Helmikuu 2013 – Lindgren: Akvaviitti

Torgny Lindgren. Akvaviitti (Tammi, 2009)Torgny Lindgrenin (s. 1938) Akvaviitti (alkup. Norrlands Akvavit) on haikea ja hirtehinen tarina ikääntyneestä uskonmiehestä ja maaseudun tyhjenemisestä – ja vähän myös tietystä mausteviinasta. Olof Helmersson on entinen hurmoshenkinen saarnaaja, vapaakirkollisen herätysliikkeen hahmoja 1950-luvun Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Silloin hän oli vaikuttava ja karismaattinen. Saarnaajan lahjoillaan ja haitarimusiikilla hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan. Nyt hän vuosikymmenien jälkeen palaa pieneen kylään, paikkaan jonka uskovainen henki yhä nojaa lujasti hänen vanhoihin saarnoihinsa. Helmersson haluaa paikata menneitä tekojaan: hän ei vain halua käännyttää kyläläisiä uskoon, hän haluaa käännyttää uskosta pois. Polkupyörä kolisee kuoppaisilla teillä, mutta muinoin pelastettuja sieluja ei olekaan enää montaa elossa. Ja jotkut harvat pitävät pelastuksesta kiinni viimeiseen hengenvetoon…

Enimmäkseen piiriläisiä huvittaa:

Akvaviitti on Lindgrenin suomennetuista teoksista parhaasta päästä.

Ensimmäisen 50 sivun aikana ei selviä, onko Västerbotten dystopia vai utopia. Maaseudun autioituminen on murheellista luettavaa. Tapa kuvata ihmisiä on lämmin ja romanttinen. Tarina nostalgisoi entisajan maaseudun yhteisöllisyyttä, jota herätysliike ilmensi. Siinä on maaseuturomantiikkaa. Mutta tilalle on tullut autioituminen ja elämän hiipuminen.

Aihe on raskas, syvistä hengellisistä asioista kirjoitetaan kepeästi. Kaikkihan on ihan hyvin…

Kerronta antaa realistisen kuvan maaseudusta.

Huumoria on paljon, se on jännää. Akvaviitti menee jo satiirin puolelle. Mutta huumori on koko ajan lempeää, ei ilkeää. ”Hauska kirja” ei ole kuitenkaan oikea ilmaus. Koko ajan tulee vastaan koomisia juttuja. Kuten veistäjä, joka veistää Jumalan, Helmerssonin polkupyörä ja yksinpuhelu hautausmaalla.

Onko kirja satiiria uskomisesta vai ei-uskomisesta? Herätysliikkeestä vai vapaa-ajattelijoista? Tarina pilkkaa tunnustuksellista ateismia, tarkoituksettomuuden evankeliumia. Jotta voisi luopua jostakin, täytyy olla ensin joku usko tai vakaumus, josta luopua… Tämän lukemisen jälkeen haluaa pilkata militanttia vapaa-ajattelua. Jos mihinkään ei kannata uskoa, ei sitä kannata julistaakaan. Olofin ateistinen ristiretki tyssää siihen, että ihminen haluaa uskoa johonkin. Gerda ei halua luopua uskostaan. Jumalan olemassaolosta emme tiedä, mutta elämän tarkoituksen etsiminen antaa lohtua. Allegorisesti: Jumalan valtakunta on kuin Jakobin [Gerdan jo kuolleen rakastetun] vene – siihen uskominen on tärkeintä.

Gerdan jättämä perintö on hurja! Isolla rahalla pystyy tekemään kunnolla mitä vaan, syntiäkin.

Onko Akvaviitissa happy end vai unhappy end?

Mikä juttu on se, kun Tukholmalainen kuristaa Kristinan? Kirja on täynnä absurdeja kokonaisuuksia. Poliisit käskevät murhaajaa odottamaan… Mutta poliisithan ovat maaseudulla oikeasti kaukana. Kohtaus vastaa myös mielikuvaa siitä, millaisia ruotsalaiset ovat. Säntillisiä ja noudattavat ohjeita. Tukholmalainen loukkaantuu seudun me-hengestä. Hänen hermostumisensa on loogista. Me-henki nousee koko ajan, vaikka ”meitä” ei olekaan enää montaa jäljellä. Varsinkin usko yhdistää.  Herätysliike edustaa yhteisöllisyyttä.

Hauska on tämä asetelma, että kun Olof lähtee taas käännyttämään, seurakunnan ainoa eloonjäävä jäsen on saarnaajan tytär, josta hän ei ollut tiennyt.

Realistinen kuvio on se, maaseutu autioituu ja Asta haluaa saada kylälle lisää sairaita, jotta häneltä eivät loppuisi työt. Akvaviitti ironisoi vanhuutta ja vanhenemista. Sokeana olo on huoletonta, koska silloin pääsee näkemästä ikäviä asioita. Sairaat ja kuolevat ovat siunaus seudun elinkeinoelämälle. Niin totta on sekin, ettei lehden kirjoittaminenkaan enää kuulu paikallisille. Sekin kertoo maaseudun autioitumisesta.

Kaarle XVI oli hirveän suosittu kuningas, mutta miten tarina hänen vierailustaan Västerbottenissa liittyy Akvaviittiin? Silloin kansalla oli tunne, että heistä välitetään. Että joku on kiinnostunut kansan asioista. Tuollainen on heilurin toinen pää verrattuna nykytilanteeseen, jossa poliisiakaan ei saada paikalle. Ihan selvästi tässä naureskellaan [kuninkaan] taulumaalarille ja sille, että Kaarle uskoi olevansa runoilija. Kuninkaalla oli pientä totuusvajetta, mutta kansa oli häneen tyytyväinen. Mutta mikä merkitys kuningas-tarinoilla on? Onko niissä jotain ruotsalaista, mitä me emme ymmärrä?

Olof oli ilmeisesti saarnaajana pannut hieman omiaan? Saarnat olivat huijausta, mutta hänen haitarinsoittonsa oli totta. Ja soittaminen oli nimenomaan se Juttu. Sillä ei ollut väliä, mitä hän soitti.

Ihanan positiivista ajattelua on se, että sairaat ja kuolemat ovat voimavara. Silloin seudulla riittää töitä! Verratkaapa nykyaikaiseen ajatteluun huoltosuhteesta ja sen karmeudesta…

Tekstissä on mukana myös ote sanakirjasta. Siinä kerrottu Olofin tarina on hyvin uskottava, vaikkei olekaan totta. Kaikki mukaan liitetyt valokuvat, mainokset ja sen sellaiset on hyvin todellisia, vaikka ne ovatkin keksittyjä. Onhan Veikko Huovisenkin Veitikka häkellyttävän aito, vaikka on historiallista parodiaa.

Mitäs Jakobin vene tarkoittaa? Onko se vertauskuva? Vene on kuin Jumalan valtakunta: sitä koetetaan etsiä, mutta ei löydetä. Se kertoo myös, että usko on tärkeintä. Usko (veneen olemassaoloon) on voimassa, vaikka vene on käytännössä laho ja melkein maatunut. Seudun elämässä vene ja saarnaaminen kukoistivat yhtä aikaa.

Olof ei lopulta henno kertoa Gerdalle uskottomuudesta, vaikka hän yrittää ja ajattelee ja kypsyttelee.

Akvaviitissa nousee esiin suku. Kyllähän maalla on ja oli hirveän paljon tällaista pikkupikkupikkuserkkujen kavalkadia.

Nämä Västerbottenin ihmiset ajattelevat tosiaan positiivisesti. Sokea Gideon sanoo, ettei hänen tarvitse nähdä ikäviä asioita. Ja arpajaisissa hän voittaa tietysti lintukiikarin! Ja sitten hän on vielä murhatapauksen ainoa silminnäkijä…

Kirjan nimi on Akvaviitti. Miten sitä käsitellään, kun juomasta tuli ehtoollisviiniä… Silloin lukijaa huijataan, että nyt aletaan tappamaan Gerdaa, kun tälle annetaan 40 prosenttista viinaa. Alun myyjän kuvauksesta, hänen tukkalaitteestaan, alkaa jo arvata tarinaa ja sen tapahtumaympäristöä. Akvaviitista kerrotaan näin: ”Sanalla sanoen, myyjä sanoi, ja ääneen oli tullut juhlava sävy, kolme kasvia Umbelliferaen suvusta, sarjakukkaisia, kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Joka on lopuksi jalostettu parilla tipalla sherryä.”

No, onhan Olof ollut melkoinen elämän vaikuttaja.

Helmerssonilla on kuitenkin kunniallinen motiivi, kun hän lähtee viemään uutta sanomaa. Pikemminkin hän on omahyväinen. Hän on edelleen se sama saarnaaja kuin ennenkin. Hänellä ei vain ole voimia viedä missiotaan eteenpäin. Silti Olofilla on ollut karismaa ja voimaa. Gerdakin tietää vastauksia, vaikka Olof ei vastaakaan. Kyllähän tällaisia saarnaajia on ollut. Olof on ollut aikansa julkkis. Vielä vuosikymmenien päästä hän esittäytyy ”tässähän minä olen”. Mutta onko missään kohden romaania kerrottu, minkä vuoksi Olof silloin kauan sitten lähti ja miksi hän oli niin pitkään poissa?

