Toukokuu 2012 – Oranen: Miljonääri

Miljonääri (2000) aloittaa Raija Orasen kirjoittaman Palladium-trilogian, joka kertoo rikkaan Zhukovin suvun tarinan Pietarista Pariisin kautta Nizzaan. Tarinan sankaritar on tosin suomainen tyttö Siiri Haavisto. Hän on 10-vuotias nähdessään ensimmäisen kerran pietarilaisrouva Antonina Zhukovan. Silloin eletään vuotta 1915 Savonlinnassa, joka tuohon aikaan oli venäläisten lomapaikka. Siirille Antonina on ilmestys vailla vertaa, eikä onnella ole rajoja, kun hän pääseekin saippuatehtailijan perheen seuraneidiksi Pietariin. Siiristä tulee Siri. Miljonääri Grigori tekee rahaa, hänen vaimonsa etsii rakkautta – ja niin etsii Sirikin. Mutta hiljalleen rikkaidenkin palatsiin tunkeutuu yhteiskunnallinen kuohunta, eikä vallankumouksen puhjetessa perhe ole enää turvassa. Ei edes Suomessa.

Piiriläiset ovat kepeällä tuulella:

Raija Oranen kirjoittaa vaikeista asioista lukijaa säästäen. Tästä kirjasta eivät yöunet menneet. Hyvin kirjoitettua saippuaoopperaa. Ikävä vain, että romaani on niin paksu. Jos tätä lukee viihteellisenä tarinana, paksuus ei silloin haittaa. Ja viihdettähän luetaan eri aikoina.

Olisi mukava verrata Orasen tarinaa ja Kaari Utrion mahdollisesti kirjoittamaa tarinaa. Miten Utrio kirjoittaisi. Ainakin hänen historian tuntemuksensa on vankka. Aivan eri luokkaa kuin Orasella?

Miljonääri on luettava, sen juoni vie mennessään. On mielenkiintoista seurata, miten eri ryhmät kokevat tapahtumat ja asiat.

Oranen on kyllä tarkistanut faktat tunnollisesti, pohjatyötä tähän kirjaan on tehty aika lailla. Ei tällaista tarinaa tuosta noin vain kirjoiteta.

Poikkeuksellista, että kirjailija kertoo nyt pietarilaisesta liikemiehestä. Yleensä hänen juttunsa kertovat aatelisista tai rikkaista, jotka eivät tee mitään. Siinä mielessä näkökulma on nyt erilainen, tavallisesta poikkeava. Mieshän [miljonääri Grigori Zhukov] on kauhean järkevä; hän osaa ajatella. Elämäntapa on perheellä kuitenkin samanlainen kuin rikkailla yleensäkin. Ja mielenkiintoinen se elämäntapa onkin.

Vuokralaiset eivät rikkaille olleet ihmisiä, he olivat vuokralaisia.

Naisen asemaa Miljonääri kuvaa mielenkiintoisesti. Tarinassa on ansarikukkanen Antonia… Naisia ei tuohon aikaan saanut viedä tekemisiin tunteiden kanssa. Kiinnostava kohtaus on se, missä Antonia vierailee vuokratalossa. Hän joutuu tekemiseen palatsien ulkopuolisen elämän kanssa.

Miten erillään eri yhteiskuntaluokat voivatkaan olla. Ja miten rikkaan pystyivätkään jatkamaan elämäntapaansa. Zhukoveilla on aivan omat juttunsa jopa vallankumouksen aikana. He saavat ruokaa suomalaisilta talonpojilta. Ja kaupungilla he vain kiertävät toisia katuja.

Elämäntavan kuvaukset ovatkin romaanin makeita juttuja. Hauskaa, että hahmoista se, joka vain söi ja söi, sai lopulta pistimen vatsaansa! No tuo kohtaus on irvokas. Siinä kirjailija ei tosiaankaan lukijaansa säästele. Oranen todella arvostaa ruokaa, niin antaumuksellisesti juhlan ja arjen pöydät on kuvattu. Kyllähän elämä jollain piti täyttää, täyttää vaikka ruoalla.

