Huhtikuu 2011 – Camus: Putoaminen

Paloheinän lukupiirin kirjana "Putoaminen" huhtikuussa 2011Albert Camus’n (1913−1960) Putoaminen, joka alkukielellä ilmestyi 1956, on Jean-Baptiste Clamencen, katumuksentekijä-tuomarin monologi. Amsterdamilaisessa kapakassa, geneverin äärellä Clamence kertaa elämänsä vaiheita ja tekee tunnustuksia nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille – ja lukijalle. Seuralaisen virkkeitä ei romaanissa kirjoiteta, mutta kertoja kyllä puheessaan vastaa hänen kuulumattomiin kommentteihinsa. Clamence tilittää menneisyyttään menestyneenä, pariisilaisena asianajajana, huolettomuuttaan ja hedonismiaan. Ja pikku hiljaa hän paljastaa säröjä, jotka murentavat hänen uskoaan omaan täydellisyyteensä. Putoaminen onkin eksistentialismiksi kutsutun kirjallisuuden suuntauksen klassikko: se pohtii ihmisen olemassaolon kysymyksiä, elämän mielekkyyttä, valinnanvapautta ja vastuuta valinnoista, modernin ajan epätoivoa. Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957, samana vuonna kuin Putoamisen suomennos ensimmäisen kerran ilmestyi.

 

Yksi piiriläinen ottaisi Camus’n teoksen mukaansa autiolle saarelle, toinen ei syttynyt yhtään, kolmas mietti tarvitsevansa toisenkin lukukerran…

 

Romaania on raskasta lukea; sitä vain yritti lukea, se ei temmannut mukaansa. Vaikeus syntyy tästä yhden monologin tyylistä – ja siitä, että kertoja kiertää ja kiertää kuin kissa kuumaa puuroa yhtä ja ratkaisevaa tapahtumaa. Ensimmäinen reaktio onkin, että pitääkö tämä lukea. Tai sitten kirja pitäisi lukea kahteen kertaa, että tarinaan pääsisi kiinni. Kaksi lukukertaa varmasti riittää. Mutta voisi tähän jäädä niin koukkuun, että lukisi tarinan kerran vuodessa.

Kerronnassa on kyllä paljon lentäviä lauseita ja hienoja ajatuksia, mutta ne ovat paradokseja. Ajatukset eivät todellakaan ole yksioikoisia.

Romaani on toisaalta hienosti rakennettu, siinähän on keskellä huippu ja lopussa saadaan asioihin selvyys. Sekin on kiintoisaa, kuinka kertoja puhuttelee kuulijaansa kohteliaasti ”monsieur” – ja kuinka, lopulta hänen keskustelukumppaninsa onkin melkein kuin hän itse.

Tarinassa kuulija on itse asiassa aktiivinen. Romaani on hienosti rakennettu juuri siksi, että siinä annetaan ymmärtää, että kuuntelija kommentoi. Samalla lukijasta tulee kuuntelija.

Clamencen monologissa puhutaan suurista teemoista, ainakin uskonnosta ja tuomareista. ”Älkää tuomitko, että teitä ei tuomittaisi.” Tuomitsemisen oikeutus on tosiaankin mielenkiintoinen teema. Onko onnellisempien tähtien alla syntyneellä ihmisellä oikeus tuomita muita? Miten pärjäisi itse, jos joutuisi samaan tilanteeseen kuin Clamence? Pelottaisiko niin paljon, ettei uskaltaisi tehdä mitään? Jokainen joutuu joskus kertojan tavoin joen yli kulkevalle sillalle ja valitsemaan, mitä tehdä. ”Älkää odottako tuomiopäivää, se on joka päivä.”

Ikään kuin kirjan mukaan ihminen olisi valmis tekemään miltei mitä tahansa päästäkseen tuomitsemaan toisia ja vierittämään syytä toisten niskoille. Katumuskin voi toimi välineenä vallankäyttöön. Tarinan katumuksentekijä-tuomari haluaa moraalisen oikeutuksen sellaisten mollaamiseen, jotka eivät kadu. ”Mitä enemmän syyttää itseään, sitä paremmin on oikeus tuomita toisia.”

