Lokakuu 2010 – Bradbury: Fahrenheit 451

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Ray Bradburyn (s. 1920) Fahrenheit 451 (1953, suom. 1966) on vavahduttava dystopia. Tarina sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa kriittinen ajattelu ja lukeminen ovat kiellettyjä. Suurella kansalaisten massalla ei ole itsekuria; kukin hakee vain omaa välitöntä nautintoaan. Kuten teinit, jotka kiihdyttävät koppakuoriaisautoillaan jalankulkijoiden yli ihan vain omaksi ilokseen. Ihmiset huvittavat itseään olohuoneissa, joiden seininä ovat televisioruudut. Kaikki puhuvat toistensa kanssa, mutta eivät todella keskustele. Onnellisuuden tavoittelussaan yhteisö on pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä voidaan tulkita kulttuuriseksi loukkaukseksi mitä tahansa ryhmää kohtaan. Vallanpitäjät vain hyödyntävät tätä itsesensuurin mentaliteettia omiin tarkoituksiinsa. Poliittisen korrektiuden nimissä yhteiskunta painostaa ihmiset toistensa peilikuviksi.

 Kaikki, jotka piilottelevat tai tavataan lukemassa laittomiksi määriteltyjä kirjoja, toimitetaan mielisairaalaan. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät kirjarovioita. Päähenkilö Guy Montag on yksi heistä, kunnes hänet pakotetaan kyseenalaistamaan ihanteensa – ja koko siihenastinen elämänsä. Fahrenheit 451 onkin vertauskuva lämpötilalle, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on kuin sieluntila, jossa yksilöllisyys haipuu savuna ilmaan. Ja koko ajan tarinan taustalla viipyilee ydinsodan uhka.

 

Tällainen on siis tausta seuraaville piiriläisten huomioille:

 

Eikö tällainen näkymä ole jo toteutunut Amerikassa? Televisio on elämän ehto. Peruskansa pidetäänkin varmasti aika tyhmänä ja uskonnollinen yhtenäisyys tuottaa tietynlaisia ihmisiä. Tarinan miljöö on esikaupunkimainen. Kaupunki on edistynyt ja kaikki on keskittynyt sinne, mutta maaseutu on kuitenkin olemassa jossain kaukana. Mutta amerikkalainen kulttuuri tarkoittaa itse asiassa montaa erilaista kulttuuria. Elämänmeno on pinnallista ja syvällistä ja kaikkea siltä väliltä – niin kuin muuallakin maailmassa. Onnellisuuden tavoittelu on kuitenkin jo Yhdysvaltain perustuslaissa.

Kirjailijan oman näkemyksen mukaan tarinan satiirinen piikki kohdistuu enemmänkin amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Toisaalta kirjassa ei oikeastaan oteta kantaa lapsiin ja heidän kouluttamiseensa. Kaikki kirjathan eivät ole kiellettyjä, vain vaarallisiksi katsotut ovat. Bradburyn kuvaamassa yhteiskunnassa kuolee lapsia todella paljon. Ikään kuin valtio haluaisi päästä epäsosiaalisista yksilöistä eroon? Vanhemmuus puuttuu tästä tulevaisuuden yhteiskunnasta tyystin, kukaan kun halua lapsia.

Romaanin peruskysymys on: onko ihmisten maailmankuva sensuurin vai kulttuurisen rappeutumisen tulosta?  Tarinassa annetaan ymmärtää, että ihmiset lopettivat lukemisen ja ajattelemisen vapaaehtoisesti, valtaa pitävät vain hyödynsivät tätä tilannetta. Ihmiset siis itse valitsivat. Kirja on poliittisen korrektiuden kritiikkiä. Se loppu, joka jäänyt jäljelle kaiken loukkaavan siivoamisen jälkeen, on niin siloteltua, ettei edes voi herättää ajatuksia. Tavallaan kyse on myös tiedosta ja tietämättömyydestä.

Ristiriidattomuuteen pyrkiminen johtaa rikollisten jahtaamisen politisoitumiseen.