Ihanaa tarinassa on, että se yhdistyy Savonlinnaan ja Kerimäkeen. Sitten on pieni tyttö Siri. Kivaa on, kuinka välillä katsotaan maailmaa pienen tytön silmin. Näkökulma kerronnassa vaihtelee, mutta enimmäkseen silmät ovat Sirin. Ja tarinan alkaa Siristä ja päättyy häneen.

Hienoa on myös se, kuinka Suomen ja Venäjän kohtalot kietoutuvat yhteen. Miljonäärissä väännetään historiaa rautalangasta. Ihmiset on kuvattu elävästi, vaikka he fiktiivisiä ovatkin.

Kuinka toiset siihen aikaan tajusivat, mitä on tulossa ja hankkiutuivat muualle, mutta toiset eivät? Entä millaista oli Suomessa ja Helsingissä talvella 1918? Tuo on asia, joka koskettaisi ketä tahansa suomalaista. Kirjassa kuvataan paljon suomalaisia, mutta ei oikeastaan Suomen silloisia oloja.

Miljonääri on mielenkiintoinen. Viihdyttävä. Sarjan seuraavat kaksi osaa ovat parempia. Kerronta tiivistyy, samoin yhteiskunnallinen ote tiivistyy. Perheelle koettavat vaikeat ajat; he eivät pääse helpolla, vaikka rikkaita ovatkin. Tässä kirjassa Zhukovit pääsevät helpolla. Heillä on ydinperhe. Eikä heillä Suomessakaan ole sen suurempia ongelmia. Kaikille ei tuolloin käynyt yhtä hyvin kuin heille. No, liikemiehet osaavat edes jollain tavalla käsitellä rahaa ja arkea. Aateliset eivät osaa. Emigrantit yrittivät tuohon aikaan pitää yllä eleganssia mahdollisimman pitkään, kun eivät muuta osanneet. Antonina on kyllä niin vieraantunut kaikesta muusta kuohunnasta. Esimerkiksi hänen lastensa syntymistä ei tarinassa paljon puhuta.

Kauheatkin jutut on tässä romaanissa kirjoitettu niin kevyesti, etteivät ne herätä tunnekuohuja. Onko se tarkoituksellista? Kuvaako keveä tyyli perheen elämäntapaa? Tarinassa ei kyllä käsitellä tunnepuolta ollenkaan. Antaako tuollainen vaikutelman, että kaikille kävi hyvin?

Miljonäärissä mies rakastuu silmittömästi. Onko se epätavallista todelliseen aikaansa nähden? Naisen on päästävä suhteellisen hyviin naimisiin. Antoninan elämän leipä on mies. Suhde on kuin kevättuuli. Antonina ja Grigori ovat kuin puita, joilla on juuret. Mutta sitten Grigorista onkin tullut ikävä mies, ihminen joka pelkää vanhenemistaan. Antonina ei kuitenkaan lähde [rakastajansa] Juran matkaan. Hän alkaa miettiä, mitä menettäisi.

Onko näyttelijähahmon kuolema Sirin vika? Ja pieni tyllerö kostaa kärsimyksensä, kun hän kieltäytyy tuntemasta Juraa? Jura on juuri pelastanut perheen, mutta Siri kieltääkin näyttelijän. Ajatteliko hän lyyrisesti vai laskelmoiko? Ehkä Siri haluaa säästää Antoninan ja Grigorin suhteen. Perhe Zhukov ja miljonääri ovat Sirille niin tärkeitä. Miljonääri tulee Sirille isän tilalle.