Clamence puhuu toisille vähentääkseen omaa taakkaansa. Monologi on kuin rippi – tosin petollinen sellainen, koska Clamence haluaa oikeastaan saada toiset ihmiset nalkkiin. Hän koettaa paeta omaa tuomiotaan ja ovelana asianajajana keksii totta kai keinot: kun hän syytettynä onnistuu todistamaan kaikki syyllisiksi, hänen oma syyllisyytensä lievenee. Taitavan juristin strategiana on juuri peilata itsesyytökset toisiin ja kuulija/lukija huomaakin katsovansa itseään. Kuin me kaikki olisimme samanlaisia paskiaisia. Mitään lieventäviä asianhaaroja ei saa ottaa huomioon, me kaikki olemme yhtä syyllisiä.

Mutta aina ei, eikä koko ajan, voi ottaa kuuntelijana vastaan toisten syntejä.

Muita yleisinhimillisiä teemoja ovat ihmisen heikkous, tekopyhyys, mukavuudenhalu ja narsistinen itsepetos. Kaikilla hyveillä ja arvokkailla asioilla on kurja puolensa, eivät sanat tai teot ole puhtaita. Ihmisen motiivit tekevät arvoista raadollisia. Ja kaikki totuus on suhteellista. Tai totuuksia on monia ja kulloisessakin tilanteessa valitaan se sopivin ja ”taitavin”. Kirja innostaa myös pohtimaan sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa. Jokainen suuria ja kauniita sanoja käyttävä puhuja kai pelkää tilannetta, jossa joutuisi siirtymään sanoista tekoihin – ja oman turvallisuutensa uhallakin tekemään jotain toisten hyväksi.

Mutta selviäisikö elämässä, jos ei olisi kaksinaamainen?

Tarinassa puhutaan myös jokaiselle ammattialalle ominaisista korkealentoisista retoriikoista, joihin lopulta aletaan uskoa. Clamencen monologi tekee tragikomediaa poliittisesta korrektiudesta. Ideologiat lähtevät elämään omaa elämäänsä. Ja käytöstä perustellaan ideologioilla.

Romaani kuvaa (asianajajan) arvonihimilismiä: Clamence puhuu ja puhuu, eikä lopulta osaa ottaa mitään inhimillistä todesta. Mikään ei tunnu miltään.

Yksi mielenkiintoinen teema on itselleen nauraminen. Ja toisaalta pelko joutua naurunalaiseksi. Tarina antaa ymmärtää, että jos sinulle nauretaan, naura ensin itsellesi. Silloin vedät maton sinulle naurajien alta. Tavallaan romaani kertoo oman epävarmuuden tiedostamisesta. Alussahan päähenkilö antaa vaikutelman täydellisyydestä. Arkipäivässä hänen ei tarvitse taistella mistään, hän selviytyy kaikesta. Ei hänestä tosin mitään sankaria tule, hän vain voittaa aina oikeusjuttunsa.

On romaanissa myös orjuuden ja vapauden teema. Vapaudessa on se pirullinen puoli, että ihminen joutuu tekemään valintoja. Äärimmillään vapaus on sitä, että ihminen tekee sen, minkä tekee. Päähenkilö ryhtyykin ylistämään orjuutta. Tarinassa ei kuitenkaan tule esille se, Clamence käyttäytyy niin kuin käyttäytyy siksi, että hän saa käyttäytyä näin. Siinä ei itse asiassa anneta ymmärtää, että vastaavanlaiseen elämiseen olisi lupa. Mutta kuitenkin ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Kirjailija välttelee moraalisia kannanottoja. Sitä jääkin miettimään: Mikä on oikeaa oikeutta? Ylipäätään, mikä oikeus on oikeutta? Clamencen puheissa mustasta tulee valkoista ja valkoisesta mustaa.

Nimenä Putoaminen on mielenkiintoinen. Se viittaa konkreettiseen putoamiseen sillalta, mutta on siinä myös lankeamisen symboliikkaa. Ihminen, joka ylentää itsensä, alennetaan. Ja Clamence, joka rakastaa korkeita paikkoja, päätyy aavaan ja laakeaan Hollantiin.

