Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Mainokset

Tammikuu 2011 – Flaubert: Rouva Bovary

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja tammikuussa 2011Gustave Flaubert (1821−1880) oli realisti, jonka kirjallinen tyyli perustui todellisuuden viileään havainnointiin. Hän kaihtoi romantisointia ja kaikkia kannanottoja. Vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary on hänen pääteoksensa ja yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Romaanin nimihenkilö Emma Bovary on nuori ja hurmaava maalaislääkärin vaimo, joka turhautuu yksitoikkoiseen elämäänsä pienessä yhteisössä ja mitättömänä pitämäänsä mieheensä. Hän etsii onnea ja romantiikkaa kirjoista, muodista, sisustamisesta ja lopulta rakastajista. Emman haaveita täydemmästä ja oikeammasta elämästä ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista. Ja hän haluaa sellaista rakkautta, jota kuvataan kirjoissa ja teatterissa. Rakkautta, jossa intohimo säilyy kiihkeänä ja rakastettu näyttäytyy aina yhtä uutena ja viehättävänä. Halut ja haaveet johtavat traagiseen tunteiden kierteeseen. Emman mukaan onkin  nimetty ’bovarismi’, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta.

 

Piiriläisille rouva Bovaryn tarina avautuu näin:

 

Yleisvaikutelma romaanista on puuduttavan tylsä ja teennäinen, varsinkin jos pitää vertailukohtina Anna Kareninaa ja Jane Austenia. Mutta ei tässä kuitenkaan luettu henkilöiden suhteita pelkästään silmistä ja katseista. Sellainen kerronta on kaikkein puuduttavinta lukemista. Tässä sentään päästiin jo asiaan rakkaudessa.

Ensi alkuun ajattelee, miten tämän oikein jaksaa lukea, mutta sitten romaani imaisee täysin mukaansa. Kertomuksessa on tosiaan vaikea päästä alkuun. Se pitää lukea ensin puoleen väliin ja vasta sitten tarina alkaa.

Aiheensa perusteella teos on klassikko, se on niin yleismaailmallinen. Tämän romaanin kautta on kiintoisaa tarkastella, kuinka asiat nähdään eri aikakausina. Aihe tuntuu niin nykyaikaiselta, että on unohtaa vanhan ajan kuvaukset. Esimerkiksi maaseudun ja pikkukaupunkien ammatinharjoittajat ovat vähän erilaisia kuin romaanissa, mutta perusajatukset ovat silti samoja. Tosin apteekkarin rooli kampurajalan leikkauksessa on arveluttava. Silti sekin tuo mieleen nykyajan lääketieteelliset kyseenalaisuudet, kuten kolesterolilääkkeet.

Kerronta on todella objektiivista. Kertoja ei osoittele eikä tuomitse Emmaa tai muitakaan henkilöitä, hän kertoo vain. Tarinassa kaikki huijaavat tasapuolisesti kaikkia. Jonkinlainen vaikutelma tulee kuitenkin siitä, että kertoja haluaa osoittaa katolisen kirkon tekopyhyyden.

Kertoja tuntuu kuitenkin halveksivan maalaisia. Silti maisemakuvaukset ovat valtavan hienoja. Ne luovat todella elävän kuvan maisemasta. Kuvauksia pystyy makustelemaan. Kirjassa ihastuukin erityisesti tyyliin, siihen miten tarinaa kirjoitetaan. Tosin välillä tulee tunne, että ”miten tämäkin nyt tähän kuuluu”. Onko pakko kirjoittaa näin yksityiskohtaisesti?

Romaanin alku on hieno. Ensin kertojana on ”me”, mutta sitten teksti etääntyy.

Tarinassa häiritsee se vääjäämätön tuho, johon Emman turhamaisuus johtaa. Tässä tietää jo alusta alkaen, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta kirjassa pohjustetaan ovelalla tavalla, mitä tulee tapahtumaan.

Naisen asemaan tässä kiinnittää huomiota, siihen miten erilainen se 1800-luvulla olikaan. Nainen oli täysin riippuvainen miehistä. Markiisit ja muut vallastaan tietoiset miehet vain leikkivät naisilla. He ottivat rakastettuja, koska saivat heitä. Naiset/rouvat eivät tehneet – eivätkä saaneetkaan tehdä – siihen aikaan mitään. Heillä oli aikaa lukea.

Omana aikanaan todellinen Emma olisi ollut varmasti poikkeus. Romaanissa nainen uskaltaa tehdä jotain sellaista kuin tekee. Hän on hyvin aktiivinen – ja itse asiassa ”poimii” Charlesin itselleen ja aviomiehekseen. Hänellä on omaisuuttakin. Poikkeusyksilöstä täytyykin kirjoittaa, että edes fiktiivinen henkilö pystyy tekemään näin.

Äitien rooli tuntuu olevan tärkeä perheessä ja koko tarinassa. Emma itse on tosin vain puolittain kiinnostunut tyttärestään. Hän suhtautuu vanhemmuuteen asenteella ”onhan se kiva tietää, millaista on olla äiti”. Ja kuvauksena Emman käynti imettäjällä tytärtään katsomassa on oikeastaan aika kamalakin. Mutta epärealistiselta vaikuttaa se, että Emmalle syntyi vain yksi lapsi, kaikista rakkaussuhteista huolimatta.