Valjan ja Sirin tarina on se tavallinen tarina. Heidän suhteensa menisi liian monimutkaiseksi, jos Siri olisi tullut raskaaksi. Hauskaa, miten tomera Siri on. Lopussa hän vielä itkee miljonääriltä anteeksi. Se onkin tosi hyvä juttu, kun Siri lähtee junasta. Tuo kohtaus ja vielä pankkiin meneminenkin ovat tosi hyviä.

Siri itsenäistyy ja oppii tuntemaan oman arvonsa, hän oppii pitämään puolensa. Alussa hän on onnellinen siitä, mitä hän on saanut. Ikäisekseen hän on hoksaavainen.

Miten yhteiskunta muovaa meitä? Tässä on Palladium-sarjan hienoin anti. Sekin on hienoa, miten Siri yrittääkään ajatella lapsen aivoilla. Kehitys kuvataan konkreettisesti: omistava luokka, aateliston suhde yhteiskuntaan… Tarina on läpileikkaus yhteiskunnasta. Näkökulma on silti toisessa kulmassa. Miljonääri on kevyt kuvaus luokkayhteiskunnasta.

Palladiumin seuraavissa osissa sävyt tummenevat, kerronta tummenee. Tässä ensimmäisessä osassa puhutaan Sirin vinkkelistä. Lapsi näkee eri tavalla, ei osaa nähdä pahoja asioita. Myöhemmin yhteiskunta tunkeutuu perheen elämään uudella tavalla, tässä osassa he ovat vielä aika suojassa.

Kohtausten helmiä on myös Antoninan ja Juran suhteen päättyminen. Antonina lähtee miehen perään jopa vallankumoukselliseen Helsinkiin. Siellä hän kuitenkin itkee… Antoninalle rakkaus on todellinen, vallankumous ei mahdu hänen näkemykseensä elämästä.

Raija Orasen Maan aamu -sarjaa kannattaa lukea rinnalla. Se kuvaa Suomea samalla aikakaudella. Sarja on mielenkiintoisempi, suomalaisena siihen on helpompi samastua. Miljonääri ei anna mitään uutta vallankumouksesta.

Ihmeellinen juttu, että Grigori käy tehtaalla. Tarinassa korostetaan koko ajan Grigorin erinomaisuutta veljeensä nähden. Hän käykin konkreettisesti katsomassa, mitä tehtaalla tehdään. Miljonääri näkee vaivaa, toinen veli ei.

Sirin asema on mielenkiintoinen. Hän tekee erilaisia töitä, hän ei ole puhdas palvelija. Juonen kannalta tärkeät henkilöt ja ylempää lokeroa olevat palvelijat pelastetaan. Palvelijoille tarjotaan asemaa huolehtimalla heistä loppuun asti. He ovat melkein perhettä.

Miten Lucialle oikein käy? Hän ei koskaan huomaa mitään, hän on täysin ylirasittunut.

Vilahtava Rasputin on mielenkiintoinen, tai siis Juran esitys Rasputinista on. Tuo on hauska kohta! Hyvä tietää, että hänkin on olemassa. Tarinassa mainitaan paljon todellisia henkilöitä, heidän pitää vain erottaa fiktiivisistä. Paljon mukana on myös fakta-asiaa.

Antoninan juuret ovat Suomessa, äidin puolelta hän on Sirille sukua. Zhukova haluaa kuitenkin tarkoituksella häivyttää taustansa. Hän on oikeastaan monikulttuurinen. Antoninan suku tulee köyhistä oloista.

Kun ihminen elää mielikuvitusmaailmassaan, kun hän tekee pään sisäisestä maailmastaan ulkoisen vastineen, hän voi suggeroida itsensä uskomaan mielensä totena. Antonina tekee itse oman todellisuutensa. Miten kamalaa onkaan, kun hän yrittää olla jotain muuta kuin on.

Ihmisellä on taipumus tehdä kertomuksia omasta elämästään. Mustia kohtia hän vain täyttää itse.