Akvaviitista tulee mieleen Linnanmäen peilisalin vääristävät peilit. Sama tunnelma: missä kohdin tässä pitää nauraa? Kun kulkee, koko ajan näkee vain väärän kuvan. Hirveän sisäänpäin lämpiävä tarina. Kyllä on Ruotsissa vinksahtaneita, vääristyneitä ihmisiä. Tämä on täysin turha kirja. Siinä on kaksi kohtaa, jotka hyviä tai ihania: Se miten saarnastuolit on muutettu mehiläispesiksi ja miten hunaja maistuu taivaalliselta. Ja kohtaus, jossa Olof menee puhelemaan hautausmaalle.

On tässä moniakin hyviä ja hauskoja ja nokkelia kohtia. Sitä vain ihmettelee, että kauhean monet asiat ovat kiellettyjä. Mutta nimenomaan Ruotsissa ja Länsipohjassa on paljon tiukempaa kulttuuria. Tarinassa viitataan jo siihen, että etelässä on erilainen maailma. Ruotsissa roskat pitää laittaa roskiin ja ihmiset noudattavat sääntöä. Suomessa ei noudateta. Akvaviitissa on samaa ruotsalaista mentaliteettia, esim. hautausmaa-kohtauksessa, kun Olof ajetaan pois haudoilta, koska hän puhuu liian kovaäänisesti, eikä hautausmaalla saisi puhua. Kaikki Ruotsi-kliseet kyllä löytyy. Ihme, ettei Lindgren ole ympännyt hapansilakoitakin mukaan.

Älkää lukeko Pylssyä. Se on kauhean kamala, niin kuin monet Lindgrenin kirjat muutenkin ovat. Silti Lingrenin kirjat viehättävät. Niissä on jotain puolihullua. Hänen tapansa kirjoittaa viehättää tai sitten ei.

Olof on ilmeisesti saarnaajana ollut lähellä Helluntailiikettä. Mikä on kirjailijan suhde siihen, kun hänen oma pelastuksensa on katolilaisuudessa? Olofin seurakunta lakkaa olemasta, kun sen viimeinen jäsen (Marita) lähtee etelään tekemään syntiä Gerdan perinnön kanssa.

Kyllä Akvaviitti on yhdenlainen kirja. Pienen kylän ihmisiä on siinä nasevasti kommentoitu. Paljon on ja on ollut tällaisia kyliä Suomessakin. Tarinassa on myös kivoja huomioita ryhmän toiminnasta ja pienen piirin elämästä. Kyläläiset voivat kriittisesti kommentoida toisiaan, puhuvat ja puhuvat, mutta silti he lopulta menevät auttamaan toisiaan.

Maaseudun autioitumista on suomalaisessakin kirjallisuudessa kuvattu. Esim. Heikki Turusella on synkempi näkemys. Synkempi? Ei se niin synkkä ole, se on aika sympaattinen. Simpauttaja on murheellinen tarina, mutta Turunen kirjoittaa valloittavasti.

Tätä lukiessa häiritsee sellainen jatkuva kieputus. Kirja on kuin rikkinäinen kello. Olof on pastori, hän ei ole pastori, mutta saa silti Gerdalta perinnöksi Raamatun. Sitä haluaa sellaisen lukukokemuksen, että ’haa, näinhän se on’. Nyt lukiessa töksähtää koko ajan: juuri, kun ymmärtää, ei asia olekaan enää niin. Kaikki on vääristynyttä, epätäydellistä. Ja muut nautitte tästä pään seinään lyömisestä?!

Onko se Lindgren se kirjailija, joka esiintyy tässä kirjassa? Kirjailijakaan ei tarinassa mene tähän tarinaan mukaan!

Samasta kirjasta puhutaan koko ajan. Se, mikä yhtä inhottaa, toista naurattaa. Ei lukiessa mikään töksähtele, kaikki menee pehmeästi eteenpäin. Tarinaan täytyy päästä sisälle mukaan. Jos ei pääse, ei pääse imuun.

Uskon kieltäminen on liian delikaatti asia. Ei sellaista kirjaa halua lukea, jossa käsitellään sitä asiaa.

Mitään ei ole. Uskon kieltämiseen päätyminen on Olofin omaa kokemusta, mutta hän ei tajua sitä, etteivät ole muut käyneet läpi samaa, eivätkä siksi voi ymmärtää hänen tarkoitustaan. Elämän tarkoituksettomuutta ei voi saarnata! Sellainen on paljon absurdimpaa. Elämän tarkoitusta voi saarnata. Sellaista kaikki haluavat kuulla.

Voihan Akvaviitista ajatella, ettei uskonto ole se keskeinen teema. Voihan kyse olla mistä tahansa ideologiasta tai hurmahenkisyydestä.

Vatsahaavan parantaminen on kiero juttu. Olof ei tiennyt sairaudesta mitään, mutta Eskil on sitä mieltä, että olihan paraneminen hyvä juttu, kun nyt hän pystyy hoitamaan asioitaan.

Ei tässä maailmassa tiedä, mikä on mitäkin ja mihin sitä uskoo.

Olofin haastattelu on myös hauska juttu. Siitä tulee näkyviin sukupolvien välinen ero: nuorempi toimittaja näkee pelastuksen hyvänä bisnesideana. Ja haastattelussa tulee esiin, että Olof aikoo omistautua muistelmilleen…

Sekin on hauska kohta, kun kuningas lypsää. Se on näitä kansan suussa kulkeneita tarinoita. 1800-luvun tarinat ovat juuri muuttuneet saduiksi 1950-luvulla tai myöhemmin. Kaarle oli tosiaan huijari, mutta kansa rakasti häntä.

Voiko olla erilaisia mittareita, millä mitataan kuninkaiden ja saarnaajien ansioita?

Isabella [Maritan äiti, Olofin rakastettu] on mielenkiintoinen hahmo.

Olof sanoo: ”tuolloin tällöin suon vanhuudella katoavan ajatuksen”. Hän ei hikoile enää. Se on hyvä yksityiskohta, kun Olof kertoo, ettei hän hikoile, hän ajaa kasattavalla pyörällään tai kävelee.

Kaarle kiehtoo saarnaajaa kauheasti. Olof kuvittelee suunnilleen olevansa Kaarle, että hänestäkin puhutaan samoin kuin kuninkaasta. Kaiketi Kaarle siis oli ihan käyttökelpoinen kuningas, vaikka hänellä näitä sivuharrastuksia [naisten kellistyksiä] olikin…

Olofin edustama herännäisyys oli positiivista ja mukavaa. Haitarinsoittoa, arvontaa… Lopussa, kun luetellaan Olofin Gerdalle soittamia kappaleita, kuullaan hengellisiä lauluja ja vähän muitakin, maallisempia kappaleita. Tällainen herännäisyys on iloisempaa kuin lestadiolaisuus.

Suomennoksessa on jänniä sanoja. ’Luopuri’ (avfälling) on erikoinen sana. Onko se ihan oikea ruotsin sana? Luopuri on vain noin luopio. Luopuri on hetkeksi tipahtanut, ei niin vakava. Luopio on taas vakava, lopullinen. On todella hyvä, että Olof päätyy luopuriksi: ”suurin piirtein kaikki luopurit ovat uskovaisia”. Siitähän ei voi luopua, mitä ei ole ollut.

Lottovoiton paradoksi: se tuo ikuisen onnen mukanaan, mutta onnea ei tapahdukaan.

Akvaviitissa lasketaan leikkiä uskonnollisista asioista. Saako uskonnosta laskea leikkiä ja millaista leikkiä saa laskea? Aika lempeää nauramista tässä on.

Tammikuu 2013 – Roth: Ihmisen tahra

Philip Roth: Ihmisen tahra (WSOY, 1998)Philip Roth (s. 1933) on yksi arvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista, tavallisen elämän satiirikko. Ihmisen tahra kertoo vuoden 1998 amerikkalaisesta todellisuudesta viiden ihmisen kautta. Heillä kaikilla on jokin tahra, trauma, salattu ja pesemätön suttu menneisyydessään. Professori Coleman Silk erehtyy käyttämään luennollaan epäkorrektia nimitystä oppilaistaan. Hänet pakotetaan eroamaan rasismista syytettynä. Hän etsii lohtua nuoresta tyttöystävästä. Faunia Farley on lukutaidoton siivooja, pitkin elämäänsä alistettu ja riistetty. Ex-mies Lester on yhä hänestä sairaalloisen mustasukkainen. Mies on väkivaltainen ja arvaamaton, pääsemättömissä Vietnamin sodan traumoista. Epäsäätyisen parin suhde nostattaa juoruja, mutta myös Coleman nuoren ja kauniin yliopistokollegan Delphine Rouxin kostonhimon. On Colemanin kaunis ja menestynyt kollega Delphine Roux. Koko tarinan kertoo kirjailija Nathan Zuckerman, joka leikkauksen jälkeen joutuu kulkemaan vaipoissa. Hän ystävystyy yllättäen Colemanin kanssa ja seuraa vierestä tämän raastavaa ja epätoivoista ponnistelua erehdysten suosta nousemiseksi. Zuckerman on kirjailija Rothin itsensä alter ego.

