Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Joulukuu 2011 – Coelho: Alkemisti

Paolo Coelhon romaanissa Alkemisti (portugalinkielinen alkuteos vuodelta 1988) nuori andalusialainen lammaspaimen nimeltä Santiago näkee unessa aarteen, jonka pitäisi löytyä pyramidien juurelta. Poika myy lampaansa ja lähtee etsimään unelmaansa. Hän suuntaa Espanjasta Tangeriin, pysähtyy toviksi kauppaamaan kristallilaseja, sitten matkaa karavaanin mukana halki pohjoisen Afrikan autiomaiden. Viimeisellä keitaalla ennen suuria pyramideja hänen luokseen ratsastaa Alkemisti – ja paimenen koko elämä muuttuu. Tarinassa puhutaan unelmista ja rakkaudesta, magiasta ja aarteista, oman sydämen löytämisestä. Romaani on ensimmäisen kerran suomennettu nimellä Santiagon unelmat (1995).

 

Piiriläisistä moni oli lukenut Alkemistin joskus aikaisemminkin. Nyt paimenpojan kasvutarina viehättää ja ärsyttää:

 

Kun lukee Alkemistin ensimmäisen kerran, ärsyyntyy. Kun monet monet ihmiset ovat sanoneet, että kirja on ehdottomasti luettava, tarinalta ehkä odottaa aivan liikaa. Toisella lukukerralla saa kyllä kiinni kerronnan symbolisesta tasosta. Kirja tosiaankin käy monenlaisille ihmisille. Siinä on uskontoa ja psykologiaa, ihan vain business-asiaakin. Siitä saa erilaisia oivalluksia. Jos viitsisi pohtia kuvattuja tilanteita kutakin erikseen, voisi tarinasta saada paljonkin irti. Mutta tällainen lukeminen vaatii viitseliäisyyttä. Aforismeja ja elämänviisauksia tulee toisensa perään. Viimeinen lukukerta voi olla kuin nirvanaa, kun pystyy keskittymään (Santiagon) henkiseen matkaan.

Tämän hetkisen lukumaun perusteella niin kirjailija kuin kirjakin tuntuvat yliarvostetuilta. On niin paljon paremmin kirjoitettuja kirjoja, tähän elämään sopivia.

Tarinasta nousee hirveän paljon kysymyksiä, kauhean ristiriitaisiakin. Pitää pohtia: oletko samaa mieltä kaiken kanssa? Ei voi ymmärtää, miten näin monenlaisia asioita voidaan laittaa yhteen samassa kirjassa. Toisaalta [tässä iässä] ei tarvitse enää olla mitään mieltä. Asioita voi heitellä ilmaan, eikä aina tarvitse ottaa koppia.

Kirja on helppo siinä mielessä, että siinä on laaja kehikko. Siinä on laajaa kaikupohjaa, johon itse kukin solahtaa. Toisaalta se on näennäisesti helppolukuinen. Jos asioita todella jää miettimään, tarina johdattaa monimutkaisten pohdintojen tielle. Lukiessa tulee koko ajan ajatuksia vastaan.

Voisi silti olla paremmin kirjoitettu. Eivät kaikki tällaisia kirjoja harrasta.

Lukemisesta nauttii suunnattomasti. Tarinalla halutaan osoittaa, että aarre on lähempänä kuin itse koskaan pystyy ymmärtämään. Nuorena tulee tosiaan tunne: mitä enemmän oppii, sitä jalostuneemmaksi tulee. Tämä kirja näyttää, ettei tieto olekaan kaikkea. 

Alkemistista tulee mieleen Pikku prinssi.

Erinomainen kirja.

Tyyli, jolla asiat esitetään, ei kolahda. Kuvittelen, että ymmärrän teemat ja ajatukset. Mutta tapa, jolla ne esitetään, ei ole minun juttuni. Olen yrittänyt lukea muitakin Coelhon kirjoja, koska ymmärrän ja hyväksyn nämä ajatukset…

Taustalla on suuri tarina, mutta silti kirja vain hipaisee. Se on kirjoitettu niin kevyesti. Se ei ota kunnolla maailmasta kiinni. Kerronnasta puuttuu se, mitä ihminen tuntee. Alkemisti on viileä ja toteava. Yksilöllinen tunteminen ei tule esille missään vaiheessa. Toisaalta ei sellainen välttämättä tähän kuulukaan. Vahvat tunteet ja elämykset eivät välity lukijalle. Mutta mielellään tätä kyllä lukee.

Kirja on juuri sillä tavalla hyvä – että se on aikuisten satu. Tarina on tosiaan sadunomainen. Aivan kuin satuun olisi liitetty tai piilotettu elämänviisauksia. Enemmän kyllä nauttii alun lampaista ja kedoista. Romaanissa sanotaan useampaan kertaan, että Santiago oppii lampailta. Mutta eivät lampaat oikeastaan opeta poikaa, vaan lukija oppii lampailta. Pojan itsetunto nousee lampaista. Tässä mielessä tarinasta voi pitää, vaikka muuten välillä tuntuisikin, että – huh huh.

Alkemisti muistuttaa terapiaa tarinoiden. Jokainen voi liittää tekstiin oman elämäntarinansa. Ihmiset eivät enää uskalla toteuttaa unelmaansa, koska kun unelma on toteutunut, ei elämässä olekaan enää mitään.

Miten elämäntie on ymmärrettävissä? Sydämen kuuntelemista, tai uskallusta kuunnella sydäntä.

