Tammikuu 2013 – Roth: Ihmisen tahra

Philip Roth: Ihmisen tahra (WSOY, 1998)Philip Roth (s. 1933) on yksi arvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista, tavallisen elämän satiirikko. Ihmisen tahra kertoo vuoden 1998 amerikkalaisesta todellisuudesta viiden ihmisen kautta. Heillä kaikilla on jokin tahra, trauma, salattu ja pesemätön suttu menneisyydessään. Professori Coleman Silk erehtyy käyttämään luennollaan epäkorrektia nimitystä oppilaistaan. Hänet pakotetaan eroamaan rasismista syytettynä. Hän etsii lohtua nuoresta tyttöystävästä. Faunia Farley on lukutaidoton siivooja, pitkin elämäänsä alistettu ja riistetty. Ex-mies Lester on yhä hänestä sairaalloisen mustasukkainen. Mies on väkivaltainen ja arvaamaton, pääsemättömissä Vietnamin sodan traumoista. Epäsäätyisen parin suhde nostattaa juoruja, mutta myös Coleman nuoren ja kauniin yliopistokollegan Delphine Rouxin kostonhimon. On Colemanin kaunis ja menestynyt kollega Delphine Roux. Koko tarinan kertoo kirjailija Nathan Zuckerman, joka leikkauksen jälkeen joutuu kulkemaan vaipoissa. Hän ystävystyy yllättäen Colemanin kanssa ja seuraa vierestä tämän raastavaa ja epätoivoista ponnistelua erehdysten suosta nousemiseksi. Zuckerman on kirjailija Rothin itsensä alter ego.

Piiriläisiä amerikkalaisuuden satiiri ei aivan vakuuta:

Kiehtova tarina, mutta raskassoutuisesti kirjoitettu. Tässä on mammuttikappaleita ja pitkiä virkkeitä, eikä pilkkuja.

Ihmisen tahra on ensimmäinen kirja, jota ei jaksanut lukea. Ei jaksanut lukea kokonaan. On kyllä aloittanut.

Kirjan rakenne on jännä romaaniksi. Tavallaan mukana on kirjailijan alter ego, välillä taas mennään minä-muodossa henkilöiden pään sisään ja tarinaa kerrotaan kuin subjektiivisesti. Juonen kannalta olennaiset käänteet tulevat sivulauseissa. Näin esimerkiksi Colemanin taustasta paljastetaan kaikennäköistä. Kirjailija leikkii lukijalla kissaa ja hiirtä. Aika alussa kuitenkin paljastetaan, että Coleman kuolee. Silti herää kiinnostus, miten henkilöt kuolevat, miten siihen päädytään.

Lukiessa pitää kelata kirjaa edestakaisin, täytyy välillä lukea, että miten tähän päädytään ja miettiä, miten itse ymmärtää asian.

Ihmisen tahrassa näkyy Amerikka äärimmäisyyksien maana. Colemanilla itsellään on kontradiktionsa: juutalaisuus, värillisyys… Sitten löytyy Vietnamin sodan veteraani. Se olennaisin asia Colemanista (värillisyys) jää helposti huomaamatta, koska mikään näistä hänen erityisominaisuuksistaan ei ole niin näkyvissä suomalaisessa kulttuurissa.

Järkyttävin kohta on äidinmurha, se kun Coleman hylkää perhetaustansa. Samalla hän eräällä tavalla tappaa itsensä. Voiko ihminen päättää syntyperänsä valitsemisesta? Onko rodunvalinta oma asia vain myös perheen ja koko yhteisön asia? Päähenkilö tekee valintansa itse, yksin, mutta hänen valintansa on lopulta koko perheen ja yhteisön asia. Ehkä Mark [Colemanin poika] aavistaa jotain tästä, kun hän sanoo isänsä saaneen, mitä ansaitsikin. Lyhytaikainen nuoruudenrakastettu Ellie taas ei kummeksu ollenkaan Colemanin taustaa, hän selittää, että näitähän on muitakin.

