Helmikuu 2013 – Lindgren: Akvaviitti

Torgny Lindgren. Akvaviitti (Tammi, 2009)Torgny Lindgrenin (s. 1938) Akvaviitti (alkup. Norrlands Akvavit) on haikea ja hirtehinen tarina ikääntyneestä uskonmiehestä ja maaseudun tyhjenemisestä – ja vähän myös tietystä mausteviinasta. Olof Helmersson on entinen hurmoshenkinen saarnaaja, vapaakirkollisen herätysliikkeen hahmoja 1950-luvun Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Silloin hän oli vaikuttava ja karismaattinen. Saarnaajan lahjoillaan ja haitarimusiikilla hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan. Nyt hän vuosikymmenien jälkeen palaa pieneen kylään, paikkaan jonka uskovainen henki yhä nojaa lujasti hänen vanhoihin saarnoihinsa. Helmersson haluaa paikata menneitä tekojaan: hän ei vain halua käännyttää kyläläisiä uskoon, hän haluaa käännyttää uskosta pois. Polkupyörä kolisee kuoppaisilla teillä, mutta muinoin pelastettuja sieluja ei olekaan enää montaa elossa. Ja jotkut harvat pitävät pelastuksesta kiinni viimeiseen hengenvetoon…

Enimmäkseen piiriläisiä huvittaa:

Akvaviitti on Lindgrenin suomennetuista teoksista parhaasta päästä.

Ensimmäisen 50 sivun aikana ei selviä, onko Västerbotten dystopia vai utopia. Maaseudun autioituminen on murheellista luettavaa. Tapa kuvata ihmisiä on lämmin ja romanttinen. Tarina nostalgisoi entisajan maaseudun yhteisöllisyyttä, jota herätysliike ilmensi. Siinä on maaseuturomantiikkaa. Mutta tilalle on tullut autioituminen ja elämän hiipuminen.

Aihe on raskas, syvistä hengellisistä asioista kirjoitetaan kepeästi. Kaikkihan on ihan hyvin…

Kerronta antaa realistisen kuvan maaseudusta.

Huumoria on paljon, se on jännää. Akvaviitti menee jo satiirin puolelle. Mutta huumori on koko ajan lempeää, ei ilkeää. ”Hauska kirja” ei ole kuitenkaan oikea ilmaus. Koko ajan tulee vastaan koomisia juttuja. Kuten veistäjä, joka veistää Jumalan, Helmerssonin polkupyörä ja yksinpuhelu hautausmaalla.

Onko kirja satiiria uskomisesta vai ei-uskomisesta? Herätysliikkeestä vai vapaa-ajattelijoista? Tarina pilkkaa tunnustuksellista ateismia, tarkoituksettomuuden evankeliumia. Jotta voisi luopua jostakin, täytyy olla ensin joku usko tai vakaumus, josta luopua… Tämän lukemisen jälkeen haluaa pilkata militanttia vapaa-ajattelua. Jos mihinkään ei kannata uskoa, ei sitä kannata julistaakaan. Olofin ateistinen ristiretki tyssää siihen, että ihminen haluaa uskoa johonkin. Gerda ei halua luopua uskostaan. Jumalan olemassaolosta emme tiedä, mutta elämän tarkoituksen etsiminen antaa lohtua. Allegorisesti: Jumalan valtakunta on kuin Jakobin [Gerdan jo kuolleen rakastetun] vene – siihen uskominen on tärkeintä.

Gerdan jättämä perintö on hurja! Isolla rahalla pystyy tekemään kunnolla mitä vaan, syntiäkin.

Onko Akvaviitissa happy end vai unhappy end?