Miten paremman elämän elävä perhe näkee työläisten elämän? Miten työläiset onnellistuvat vallankumouksesta? Parempi väki vain lokeroi ihmisiä. Ovatko Zhukovit oman onnensa seppiä? Miljonääri näyttää, ettemme ole tasa-arvoisista lähtökohdista.

 

Syyskuu 2010 – Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Mihail Bulgakovin (1891–1940) Saatana saapuu Moskovaan on yhtä aikaa maagista realismia ja neuvostoyhteiskunnan satiiria. Bulgakov aloitti mestariteostaan jo vuonna 1928 ja hioi sitä kuolemaansa asti. Kirja kuitenkin julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1966, silloinkin sensuroituna. Seuraavana vuonna teos kustannettiin Saksassa laittomine liitteineen. Venäjällä täydellinen versio ilmestyi vasta 1973. Piiriläisillä oli romaanista valittavanaan useita eri painoksia, joista osassa on kursiivilla merkitty kohdat, jotka aikanaan oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

 Romaanissa kietoutuvat ja rinnastuvat toisiinsa kolme tarinaa eri aikoina: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Pontius Pilatuksen ja filosofi Ješua Ha-Notsrin kohtaaminen ajan laskun ajan Jerusalemissa. Saatanalla, salaperäisellä tohtori Wolandilla, on seurueessaan demoneita ja noitia, kuten suuren mustan kissan hahmon ottanut Begemot, Azazello ja Abadonna. Ja heidän mukanaan Moskovassa alkaa tapahtua kummia. Margarita puolestaan ei ole unohtanut kiihkeää rakkauttaan Mestariin, vaan yrittää selvittää kadonneen rakastettunsa olinpaikkaa. Hän tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Jerusalemissa Pilatus pohtii filosofin kuolemantuomiota, keskustelee tämän kanssa ennen teloitusta, ja puhuu vielä jälkeen päin veronkerääjä Leevi Matteuksen kanssa. Matteus on kirjoittanut muistiin rauhaa saarnaavan ja ihmisten perimmäiseen hyvyyteen uskovan kiertolaisen puheita. Jesuan tarina itse asiassa alkaa Wolandin kertomuksena ja jatkuu Mestarin käsikirjoituksessa, Pontius Pilatuksesta kertovan romaanin aihiossa. Bulgakovin kerronta on tyyliltään nurinkurista: myyttinen Jeesuksen tarina on vakavan realistinen, kun taas Saatana seurueineen sekoittaa Moskovaa anarkistisen fantasian tapaan, todellisen arjen puitteissa.

 

Illan kuluessa ja kahvin, teen ja naposteltavan lomassa kuuluu tällaista:

 

Jonkinlainen historiallisen taustan tuntemus auttaa lukemista.

Ensimmäisellä lukukerralla kirjan vaikutus on tyrmäävä. Tarinan aiheita on niin kamalan paljon, ettei romaania oikein jaksa lukeakaan. Varsinkaan Pontius Pilatuksen tarinasta on vaikea saada kiinni, koska se on niin eri tavalla kirjoitetut kuin muut tarinat. Sitä ei oikein saa upotettua muiden tarinoiden yhteyteen. Romaanissa onkin valtava määrä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tekevät sen raskaaksi lukea. Mutta toisella kerralla lukeminen menee jo hyvin.

Lukijan kannalta on yllättävää, että Saatana kuvataan sympaattiseksi, huomaavaiseksi ja oikeudenmukaiseksi. Se kai tarkoittaa sitä, että hyvän ja pahan välinen ero on veteen piirretty viiva. Ehkä kyse voi olla myös hengen ja elämän dialektiikasta. Hyvyys ja pahuus tuntuvat olevan relatiivisia ja sidoksissa kontekstiinsa. Olennaisempaa onkin kysymys siitä, onko materian lisäksi olemassa myös henkeä.