Rodun ja identiteetin vaihtaminen on yksi klassinen variaatio amerikkalaisen unelman teemasta. Olisipa valkoinen, vaikkei syntymätodistustaan voikaan väärentää. Sitä samaa unelmaa, että ihminen voi tehdä itselleen sellaisen elämän kuin haluaa. Me emme tässä maassa pysty ymmärtämään, mitä sukujuuret voivat merkitä, miten väri voi olla merkittävä. Täällä ei ole ihonväristä kiinni. Eikä nykymaailmassa tällä ole niin paljon merkitystä, eikä tarvitse erottua. ”Rotu” alkaa olla ihmisistä puhuttaessa vanhanaikainen ja nyttemmin jopa poliittisesti epäkorrekti käsite. Sitä kuitenkin edelleen käytetään amerikkalaisessa väestönlaskennassa, jossa jokainen saa itse ilmoittaa oman ”rotunsa” väestötietoihin. Etninen identiteetti onkin enemmän subjektiivinen ja kulttuurinen ei enää jurinen, biologinen tai tieteellinen käsite. Virallinen nykyinen näkemys kiteytyy Obaman sanoihin: ei ole valkoista, eikä mustaa Amerikkaa, on vain Amerikan Yhdysvallat. Silti rotutietoisuus kummittelee kaikkialla, pinnan alla.

Eikä vähemmistöidentiteetti ole enää händikäppi, se voi olla jopa etuoikeus. Rotusyrjinnän tilalle on Amerikassa tullut positiivinen syrjintä. Moni entinen orja otti aikanaan sukunimekseen ”White”. Ei silloin osattu ajatella, että joskus vielä ”black is beautiful”. Suomessa lappalaisuus ei ole enää haukkumanimitys, vaan arvostettu VIP-jäsenyys, johon liittyy erioikeuksia.

Mutta Coleman menee kuitenkin armeijaan 1940-luvulla, silloin hän ruksaa rodukseen ’valkoinen’. Hän pelaa sen jälkeen koko ajan kovaa peliä, koska milloin tahansa lasten ja lastenlasten kautta hänen taustansa saattaa paljastua. Geneettinen aikapommi tikittää.

Onko perimällä todella näin suuri merkitys kuin Coleman antaa ymmärtää? Päähenkilön elinaikana tapahtuu muutos. Tarinan loppupuolella (tai siis aikana, josta romaani alkaa) etnisellä taustalla ei olisi niin paljon merkitystä, mutta Coleman silti jatkaa salailua.

Silkin isä on poikkeava afroamerikkalainen, hän esimerkiksi korostaa oikeakielisyyttä. Colemanin muutoksen mahdollistaa paitsi pigmentti myös isän opetukset. Perheessä arvostetaan koulutusta.

Tarinan kiehtovuus on siinä, miten yksi semanttinen kielellinen lipsahdus syöksee tuhoon. Taustaansa ei voi kieltää. Semanttisia lipsahduksia on aika vaikeata kokonaan välttää, ainakaan ”kypsällä” iällä. Kuka tahansa voidaan tarkoitushakuisesti ristiinnaulita rasistiksi tai sovinistiksi. Julkinen anteeksipyyntö voi tuntua nöyryyttävältä, mutta se voi sittenkin olla pienimmän riesan tie.

Miksi Coleman alun perin lähteekin sortumaan tähän mahdottomuuteen, kun hänellä olisi kuitenkin jo aikakauden puolesta kaikki mahdollisuudet? Sitä ei lukijana voi ymmärtää. Ehkä syynä on Howardin yliopiston me-henki, johon Coleman ei halua samaistua.  Sehän leimaisi hänet mustaan identiteettiin. Coleman ei suostu sopeutumaan elämän realiteetteihin, vaan haluaa itse muokata oman elämänsä. Hän ei halua olla ulkopuolelta määritelty.

Hybris kuitenkin kostautuu, niin kuin Austerin Mr. Vertigossa kostautui unelman tavoittelijan hulvaton hybris.

Onko Steenaan ihastuminen osa Colemanin muuttumista? Hän haluaa niin kovasti olla valkoinen, että tyttöystäväkin on valkoisista valkoisin. Kaikki on kotona niin korrektia ja ystävällistä, mutta kun Steena lähtee, hän lähtee myös Colemanin luota. Sen jälkeen tulee Ellie, jolla mies paljastaa taustansa, mutta tyttö kuitenkin näkee muutenkin heti, mikä hän on miehiään.

Tarinassa kerrotaan, kuinka paljon pelkkä ihonväri ja tausta vaikuttavat jo kouluissa arvosanoihin. Kyllähän Amerikassa syrjitään myös juutalaisia.

Miten kirja oikein päättyy? Onko loppu vain Zuckermanin omaa fiksaatiota? Että Les Farley olisi mustasukkaisuuksissaan aiheuttanut onnettomuuden? Lukijan kannalta on epäuskottavaa, että Les olisi osannut moista suunnitella. Olisiko hän suunnitellut surman toisella tavalla? Toisaalta loppukohtaus jäällä osoittaa, ettei Les ollutkaan mikään typerys.