Millaiseen ihmistyyppiin tällaisessa yhteiskunnassa oikein pyritään? Onnelliseen – sitä tavoitellaan, mutta sen ehdot on ajateltu valmiiksi. Se on tarkasti määritelty tila. Käsitys onnellisuudesta on hyvin hedonistinen ja yksioikoinen Ja onnea tavoitellaan ja sen keinoja tarjotaan niin, ettei edes ole aikaa ajatella. Ihmiset eivät tiedosta omaa tilaansa, sitä etteivät he ole lopultakaan onnellisia. Kaikkialta tunkeva hölynpöly tekee heidät itse asiassa levottomiksi. Ihmiset eivät enää välitä toisistaan todellisina ihmisinä. He uskovat, ettei mikään tapahtunut paha, eivät edes sodassa kuolleet miehet, tule koskemaan heitä itseään. Romaanissa ajattelevat ihmiset pystyvät kyseenalaistamaan vallitsevan maailmankuvan ja näkemään sen, että onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä ja ”minänä” olemisesta, yksilöllisyydestä, elämisestä tässä ja nyt, omien tunteiden ja ympäristön tiedostamisesta. Clarisse [Montagin nuori naapuri, joka sysää miehessä tapahtuvan muutoksen liikkeelle] edustaa juuri yksilöllisyyttä.

Bradburyn kieli on huikean kaunista, harvoin saa lukea näin runollista kieltä. Varsinkin kirjan lopussa ollut kuvaus kaupungin pommituksesta [kun sota oli lopulta syttynyt], oli hervottoman runollinen. Kielensä kautta romaani onkin paradoksi: värikästä ja upeaa on syntynyt ajasta, jolloin ei saanut lukea ja kirjoittaa.

Jos ei pidä runollisista vertauskuvista, voi nauttia henkilöiden välisestä iskevästä dialogista. Montagin esimiehen, palopäällikkö Beattyn puheenvuorot ovat jopa briljanttia satiiria. Beatty on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen henkilö: Hän on kirjojen himokäyttäjä, mutta turhautunut siihen, ettei kirjoista löydykään vastauksia hänen kysymyksiinsä. Hänellä on valtavasti tietoa, mutta käyttää sitä negatiivisesti. Hänen kauttaan nousee esiin teoreettisen ajattelun ja käytännön välinen ristiriita – ja se miten niitä voidaan käyttää väärin.

Jokaisessa ajassa on oma henkensä, silti aina etsitään ihan vilpittömästi totuutta. Ihminen on aikansa ihminen.

[Romaanissa kirjat säilyvät jälkipolville, kun yksittäiset ihmiset opettelevat suosikkikirjojansa ulkoa ja siirtävät tarinan yhdelle seuraajalleen ennen kuolemaansa. Siten ihmiset kantavat aina kirjoja mukanaan.] Ajatus siitä, että joku ihminen olla ikään kuin kirja, on aika korni. Mutta voidaan tässä ideassa nähdä paluu suullisen kulttuuriin. Muistitiedon ja puhuttujen tarinoiden aika on todella joskus ollut. Bradburyn luomaa maailmaa voisi verrata esimerkiksi Pohjois-Korean tapaiseen yhteiskuntaan, jossa muisti/menneisyys on kokonaan poistettu. Idea nostaakin esiin kollektiivisen muistin tärkeyden. Tosin tätä korostetaan varsin pateettisesti.

Tarina voi olla epäuskottava, sitä lukeekin ehkä enemmän allegoriana. Kerronnassa on paljon epäloogisuuksia ja siitä täytyy yrittää tulkita varsinainen asia esiin. Esimerkiksi palomies, fireman, on kaunis allegoria. Kirjassa vanhoilla professoreilla on järkeä ja älyä, mutta vasta palomies Montag tuo heidän toiminnalleen motiivin, poistaa heidän pelkonsa toimia ja ”sytyttää” järjen paloon. Mutta ei tarinan välttämättä tarvitsekaan olla realistinen. Kerrontaan tarvitaan vain idea, jota voi lähteä kuvittamaan.