Piiriläisiä amerikkalaisuuden satiiri ei aivan vakuuta:

Kiehtova tarina, mutta raskassoutuisesti kirjoitettu. Tässä on mammuttikappaleita ja pitkiä virkkeitä, eikä pilkkuja.

Ihmisen tahra on ensimmäinen kirja, jota ei jaksanut lukea. Ei jaksanut lukea kokonaan. On kyllä aloittanut.

Kirjan rakenne on jännä romaaniksi. Tavallaan mukana on kirjailijan alter ego, välillä taas mennään minä-muodossa henkilöiden pään sisään ja tarinaa kerrotaan kuin subjektiivisesti. Juonen kannalta olennaiset käänteet tulevat sivulauseissa. Näin esimerkiksi Colemanin taustasta paljastetaan kaikennäköistä. Kirjailija leikkii lukijalla kissaa ja hiirtä. Aika alussa kuitenkin paljastetaan, että Coleman kuolee. Silti herää kiinnostus, miten henkilöt kuolevat, miten siihen päädytään.

Lukiessa pitää kelata kirjaa edestakaisin, täytyy välillä lukea, että miten tähän päädytään ja miettiä, miten itse ymmärtää asian.

Ihmisen tahrassa näkyy Amerikka äärimmäisyyksien maana. Colemanilla itsellään on kontradiktionsa: juutalaisuus, värillisyys… Sitten löytyy Vietnamin sodan veteraani. Se olennaisin asia Colemanista (värillisyys) jää helposti huomaamatta, koska mikään näistä hänen erityisominaisuuksistaan ei ole niin näkyvissä suomalaisessa kulttuurissa.

Järkyttävin kohta on äidinmurha, se kun Coleman hylkää perhetaustansa. Samalla hän eräällä tavalla tappaa itsensä. Voiko ihminen päättää syntyperänsä valitsemisesta? Onko rodunvalinta oma asia vain myös perheen ja koko yhteisön asia? Päähenkilö tekee valintansa itse, yksin, mutta hänen valintansa on lopulta koko perheen ja yhteisön asia. Ehkä Mark [Colemanin poika] aavistaa jotain tästä, kun hän sanoo isänsä saaneen, mitä ansaitsikin. Lyhytaikainen nuoruudenrakastettu Ellie taas ei kummeksu ollenkaan Colemanin taustaa, hän selittää, että näitähän on muitakin.

Rodun ja identiteetin vaihtaminen on yksi klassinen variaatio amerikkalaisen unelman teemasta. Olisipa valkoinen, vaikkei syntymätodistustaan voikaan väärentää. Sitä samaa unelmaa, että ihminen voi tehdä itselleen sellaisen elämän kuin haluaa. Me emme tässä maassa pysty ymmärtämään, mitä sukujuuret voivat merkitä, miten väri voi olla merkittävä. Täällä ei ole ihonväristä kiinni. Eikä nykymaailmassa tällä ole niin paljon merkitystä, eikä tarvitse erottua. ”Rotu” alkaa olla ihmisistä puhuttaessa vanhanaikainen ja nyttemmin jopa poliittisesti epäkorrekti käsite. Sitä kuitenkin edelleen käytetään amerikkalaisessa väestönlaskennassa, jossa jokainen saa itse ilmoittaa oman ”rotunsa” väestötietoihin. Etninen identiteetti onkin enemmän subjektiivinen ja kulttuurinen ei enää jurinen, biologinen tai tieteellinen käsite. Virallinen nykyinen näkemys kiteytyy Obaman sanoihin: ei ole valkoista, eikä mustaa Amerikkaa, on vain Amerikan Yhdysvallat. Silti rotutietoisuus kummittelee kaikkialla, pinnan alla.

Eikä vähemmistöidentiteetti ole enää händikäppi, se voi olla jopa etuoikeus. Rotusyrjinnän tilalle on Amerikassa tullut positiivinen syrjintä. Moni entinen orja otti aikanaan sukunimekseen ”White”. Ei silloin osattu ajatella, että joskus vielä ”black is beautiful”. Suomessa lappalaisuus ei ole enää haukkumanimitys, vaan arvostettu VIP-jäsenyys, johon liittyy erioikeuksia.

Mutta Coleman menee kuitenkin armeijaan 1940-luvulla, silloin hän ruksaa rodukseen ’valkoinen’. Hän pelaa sen jälkeen koko ajan kovaa peliä, koska milloin tahansa lasten ja lastenlasten kautta hänen taustansa saattaa paljastua. Geneettinen aikapommi tikittää.

Onko perimällä todella näin suuri merkitys kuin Coleman antaa ymmärtää? Päähenkilön elinaikana tapahtuu muutos. Tarinan loppupuolella (tai siis aikana, josta romaani alkaa) etnisellä taustalla ei olisi niin paljon merkitystä, mutta Coleman silti jatkaa salailua.

Silkin isä on poikkeava afroamerikkalainen, hän esimerkiksi korostaa oikeakielisyyttä. Colemanin muutoksen mahdollistaa paitsi pigmentti myös isän opetukset. Perheessä arvostetaan koulutusta.

Tarinan kiehtovuus on siinä, miten yksi semanttinen kielellinen lipsahdus syöksee tuhoon. Taustaansa ei voi kieltää. Semanttisia lipsahduksia on aika vaikeata kokonaan välttää, ainakaan ”kypsällä” iällä. Kuka tahansa voidaan tarkoitushakuisesti ristiinnaulita rasistiksi tai sovinistiksi. Julkinen anteeksipyyntö voi tuntua nöyryyttävältä, mutta se voi sittenkin olla pienimmän riesan tie.

Miksi Coleman alun perin lähteekin sortumaan tähän mahdottomuuteen, kun hänellä olisi kuitenkin jo aikakauden puolesta kaikki mahdollisuudet? Sitä ei lukijana voi ymmärtää. Ehkä syynä on Howardin yliopiston me-henki, johon Coleman ei halua samaistua.  Sehän leimaisi hänet mustaan identiteettiin. Coleman ei suostu sopeutumaan elämän realiteetteihin, vaan haluaa itse muokata oman elämänsä. Hän ei halua olla ulkopuolelta määritelty.

Hybris kuitenkin kostautuu, niin kuin Austerin Mr. Vertigossa kostautui unelman tavoittelijan hulvaton hybris.

Onko Steenaan ihastuminen osa Colemanin muuttumista? Hän haluaa niin kovasti olla valkoinen, että tyttöystäväkin on valkoisista valkoisin. Kaikki on kotona niin korrektia ja ystävällistä, mutta kun Steena lähtee, hän lähtee myös Colemanin luota. Sen jälkeen tulee Ellie, jolla mies paljastaa taustansa, mutta tyttö kuitenkin näkee muutenkin heti, mikä hän on miehiään.

Tarinassa kerrotaan, kuinka paljon pelkkä ihonväri ja tausta vaikuttavat jo kouluissa arvosanoihin. Kyllähän Amerikassa syrjitään myös juutalaisia.

Miten kirja oikein päättyy? Onko loppu vain Zuckermanin omaa fiksaatiota? Että Les Farley olisi mustasukkaisuuksissaan aiheuttanut onnettomuuden? Lukijan kannalta on epäuskottavaa, että Les olisi osannut moista suunnitella. Olisiko hän suunnitellut surman toisella tavalla? Toisaalta loppukohtaus jäällä osoittaa, ettei Les ollutkaan mikään typerys.

Lukijan mietittäväksi jää, mikä merkitys Faunian päiväkirjalla on. Hänhän ei ”osannut” lukea. Päiväkirjassa voisi olla tapahtumien historiallinen totuus, mutta lukijalle sitä ei koskaan esitellä.

Entäs nuori ranskalainen? Mikä merkitys hänellä on? Miksi hän toimii niin kuin toimii, eikä saa rangaistusta? Seksuaalisen mustasukkaisuuden tai turhautumisen takia? Ja jos Zuckerman on kuvitellut Rouxin, miten hän onkaan sellaista kuvitellut?

Miksi Zuckermanista on tehty hönö? Hän potkii itseään nilkkaan koko kirjan ajan. Hän on kyllä vähän samanlainen kaikissa Rothin kirjoissa.

Ihmisen tahrassa on realistisesti ja todenmukaisesti kuvattu yliopistomiljöötä. Se ylenkatse. Ja se, ettei voida käydä intensiivistä akateemista debattia, koska kritiikki on rasismia. Rasisti on vakava syytös ja sellaiseksi leimautumista pelätään. Oman akateemisen uran ollessa vaarassa sitten nöyristellään. Omia epäonnistumisiaan voi selittää toisen rasismilla ja sovinismilla.