Lukijan mietittäväksi jää, mikä merkitys Faunian päiväkirjalla on. Hänhän ei ”osannut” lukea. Päiväkirjassa voisi olla tapahtumien historiallinen totuus, mutta lukijalle sitä ei koskaan esitellä.

Entäs nuori ranskalainen? Mikä merkitys hänellä on? Miksi hän toimii niin kuin toimii, eikä saa rangaistusta? Seksuaalisen mustasukkaisuuden tai turhautumisen takia? Ja jos Zuckerman on kuvitellut Rouxin, miten hän onkaan sellaista kuvitellut?

Miksi Zuckermanista on tehty hönö? Hän potkii itseään nilkkaan koko kirjan ajan. Hän on kyllä vähän samanlainen kaikissa Rothin kirjoissa.

Ihmisen tahrassa on realistisesti ja todenmukaisesti kuvattu yliopistomiljöötä. Se ylenkatse. Ja se, ettei voida käydä intensiivistä akateemista debattia, koska kritiikki on rasismia. Rasisti on vakava syytös ja sellaiseksi leimautumista pelätään. Oman akateemisen uran ollessa vaarassa sitten nöyristellään. Omia epäonnistumisiaan voi selittää toisen rasismilla ja sovinismilla.

Hyvä juttu on se, että Colemanin hautajaisissa pidetty puhe palauttaa hänen kunniansa.

Koko kirja on täynnä ironiaa. Mutta Coleman kyllä todella nöyryyttää yliopiston vanhaa kaartia. Kohtalon läpsäys tulee kuitenkin. Vaikka olisit mitä, aina tapahtuu jotain, joka palauttaa tai pyrkii palauttamaan ruotuun.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan asioita omasta taustastaan lähtien, tulkitsevat sanoja ja tekoja niiden kuvitelmien kautta. Ja sitten ei olekaan muita kuin väärinkäsityksiä.

Miksi Colemanilla on suhde Faunian kanssa? Sehän on kaunis rakkaustarina, vaikka on raadollisesti kuvattu ja molemmilla on surulliset taustat. Eri asia on sitten, miten uskottava tällainen tapahtuma on. Voisiko insestin uhri lähteä tällaiseen suhteeseen… Viagra on jo keksitty. Faunia itse korostaa, ettei suhteessa ole mitään, että tämä on vain seksiä.

Traumatisoitunut Les on uskottava, hirveän hyvin kuvattu hahmo. Kiinalaisessa ravintolassa käynti, mikä tosin saa farssinomaisia piirteitä, on todellisesti ja terävästi kuvattu. Tuska ja jännitys, se tunne kun aasialaisia on lähellä, on todella hienosti kerrottu. Salaisuudet tosiaan aiheuttavat ongelmia vuorovaikutuksessa. Ne vaikuttavat koko olemukseen ja eleisiin.

Mutta meneekö tilanne överiksi? Onko traumatisoituminen ollut oikeasti tällaista? Tehtiinkö siedätyshoitoa? Vai onko kiinalaisen ravintolan kaltainen tilanne kirjailijan oma keksintö? Onko tuon tarkoitus olla satiirista kritiikkiä?

Rothin pitkät lauseet eivät tunnu niin pahalta, kun romaania lukee englanniksi. Suomennos tuntuu välillä siltä kuin lukisi EU-tekstiä. Rothin tyyli tuntuu olevan yhtä kollaasia kielellisestikin. Lauseet ovat kuitenkin ytimekkäitä. Niissä ei ole ilmaa, ei tyhjää, vaan ne pitää tosiaan lukea. Varsinkin kun sivulauseissa tulee olennaisia asioita.

Ihmisen tahrasta tulee mieleen Häpeäpaalu [lukupiirin kirja tammikuussa 2012]. Professoreille on yhteistä se, että jos he olisivat tunnustaneet ja pyytäneet anteeksi, he olisivat päässeet vähemmällä. Mutta tällaisesta ei olisi syntynyt kirjaa! Ja olisiko silloin kyse ollut älyllisestä epärehellisyydestä?

Ihmisen tahra tulee määritellyksi, kun Faunia puhuu lintutalossa (s. 225). Hurjaa tekstiä jatkuu seuraavan sivun loppuun. [Faunian näkökulmana on ”väistämättä tahriintuneet olennot”. Sellaiset hirvittävään epätäydellisyyteen alistuneet olennot kuin kreikkalaisten tarujen jumalat.] Hienoa, miten teksti etenee siihen, miksei vaihteeksi voisi jumalainen tahra. Tahra kuin Zeuksella, elämäniloisella, seikkailullisella, oikukkaalla. Oikeastaan tuossa on kirjailijan inhorealismia…

Coleman jää henkilönä mysteeriksi kaikista tulkintayrityksistä huolimatta. Mikä on hänen motiivinsa kaiken takana? Coleman Silk = hiilimies silkki.

