyään tuttavansa tapaturmaisen kuoleman kirjan alussa] pään sisällä olevaa? Ivanin tarina menee kuitenkin koko kirjan läpi.