Hyvä juttu on se, että Colemanin hautajaisissa pidetty puhe palauttaa hänen kunniansa.

Koko kirja on täynnä ironiaa. Mutta Coleman kyllä todella nöyryyttää yliopiston vanhaa kaartia. Kohtalon läpsäys tulee kuitenkin. Vaikka olisit mitä, aina tapahtuu jotain, joka palauttaa tai pyrkii palauttamaan ruotuun.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan asioita omasta taustastaan lähtien, tulkitsevat sanoja ja tekoja niiden kuvitelmien kautta. Ja sitten ei olekaan muita kuin väärinkäsityksiä.

Miksi Colemanilla on suhde Faunian kanssa? Sehän on kaunis rakkaustarina, vaikka on raadollisesti kuvattu ja molemmilla on surulliset taustat. Eri asia on sitten, miten uskottava tällainen tapahtuma on. Voisiko insestin uhri lähteä tällaiseen suhteeseen… Viagra on jo keksitty. Faunia itse korostaa, ettei suhteessa ole mitään, että tämä on vain seksiä.

Traumatisoitunut Les on uskottava, hirveän hyvin kuvattu hahmo. Kiinalaisessa ravintolassa käynti, mikä tosin saa farssinomaisia piirteitä, on todellisesti ja terävästi kuvattu. Tuska ja jännitys, se tunne kun aasialaisia on lähellä, on todella hienosti kerrottu. Salaisuudet tosiaan aiheuttavat ongelmia vuorovaikutuksessa. Ne vaikuttavat koko olemukseen ja eleisiin.

Mutta meneekö tilanne överiksi? Onko traumatisoituminen ollut oikeasti tällaista? Tehtiinkö siedätyshoitoa? Vai onko kiinalaisen ravintolan kaltainen tilanne kirjailijan oma keksintö? Onko tuon tarkoitus olla satiirista kritiikkiä?

Rothin pitkät lauseet eivät tunnu niin pahalta, kun romaania lukee englanniksi. Suomennos tuntuu välillä siltä kuin lukisi EU-tekstiä. Rothin tyyli tuntuu olevan yhtä kollaasia kielellisestikin. Lauseet ovat kuitenkin ytimekkäitä. Niissä ei ole ilmaa, ei tyhjää, vaan ne pitää tosiaan lukea. Varsinkin kun sivulauseissa tulee olennaisia asioita.

Ihmisen tahrasta tulee mieleen Häpeäpaalu [lukupiirin kirja tammikuussa 2012]. Professoreille on yhteistä se, että jos he olisivat tunnustaneet ja pyytäneet anteeksi, he olisivat päässeet vähemmällä. Mutta tällaisesta ei olisi syntynyt kirjaa! Ja olisiko silloin kyse ollut älyllisestä epärehellisyydestä?

Ihmisen tahra tulee määritellyksi, kun Faunia puhuu lintutalossa (s. 225). Hurjaa tekstiä jatkuu seuraavan sivun loppuun. [Faunian näkökulmana on ”väistämättä tahriintuneet olennot”. Sellaiset hirvittävään epätäydellisyyteen alistuneet olennot kuin kreikkalaisten tarujen jumalat.] Hienoa, miten teksti etenee siihen, miksei vaihteeksi voisi jumalainen tahra. Tahra kuin Zeuksella, elämäniloisella, seikkailullisella, oikukkaalla. Oikeastaan tuossa on kirjailijan inhorealismia…

Coleman jää henkilönä mysteeriksi kaikista tulkintayrityksistä huolimatta. Mikä on hänen motiivinsa kaiken takana? Coleman Silk = hiilimies silkki.

Miksi Mark voi vihata niin paljon isäänsä? Miten lapsi voi vihata isäänsä niin paljon? Lopussa viitataan siihen, että Markin mielestä ”isä sai ansionsa mukaan”. Toisaalta Mark on lopulta kuin Coleman ja Coleman taas on kuin oma isänsä. Mark tekee tavallaan oman isänmurhansa, mutta katuu haudalla. Haudalla myös paljastuu, että Colemanilla oli kuitenkin yhteyksiä perheeseensä.

Kaikissa perheissä on salaisuuksia, joita yritetään varjella paremmin tai huonommin.

Mielenkiintoinen kysymys, jos Coleman olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, hänen ei ehkä olisi tarvinnut peitellä taustaansa. Kai Colemania vähän hävetti oma isänsä. Hän on nuorena nyrkkeilyssä voittamaton. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu, että kaikki on mahdollista, että kaikessa mahdollisessa voi olla paras.

Lopussa Coleman ei pääse menneisyydestään irti. Aika on jo muuttunut, mutta hän on vielä kiinni siinä ajatuksessa, että juuri etninen tausta on se, mikä hänen pitää peittää. Ehkä ei olisi ollut niin katastrofaalista, jos hän olisi kertonut olevansa musta? Vuonna 1998 sosiaalisesti paheksuttua käytöstä oli paneskella nuorta naista…

Tammikuu 2012 – Coetzee: Häpeäpaalu

J. M. Coetzeen (s.1940) romaani Häpeäpaalu sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Päähenkilö on romanttisen runouden asiantuntija David Lurie, joka on kuitenkin rationalisoitu viestinnän professoriksi tekniseen korkeakouluun. Keski-ikäinen mies tuntee olevansa Eroksen palvelija, itseään ylemmän voiman pauloissa. Hän ihastuu opiskelijaansa – ja menettää seksuaalisesta häirinnästä tuomittuna virkansa. David muuttaa maalle tyttärensä Lucyn luo miettimään elämäänsä ja häpeäänsä. Mutta maaseutu ei ole Etelä-Afrikassa idyllinen pakopaikka, vaan aparteheidin repimä ja katkeroittama karu maa. Sen kokevat raa’asti niin isä kuin tytär. He kuitenkin ottavat väkivallan ja maan muuttuneen tilanteen eri tavoilla. Mistä valkoinen vähemmistö on valmis luopumaan voidakseen jäädä paikoilleen? Häpeäpaalu sai Booker-kirjallisuuspalkinnon, kirjailija itse ansaitsi Nobelin vuonna 2003.

 

Lukijoita romaani ihastuttaa ja inhottaa:

 

Miljöö, jossa kirjailija on kasvanut, on todellakin ankea. Sen ymmärtää, että hän itse on lähtenyt Australiaan heti kun pääsi. Etelä-Afrikka on/on ollut hurja yhteiskunta apartheidin jälkeen.

Romaanissa kaikki henkilöt eivät ole valkoihoisia, mutta kaikista ei myöskään kerrota heidän ”väriään”. Tai se on kerrottu viitteellisesti, korostamatta. Kielelläkään kirjailija ei halua korostaa henkilöiden erityisyyksiä. Apartheidin jälkeen ei tarvitsekaan korostaa ihonväriä. Coetzee vain kertoo: asiat ovat tällaisia ja ihmiset ovat tällaisia. Hän kertoo kansalaisista. Kirjailijalla on huono omatunto siirtomaaihmisten parissa. Hän ikään kuin kantaa veroa koko ajan. Silloin musta/valkoinen on toisarvoista.

Häpeäpaalussa on niin kauheasti asiaa. Täytyykö yhteen kirjaan laittaa nämä kaikki? Rotusorto, miehen ja naisen suhde, isän ja tyttären suhde, ihmisen ja eläimen suhde, oppilaan ja opettajan suhde… Ja uskontokin vielä, kun puhutaan Melanien perheen juutalaisuudesta. Toisaalta taas, Coetzee kirjoittaa niin tiivisti, että kaikki kyllä mahtuvat hyvin samaan kirjaan. Romaania voisi lukea aika montakin kertaa ja keskittyä joka kerralla eri asioihin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri osaa: alkuosa ja sitten tyttären tarina. Siitä syntyy ymmärrettävä vastakkainasettelu, kuin syytetyn ja asianomistajan välillä. Nimen suomennos Häpeäpaalu menettää sen kielellisen leikittelyn, joka on alkukielisessä nimessä Dis/grace. Kaikki leikittelyt eivät käänny sujuvasti. Suomeksi ja englanniksi luettuna romaanista saa välillä aivan erilaisen käsityksen.

Tarinassa on jännää se, miten ihmiset ja eläimet vertautuvat ristikkäin.

Häpeäpaalu on täydellisen armoton, veitsenkova. Siinä ei ole mitään suopeaa. Kuvottavaa tekstiä. Aiheet rönsyilevät, yhteisiä nimittäjiä ovat valta ja sorto. On tekstissä armoa. David löytää itsestään puolia, joita ei uskoisi löytyvän. Ylimielinen ihminen pehmenee. Alussa mies ei lainkaan ymmärrä opiskelijatytön asemaa. Hän ei katunut, mutta silti hän muuttuu.  Tarinassa on lauseita, joissa David miettii, mitä hän tekee Melanielle. Hän selkeästi puhuttelee itseään, kuin sivupersoonana, joka katselee itseään ylhäältä.