Clamence on ranskalainen ja elää ”vanhalla ajalla”, mutta silti hän on hyvin nykyaikainen. Ja tarina on hyvin moderni. Putoaminen puhuu ihmisenä olemisesta, modernista ihmisestä. Clamencen hahmon kautta nousee esiin hirveän hyviä oivalluksia – kuten se, että kaikki me kuvittelemme olevamme poikkeustapauksia, erikoisia. Kirjaa lukiessa kyllä unohtuu kokonaan sana ”empatia”…

Päähenkilöstä tulee kuitenkin vaikutelma, ettei hän ole omassa elämässään esillä omana itsenään. Kerronta antaa ymmärtää, että Clamence vain esittää olevansa alussa yhtä ja lopussa toista. Kaikki elämässä on vain esittämistä! Clamencen katumuskaan ei ole aitoa; hän laskelmoi syyllisyydellään. Kirja, elämä, puhe… kaikki on synkkää yksinpuhelua, peliä ja teatteria.

Kirja antaa raadollisen kuvan ihmisestä, mutta silti se on lohdullinen. Vaikka ihminen voi paeta tuomiota, hän ei voi paeta omaatuntoaan. Mutta voiko ihminen muuttua?

Putoaminen on niiiin ranskalainen. Siinä on liian paljon puhetta ja asiaa. Tarina ei lainkaan hengitä. Ihailen kyllä kirjailijaa. Kirja on hienosti kirjoitettu, vaikka teksti tuntuikin aluksi ylimieliseltä. Ihailen siis, vaikka en tästä kirjasta välitäkään. Romaani ei hetkauta yhtään.

 

Mainokset

Tammikuu 2011 – Flaubert: Rouva Bovary

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja tammikuussa 2011Gustave Flaubert (1821−1880) oli realisti, jonka kirjallinen tyyli perustui todellisuuden viileään havainnointiin. Hän kaihtoi romantisointia ja kaikkia kannanottoja. Vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary on hänen pääteoksensa ja yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Romaanin nimihenkilö Emma Bovary on nuori ja hurmaava maalaislääkärin vaimo, joka turhautuu yksitoikkoiseen elämäänsä pienessä yhteisössä ja mitättömänä pitämäänsä mieheensä. Hän etsii onnea ja romantiikkaa kirjoista, muodista, sisustamisesta ja lopulta rakastajista. Emman haaveita täydemmästä ja oikeammasta elämästä ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista. Ja hän haluaa sellaista rakkautta, jota kuvataan kirjoissa ja teatterissa. Rakkautta, jossa intohimo säilyy kiihkeänä ja rakastettu näyttäytyy aina yhtä uutena ja viehättävänä. Halut ja haaveet johtavat traagiseen tunteiden kierteeseen. Emman mukaan onkin  nimetty ’bovarismi’, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta.

 

Piiriläisille rouva Bovaryn tarina avautuu näin:

 

Yleisvaikutelma romaanista on puuduttavan tylsä ja teennäinen, varsinkin jos pitää vertailukohtina Anna Kareninaa ja Jane Austenia. Mutta ei tässä kuitenkaan luettu henkilöiden suhteita pelkästään silmistä ja katseista. Sellainen kerronta on kaikkein puuduttavinta lukemista. Tässä sentään päästiin jo asiaan rakkaudessa.

Ensi alkuun ajattelee, miten tämän oikein jaksaa lukea, mutta sitten romaani imaisee täysin mukaansa. Kertomuksessa on tosiaan vaikea päästä alkuun. Se pitää lukea ensin puoleen väliin ja vasta sitten tarina alkaa.

Aiheensa perusteella teos on klassikko, se on niin yleismaailmallinen. Tämän romaanin kautta on kiintoisaa tarkastella, kuinka asiat nähdään eri aikakausina. Aihe tuntuu niin nykyaikaiselta, että on unohtaa vanhan ajan kuvaukset. Esimerkiksi maaseudun ja pikkukaupunkien ammatinharjoittajat ovat vähän erilaisia kuin romaanissa, mutta perusajatukset ovat silti samoja. Tosin apteekkarin rooli kampurajalan leikkauksessa on arveluttava. Silti sekin tuo mieleen nykyajan lääketieteelliset kyseenalaisuudet, kuten kolesterolilääkkeet.