Romaanista tulee mieleen, että ihminen on paljon pitemmälle ympäristönsä tuote kuin haluaa uskoakaan. Ja se, että yhteiskunnallisiin systeemeihin tulee aina särö: joku joka ei toimi niin kuin pitäisi, joku joka kyseenalaistaa, kysyy ”miksi”.

Kirjassa on uskomattoman tarkkoja ”ennustuksia” – ottaen huomioon että, se on kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten. Tosin itse kirjojen polttaminen ei enää tietoyhteiskunnassa oikein tunnu toimivalta edes allegoriana. Internet on yksi tämän päivän asioista, joita Bradbury ei ole kuvitellut. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän olisi kirjoittanut, jos olisi maailmanlaajuisen verkon, tai sähköpostit ja tekstiviestit, nähnyt.

 

Mainokset

Syyskuu 2010 – Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Mihail Bulgakovin (1891–1940) Saatana saapuu Moskovaan on yhtä aikaa maagista realismia ja neuvostoyhteiskunnan satiiria. Bulgakov aloitti mestariteostaan jo vuonna 1928 ja hioi sitä kuolemaansa asti. Kirja kuitenkin julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966, silloinkin sensuroituna. Seuraavana vuonna teos kustannettiin Saksassa laittomine liitteineen. Venäjällä täydellinen versio ilmestyi vasta 1973. Piiriläisillä oli romaanista valittavanaan useita eri painoksia, joista osassa on kursiivilla merkitty kohdat, jotka aikanaan oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

 Romaanissa kietoutuvat ja rinnastuvat toisiinsa kolme tarinaa eri aikoina: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Pontius Pilatuksen ja filosofi Ješua Ha-Notsrin kohtaaminen ajan laskun ajan Jerusalemissa. Saatanalla, salaperäisellä tohtori Wolandilla, on seurueessaan demoneita ja noitia, kuten suuren mustan kissan hahmon ottanut Begemot, Azazello ja Abadonna. Ja heidän mukanaan Moskovassa alkaa tapahtua kummia. Margarita puolestaan ei ole unohtanut kiihkeää rakkauttaan Mestariin, vaan yrittää selvittää kadonneen rakastettunsa olinpaikkaa. Hän tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Jerusalemissa Pilatus pohtii filosofin kuolemantuomiota, keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, ja puhuu vielä jälkeen päin veronkerääjä Leevi Matteuksen kanssa. Matteus on kirjoittanut muistiin rauhaa saarnaavan ja ihmisten perimmäiseen hyvyyteen uskovan kiertolaisen puheita. Jesuan tarina itse asiassa alkaa Wolandin kertomuksena ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksessa, Pontius Pilatuksesta kertovan romaanin aihiossa. Bulgakovin kerronta on tyyliltään nurinkurista: myyttinen Jeesuksen tarina on vakavan realistinen, kun taas Saatana seurueineen sekoittaa Moskovaa anarkistisen fantasian tapaan, todellisen arjen puitteissa.

 

Illan kuluessa ja kahvin, teen ja naposteltavan lomassa kuuluu tällaista:

 

Jonkinlainen historiallisen taustan tuntemus auttaa lukemista.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjan vaikutus on tyrmäävä. Tarinan aiheita on niin kamalan paljon, ettei romaania oikein jaksa lukeakaan. Varsinkaan Pontius Pilatuksen tarinasta on vaikea saada kiinni, koska se on niin eri tavalla kirjoitetut kuin muut tarinat. Sitä ei oikein saa upotettua muiden tarinoiden yhteyteen. Romaanissa onkin valtava määrä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tekevät sen raskaaksi lukea. Mutta toisella kerralla lukeminen menee jo hyvin.

Lukijan kannalta on yllättävää, että Saatana kuvataan sympaattiseksi, huomaavaiseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se kai tarkoittaa sitä, että hyvän ja pahan välinen ero on veteen piirretty viiva. Ehkä kyse voi olla myös hengen ja elämän dialektiikasta. Hyvyys ja pahuus tuntuvat olevan relatiivisia ja sidoksissa kontekstiinsa. Olennaisempaa onkin kysymys siitä, onko materian lisäksi olemassa myös henkeä.