David pitää seksuaalisuuttaan ongelmana, joka on ratkaistava. Hän puhuu kastraatiosta ratkaisuna. Jos hänellä on seksiä, sen pitää olla täydellisen intohimotonta. Coetzee miehenä tilittää hirveän hyvin miehen elämänasennetta ja sitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan naiseen. David kertoo rehellisesti ja raadollisesti miehen pimeästä puolesta. Keski-ikäinen heteromies toteaa itseironisesti olevansa nykymaailmassa ”monster with a mad heart”, vaikka alkujaan kai hänkin on ollut ”Jumalan lapsi”. Hänen edustamalleen vanhan ajan romantiikalle, byronilaisuudelle, ei ole enää tilaa akateemisessa maailmassa eikä elävässä elämässä. Intohimoa on hävettävä, eikä sitä ainakaan saa nimittää ”rikastuttavaksi kokemukseksi”. Seksuaalisuus on vain vallankäytön väline. Intohimoton seksi on itse asiassa pienintä pahaa.

Häpeäpaalu tuntuu kieliposkessa kirjoitetulta. Sitä ihmettelee, mikä on kirjan tyylilaji. Kyyninen satiiri? Satiirille löytyy useitakin kohteita: apartheidin raunioille rakennettu monikulttuurinen Etelä-Afrikka, seksuaalisuus ja sukupuolten tasa-arvo, inhimillisen viestinnän vaikeudet. Esimerkiksi Davidilla alkaa oopperan kirjoittaminen sujua, kun erotiikka vaihtuu komiikkaan. Nuori rakastaja [Byron] on sittenkin päättänyt päivänsä ja keski-ikäinen rakkauden kohde [Teresa] haikailee mennyttä nuoruuttaan… Lukija kyllä ihmettelee, mitä tämä oopperan tekeminen oikein on. Kertooko se Davidin samastumisesta Byroniin? Olennaisinta hänelle vaikuttaa olevan, että pystyy kirjoittamaan tällaista. No, oopperasta tulee lopulta koominen, ei suinkaan romanttinen. Coetzee myös kuvaa, kuinka ylittämättömiä ovat valkoisen ja mustan, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, isän ja tyttären välillä. Kulkukoira on lopulta fiksumpi kuin viestinnän professori: se osaa haistaa toisen aikeet ja ajatukset. Sanoja ei tarvita. Kirjailijan viesti tuntuu olevan, että tarinan voi lukea satiirinakin. Monikulttuurisen demokratian kritiikki saattaa olla Etelä-Afrikassa sen verran poliittisesti epäkorrektia, että monitulkintainen satiiri sopii romaanin tyylilajiksi.

Kirjan voi lukea satiirina yliopistomaailmastakin. Coetzeen kuvaus on kuin Aalto-yliopistosta!

Coetzee ei osoittele sormella, vaan jättää tulkinnoille tilaa. David Lurie voisi olla kirjailijan alter ego tai sitten ei. Voisiko miehen työstämä Byron-ooppera antaa tulkinnan avaimen myös kirjailijan omiin pohdintoihin?

Häpeäpaalu puhuu siitä, mitä uhrauksia valkoisilta vallanpitäjiltä vaaditaan. Lucy esimerkiksi päätyy kolmanneksi naiseksi mustan miehen haaremiin. Disgrace osoittaa suunnattoman toisen ihmisen alistamisen ja mitätöimisen. David on häpeäpaalussa kuin joku nimenomaan olisi hänet siihen naulannut. Raadin eteen astuminen on kuin katumusharjoitus.

Mutta miten David nyt menee Melanien kotiin ja polvistuu äidin ja siskon eteen? Tässä tilanteessa viestintä ei todellakaan toimi. Lopulta David toteaa, että koira on fiksumpi. Koira haistaa ajatukset; sen ei tarvitse viestiä.

Etelä-Afrikan olot ovat aika mahdottomat. Esimerkiksi siinä on hirveä ero, kuka mihinkin kouluun pääsee. Eikä ihmishengellä siellä tosiaankaan ole arvoa. Todellisen elämän kokemus poliisiasemallakin on vähän vastaava kuin kirjassa kuvattu. Vastakohtien erottelu on siellä yhä olemassa. Verikoirat valvovat, etteivät mustat astu tietyille alueille. Oikeastaan samanlaista on muissakin Afrikan maissa… Kun David palaa kotiinsa, hän ottaa täydellisesti putsanneen varkaudenkin luonnollisena asiana. Rikokset ovat maassa luonnollisia; ne ovat vain maallisen hyvän uudelleen jakamista. Historiallista oikeutusta.

Vastenmielistä lukea. Kielestä nauttii hirveästi. Yhtäältä rönsyileminen ärsyttää, toisaalta teksti on hirveän analyyttistä. Häpeäpaalu on tavallaan dokumentti; se esittää asiat asioina.

Kuinka paljon kirjailijassa itsessään on Davidia? Satiirisella asenteella?

Kerronnassa on yksi jännä piirre: aina kun päähenkilö mainitaan, käytetään persoonapronominia ”he” [hän], siis kolmatta persoonaa. Se antaa tarinalle erityisen piirteen; sillä on etäännyttävä vaikutus.

Kuvaus kurinpitolautakunnasta on todella mainio. Lukijaa ottaa päähän, ettei David puolustaudu ollenkaan. Hän suhtautuu oikeudenkäyntiin kuin olisi liberaalissa valtiossa. Mutta totuuskomissiolle tämä ei riitä, hänet haluttiin häpeäpaaluun. Uuden ajan totuuskomissiolla on klassiselle oikeusvaltion ajattelulle vieraita piirteitä. Kuten se, että rikosta on myös julkisesti hävettävä, ei enää riitä se, että valkoinen tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksensa. David haluaa olla suoraselkäinen. Hän tekee väärin, muttei halua ohjausta. Etelä-Afrikassa pääsi/joutui aikoinaan ohjaukseen, jos tunnusti tekonsa, mutta katui. Tapahtuma ei sinänsä ole erikoinen, mutta Davidin reaktio on, että hän on mikä on.

Mustien rikollisuus ei välttämättä ole rikollisuutta ollenkaan. Se voidaan nähdä myös menneiden vääryyksien korjaamisena, maallisen hyvän oikeudenmukaisena jakamisena.

Alussa asioita ajattelee Davidin kannalta. Tarina puhuu vallan väärinkäytöstä, mutta kun kerrotaan professorin näkövinkkelistä, lukijalle tulee jänniä tulkintoja.

Tytär ja isä ovat samasta puusta veistettyjä. Toisaalta he ovat erilaisia. Toinen jättää työnsä ja lähtee, toisen taas jää paikoilleen. Mutta David onkin turhautunut opettamiseen. Erikoista on se, että tavallaan Davidista tulee esille inhimillinen puoli silloin, kun hän on tekemisissä entisen vaimonsa kanssa. Ex-vaimo on tarinassa positiivinen asia.

Onko henkilöiden teoissa kyse itsepäisyydestä vai itserankaisusta? Tätä kautta hyvitän jotain tekoani? Vai onko kyse historiallisesta taakasta?

Onko Lucyn lesbous merkityksellinen asia? Raiskaus on tässä tapauksessa kuin kaksinkertainen. Ja tavallaan lesbous tuo oman lisänsä isän ja tyttären kommunikaatioon.

Ei Häpeäpaalu ole niin armoton. Loppua kohti tarinaan tulee pehmeyttä. Kärsimys jalostaa? Isä ja tytär tekevät keskenään kompromissin. David ymmärtää, ettei tytärtä voi muuttaa, mutta itseään voi. Romaani on hirveän realistinen, tällaista voisi todella tapahtua. Ainoa epäuskottava asia on se, että Lucy on lähdössä Petruksen kolmanneksi vaimoksi. Varsinkin kun yksi hänen raiskaajistaan asuu siellä. Mutta jos hän haluaa jäädä, niin vain on tehtävä. Mikä Lucya sitoo niin paljon maatilaan? Löytääkö hän sieltä juurensa?

Tarinasta ei selviä, mitä henkilöt ajattelevat buurikansan historiallisesta perinnöstä. Vai onko kaikki rivien välissä? Apartheidista? Nelson Mandelasta? Ajatukset tulevat silti koko ajan esille, vaikka niitä ei suoraan kerrotakaan. Asenne on tavallaan itsestään selvä. Kirjoittamatonta lakia?

Etelä-Afrikassa seksuaalirikokset ovat valtavan yleisiä. Miten tuollaisessa yhteiskunnassa oikein eletään? Jokainen elää omien tai annettujen ehtojensa polulla. Miljoonia ihmisiä elää slummeissa, moni käy sieltä töissäkin. Tuossa maailmassa henki ei ole minkään arvoinen, ei valkoisen eikä mustan. On ylipäätään hyvä, että henki säilyy. Maailmaa on hirveän hienosti kuvattu, kun sitä kerrotaan pätkittäin.