Kerronta on todella objektiivista. Kertoja ei osoittele eikä tuomitse Emmaa tai muitakaan henkilöitä, hän kertoo vain. Tarinassa kaikki huijaavat tasapuolisesti kaikkia. Jonkinlainen vaikutelma tulee kuitenkin siitä, että kertoja haluaa osoittaa katolisen kirkon tekopyhyyden.

Kertoja tuntuu kuitenkin halveksivan maalaisia. Silti maisemakuvaukset ovat valtavan hienoja. Ne luovat todella elävän kuvan maisemasta. Kuvauksia pystyy makustelemaan. Kirjassa ihastuukin erityisesti tyyliin, siihen miten tarinaa kirjoitetaan. Tosin välillä tulee tunne, että ”miten tämäkin nyt tähän kuuluu”. Onko pakko kirjoittaa näin yksityiskohtaisesti?

Romaanin alku on hieno. Ensin kertojana on ”me”, mutta sitten teksti etääntyy.

Tarinassa häiritsee se vääjäämätön tuho, johon Emman turhamaisuus johtaa. Tässä tietää jo alusta alkaen, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta kirjassa pohjustetaan ovelalla tavalla, mitä tulee tapahtumaan.

Naisen asemaan tässä kiinnittää huomiota, siihen miten erilainen se 1800-luvulla olikaan. Nainen oli täysin riippuvainen miehistä. Markiisit ja muut vallastaan tietoiset miehet vain leikkivät naisilla. He ottivat rakastettuja, koska saivat heitä. Naiset/rouvat eivät tehneet – eivätkä saaneetkaan tehdä – siihen aikaan mitään. Heillä oli aikaa lukea.

Omana aikanaan todellinen Emma olisi ollut varmasti poikkeus. Romaanissa nainen uskaltaa tehdä jotain sellaista kuin tekee. Hän on hyvin aktiivinen – ja itse asiassa ”poimii” Charlesin itselleen ja aviomiehekseen. Hänellä on omaisuuttakin. Poikkeusyksilöstä täytyykin kirjoittaa, että edes fiktiivinen henkilö pystyy tekemään näin.

Äitien rooli tuntuu olevan tärkeä perheessä ja koko tarinassa. Emma itse on tosin vain puolittain kiinnostunut tyttärestään. Hän suhtautuu vanhemmuuteen asenteella ”onhan se kiva tietää, millaista on olla äiti”. Ja kuvauksena Emman käynti imettäjällä tytärtään katsomassa on oikeastaan aika kamalakin. Mutta epärealistiselta vaikuttaa se, että Emmalle syntyi vain yksi lapsi, kaikista rakkaussuhteista huolimatta.

Lukiessa herää myös kysymys ihmisarvosta, siitä miten toisia ihmisiä kohdellaan. Rodolphe esimerkiksi aloittaa suhteen Emman kanssa laskelmoivasti. Hän ei ota huomioon Emmaa ihmisenä, vaan miettii omia tekojaan ja Emman reaktioita. Léon taas on toisenlainen. Heidän suhteessaan Emma on määräävä tekijä. Léon onkin oikeastaan Emman rakastajatar.

Emma näyttää, että naisen intohimot voivat syttyä naisesta itsestään, eivät miehestä. Nainen voi valita, ei pelkästään mies.

Erikoista, että kirjan on kirjoittanut mies. Flaubert on todella mennyt naisen nahkoihin, hän on tavoittanut sensuaalisuuden ja rakastetuksi tulemisen tarpeet. Kirjailija ymmärtää hyvin Emman ajatuksia. Miesten sisälle tässä kirjassa ei mennä yhtä intensiivisesti. He jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi Charles-parka. Hän on hyvä mies, joskaan ei kovin älykäs. Hänet kuvataan saamattomana ja kunnianhimottomana. Charles on itse asiassa kuvattu niin yksinkertaisesti, että lukija ihmettelee, kuinka tuon miehen ja Emman rakkaus on mahdollinen. Onko tuollainen sokeus todella mahdollinen?