Tarinasta nousee esiin ihania asioita, helmiä, elämän perusasioita. Mutta ne on paketoitu liian lapselliseen asuun. Joitakin lauseita ei ymmärrä, vaikka kuinka tankkaa ja tankkaa. Kirjaan voi suoraan sanottuna pettyä. Taitaa riippua elämäntilanteesta tai ajasta tai mistä lienee, koskettaako kirja vai ei. Toisia koskettaa, toisia taas ei. Lukiessa sitä vain ihmettelee, miten tämä voi olla niin luettu. Mutta jollekin toiselle tässä voi tosiaankin olla jotain… Kirjan anti on kai kiinni siitäkin, mitä elämästä hakee. Ei tarinan asiassa tosiaankaan mitään vikaa ole, mutta samantyyppisiä on kirjoitettu ja niin paljon paremmin. Coelho latelee liikaa itsestäänselvyyksiä.

Toisen kerran lukiessa voi kyllä löytää polkuja. Alkemistissa  on isoja, abstrakteja käsitteitä, mutta konkretisointi on aivan lapsellista, alkeellista. Jos kirjailija lähtisi viemään tarinaa kiehtovammin, romaani olisi vienyt mukanaan. Mutta silloin kirjasta olisi tullut liian vaikea lukea?

Jos tämä romaani puhuttelee vielä seuraavaakin sukupolvea, silloinhan siitä tulee hyvä.

Ei Alkemisti ole huono, se on hyvä kirja. Mutta on eri asia, miten tällainen kolahtaa. Eihän tässä olla mollaamassa. Tämä kannattaa lukea ja on hyvä, että monet lukevatkin.

Santiagon tarina on kirjoitettu kaikille uskonnoille, siinä on kristillisyyttä, mutta myös mystiikkaa. Siinä on uskonnollista determinismiä. Se, mitä yksilöinä nyt teemme, jättää jälkensä maailmaan. Kirja sallii tällaiset tulkinnat. Ja tällaisen mahdollisuuden takia se kolahtaa laajasti. Pikku prinssikin on yksinkertainen – tai sen voi lukea yksinkertaisesti. Ehkä kirjaviisauden ja älyllisyyden tavoittelua ei enää jaksa. Ja lempeys kolahtaa. Pikku prinssissä kuvat ovat ihania. Muumitkin toimivat vertailukohtana, peikot latelevat samalla tavalla viisauksia.

Mielenkiintoista, ettei kahden oppimisen tavan – pojan ja englantilaisen – välillä ole vastakkainasettelua. Kumpikin tulee siihen tulokseen kuin lopulta tulee. Kova tiede ja ymmärrys/kokemus ovat molemmat läsnä.

Alkemisti on mainio, hän on tiedemies, joka tekee romusta kultaa. Mutta ensin täytyy löytää henkinen puoli. Ahneus tuleekin helposti väliin. Tässä tapauksessa on rikastumisessa erilainen, henkinen lähtökohta. Tarinassa halutaan arvostaa myös lammaspaimenena olemista, halutaan opettaa ammattien arvostusta. Santiago epäilee, kelpaako hän paimenena.  Lammaspaimen on ihan yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset, kun tekee työnsä hyvin. Paimen on kuin meikäläisten siivooja. Poika tunsi laitumet ja osasi hoitaa lampaansa. Sitä kautta hän oppi arvostamaan itseään.

Santiago lähti etsimään aarretta, mutta oikeastaan hän lähti etsimään itseään. Matkan varrella lukija saa oivalluksen siitä, että vaarallisia juttuja ovat ne, jotka ovat niin mukavia, että niiden takia voisi jäädä paikoilleen. Sydämen äänen kuunteleminen ei riitä, pitää uskoa itseensä. Eikä tukkuun rahaa tai karavaaniin. Tässä elämässä joku jää aina matkan varrelle. Ja kun Santiago lopulta pääsee perille pyramideille, hän saa turpiinsa! Mutta silti pitää uskoa itseensä.

Naisen osa on jäädä odottamaan! Miehellä on mahdollisuus lähteä toteuttamaan unelmaansa. Nainen sanoo, että kaikki on turhaa. Toisaalta naisen roolilla ei sinänsä ole merkitystä tarinan kannalta, tässähän puhutaan ihmisestä. Tässä vain nainen jää odottamaan.

Miten voimme ylittää sen, ettei elämässä käy vain niin, että pysähtyy? Omat arvot? Oma maailmankatsomus? Luottaa vain siihen, ettei matka pyramideille ole turha? Kyse on siitä, minkälaisen jäljen jättää maailmaan.

Maailmansielu kuitenkin tuo automaattisesti meille sen, mitä haluamme. Elämäntiessä ei ole konkreettisia vaihtoehtoja. Oikeastaan tuollainen on vanhahtava tapa käsittää ihminen ja elämä. Ei sellainen sovi modernin ihmisen maailmaan. Siis herkkyys, yleisen kielen ymmärtäminen ei sovi tähän aikaan? Jatkuva peilaaminen toisiin ja maailmaan on vaikeaa. Tässä kirjassa sielun ja tien ymmärtäminen on helppoa, koska asiat annetaan. Jokainen näkee lopulta eri tavalla ja maailma koostuu yksittäisistä ihmisistä.

Miten käsitätte hauska haarapussin? Kivistä toinen tarkoittaa kyllä, toinen ei. Yksinkertaisilla kysymyksillä saa yksinkertaiset vastaukset. Entä kuninkaan? Ehkä hänellä on jokin uskonnollinen merkitys. Kuninkaalla on kaikki vastaukset valmiina, mutta hän antaa Santiagon löytää silti itse tiensä. Hän antaa neuvoja ja oppia samalla tapaa kuin uskonnossa annetaan.

Entä jos piirtäisimme oman elämäntiemme, koristelisimme sen?  Jos kysyy, kuunteleeko todella sydämensä ääntä? Ja mitä hittoa tuollainen tarkoittaa? Sitä että oikeasti ja aidosti tuntee itsensä? Ovatko unelmat toteutuneet?