Miksi Mark voi vihata niin paljon isäänsä? Miten lapsi voi vihata isäänsä niin paljon? Lopussa viitataan siihen, että Markin mielestä ”isä sai ansionsa mukaan”. Toisaalta Mark on lopulta kuin Coleman ja Coleman taas on kuin oma isänsä. Mark tekee tavallaan oman isänmurhansa, mutta katuu haudalla. Haudalla myös paljastuu, että Colemanilla oli kuitenkin yhteyksiä perheeseensä.

Kaikissa perheissä on salaisuuksia, joita yritetään varjella paremmin tai huonommin.

Mielenkiintoinen kysymys, jos Coleman olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, hänen ei ehkä olisi tarvinnut peitellä taustaansa. Kai Colemania vähän hävetti oma isänsä. Hän on nuorena nyrkkeilyssä voittamaton. Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu, että kaikki on mahdollista, että kaikessa mahdollisessa voi olla paras.

Lopussa Coleman ei pääse menneisyydestään irti. Aika on jo muuttunut, mutta hän on vielä kiinni siinä ajatuksessa, että juuri etninen tausta on se, mikä hänen pitää peittää. Ehkä ei olisi ollut niin katastrofaalista, jos hän olisi kertonut olevansa musta? Vuonna 1998 sosiaalisesti paheksuttua käytöstä oli paneskella nuorta naista…

Mainokset

Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Maaliskuu 2012 – Waller: Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin pienoisromaani Hiljaiset sillat (1992) oli yksi 1990-luvun maailmanlaajuisista bestsellereistä. Se kertoo haikean rakkaustarinan Iowasta, katettujen puusiltojen piirikunnasta Madisonista. Francesca Johnson on alkujaan Italiasta sotamorsiamena tuotu, kauan sitten amerikkalaistunut perheenäiti. Hän on hiljalleen hiipunut rooliinsa maanviljelijän vaimona, sovittanut itsensä yhteisöön, jossa runous ja taide ovat jotain outoa. Eräänä elokuun iltana pihaan rämistelee valokuvaaja, joka haluaa ikuistaa ainutlaatuiset, vanhat sillat. Robert Kincaid on kulkuri, kamerallaan hän tallentaa arkipäivän kauneutta. Mies ja nainen viettävät yhdessä vain neljä päivää. Sitten kuumat kesäpäivät ja hämärät puusillat henkivät kaipuuta… Kirjasta on myös valmistunut Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Hiljaiset sillat vuonna 1995. Meryl Streep antaa kasvot Francescalle, Eastwood itse näyttelee Robertia. 

Piiriläisiä Francescan ja Robertin rakkaustarina enemmän hämmentää kuin vakuuttaa:

On aika jännä juttu, että kirjan hahmot perustuvat mielikuvitukseen, mutta alussa annetaan ymmärtää, että tarina olisi todella tapahtunut. Esipuheessa siis esitetään fiktiivinen tosipohjaisuusväite. Mikä oikein on kaunokirjailijan etiikka? Voiko hän naamioida itsensä tietokirjailijaksi, tositarinan muistiinmerkitsijäksi? Onko Waller halunnut luoda illuusion, että tällainen päiväuni voisi olla totta kenen tahansa kohdalla? Että kuka tahansa voisi kohdata tällaisen rakkauden? Mikä olisi ollut mahdollista 1960-luvulla?

Kyllä tositarinallisuudella voi tulla huijatuksi, ellei katso netistä!

Fiktioksi kertomuksen tunnistaa ainakin siitä, että todellisuudessa salainen romanssi ei olisi mitenkään voinut säilyä salaisena pienessä maalaisyhteisössä. Amerikassa se olisi todennäköisesti ollut vielä vaikeampaa kuin Suomessa. Siellä naapurit ovat vielä uteliaampia kuin täällä.

Onko tämä nyt saippuaoopperaa vai kaunokirjallisuutta?