Lukiessa herää myös kysymys ihmisarvosta, siitä miten toisia ihmisiä kohdellaan. Rodolphe esimerkiksi aloittaa suhteen Emman kanssa laskelmoivasti. Hän ei ota huomioon Emmaa ihmisenä, vaan miettii omia tekojaan ja Emman reaktioita. Léon taas on toisenlainen. Heidän suhteessaan Emma on määräävä tekijä. Léon onkin oikeastaan Emman rakastajatar.

Emma näyttää, että naisen intohimot voivat syttyä naisesta itsestään, eivät miehestä. Nainen voi valita, ei pelkästään mies.

Erikoista, että kirjan on kirjoittanut mies. Flaubert on todella mennyt naisen nahkoihin, hän on tavoittanut sensuaalisuuden ja rakastetuksi tulemisen tarpeet. Kirjailija ymmärtää hyvin Emman ajatuksia. Miesten sisälle tässä kirjassa ei mennä yhtä intensiivisesti. He jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi Charles-parka. Hän on hyvä mies, joskaan ei kovin älykäs. Hänet kuvataan saamattomana ja kunnianhimottomana. Charles on itse asiassa kuvattu niin yksinkertaisesti, että lukija ihmettelee, kuinka tuon miehen ja Emman rakkaus on mahdollinen. Onko tuollainen sokeus todella mahdollinen?

Emmassa on monta puolta. Hän ei ole käynyt kouluja, mutta on kuitenkin hyvin älykäs. Muuten hän ei olisi voinut pyörittää dramaattista elämäänsä ja kaikkia tapahtumia niin kauan kuin teki. Toisaalta hän on hyvin naiivi. Häneltä tuntuu sittenkin rahkeet loppuvan kesken.

Mutta miksei Emma oikein ole tyytyväinen siihen maalaiselämään? Tällä naisella on kyltymätön halu hankkia kaikkea, mutta mikään ei riitä. Hän yrittää lievittää elämän mitättömyyttä tavaralla ja tunteilla.

Emma on uskottava. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon.

Kummallista, että Emma valitsee niin kivuliaan tavan kuolla. Mutta se onkin impulsiivinen teko ja sellaisena kuolema kuuluu tähän tarinaan. Kuolema on suorastaan oopperamainen, kuvauksena se on itse asiassa aika kamala. Kerronnassa Emman loppua tarkkaillaan kaukaa, ikään kuin pöydän ympärillä katsottaisiin, mitä tapahtuu. Kuoleman uskottavuutta häiritsee se, että Emma syö arsenikkia sillä tavalla kuin syö. Yleensä arsenikkia nautitaan liuotettuna. Miten vaikeaa ainetta olisi nielläkin?! Joten miten Emma oikein onnistuu syömään sitä?

Miksi Emma sitten haluaa kuolla? Hän haluaa satuttaa muita? Hän haluaa levittää pahaa oloa muille? Emman elämän ikään kuin läpäisee kummallinen leimaus. Totuus avautuu kuin kuilu hänen eteensä. Hän näkee viimeisen näkynsä tai haaveensa: tähän tämä nyt loppuu. Toisaalta on outoa, että Emma on suorastaan riemuissaan siitä, että nyt hän voi kuolla.

Emma kyllä pystyi pitkälle selviytymään hankalista tilanteista, joihin haaveet ja intohimot olivat hänet ajaneet. Kuolema tuntuukin temppujen tempulta, oikkujen oikulta oikuttelevan ihmisen repertuaarissa. Ikään kuin hän vain katsoisi, että miltäs tuntuisi kuolla.  Mutta olisiko Emma sittenkään voinut vielä keksiä jonkin tempun, jolla hän olisi selvinnyt? Huutokauppa oli tulossa, eikä hänellä ollut ketään eikä mitään muuta tarjolla.

Emma kuitenkin elää jonkinlaisessa valheellisessa maailmassa. Hän ei halunnut elää todellisuudessa – eikä hänen elämässään siksi kerta kaikkiaan voinut olla tällaista taloudellista ja henkistä ahdinkoa. Ja Emma on niin intensiivinen persoona, että vaikeuksien kaaduttua päälle hän romahti sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerrontaa läpäisevä satiiri tekee romaanista hyvin tragikoomisen. Erikoista, kuinka kaksi tilannetta pilkotaan osiinsa ja liitetään toisiinsa. Niin kuin maatalousnäyttelyä kuvaavassa jaksossa rinnastetaan satiirisesti toisiinsa kaksi keskustelua: Rodolphen yritykset vietellä Emmaa ja palkintojen jako parhaille sikojen ja pässien kasvattajille. Tuo kohtaus on kerrassaan mainio! Romaani pullistelee hulluja yksityiskohtia, sellaista pimahtaneisuutta vakavissa tilanteissa. Emman hautajaiset ovat koko kirjan kummallisuuksien kavalkadin kummallisin huipentuma. Tosin on nurinkurista, että tarina on pitkälti ollut ”liirum laarumia” ja sitten loppu on kirjoitettu kuin ranskalaisilla viivoilla tehdyillä huomioilla, kuin ”tämä nyt sitten loppuu tähän”.