Romaanissa on suuri hengellinen sanoma. Erityisen herkkua on se, että Saatana tuleekin valamaan uskoa. Hän saapunee Moskovaan juuri siksi, että siellä yritetään kiistää Jeesuksen historiallinen olemassaolo. Hänen tekonsa ovat tavallaan ”Jumalan tekoja”. Ja ihminen on ansainnut ikuisen rauhan, ei niinkään kirkkautta. Ikään kuin kyse olisi valon ja pimeyden voimien yhteistyöstä, niiden teknisestä liitosta, joskin epäpyhästä liitosta. He vastustavat yhteisesti materialismia, kaksinaismoraalia, tekopyhyyttä, keskinkertaisuutta ja oman edun tavoittelua.  Jumalan ja Saatanan yhteistyö nousee esiin mielenkiintoisena teologisena kysymyksenä.

Piruun ei kuitenkaan välttämättä voi suhtautua positiivisesti.

Parasta antia on huikea satiiri Neuvostoliiton oloista: asuntopula, suhtautuminen ulkomaalaisiin, vallanpitäjien ja taiteilijoiden välinen suhde, kommunistisen retoriikan ja ankean todellisuuden välinen ristiriita, kirjailijat jotka ovat ”mallikappaleita” Stalinin hallinnossa… Ja merkillisille asioille annetaan luonnollinen selitys niin kuin Neuvostoliitossakin. Tai pahat asiat selitetään hyviksi ja hyvät asiat pahoiksi. Tsaarin ajalla oli tällaista hyvän kääntämistä pahaksi. Selittämätön on kuitenkin parasta tunnustaa taikauskoksi – tai päätyy mielisairaalaan. Ehkä Bulgakovin sanoma on se, että Saatana ja henget ovat todellisia. Luonnolliset selitykset eivät mitenkään riitä.

Mielisairaalakuvaukset ovat sympaattisia. Tuohon aikaan mielisairaalat eivät välttämättä olleet ”pahoja” paikkoja. Tiedettiin, että niihin saattoi päätyä kuka tahansa. Sairaalat saattoivat kuitenkin olla hyvin vapauttavia paikkoja.

Tanssiaiset ovat piste iin päälle. Niiden kuvaus menee kokonaan fantasian puolelle ja vuotaa ylitse chagallmaisella tavalla. Toisaalta tanssiaiskohtaus on ahdistava. Vieraista ne, jotka tipahtelivat alas, olisivat oikeastaan halunneet pois. Mutta he olivat pahantekijöitä, jotka kärsivät ikuista rangaistustaan.

Tarinan komiikka syntyy juuri realismin ja fantasian kohtaamisesta. Riemukkaita ovat varsinkin kohtaukset, joissa ihmiset joutuvat selittämään kokemaansa. Fantastisia tapahtumia todellisuudessa ei voi mitenkään tavoittaa.

Margaritan muuttuminen noidaksi ja Saatanan juhlatanssiaiset ovat kuin suoraan B-luokan Hollywoodin kauhuelokuvista. Niistä ei kuitenkaan saa irti historiallis-filosofista tai allegorista sanomaa.

Kieli on todella kaunista, vaikka tyyli vaihteli farssista realismiin. Farssinomaiset kohtaukset ovat iskeviä ja luontojaksot suorastaan lyyrisen kauniita.

Kirjassa aukeaa taso toisensa jälkeen. Yhdestä asiasta kohoaa seuraava näkökulma. Kuinka monia näitä tasoja oikein onkaan! Kerronnassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei kaikkea voi muistaa. Ja kirja herättää niin hirveän paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Kuten: Onko kaikki, koko tarina, lopulta Ivanin [Ivan Bezdomnyi on nuori runoilija, joka päätyy mielisairaalaan nähtyään tuttavansa tapaturmaisen kuoleman kirjan alussa] pään sisällä olevaa? Ivanin tarina menee kuitenkin koko kirjan läpi.