Miten vain, tarina herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuten: Mitä lapsilla on oikeus tietää vanhempiensa elämästä? Mitä vanhemmat haluavat heidän tietävän? Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Francescan jälkeensä jättämä kirje. Sitä kautta miettii, mitä haluamme välittää lapsille. Yhtäältä lapsethan haluaisivat elää uudelleen muistoja, toisaalta taas on asioita joita ei haluaisi heidän tietävän. Tulisiko lasten lopulta saada periä vanhempiensa salaisuudet? Kuolevatko muistot meidän kuollessamme vai annetaanko niille mahdollisuus elää vielä meidänkin jälkeemme?

Tarinassa jää avoimeksi, miten lapset suhtautuvat suhteeseen.

Francesca pohtii kauheasti tekojensa merkitystä, mitä tapahtui, ja vasta kuoltuaan hän tuo julki rakkautensa. Eikö hän löytänyt lapsistakaan elämisen iloa? Hän ei koskaan pystynyt kasvamaan kiinni 1960-luvun keskivertoperheen elämään. Hän voi kuitenkin elämänsä aikana tuntea ainakin pienen siivun siitä kivusta, että on törmännyt suureen rakkauteen, koska kuitenkin rakastaa myös lapsiaan ja miestään. Hän kai ajattelee, että kipu ikään tappaa tai sitoo mielen.

Kuinkahan kauan romaanissa kuvattu rakkaus todella kestäisi?

Mikä on oikein ja väärin? Pelastaako valokuvaaja avioliiton? Voiko syrjähypystä yleensäkin vetää pelastamisen johtopäätöksen? Voiko se antaa voimaa kestää paremmin arjen harmautta? Hiljaiset sillat on tavallaan moraalinen dilemma. Francescan mielestä lasten pitäisi olla peräti kiitollisia Kincaidille siitä, että heidän kotinsa pysyi koossa. Olihan jo Niskavuoren vanhalla emännällä liberaaleja näkemyksiä miesten syrjähypyistä agraariyhteisöissä: takaisin ne aina tuleva ja ”halaavat entistä paremmin”!

Yksi parhaista jutuista Hiljaisissa silloissa on se, että Francesca pystyy sisäisen elämänsä myötä pakenemaan unelmiinsa, vaikka onkin vähän tyytymätön. Hänellä on unelma romanttisesta rakkaudesta, jota ei koskaan koeteltu todellisuudessa. Tarinan idea onkin juuri toteutumattomassa unelmassa.

Hiljaiset sillat lähenee kioskikirjallisuutta ja keskiaikaisia rakkaustarinoita. Miten tämä voi olla niin suosittu? On niin selvästi kioskirjallisuutta… Niin yksinkertainen. Ei sitä jaksa, että mies on nostettu jalustalle niin kuin Robert on nostettu.

Niin valmis nyyhkydraama! Ei ihme, että on tehty elokuvaksi. Leffa on ihan hyvä. Näyttelijät ovat niin loistava. No, kirjahan on valmiiksi elokuvallinen.

Mutta miten tarina tuntuukaan niin lapselliselta. Toisaalta teemat ovat yleismaailmallisia ja laittavat miettimään. Moraaliset kysymykset on hyvin ympätty mukaan. Kyse on halusta tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea itsensä naiseksi ja mieheksi. ”Viimeinen cowboy”, huooh, onhan noita aina ollut ja tulee aina olemaan. Kaikki pohdinnat ovat niin naiiveja!

Jos kokonaisuutta sanomaa ajattelee… Mistään romanttisesta rakkaudesta ei kotia löydy. Siis rakkaushan on tavallaan kodin ja turvan hakemista. Kirjassa on todella vanhakantainen nais- ja mieskuva. Mutta tässähän onkin Francescan näkemys miehestä. Mies toimii. Siinä on romantiikan ja glamourin tuntua. Onko todellinen tilanne se, että neljän päivän kokemus on tavallista arkea harmaannuttava? Vaikka Francesca antaa ymmärtää, että kokemus on voimaannuttava. Taas tulee esiin kääntöpuoli Niskavuoren elämästä: maa, talo, isäntä ja lapset voittavat tässäkin. Ja olihan Francesca tehnyt vaikeita valintoja aikaisemminkin, esimerkiksi lähtiessään Italiasta.

Francesca on jo elänyt niin kauan tylsyydessä, että kuka tahansa voisi tuossa tilanteessa rakastua. Hiljaisissa silloissa rakkaus määritellään minuuden menettämiseksi. Syntyy jonkinlainen me-olento tai tunne-olento, mikä on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen, aikatasot ovat erikoisia. Sehän kerrotaan menneessä aikamuodossa. Tähän aikatasojen kikkailut sopivat, vaikka usein ne tuntuvat teennäisiltä. Kerronnassa jokainen ripsauskin sanotaan/kuvataan, mutta silti tarina on niin hienosti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa.

