Huhtikuu 2012 – Le Guin: Maameren velho

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja huhtikuussa 2012Maameren velho (alkuteos 1968, suom. 1976) aloittaa Ursula K. Le Guinin kirjoittaman Maameren tarinat -trilogian, joka sijoittuu kokonaan samannimiseen fantasiamaailmaan, myrskyjen ja sumujen saaristoon. Jokainen saari on kuin oma pieni valtakuntansa. Maamerellä ei ole jumalia eikä juurikaan ihmistä korkeampia yliluonnollisia voimia. On vain luontoa edustavia maan ikivoimia ja lohikäärmeitä. Saaristolaisten maailmaan ei kuulu myöskään yksiselitteinen hyvä ja paha. Joillakin ihmisillä on synnynnäinen kyky velhouteen, jossa tärkeintä on ylläpitää elämän tasapainoa. Maameren velho kertoo nuoresta Varpushaukasta, jolla on erityinen magian lahja. Vielä taitamattomana velhona, ylpeyksissään hän tulee päästäneeksi irti varjon, määrittelemättömän pedon. Nuorukainen pääsee arvostettuun Rekon velhokouluun ja hänestä kuoriutuu Ged, Maameren mahtava velho. Mutta varjo kulkee yhä hänen kannoillaan…

Piiriläisille fantasia on ennestään tuntematonta ja siksi niin kovin hämmentävää:


Maameren velhoa
lukiessa on jatkuva tarve verrata jotakin johonkin: kaikkiin noitajuttuihin, noitiin ja velhoihin ja siihen, mitä niistä on kirjoitettu. Ummikkolukija tarvitsee tukea, että pystyy jatkamaan eteenpäin.

Tarinan oleellinen juttu tapahtuu viimeisellä seitsemällä sivulla. Mutta alkuun on hyvin vaikea lähteä mukaan. Kirja ei alusta alkaen houkuttele lukemaan. Hienosti kuvattu, jännittävä. Vaikka aluksi tosiaan tuntuukin vaikealta antautua maailmalle.

Tämä fantasiaromaani on erittäin hyvin kirjoitettu, mukava ja elämälle myönteinen.

Tapahtuu suuri virhe – ja koko kirja kertoo siitä, miten virhettä lähdetään korjaamaan.

Lukijaraukka voi yrittää kartasta löytää paikkoja. Alussa tarina tuntuu sekavalta, mutta lopussa Maamerta jo tutkii kiinnostuneena.

Velhoilla ja noidilla on inhimilliset heikkoudet, kuten kateus. Varpushaukka haluaa kilpailla, hän haluaa näyttää. Yllytyshulluna hän lankeaa loveen, vaikka velhot ovat hänestä olevinaan jotain hienoa ja ylevää.

Ihan mielenkiintoinen kirja.

Kirjailijalla on antropologin tausta. Ihmiset tulevat eri heimoista ja ovat siksi erilaisia. Sitä kautta syntyy vierauden ja kotoisuuden tunteita.

Gedin lemmikki lämmittää mieltä. Sehän ilmestyy lohduttamaan velhoa. Jos itsensä sijoittaa tarinaan, voisi olla se elukka!

Maameren velho on tarina hyvästä ja pahasta. Viimeisellä sivulla Ged kohtaa varjon, joka on vanha mies, isä, Pekari, Jaspis… Sama varjo on monissa ihmisissä, joita Ged on tavannut? Tällaisesta ajatuksesta tulee positiivinen tunne. Ged peilaa itseään toisiin, ja jos joku muistuttaa jotakuta, hän asettaa tuon ominaisuuksia häneen. Ainahan sieltä tulee se piru…

Tätä kirjaa ei varmasti olisi tullut lukeneeksi ilman lukupiiriä.

Tarinaa voi tulkita jungilaisesti: kun tulee aikuiseksi, täytyy täyttää kaikki normit. Eli varjo täytyy sulauttaa itseensä. On jotenkin kauhean rajua, kun varjo lasketaan vapaaksi. Siinä vaiheessa on vaikea kuvitella, että sulautuminen tapahtuisi joskus.

Eikö kaikki pahuus tule varjosta, pimeydestä? Varjo täytyy kohdata.

Mitä ne lohikäärmeet oikein ovat tarinan kannalta? Merkitsevätkö ne harjoittelua todellista kohtaamista varten?