Häpeäpaalu on minä-romaaniin verrattavissa siinä mielessä, että David on mukana kaikissa kohtauksissa. Sellaisia kohtauksia tai kuvauksia ei ole, joissa David ei olisi ollut mukana.

Isälle suurin nöyryytys on se, ettei pääse auttamaan. Isän rakkaus tyttäreensä on tarinan hieno piirre.

Kielestä nauttii hirveästi.

 

Tammikuu 2011 – Flaubert: Rouva Bovary

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja tammikuussa 2011Gustave Flaubert (1821−1880) oli realisti, jonka kirjallinen tyyli perustui todellisuuden viileään havainnointiin. Hän kaihtoi romantisointia ja kaikkia kannanottoja. Vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary on hänen pääteoksensa ja yksi maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Romaanin nimihenkilö Emma Bovary on nuori ja hurmaava maalaislääkärin vaimo, joka turhautuu yksitoikkoiseen elämäänsä pienessä yhteisössä ja mitättömänä pitämäänsä mieheensä. Hän etsii onnea ja romantiikkaa kirjoista, muodista, sisustamisesta ja lopulta rakastajista. Emman haaveita täydemmästä ja oikeammasta elämästä ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista. Ja hän haluaa sellaista rakkautta, jota kuvataan kirjoissa ja teatterissa. Rakkautta, jossa intohimo säilyy kiihkeänä ja rakastettu näyttäytyy aina yhtä uutena ja viehättävänä. Halut ja haaveet johtavat traagiseen tunteiden kierteeseen. Emman mukaan onkin  nimetty ’bovarismi’, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta.

 

Piiriläisille rouva Bovaryn tarina avautuu näin:

 

Yleisvaikutelma romaanista on puuduttavan tylsä ja teennäinen, varsinkin jos pitää vertailukohtina Anna Kareninaa ja Jane Austenia. Mutta ei tässä kuitenkaan luettu henkilöiden suhteita pelkästään silmistä ja katseista. Sellainen kerronta on kaikkein puuduttavinta lukemista. Tässä sentään päästiin jo asiaan rakkaudessa.

Ensi alkuun ajattelee, miten tämän oikein jaksaa lukea, mutta sitten romaani imaisee täysin mukaansa. Kertomuksessa on tosiaan vaikea päästä alkuun. Se pitää lukea ensin puoleen väliin ja vasta sitten tarina alkaa.

Aiheensa perusteella teos on klassikko, se on niin yleismaailmallinen. Tämän romaanin kautta on kiintoisaa tarkastella, kuinka asiat nähdään eri aikakausina. Aihe tuntuu niin nykyaikaiselta, että on unohtaa vanhan ajan kuvaukset. Esimerkiksi maaseudun ja pikkukaupunkien ammatinharjoittajat ovat vähän erilaisia kuin romaanissa, mutta perusajatukset ovat silti samoja. Tosin apteekkarin rooli kampurajalan leikkauksessa on arveluttava. Silti sekin tuo mieleen nykyajan lääketieteelliset kyseenalaisuudet, kuten kolesterolilääkkeet.

Kerronta on todella objektiivista. Kertoja ei osoittele eikä tuomitse Emmaa tai muitakaan henkilöitä, hän kertoo vain. Tarinassa kaikki huijaavat tasapuolisesti kaikkia. Jonkinlainen vaikutelma tulee kuitenkin siitä, että kertoja haluaa osoittaa katolisen kirkon tekopyhyyden.

Kertoja tuntuu kuitenkin halveksivan maalaisia. Silti maisemakuvaukset ovat valtavan hienoja. Ne luovat todella elävän kuvan maisemasta. Kuvauksia pystyy makustelemaan. Kirjassa ihastuukin erityisesti tyyliin, siihen miten tarinaa kirjoitetaan. Tosin välillä tulee tunne, että ”miten tämäkin nyt tähän kuuluu”. Onko pakko kirjoittaa näin yksityiskohtaisesti?

Romaanin alku on hieno. Ensin kertojana on ”me”, mutta sitten teksti etääntyy.

Tarinassa häiritsee se vääjäämätön tuho, johon Emman turhamaisuus johtaa. Tässä tietää jo alusta alkaen, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta kirjassa pohjustetaan ovelalla tavalla, mitä tulee tapahtumaan.

Naisen asemaan tässä kiinnittää huomiota, siihen miten erilainen se 1800-luvulla olikaan. Nainen oli täysin riippuvainen miehistä. Markiisit ja muut vallastaan tietoiset miehet vain leikkivät naisilla. He ottivat rakastettuja, koska saivat heitä. Naiset/rouvat eivät tehneet – eivätkä saaneetkaan tehdä – siihen aikaan mitään. Heillä oli aikaa lukea.

Omana aikanaan todellinen Emma olisi ollut varmasti poikkeus. Romaanissa nainen uskaltaa tehdä jotain sellaista kuin tekee. Hän on hyvin aktiivinen – ja itse asiassa ”poimii” Charlesin itselleen ja aviomiehekseen. Hänellä on omaisuuttakin. Poikkeusyksilöstä täytyykin kirjoittaa, että edes fiktiivinen henkilö pystyy tekemään näin.

Äitien rooli tuntuu olevan tärkeä perheessä ja koko tarinassa. Emma itse on tosin vain puolittain kiinnostunut tyttärestään. Hän suhtautuu vanhemmuuteen asenteella ”onhan se kiva tietää, millaista on olla äiti”. Ja kuvauksena Emman käynti imettäjällä tytärtään katsomassa on oikeastaan aika kamalakin. Mutta epärealistiselta vaikuttaa se, että Emmalle syntyi vain yksi lapsi, kaikista rakkaussuhteista huolimatta.

Lukiessa herää myös kysymys ihmisarvosta, siitä miten toisia ihmisiä kohdellaan. Rodolphe esimerkiksi aloittaa suhteen Emman kanssa laskelmoivasti. Hän ei ota huomioon Emmaa ihmisenä, vaan miettii omia tekojaan ja Emman reaktioita. Léon taas on toisenlainen. Heidän suhteessaan Emma on määräävä tekijä. Léon onkin oikeastaan Emman rakastajatar.

Emma näyttää, että naisen intohimot voivat syttyä naisesta itsestään, eivät miehestä. Nainen voi valita, ei pelkästään mies.

Erikoista, että kirjan on kirjoittanut mies. Flaubert on todella mennyt naisen nahkoihin, hän on tavoittanut sensuaalisuuden ja rakastetuksi tulemisen tarpeet. Kirjailija ymmärtää hyvin Emman ajatuksia. Miesten sisälle tässä kirjassa ei mennä yhtä intensiivisesti. He jäävät pinnallisiksi. Esimerkiksi Charles-parka. Hän on hyvä mies, joskaan ei kovin älykäs. Hänet kuvataan saamattomana ja kunnianhimottomana. Charles on itse asiassa kuvattu niin yksinkertaisesti, että lukija ihmettelee, kuinka tuon miehen ja Emman rakkaus on mahdollinen. Onko tuollainen sokeus todella mahdollinen?

Emmassa on monta puolta. Hän ei ole käynyt kouluja, mutta on kuitenkin hyvin älykäs. Muuten hän ei olisi voinut pyörittää dramaattista elämäänsä ja kaikkia tapahtumia niin kauan kuin teki. Toisaalta hän on hyvin naiivi. Häneltä tuntuu sittenkin rahkeet loppuvan kesken.

Mutta miksei Emma oikein ole tyytyväinen siihen maalaiselämään? Tällä naisella on kyltymätön halu hankkia kaikkea, mutta mikään ei riitä. Hän yrittää lievittää elämän mitättömyyttä tavaralla ja tunteilla.

Emma on uskottava. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon.

Kummallista, että Emma valitsee niin kivuliaan tavan kuolla. Mutta se onkin impulsiivinen teko ja sellaisena kuolema kuuluu tähän tarinaan. Kuolema on suorastaan oopperamainen, kuvauksena se on itse asiassa aika kamala. Kerronnassa Emman loppua tarkkaillaan kaukaa, ikään kuin pöydän ympärillä katsottaisiin, mitä tapahtuu. Kuoleman uskottavuutta häiritsee se, että Emma syö arsenikkia sillä tavalla kuin syö. Yleensä arsenikkia nautitaan liuotettuna. Miten vaikeaa ainetta olisi nielläkin?! Joten miten Emma oikein onnistuu syömään sitä?

Miksi Emma sitten haluaa kuolla? Hän haluaa satuttaa muita? Hän haluaa levittää pahaa oloa muille? Emman elämän ikään kuin läpäisee kummallinen leimaus. Totuus avautuu kuin kuilu hänen eteensä. Hän näkee viimeisen näkynsä tai haaveensa: tähän tämä nyt loppuu. Toisaalta on outoa, että Emma on suorastaan riemuissaan siitä, että nyt hän voi kuolla.