Voiko tällainen suuri rakkaus olla mahdollista? Vai onko kyse hullaantumisesta? Kummallakin hahmolla on tyhjiö, joka odottaa täyttymistään. ”Hullu rakkaus” on maailmankirjallisuuden keskeisiä teemoja. Tarvitaan oikeanlainen ihmisten välinen kemia. Jos sellaista ei ole, ei voi syntyä tämänkaltaista rakkautta. Kyllä rakkautta ensisilmäyksellä on! Sitä on elokuvissa ja kirjoissa ja todellisuudessa.

Robert on originelli, mutta ympäristö taas vanhanaikainen. Miehen ja naisen suhteessa on aika epätodennäköinen asetelma: amerikanitalialainen ja amerikanirlantilainen. Molemmat ovat yksilöinä irrallaan yhteisöistään. Ehkä miehen maine vetoaa Francescaan.

Mitä mieltä olette vanhoista vieteistä? Kyse on ennalta määräävästä voimasta, jostain mikä sumentaa järjen sanan/valon.

Mielenkiintoista on se, että liiketalouden opettaja [Waller] kertoo tarinan hullusta rakkaudesta… 1960-luvulla seksuaalimoraali oli niin sulkeutunutta. Puhuttiin  ”henkisestä, mutta ei latteasta”. Ja sitten jostain Iowasta löytyy tuollaisia ruusuja.

Miten helppoa olisikaan, jos rakkaus todella olisi jonkinlaista yhteensulautumista, jotain mihin pudotaan. Silloin ei tarvitsisi tehdä valtavaa ihmissuhdetyötä. Hiljaisten siltojen miesparalle sälytetään kyllä valtavaa vastuuta. Jopa vastuu siitä, saako hän houkutella Francescaa mukaansa. On rakkaus hulluutta miehenkin kannalta. Hän tekee epärealistisia ehdotuksia. Valtava tunnekohtaaminen tuossa on todella ollut. Niin elämyksellinen ja kokemuksellinen, että sitä ilman ei voi olla. Illuusio naisen ja miehen yhteydestä, jota ei voi kestääkään pidempään kuin neljä päivää.

Valokuvaaminen on tavallaan symbolista: kuin etäältä katsomista, kuin mukaan meneminen olisi vaikeaa.

Kirjan filosofoinnit menevät aivan sekaisin; ne ovat ihmeellisiä. Ehkä ne olisi voinut jättää pois? Mutta dramaattiselta kannalta Robertin puheita/ajatuksia tarvitaan, ne korostavat vastapainoa Francescan omaan mieheen.

Seksuaalisuus kuvataan ihmistä vahvempana voimana. Rakastelukohtauksissa on sellainen tunnelma. Aktien kuvaukset ovat mainioita. Että talouden opettaja kuvaakin hyvin rakastelua. Tilanteissa ei ole mitään inhorealistista. Kauniita, henkisiä. Ne ovat parasta koko kirjassa. Seksiä ei ole tyylikkäästi ohitettu pelkillä symboleilla, vaan sitä on kuvattu sopivasti ja sopivalla tavalla.

Toivon, että tarina olisi totta. Se olisi täydellistä. Tällaista sielullista symbioosia rakkaudelta haluaa. Hiljaiset sillat on tunnelma, haju, maku, valo. Ei pelkkä kirja. Suunnattoman hieno kirja. Ja miksei todella voisi olla ihmisiä, jotka ovat vanhoja sieluja.

Aika monet taiteilijat muuten sopisivat tarinan hahmoiksi. He ovat vilpittömän itsekkäitä. Heillä on valtava draivi toteuttaa itseään, mutta missä määrin sitten otetaankaan toiset huomioon.

Miksei Francesca lähde miehen matkaan? Draamallisesti juuri näin pitääkin käydä. Molemmat uhrautuvat. He kuitenkin ennakoivat tai ottavat huomioon toisenlaisiakin vaihtoehtoja. Hämmästyttävää, miten kypsiä ratkaisuja henkilöt tässä tekevät. He eivät tunne mustasukkaisuutta tai muita tavallisia tunteita.

Hiljaiset sillat sisältää ajatuksen siitä, että eri ihmisiä voi rakastaa yhtä aikaa ja eri tavalla. Vaikka oikeassa elämässä tällaisista suhteista tulisi varmasti raadollisia. Ei Robert välttämättä ole niin ihana, mutta hänen tunteensa on kyllä tosi.