Mikäs tämä juttu perimmiltään onkaan? Että ihmisellä on tosinimi? Lopussa varjolla ja Gedillä on sama nimi. Velhoudessa ei olekaan muuta kuin nimiä. Velho-oppilaat käyttävät hirveästi aikaa nimien opettelemiseen. Ehkä tuo tarkoittaa, että meissä jokaisessa on oma sisin, josta ei haluta toisten tietävän, ja joka normaalisti tule lähelle. Paremman tutustumisen kautta sitten saa selville toisen ihmisen todellisen minän. Silloin tuo toinen paljastaa todellisen karvansa. Tällaisia sanontoja sitä tähän ymppää.. Todellisen nimen paljastaminen on positiivinen asia. Mutta toisaalta se sitten antaa mahdollisuuden tuhota toinen. Eihän suomalaisessa perinteessä karhuakaan sanottu karhuksi, vaan sille keksittiin lempinimiä. Silloin peto eli vihollinen ei herännyt. Ja Kiinassa on alias-nimiä.

Kyllä meitä voidaan manipuloida. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Ei maaginen ajattelu ole ajallisesti niin kaukana meistä ehkä haluamme uskoa. Tällaisia juttuja on olemassa.

Kirjailijan taolainen ajattelu on näkyvissä: kun velho-oppilaita opetetaan, heille korostetaan, että velhon tekoja tehdään vain silloin, kun on todellista tarvetta. Muutoin maailman järjestys järkkyy. Tasapaino, sopusointu. Ged puhuu juuri tästä: hän haluaa päästä tasapainoon.

Mutta ei Maameren velhossa oikein pääse vauhtiin, ei pääse edes alkuun, on niin vaikeaa.

Ged on koko ajan matkalla, hänen on pakko olla. Ja hän pohtii: miksi toiset hahmot tuntuvat olevan paikallaan? Onko se vain luuloa? Tuntuuko hänestä, että toiset ovat rauhassa, hän itse vain ikuisesti matkalla?

Ehkä toisilla on vain kesymmät varjot? No tuohan on hyvä kysymys!

Hahmoista Vehka on tasapainoinen, positiivinen paikallaan olija. Jokaisessa kylässä kun on velho.

Fantasiaromaanina Maameren velho on niin uusi aluevaltaus, että oli pakko tulla kuuntelemaan, mitä siitä saadaan irti. Kukaan ei uskalla teilata kirjaa! Romaani on positiivinen lukukokemus kaiken kaikkiaan, vaikka onkin ensimmäinen lajiaan. Ei tarina ole mitenkään huono. Mutta on kyllä vaikeaa, kun mistään ei saa kiinni. Kaikki on keksittyä: henkilöiden nimet, paikannimet, kaikki ympäristöstä… Nimet eivät vain ehdi tarttua. Tämä kanssa tulee Harry Potter -olo, eli ei jaksa lukea edes ensimmäistä kirjaa.

Satukirjahan tämä on. Ihan pienestä asti on ollut unelmana, että osaisi taikoa. Maameren velhoa lukiessa tuollaiset päiväunelmat muistuvat mieleen. Satujutut ja taikomiset ovat tässä tosi kivoja. Eipä velhoilla lopu juomavesi merellä, kun he voivat taikoa lisää… Mutta mitä ihmettä oikein on se, että Maameren maailmassa jotkin asiat pysyvät ja toiset eivät pysy?

Lukija saattaa kyllä olla niin ilmeisen realisti, ettei tähän kuvitteelliseen maailmaan pääse täysin mukaan… Mutta voihan sitä olla erilaista. Ja kun pääsee vauhtiin, antaakin itselleen myöden: voihan tällaista olla. Jos tällaisesta ei pidä, ei pääse mukaan.

Kokemuksena Maameren velho on mielenkiintoinen. Aikuinenkin voi lukea tarinaa niin, että löytää ihmismielen psykologiaa. Sitä alkaa etsiä symboliikkaa: mitä tuokin oikein tarkoittaa?

Ja tässä on kauhua. Sitä pitää olla, se kuuluu tähän. Tarinassa on ääritunteita ja ääri-ilmiöitä.

On tämä oikein miehistä menoa. Mutta onhan Maamerellä Serret. Hän tulee moneen otteeseen Varpushaukan elämään.

Kauheasti on nyt keskustelussa pähkäilty, voisiko tarina olla totta. Ei tarvitse pähkäillä ollenkaan! Se ei ole olennaista. Jotkut asiat ovat hirveän yksinkertaisia, niistä vain tehdään monimutkaisia. Niin kuin esimerkiksi sauvan ansaitseminen on tässä tarinassa. Maameren velho on opettavainen, jos osaa poimia ajatukset.

Tämmöinen juttu tällä kertaa. Tarinan maailma on todella loppuun asti mietitty, laaditut kartat ja kaikki. Mitä jos joku todella alkaisi elää tällaisessa maailmassa?