Emmassa on monta puolta. Hän ei ole käynyt kouluja, mutta on kuitenkin hyvin älykäs. Muuten hän ei olisi voinut pyörittää dramaattista elämäänsä ja kaikkia tapahtumia niin kauan kuin teki. Toisaalta hän on hyvin naiivi. Häneltä tuntuu sittenkin rahkeet loppuvan kesken.

Mutta miksei Emma oikein ole tyytyväinen siihen maalaiselämään? Tällä naisella on kyltymätön halu hankkia kaikkea, mutta mikään ei riitä. Hän yrittää lievittää elämän mitättömyyttä tavaralla ja tunteilla.

Emma on uskottava. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon.

Kummallista, että Emma valitsee niin kivuliaan tavan kuolla. Mutta se onkin impulsiivinen teko ja sellaisena kuolema kuuluu tähän tarinaan. Kuolema on suorastaan oopperamainen, kuvauksena se on itse asiassa aika kamala. Kerronnassa Emman loppua tarkkaillaan kaukaa, ikään kuin pöydän ympärillä katsottaisiin, mitä tapahtuu. Kuoleman uskottavuutta häiritsee se, että Emma syö arsenikkia sillä tavalla kuin syö. Yleensä arsenikkia nautitaan liuotettuna. Miten vaikeaa ainetta olisi nielläkin?! Joten miten Emma oikein onnistuu syömään sitä?

Miksi Emma sitten haluaa kuolla? Hän haluaa satuttaa muita? Hän haluaa levittää pahaa oloa muille? Emman elämän ikään kuin läpäisee kummallinen leimaus. Totuus avautuu kuin kuilu hänen eteensä. Hän näkee viimeisen näkynsä tai haaveensa: tähän tämä nyt loppuu. Toisaalta on outoa, että Emma on suorastaan riemuissaan siitä, että nyt hän voi kuolla.

Emma kyllä pystyi pitkälle selviytymään hankalista tilanteista, joihin haaveet ja intohimot olivat hänet ajaneet. Kuolema tuntuukin temppujen tempulta, oikkujen oikulta oikuttelevan ihmisen repertuaarissa. Ikään kuin hän vain katsoisi, että miltäs tuntuisi kuolla.  Mutta olisiko Emma sittenkään voinut vielä keksiä jonkin tempun, jolla hän olisi selvinnyt? Huutokauppa oli tulossa, eikä hänellä ollut ketään eikä mitään muuta tarjolla.

Emma kuitenkin elää jonkinlaisessa valheellisessa maailmassa. Hän ei halunnut elää todellisuudessa – eikä hänen elämässään siksi kerta kaikkiaan voinut olla tällaista taloudellista ja henkistä ahdinkoa. Ja Emma on niin intensiivinen persoona, että vaikeuksien kaaduttua päälle hän romahti sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerrontaa läpäisevä satiiri tekee romaanista hyvin tragikoomisen. Erikoista, kuinka kaksi tilannetta pilkotaan osiinsa ja liitetään toisiinsa. Niin kuin maatalousnäyttelyä kuvaavassa jaksossa rinnastetaan satiirisesti toisiinsa kaksi keskustelua: Rodolphen yritykset vietellä Emmaa ja palkintojen jako parhaille sikojen ja pässien kasvattajille. Tuo kohtaus on kerrassaan mainio! Romaani pullistelee hulluja yksityiskohtia, sellaista pimahtaneisuutta vakavissa tilanteissa. Emman hautajaiset ovat koko kirjan kummallisuuksien kavalkadin kummallisin huipentuma. Tosin on nurinkurista, että tarina on pitkälti ollut ”liirum laarumia” ja sitten loppu on kirjoitettu kuin ranskalaisilla viivoilla tehdyillä huomioilla, kuin ”tämä nyt sitten loppuu tähän”.