Eikä oikeastaan ole tärkeää, voisiko tämä tarina olla totta.

 

Lokakuu 2010 – Bradbury: Fahrenheit 451

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja syyskuussa 2010Ray Bradburyn (s. 1920) Fahrenheit 451 (1953, suom. 1966) on vavahduttava dystopia. Tarina sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa kriittinen ajattelu ja lukeminen ovat kiellettyjä. Suurella kansalaisten massalla ei ole itsekuria; kukin hakee vain omaa välitöntä nautintoaan. Kuten teinit, jotka kiihdyttävät koppakuoriaisautoillaan jalankulkijoiden yli ihan vain omaksi ilokseen. Ihmiset huvittavat itseään olohuoneissa, joiden seininä ovat televisioruudut. Kaikki puhuvat toistensa kanssa, mutta eivät todella keskustele. Onnellisuuden tavoittelussaan yhteisö on pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä voidaan tulkita kulttuuriseksi loukkaukseksi mitä tahansa ryhmää kohtaan. Vallanpitäjät vain hyödyntävät tätä itsesensuurin mentaliteettia omiin tarkoituksiinsa. Poliittisen korrektiuden nimissä yhteiskunta painostaa ihmiset toistensa peilikuviksi.

 Kaikki, jotka piilottelevat tai tavataan lukemassa laittomiksi määriteltyjä kirjoja, toimitetaan mielisairaalaan. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, vaan sytyttävät kirjarovioita. Päähenkilö Guy Montag on yksi heistä, kunnes hänet pakotetaan kyseenalaistamaan ihanteensa – ja koko siihenastinen elämänsä. Fahrenheit 451 onkin vertauskuva lämpötilalle, jossa painopaperi syttyy palamaan, se on kuin sieluntila, jossa yksilöllisyys haipuu savuna ilmaan. Ja koko ajan tarinan taustalla viipyilee ydinsodan uhka.

 

Tällainen on siis tausta seuraaville piiriläisten huomioille:

 

Eikö tällainen näkymä ole jo toteutunut Amerikassa? Televisio on elämän ehto. Peruskansa pidetäänkin varmasti aika tyhmänä ja uskonnollinen yhtenäisyys tuottaa tietynlaisia ihmisiä. Tarinan miljöö on esikaupunkimainen. Kaupunki on edistynyt ja kaikki on keskittynyt sinne, mutta maaseutu on kuitenkin olemassa jossain kaukana. Mutta amerikkalainen kulttuuri tarkoittaa itse asiassa montaa erilaista kulttuuria. Elämänmeno on pinnallista ja syvällistä ja kaikkea siltä väliltä – niin kuin muuallakin maailmassa. Onnellisuuden tavoittelu on kuitenkin jo Yhdysvaltain perustuslaissa.

Kirjailijan oman näkemyksen mukaan tarinan satiirinen piikki kohdistuu enemmänkin amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Toisaalta kirjassa ei oikeastaan oteta kantaa lapsiin ja heidän kouluttamiseensa. Kaikki kirjathan eivät ole kiellettyjä, vain vaarallisiksi katsotut ovat. Bradburyn kuvaamassa yhteiskunnassa kuolee lapsia todella paljon. Ikään kuin valtio haluaisi päästä epäsosiaalisista yksilöistä eroon? Vanhemmuus puuttuu tästä tulevaisuuden yhteiskunnasta tyystin, kukaan kun halua lapsia.

Romaanin peruskysymys on: onko ihmisten maailmankuva sensuurin vai kulttuurisen rappeutumisen tulosta?  Tarinassa annetaan ymmärtää, että ihmiset lopettivat lukemisen ja ajattelemisen vapaaehtoisesti, valtaa pitävät vain hyödynsivät tätä tilannetta. Ihmiset siis itse valitsivat. Kirja on poliittisen korrektiuden kritiikkiä. Se loppu, joka jäänyt jäljelle kaiken loukkaavan siivoamisen jälkeen, on niin siloteltua, ettei edes voi herättää ajatuksia. Tavallaan kyse on myös tiedosta ja tietämättömyydestä.

Ristiriidattomuuteen pyrkiminen johtaa rikollisten jahtaamisen politisoitumiseen.