Lokakuu 2011 – Honkasalo: Eropaperit

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja lokakuussa 2011Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit on tarina julmasta avioerosta ja murheellisista perhesuhteista. Kun Sinikka 1960-luvulla tutustuu Jokkeen, kesät ovat vielä auvoisia. Albumit täyttyvät seurustelun, avioliiton ja syntyneiden lasten iloisista kuvista. Saaristohuvilassa viettää helteisiä päiviä koko laaja perhe, isovanhempineen ja serkkuineen, setineen, täteineen. Näinä kesinä Joken äiti Leea on kaiken keskus, lämmin, avoin ja välittävä emäntä. Sinikalle hänestä tulee ihanne ja uskottu. Vuonna 1976 Jokke rakastuu uuteen naiseen – ja perhe repeää. Silloin vielä pienen Saran täytyy oppia, että isän luona pätevätkin aivan toiset säännöt. Raisa on uusi äiti, äiti on Paskis. Alkaa vuosia kestävä häijy taistelu vastuista ja lapsista. Ja siitä, kuka on kenenkin puolella.

Eropaperit on ennen kaikkea kertomus kolmesta naisesta – ja sukupolvien yli kulkevista kipujen ketjuista. Romaani leikkaa useille vuosikymmenille, aina 1940-luvulta tähän päivään. Menneisyys on läsnä, kun tytär aikuistuu, elegantti anoppi makaa kaikkensa antaneena sairaalassa ja vain entinen miniä käy häntä katsomassa.

 

Näin arvelevat piiriläiset:

 

Toisesta lukukerrasta järkyttyy suorastaan enemmän kuin ensimmäisestä.

Tässä tarinassa täytyy olla mukana omakohtaisesti koettua. Tällainen avioero on aika lailla ihan todennäköinen – ja pahempiakin on olemassa. Honkasalo ei ole suoraan sanonut, että olisi kirjoittanut omasta elämästään. Toisaalta monta kertaa tulee mieleen, ettei tämä voi olla totta. Kirjailija tuntuu kyllä olevan omien kokemustensa vanki. Näkökulma on hyvin subjektiivinen.

Toisaalta tästä tihkuu läpi ajan yhteiskunnallinen kehitys tai tausta. Esimerkiksi 1960-luvulla varakkailla oli mahdollisuus omaan kotiin. Ei tarina ole pelkästään yksilöllinen; se on yksilöllistä laajempaa.

Kirjailija kuvaa todella hienosti lapsen kokemusta.

Miehet ovat hahmoina hirveän ohkaisia. Naisissa on paljon enemmän lihaa ja verta. Erikoista, että tarinan konna on uusi miniä. Jokke taas on hemmoteltu kuin Niskavuoren Aarne.

Olisiko mahdollista laajentaa näkökulmaa? Niin että esimerkiksi Jokke kertoisi osan muistikuvista? Todellisessa elämässä tuomioistuimissa kuulee eron kummankin osapuolen näkökulmat.

Eropapereissa lasten elämä menee pieleen, Leean elämä menee pieleen, koko rakennelma menee pieleen. Pieleen meneminen jatkuu vuosikymmenien ajan. Elämän perustassa on säröjä, jotka eskaloituvat maanjäristykseksi. Kaikkien kaapeista paljastuu luurankoja.

Ajankuvauksessa mättää kyllä se, miten lääkäri olisi tuolloin voinut opiskella sillä tavalla kuin Sinikka luki ja teki. Vai oliko Sinikan tapa opiskella lapsen näkökulmaa? Epäuskottavaa on sekin, että perhe olisi ollut rahapulassa, vaikka siihen aikaan lääkärit olivat hyväosaisia. Sinin kurjuudesta yksinhuoltajana tulee sellainen olo, että hänen pitäisi pärjätä paremmin, kun kerran on lääkäri. Anoppikin ostaa heille auton. Outoa on, ettei Sinillä ole tässä minkäänlaista statusta. Hänhän myös pelkää, että Jokke onnistuu leimaamaan hänet. Sinistä ei kertaakaan tule ilmi, että hän olisi ollut ylpeä nimenomaan opiskeluistaan ja ammatistaan. Epäuskottavaa, miten hän on lyttyyn lyntätty kaiken sosiaalisen nousun jälkeen. Tai ehkä hänen vammansa on vain liian syvällä. Sinikka määrittelee itsensä miehen/perheen ja sen tuoman turvallisuuden kautta. Hän ei arvosta itseään. Ehkä Sini ei koskaan halunnutkaan lääkäriksi. Hänen äitinsä halusi hänet kunnanlääkäriksi.