Romaanissa on suuri hengellinen sanoma. Erityisen herkkua on se, että Saatana tuleekin valamaan uskoa. Hän saapunee Moskovaan juuri siksi, että siellä yritetään kiistää Jeesuksen historiallinen olemassaolo. Hänen tekonsa ovat tavallaan ”Jumalan tekoja”. Ja ihminen on ansainnut ikuisen rauhan, ei niinkään kirkkautta. Ikään kuin kyse olisi valon ja pimeyden voimien yhteistyöstä, niiden teknisestä liitosta, joskin epäpyhästä liitosta. He vastustavat yhteisesti materialismia, kaksinaismoraalia, tekopyhyyttä, keskinkertaisuutta ja oman edun tavoittelua.  Jumalan ja Saatanan yhteistyö nousee esiin mielenkiintoisena teologisena kysymyksenä.

Piruun ei kuitenkaan välttämättä voi suhtautua positiivisesti.

Parasta antia on huikea satiiri Neuvostoliiton oloista: asuntopula, suhtautuminen ulkomaalaisiin, vallanpitäjien ja taiteilijoiden välinen suhde, kommunistisen retoriikan ja ankean todellisuuden välinen ristiriita, kirjailijat jotka ovat ”mallikappaleita” Stalinin hallinnossa… Ja merkillisille asioille annetaan luonnollinen selitys niin kuin Neuvostoliitossakin. Tai pahat asiat selitetään hyviksi ja hyvät asiat pahoiksi. Tsaarin ajalla oli tällaista hyvän kääntämistä pahaksi. Selittämätön on kuitenkin parasta tunnustaa taikauskoksi – tai päätyy mielisairaalaan. Ehkä Bulgakovin sanoma on se, että Saatana ja henget ovat todellisia. Luonnolliset selitykset eivät mitenkään riitä.

Mielisairaalakuvaukset ovat sympaattisia. Tuohon aikaan mielisairaalat eivät välttämättä olleet ”pahoja” paikkoja. Tiedettiin, että niihin saattoi päätyä kuka tahansa. Sairaalat saattoivat kuitenkin olla hyvin vapauttavia paikkoja.

Tanssiaiset ovat piste iin päälle. Niiden kuvaus menee kokonaan fantasian puolelle ja vuotaa ylitse chagallmaisella tavalla. Toisaalta tanssiaiskohtaus on ahdistava. Vieraista ne, jotka tipahtelivat alas, olisivat oikeastaan halunneet pois. Mutta he olivat pahantekijöitä, jotka kärsivät ikuista rangaistustaan.

Tarinan komiikka syntyy juuri realismin ja fantasian kohtaamisesta. Riemukkaita ovat varsinkin kohtaukset, joissa ihmiset joutuvat selittämään kokemaansa. Fantastisia tapahtumia todellisuudessa ei voi mitenkään tavoittaa.

Margaritan muuttuminen noidaksi ja Saatanan juhlatanssiaiset ovat kuin suoraan B-luokan Hollywoodin kauhuelokuvista. Niistä ei kuitenkaan saa irti historiallis-filosofista tai allegorista sanomaa.

Kieli on todella kaunista, vaikka tyyli vaihteli farssista realismiin. Farssinomaiset kohtaukset ovat iskeviä ja luontojaksot suorastaan lyyrisen kauniita.

Kirjassa aukeaa taso toisensa jälkeen. Yhdestä asiasta kohoaa seuraava näkökulma. Kuinka monia näitä tasoja oikein onkaan! Kerronnassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei kaikkea voi muistaa. Ja kirja herättää niin hirveän paljon kysymyksiä ja ajatuksia! Kuten: Onko kaikki, koko tarina, lopulta Ivanin [Ivan Bezdomnyi on nuori runoilija, joka päätyy mielisairaalaan nähtyään tuttavansa tapaturmaisen kuoleman kirjan alussa] pään sisällä olevaa? Ivanin tarina menee kuitenkin koko kirjan läpi.