Millaiseen ihmistyyppiin tällaisessa yhteiskunnassa oikein pyritään? Onnelliseen – sitä tavoitellaan, mutta sen ehdot on ajateltu valmiiksi. Se on tarkasti määritelty tila. Käsitys onnellisuudesta on hyvin hedonistinen ja yksioikoinen Ja onnea tavoitellaan ja sen keinoja tarjotaan niin, ettei edes ole aikaa ajatella. Ihmiset eivät tiedosta omaa tilaansa, sitä etteivät he ole lopultakaan onnellisia. Kaikkialta tunkeva hölynpöly tekee heidät itse asiassa levottomiksi. Ihmiset eivät enää välitä toisistaan todellisina ihmisinä. He uskovat, ettei mikään tapahtunut paha, eivät edes sodassa kuolleet miehet, tule koskemaan heitä itseään. Romaanissa ajattelevat ihmiset pystyvät kyseenalaistamaan vallitsevan maailmankuvan ja näkemään sen, että onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä ja ”minänä” olemisesta, yksilöllisyydestä, elämisestä tässä ja nyt, omien tunteiden ja ympäristön tiedostamisesta. Clarisse [Montagin nuori naapuri, joka sysää miehessä tapahtuvan muutoksen liikkeelle] edustaa juuri yksilöllisyyttä.

Bradburyn kieli on huikean kaunista, harvoin saa lukea näin runollista kieltä. Varsinkin kirjan lopussa ollut kuvaus kaupungin pommituksesta [kun sota oli lopulta syttynyt], oli hervottoman runollinen. Kielensä kautta romaani onkin paradoksi: värikästä ja upeaa on syntynyt ajasta, jolloin ei saanut lukea ja kirjoittaa.

Jos ei pidä runollisista vertauskuvista, voi nauttia henkilöiden välisestä iskevästä dialogista. Montagin esimiehen, palopäällikkö Beattyn puheenvuorot ovat jopa briljanttia satiiria. Beatty on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen henkilö: Hän on kirjojen himokäyttäjä, mutta turhautunut siihen, ettei kirjoista löydykään vastauksia hänen kysymyksiinsä. Hänellä on valtavasti tietoa, mutta käyttää sitä negatiivisesti. Hänen kauttaan nousee esiin teoreettisen ajattelun ja käytännön välinen ristiriita – ja se miten niitä voidaan käyttää väärin.

Jokaisessa ajassa on oma henkensä, silti aina etsitään ihan vilpittömästi totuutta. Ihminen on aikansa ihminen.

[Romaanissa kirjat säilyvät jälkipolville, kun yksittäiset ihmiset opettelevat suosikkikirjojansa ulkoa ja siirtävät tarinan yhdelle seuraajalleen ennen kuolemaansa. Siten ihmiset kantavat aina kirjoja mukanaan.] Ajatus siitä, että joku ihminen olla ikään kuin kirja, on aika korni. Mutta voidaan tässä ideassa nähdä paluu suullisen kulttuuriin. Muistitiedon ja puhuttujen tarinoiden aika on todella joskus ollut. Bradburyn luomaa maailmaa voisi verrata esimerkiksi Pohjois-Korean tapaiseen yhteiskuntaan, jossa muisti/menneisyys on kokonaan poistettu. Idea nostaakin esiin kollektiivisen muistin tärkeyden. Tosin tätä korostetaan varsin pateettisesti.

Tarina voi olla epäuskottava, sitä lukeekin ehkä enemmän allegoriana. Kerronnassa on paljon epäloogisuuksia ja siitä täytyy yrittää tulkita varsinainen asia esiin. Esimerkiksi palomies, fireman, on kaunis allegoria. Kirjassa vanhoilla professoreilla on järkeä ja älyä, mutta vasta palomies Montag tuo heidän toiminnalleen motiivin, poistaa heidän pelkonsa toimia ja ”sytyttää” järjen paloon. Mutta ei tarinan välttämättä tarvitsekaan olla realistinen. Kerrontaan tarvitaan vain idea, jota voi lähteä kuvittamaan.

Romaanista tulee mieleen, että ihminen on paljon pitemmälle ympäristönsä tuote kuin haluaa uskoakaan. Ja se, että yhteiskunnallisiin systeemeihin tulee aina särö: joku joka ei toimi niin kuin pitäisi, joku joka kyseenalaistaa, kysyy ”miksi”.

Kirjassa on uskomattoman tarkkoja ”ennustuksia” – ottaen huomioon että, se on kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten. Tosin itse kirjojen polttaminen ei enää tietoyhteiskunnassa oikein tunnu toimivalta edes allegoriana. Internet on yksi tämän päivän asioista, joita Bradbury ei ole kuvitellut. Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän olisi kirjoittanut, jos olisi maailmanlaajuisen verkon, tai sähköpostit ja tekstiviestit, nähnyt.