Emma kyllä pystyi pitkälle selviytymään hankalista tilanteista, joihin haaveet ja intohimot olivat hänet ajaneet. Kuolema tuntuukin temppujen tempulta, oikkujen oikulta oikuttelevan ihmisen repertuaarissa. Ikään kuin hän vain katsoisi, että miltäs tuntuisi kuolla.  Mutta olisiko Emma sittenkään voinut vielä keksiä jonkin tempun, jolla hän olisi selvinnyt? Huutokauppa oli tulossa, eikä hänellä ollut ketään eikä mitään muuta tarjolla.

Emma kuitenkin elää jonkinlaisessa valheellisessa maailmassa. Hän ei halunnut elää todellisuudessa – eikä hänen elämässään siksi kerta kaikkiaan voinut olla tällaista taloudellista ja henkistä ahdinkoa. Ja Emma on niin intensiivinen persoona, että vaikeuksien kaaduttua päälle hän romahti sekä henkisesti että fyysisesti.

Kerrontaa läpäisevä satiiri tekee romaanista hyvin tragikoomisen. Erikoista, kuinka kaksi tilannetta pilkotaan osiinsa ja liitetään toisiinsa. Niin kuin maatalousnäyttelyä kuvaavassa jaksossa rinnastetaan satiirisesti toisiinsa kaksi keskustelua: Rodolphen yritykset vietellä Emmaa ja palkintojen jako parhaille sikojen ja pässien kasvattajille. Tuo kohtaus on kerrassaan mainio! Romaani pullistelee hulluja yksityiskohtia, sellaista pimahtaneisuutta vakavissa tilanteissa. Emman hautajaiset ovat koko kirjan kummallisuuksien kavalkadin kummallisin huipentuma. Tosin on nurinkurista, että tarina on pitkälti ollut ”liirum laarumia” ja sitten loppu on kirjoitettu kuin ranskalaisilla viivoilla tehdyillä huomioilla, kuin ”tämä nyt sitten loppuu tähän”.

 

Lokakuu 2010 – Bradbury: Fahrenheit 451

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Ray Bradburyn (s. 1920) Fahrenheit 451 (1953, suom. 1966) on vavahduttava dystopia. Tarina sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa kriittinen ajattelu ja lukeminen ovat kiellettyjä. Suurella kansalaisten massalla ei ole itsekuria; kukin hakee vain omaa välitöntä nautintoaan. Kuten teinit, jotka kiihdyttävät koppakuoriaisautoillaan jalankulkijoiden yli ihan vain omaksi ilokseen. Ihmiset huvittavat itseään olohuoneissa, joiden seininä ovat televisioruudut. Kaikki puhuvat toistensa kanssa, mutta eivät todella keskustele. Onnellisuuden tavoittelussaan yhteisö on pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä voidaan tulkita kulttuuriseksi loukkaukseksi mitä tahansa ryhmää kohtaan. Vallanpitäjät vain hyödyntävät tätä itsesensuurin mentaliteettia omiin tarkoituksiinsa. Poliittisen korrektiuden nimissä yhteiskunta painostaa ihmiset toistensa peilikuviksi.

 Kaikki, jotka piilottelevat tai tavataan lukemassa laittomiksi määriteltyjä kirjoja, toimitetaan mielisairaalaan. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät kirjarovioita. Päähenkilö Guy Montag on yksi heistä, kunnes hänet pakotetaan kyseenalaistamaan ihanteensa – ja koko siihenastinen elämänsä. Fahrenheit 451 onkin vertauskuva lämpötilalle, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on kuin sieluntila, jossa yksilöllisyys haipuu savuna ilmaan. Ja koko ajan tarinan taustalla viipyilee ydinsodan uhka.

 

Tällainen on siis tausta seuraaville piiriläisten huomioille:

 

Eikö tällainen näkymä ole jo toteutunut Amerikassa? Televisio on elämän ehto. Peruskansa pidetäänkin varmasti aika tyhmänä ja uskonnollinen yhtenäisyys tuottaa tietynlaisia ihmisiä. Tarinan miljöö on esikaupunkimainen. Kaupunki on edistynyt ja kaikki on keskittynyt sinne, mutta maaseutu on kuitenkin olemassa jossain kaukana. Mutta amerikkalainen kulttuuri tarkoittaa itse asiassa montaa erilaista kulttuuria. Elämänmeno on pinnallista ja syvällistä ja kaikkea siltä väliltä – niin kuin muuallakin maailmassa. Onnellisuuden tavoittelu on kuitenkin jo Yhdysvaltain perustuslaissa.

Kirjailijan oman näkemyksen mukaan tarinan satiirinen piikki kohdistuu enemmänkin amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Toisaalta kirjassa ei oikeastaan oteta kantaa lapsiin ja heidän kouluttamiseensa. Kaikki kirjathan eivät ole kiellettyjä, vain vaarallisiksi katsotut ovat. Bradburyn kuvaamassa yhteiskunnassa kuolee lapsia todella paljon. Ikään kuin valtio haluaisi päästä epäsosiaalisista yksilöistä eroon? Vanhemmuus puuttuu tästä tulevaisuuden yhteiskunnasta tyystin, kukaan kun halua lapsia.

Romaanin peruskysymys on: onko ihmisten maailmankuva sensuurin vai kulttuurisen rappeutumisen tulosta?  Tarinassa annetaan ymmärtää, että ihmiset lopettivat lukemisen ja ajattelemisen vapaaehtoisesti, valtaa pitävät vain hyödynsivät tätä tilannetta. Ihmiset siis itse valitsivat. Kirja on poliittisen korrektiuden kritiikkiä. Se loppu, joka jäänyt jäljelle kaiken loukkaavan siivoamisen jälkeen, on niin siloteltua, ettei edes voi herättää ajatuksia. Tavallaan kyse on myös tiedosta ja tietämättömyydestä.

Ristiriidattomuuteen pyrkiminen johtaa rikollisten jahtaamisen politisoitumiseen.

Millaiseen ihmistyyppiin tällaisessa yhteiskunnassa oikein pyritään? Onnelliseen – sitä tavoitellaan, mutta sen ehdot on ajateltu valmiiksi. Se on tarkasti määritelty tila. Käsitys onnellisuudesta on hyvin hedonistinen ja yksioikoinen Ja onnea tavoitellaan ja sen keinoja tarjotaan niin, ettei edes ole aikaa ajatella. Ihmiset eivät tiedosta omaa tilaansa, sitä etteivät he ole lopultakaan onnellisia. Kaikkialta tunkeva hölynpöly tekee heidät itse asiassa levottomiksi. Ihmiset eivät enää välitä toisistaan todellisina ihmisinä. He uskovat, ettei mikään tapahtunut paha, eivät edes sodassa kuolleet miehet, tule koskemaan heitä itseään. Romaanissa ajattelevat ihmiset pystyvät kyseenalaistamaan vallitsevan maailmankuvan ja näkemään sen, että onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä ja ”minänä” olemisesta, yksilöllisyydestä, elämisestä tässä ja nyt, omien tunteiden ja ympäristön tiedostamisesta. Clarisse [Montagin nuori naapuri, joka sysää miehessä tapahtuvan muutoksen liikkeelle] edustaa juuri yksilöllisyyttä.

Bradburyn kieli on huikean kaunista, harvoin saa lukea näin runollista kieltä. Varsinkin kirjan lopussa ollut kuvaus kaupungin pommituksesta [kun sota oli lopulta syttynyt], oli hervottoman runollinen. Kielensä kautta romaani onkin paradoksi: värikästä ja upeaa on syntynyt ajasta, jolloin ei saanut lukea ja kirjoittaa.

Jos ei pidä runollisista vertauskuvista, voi nauttia henkilöiden välisestä iskevästä dialogista. Montagin esimiehen, palopäällikkö Beattyn puheenvuorot ovat jopa briljanttia satiiria. Beatty on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen henkilö: Hän on kirjojen himokäyttäjä, mutta turhautunut siihen, ettei kirjoista löydykään vastauksia hänen kysymyksiinsä. Hänellä on valtavasti tietoa, mutta käyttää sitä negatiivisesti. Hänen kauttaan nousee esiin teoreettisen ajattelun ja käytännön välinen ristiriita – ja se miten niitä voidaan käyttää väärin.

Jokaisessa ajassa on oma henkensä, silti aina etsitään ihan vilpittömästi totuutta. Ihminen on aikansa ihminen.

[Romaanissa kirjat säilyvät jälkipolville, kun yksittäiset ihmiset opettelevat suosikkikirjojansa ulkoa ja siirtävät tarinan yhdelle seuraajalleen ennen kuolemaansa. Siten ihmiset kantavat aina kirjoja mukanaan.] Ajatus siitä, että joku ihminen olla ikään kuin kirja, on aika korni. Mutta voidaan tässä ideassa nähdä paluu suullisen kulttuuriin. Muistitiedon ja puhuttujen tarinoiden aika on todella joskus ollut. Bradburyn luomaa maailmaa voisi verrata esimerkiksi Pohjois-Korean tapaiseen yhteiskuntaan, jossa muisti/menneisyys on kokonaan poistettu. Idea nostaakin esiin kollektiivisen muistin tärkeyden. Tosin tätä korostetaan varsin pateettisesti.