Raisa taas on käärme, joka luottaa itseensä täysin. Millainen on Raisan tausta? Huono. Mutta tyttökotiin ei kyllä joudu, ellei ole itse tehnyt jotain pahaa. Raisan tausta on köyhä, silti hän menee täysillä vihreään aatteeseen. Viimeisissä kirjeissä hänen taustansa on se niitti, joka estää huoltajuuden. Raisan yhteydessä kiinnostaa se, miten mennään mukaan uskonnollisiin ideologioihin.

Miten Jokke voi olla niin nynny? Eikö hänellä ole lainkaan omaa tahtoa? Hän on tarinassa tausta vahvoille naisille? Ehkä Jokke tarvitsee lady Dominaa… Jokke jää lapseksi. Hän pystyy samastumaan lapsiin, muttei kuitenkaan pysty ottamaan kotona vastuuta. Leean kasvatus oli sellaista, ettei hän saanutkaan tilaa kasvaa aikuiseksi.

Leea taas pohtii monesti, miten pojasta saattoi kasvaa tuollainen, kun hän antoi kaikkensa.

Avioeroriidoissa kaikki ammatit ja koulutukset karisevat. Silloin ei ymmärretä asioita monelta kantilta – eikä lapsen parasta.

Anopin ja miniän suhde on todella lämmin. Ehkä siksi, koska toinen miniä on sellainen kuin on. Naiset löytävät toisensa, koska toinen haluaa ohjata ja toinen tulla ohjatuksi. Leea on hallitseva ja Sinin ihanne. Sinikka olisi oikeasti halunnut sellaisen äidin kuin Leea. Erossa äiti todistaa poikaansa vastaan ja vastaavasti vain Sini käy tätä katsomassa vanhana. Niinhän se Niskavuoressakin menee, että vanha emäntä liittoutuu uuden kanssa.

Kerronnassa Inkiväärikin [Leean tytär, Joken sisko] jää taustalle. Häntä ei näissä piireissä arvosteta.

Lopussa tulee ilmi, ettei Sara ole/ole ollut onnellinen. Saako perheen lapsista Tomi [Sinikan ja Joken poika] sitten vain enemmän olla? Hän pääsee riitajutuissa vähemmällä. Nimenomaan Sara on erossa kiistakapulana. Raisa uskoo rakastavansa Saraa. Tai ainakin hän esittää rakastavansa. Hän luo kaunista kuvaa, jota haluaa ylläpitääkin. Saralla on positiivisiakin kokemuksia, tosin kaikki mukava menee vain Raisan ehdoilla. Saralla on ”kivaa” niissä puitteissa kuin se on mahdollista.

Sarasta ja Tomista tulee vahvoja ja pärjääviä ihmisiä. Ihmeellistä, miten lapsista – olosuhteista huolimatta – aina kasvaakaan ihmisiä. Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset. Jos kokemusten pohjalla on jotain vahvaa, joka auttaa pärjäämään. Yhdenkin ihmisen tuki riittää.

Sinikan sisar kiinnittää huomiota. Häneltä saa aitoa sisarrakkautta. Päkä on Sarallekin ainoa turva, luotettu.

Lukiessa asettuu Leean asemaan. Miten hän olisi voinut valita toisin? Klausin [Leean mies] kuoleman jälkeen kaikki romahtaa.

Tavallaan Eropaperit on kertomus rakkaudesta. Rakkauden kude kantaa. Ja miksi se ei kanna. Kyse on tarpeellisuuden tunteesta. Leea ja Sinikka tarvitsevat toisiaan.

Edelliset polvet vaikuttavat siihen, mitä olemme tänään, miten kannamme nykyisyyttä, miten asioita kohtaamme.

Tarina sinänsä on ihan uskottava, mutta toisia näkökulmia jää kaipaamaan. Romaanin aikatasoja rikkova rakenne on rasittava. Tällaisessa hyppelyssä on kikkailun makua. Ja tämä hyppely on muotia nykyproosassa… Miksei voi kertoa kronologisesti? Välimatka nyt-hetken ja takauman välillä on joskus todella lyhyt. Ainakin kirjan alussa saa todella miettiä, että millä ajalla nyt mennään. Haluaako kirjailija näyttää, että tällaista kaaosta tämä on? Romaani ei olisi välttämättä huonompi, jos sen rytmi olisi toinen.