Tarina voi olla epäuskottava, sitä lukeekin ehkä enemmän allegoriana. Kerronnassa on paljon epäloogisuuksia ja siitä täytyy yrittää tulkita varsinainen asia esiin. Esimerkiksi palomies, fireman, on kaunis allegoria. Kirjassa vanhoilla professoreilla on järkeä ja älyä, mutta vasta palomies Montag tuo heidän toiminnalleen motiivin, poistaa heidän pelkonsa toimia ja ”sytyttää” järjen paloon. Mutta ei tarinan välttämättä tarvitsekaan olla realistinen. Kerrontaan tarvitaan vain idea, jota voi lähteä kuvittamaan.

Romaanista tulee mieleen, että ihminen on paljon pitemmälle ympäristönsä tuote kuin haluaa uskoakaan. Ja se, että yhteiskunnallisiin systeemeihin tulee aina särö: joku joka ei toimi niin kuin pitäisi, joku joka kyseenalaistaa, kysyy ”miksi”.

Kirjassa on uskomattoman tarkkoja ”ennustuksia” – ottaen huomioon että, se on kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten. Tosin itse kirjojen polttaminen ei enää tietoyhteiskunnassa oikein tunnu toimivalta edes allegoriana. Internet on yksi tämän päivän asioista, joita Bradbury ei ole kuvitellut. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän olisi kirjoittanut, jos olisi maailmanlaajuisen verkon, tai sähköpostit ja tekstiviestit, nähnyt.

 

Syyskuu 2010 – Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Mihail Bulgakovin (1891–1940) Saatana saapuu Moskovaan on yhtä aikaa maagista realismia ja neuvostoyhteiskunnan satiiria. Bulgakov aloitti mestariteostaan jo vuonna 1928 ja hioi sitä kuolemaansa asti. Kirja kuitenkin julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966, silloinkin sensuroituna. Seuraavana vuonna teos kustannettiin Saksassa laittomine liitteineen. Venäjällä täydellinen versio ilmestyi vasta 1973. Piiriläisillä oli romaanista valittavanaan useita eri painoksia, joista osassa on kursiivilla merkitty kohdat, jotka aikanaan oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

 Romaanissa kietoutuvat ja rinnastuvat toisiinsa kolme tarinaa eri aikoina: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Pontius Pilatuksen ja filosofi Ješua Ha-Notsrin kohtaaminen ajan laskun ajan Jerusalemissa. Saatanalla, salaperäisellä tohtori Wolandilla, on seurueessaan demoneita ja noitia, kuten suuren mustan kissan hahmon ottanut Begemot, Azazello ja Abadonna. Ja heidän mukanaan Moskovassa alkaa tapahtua kummia. Margarita puolestaan ei ole unohtanut kiihkeää rakkauttaan Mestariin, vaan yrittää selvittää kadonneen rakastettunsa olinpaikkaa. Hän tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Jerusalemissa Pilatus pohtii filosofin kuolemantuomiota, keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, ja puhuu vielä jälkeen päin veronkerääjä Leevi Matteuksen kanssa. Matteus on kirjoittanut muistiin rauhaa saarnaavan ja ihmisten perimmäiseen hyvyyteen uskovan kiertolaisen puheita. Jesuan tarina itse asiassa alkaa Wolandin kertomuksena ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksessa, Pontius Pilatuksesta kertovan romaanin aihiossa. Bulgakovin kerronta on tyyliltään nurinkurista: myyttinen Jeesuksen tarina on vakavan realistinen, kun taas Saatana seurueineen sekoittaa Moskovaa anarkistisen fantasian tapaan, todellisen arjen puitteissa.

 

Illan kuluessa ja kahvin, teen ja naposteltavan lomassa kuuluu tällaista:

 

Jonkinlainen historiallisen taustan tuntemus auttaa lukemista.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjan vaikutus on tyrmäävä. Tarinan aiheita on niin kamalan paljon, ettei romaania oikein jaksa lukeakaan. Varsinkaan Pontius Pilatuksen tarinasta on vaikea saada kiinni, koska se on niin eri tavalla kirjoitetut kuin muut tarinat. Sitä ei oikein saa upotettua muiden tarinoiden yhteyteen. Romaanissa onkin valtava määrä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tekevät sen raskaaksi lukea. Mutta toisella kerralla lukeminen menee jo hyvin.

Lukijan kannalta on yllättävää, että Saatana kuvataan sympaattiseksi, huomaavaiseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se kai tarkoittaa sitä, että hyvän ja pahan välinen ero on veteen piirretty viiva. Ehkä kyse voi olla myös hengen ja elämän dialektiikasta. Hyvyys ja pahuus tuntuvat olevan relatiivisia ja sidoksissa kontekstiinsa. Olennaisempaa onkin kysymys siitä, onko materian lisäksi olemassa myös henkeä.

Romaanissa on suuri hengellinen sanoma. Erityisen herkkua on se, että Saatana tuleekin valamaan uskoa. Hän saapunee Moskovaan juuri siksi, että siellä yritetään kiistää Jeesuksen historiallinen olemassaolo. Hänen tekonsa ovat tavallaan ”Jumalan tekoja”. Ja ihminen on ansainnut ikuisen rauhan, ei niinkään kirkkautta. Ikään kuin kyse olisi valon ja pimeyden voimien yhteistyöstä, niiden teknisestä liitosta, joskin epäpyhästä liitosta. He vastustavat yhteisesti materialismia, kaksinaismoraalia, tekopyhyyttä, keskinkertaisuutta ja oman edun tavoittelua.  Jumalan ja Saatanan yhteistyö nousee esiin mielenkiintoisena teologisena kysymyksenä.

Piruun ei kuitenkaan välttämättä voi suhtautua positiivisesti.

Parasta antia on huikea satiiri Neuvostoliiton oloista: asuntopula, suhtautuminen ulkomaalaisiin, vallanpitäjien ja taiteilijoiden välinen suhde, kommunistisen retoriikan ja ankean todellisuuden välinen ristiriita, kirjailijat jotka ovat ”mallikappaleita” Stalinin hallinnossa… Ja merkillisille asioille annetaan luonnollinen selitys niin kuin Neuvostoliitossakin. Tai pahat asiat selitetään hyviksi ja hyvät asiat pahoiksi. Tsaarin ajalla oli tällaista hyvän kääntämistä pahaksi. Selittämätön on kuitenkin parasta tunnustaa taikauskoksi – tai päätyy mielisairaalaan. Ehkä Bulgakovin sanoma on se, että Saatana ja henget ovat todellisia. Luonnolliset selitykset eivät mitenkään riitä.

Mielisairaalakuvaukset ovat sympaattisia. Tuohon aikaan mielisairaalat eivät välttämättä olleet ”pahoja” paikkoja. Tiedettiin, että niihin saattoi päätyä kuka tahansa. Sairaalat saattoivat kuitenkin olla hyvin vapauttavia paikkoja.

Tanssiaiset ovat piste iin päälle. Niiden kuvaus menee kokonaan fantasian puolelle ja vuotaa ylitse chagallmaisella tavalla. Toisaalta tanssiaiskohtaus on ahdistava. Vieraista ne, jotka tipahtelivat alas, olisivat oikeastaan halunneet pois. Mutta he olivat pahantekijöitä, jotka kärsivät ikuista rangaistustaan.

Tarinan komiikka syntyy juuri realismin ja fantasian kohtaamisesta. Riemukkaita ovat varsinkin kohtaukset, joissa ihmiset joutuvat selittämään kokemaansa. Fantastisia tapahtumia todellisuudessa ei voi mitenkään tavoittaa.

Margaritan muuttuminen noidaksi ja Saatanan juhlatanssiaiset ovat kuin suoraan B-luokan Hollywoodin kauhuelokuvista. Niistä ei kuitenkaan saa irti historiallis-filosofista tai allegorista sanomaa.

Kieli on todella kaunista, vaikka tyyli vaihteli farssista realismiin. Farssinomaiset kohtaukset ovat iskeviä ja luontojaksot suorastaan lyyrisen kauniita.

Kirjassa aukeaa taso toisensa jälkeen. Yhdestä asiasta kohoaa seuraava näkökulma. Kuinka monia näitä tasoja oikein onkaan! Kerronnassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei kaikkea voi muistaa. Ja kirja herättää niin hirveän paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Kuten: Onko kaikki, koko tarina, lopulta Ivanin [Ivan Bezdomnyi on nuori runoilija, joka päätyy mielisairaalaan nähtyään tuttavansa tapaturmaisen kuoleman kirjan alussa] pään sisällä olevaa? Ivanin tarina menee kuitenkin koko kirjan läpi.