Toistoa tarinassa on hirveästi, esimerkiksi Leean sairaalajaksoissa. Ehkä Honkasalo haluaa korostaa sitä, miten pysähtynyttä elämä on hoitokodissa? Kertomus kuitenkin soljuu eteenpäin. Kertauksen kautta tulee koko ajan lisää lihaa ja verta. Ensin tavallaan annetaan luuranko. Toisaalta romaani on aika raskasta, ikävää luettavaa. Se on surullinen. Ja olisi tästä voinut karsia…

Minua häiritsee mielisairaala. Sellaista ihmistä kuin Leea ei tänä päivänä pidetä sairaalassa, hän olisi avohoidossa kotona. Olisiko romaaniin voinut kirjoittaa yksityisen sairaalan? Tai ehkä paikkaa vain kutsutaan mielisairaalaksi. Tai ehkä Leea haluaa kokeilla hoitoa siellä.

Saran kokemukset ovat romaanissa parasta, ihan kirjallisinakin kohtauksina. Hienosti kirjailija kuvaa lapsen maailmaa, sitä kuinka todellisuudesta siirrytään mielikuvituksen maailmaan.

Romaanissa on paradokseja, niin kuin tuo Leean tausta suhteessa sairaalaan. Tai ehkä vain kirjailija on halunnut kärjistää… Sinikan lapsilla on nousukkaat nimet, Sara ja Tomi. Raisan lapsilla taas luomunimet. Tarinassa on niin paljon tavaraa, oikeastaan vain insestisyytökset puuttuvat. Insestin lisäksi tästä muuten puuttuu kaikki muukin väkivalta.

Toisella lukukerralla nousee enemmän esiin yhteiskunnallisuus. Kaunokirjallisena teoksena Eropaperit ei ole mitenkään loistava, mutta sisältö nousee kaikkien ärsytysten yli.

1970-luvun miljöö on niin elävä, että sinne menee mukaan. Pihlajamäen tornitaloihin…

Tarinassa on mielenkiintoinen teema: toisen vanhemman mustamaalaus. Vanhemmat eivät itsekään ymmärrä, miten puheillaan ja teoillaan sahaavat omaa oksaansa. Todellisessa elämässä katsotaan, kumpi pystyy paremmin turvaamaan toisen vanhemman tapaamisoikeuden. Raisa mustamaalaa Sinikkaa esimiehille ja muillekin. Miten oikeasti osaamme piikitellä fiksummin? Tositilanteessa fiksuus kyllä karisee…

Kaikista suurin pelko lapsella on, että äiti/isä hylkää. Vanhemmat ovat julmia, ajattelemattomia. Toisen vanhemman haukkuminen korneilla nimillä lisää lapsen kärsimystä. Lasten muutosta kodista toiseen tulee mieleen Fannyn ja Alexanderin muutto piispan luokse. Ei voi tajuta, miten isä voi tehdä lapsilleen niin kuin Jokke tekee.

Se jää vieraaksi, millainen aikuinen Sarasta tulee. Saran lapsuudesta puhutaan paljon, hän puhuu itse lapsuudessaan paljon. Mutta syömishäiriöistä ja aikuisuudesta puhutaan välillisesti. Saran lapsuudenkokemusten kuvaukset ovat niin lohduttomia, että ahdistaa ja järkyttää. Aikuiset eivät tajua ollenkaan hänen kokemuksiaan.

Miten häiriintyneet ihmiset voivatkaan tuhota toisten elämän? Miksi avioliitot menevätkään pieleen? Mitä tästä voi oppia? Eropapereista nousee paljon kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä… Jopa sekin, että alussa [ennen seurustelua] Jokke suorastaan jahtaa Sinikkaa, mutta sitten nainen alkaa häntä ärsyttää. Mitä tuossa välissä oikein tapahtuu? Jokke alkaa paeta arjen pyöritystä? Onko hän kateellinen vaimolleen, joka haluaa jotain? Jokke esimerkiksi kritisoi vanhempiaan heidän elintasonsa kautta. Jokke oikein etsii teitä, joita pitkin haavoittaa läheisiään. Hänen uusperheessään on kuitenkin toisenlaista ahneutta. Oikeastaan Raisan elämä on ahneempaa, vaikka hän ei halua tavaroita. Hän haluaa toisten sielut – ja se on vielä pahempaa. Romaanissa eri kodeissa olevat nukkekodit ovat eri perheiden symboleja. Ja Sini itse asiassa puhuu kauneudesta, hän ei ehkä ole ahne niinkään tavaroille.

Miten erilaisista taustoista Sini ja Jokke tulevatkaan, vaikka heillä on sama kieli ja kulttuuri. Sinikan kohdalla Honkasalo kuvaa, kuinka menneisyys vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen. Sini saa vasta vuosikymmenien päästä otteen itsestään ja elämästään. Pihlajamäen tornitaloista tulee pohja hänen ikiomalle minälleen. Siellä hän nousee omille jaloilleen.