Mikä juttu on se, kun Tukholmalainen kuristaa Kristinan? Kirja on täynnä absurdeja kokonaisuuksia. Poliisit käskevät murhaajaa odottamaan… Mutta poliisithan ovat maaseudulla oikeasti kaukana. Kohtaus vastaa myös mielikuvaa siitä, millaisia ruotsalaiset ovat. Säntillisiä ja noudattavat ohjeita. Tukholmalainen loukkaantuu seudun me-hengestä. Hänen hermostumisensa on loogista. Me-henki nousee koko ajan, vaikka ”meitä” ei olekaan enää montaa jäljellä. Varsinkin usko yhdistää.  Herätysliike edustaa yhteisöllisyyttä.

Hauska on tämä asetelma, että kun Olof lähtee taas käännyttämään, seurakunnan ainoa eloonjäävä jäsen on saarnaajan tytär, josta hän ei ollut tiennyt.

Realistinen kuvio on se, maaseutu autioituu ja Asta haluaa saada kylälle lisää sairaita, jotta häneltä eivät loppuisi työt. Akvaviitti ironisoi vanhuutta ja vanhenemista. Sokeana olo on huoletonta, koska silloin pääsee näkemästä ikäviä asioita. Sairaat ja kuolevat ovat siunaus seudun elinkeinoelämälle. Niin totta on sekin, ettei lehden kirjoittaminenkaan enää kuulu paikallisille. Sekin kertoo maaseudun autioitumisesta.

Kaarle XVI oli hirveän suosittu kuningas, mutta miten tarina hänen vierailustaan Västerbottenissa liittyy Akvaviittiin? Silloin kansalla oli tunne, että heistä välitetään. Että joku on kiinnostunut kansan asioista. Tuollainen on heilurin toinen pää verrattuna nykytilanteeseen, jossa poliisiakaan ei saada paikalle. Ihan selvästi tässä naureskellaan [kuninkaan] taulumaalarille ja sille, että Kaarle uskoi olevansa runoilija. Kuninkaalla oli pientä totuusvajetta, mutta kansa oli häneen tyytyväinen. Mutta mikä merkitys kuningas-tarinoilla on? Onko niissä jotain ruotsalaista, mitä me emme ymmärrä?

Olof oli ilmeisesti saarnaajana pannut hieman omiaan? Saarnat olivat huijausta, mutta hänen haitarinsoittonsa oli totta. Ja soittaminen oli nimenomaan se Juttu. Sillä ei ollut väliä, mitä hän soitti.

Ihanan positiivista ajattelua on se, että sairaat ja kuolemat ovat voimavara. Silloin seudulla riittää töitä! Verratkaapa nykyaikaiseen ajatteluun huoltosuhteesta ja sen karmeudesta…

Tekstissä on mukana myös ote sanakirjasta. Siinä kerrottu Olofin tarina on hyvin uskottava, vaikkei olekaan totta. Kaikki mukaan liitetyt valokuvat, mainokset ja sen sellaiset on hyvin todellisia, vaikka ne ovatkin keksittyjä. Onhan Veikko Huovisenkin Veitikka häkellyttävän aito, vaikka on historiallista parodiaa.

Mitäs Jakobin vene tarkoittaa? Onko se vertauskuva? Vene on kuin Jumalan valtakunta: sitä koetetaan etsiä, mutta ei löydetä. Se kertoo myös, että usko on tärkeintä. Usko (veneen olemassaoloon) on voimassa, vaikka vene on käytännössä laho ja melkein maatunut. Seudun elämässä vene ja saarnaaminen kukoistivat yhtä aikaa.

Olof ei lopulta henno kertoa Gerdalle uskottomuudesta, vaikka hän yrittää ja ajattelee ja kypsyttelee.

Akvaviitissa nousee esiin suku. Kyllähän maalla on ja oli hirveän paljon tällaista pikkupikkupikkuserkkujen kavalkadia.

Nämä Västerbottenin ihmiset ajattelevat tosiaan positiivisesti. Sokea Gideon sanoo, ettei hänen tarvitse nähdä ikäviä asioita. Ja arpajaisissa hän voittaa tietysti lintukiikarin! Ja sitten hän on vielä murhatapauksen ainoa silminnäkijä…

Kirjan nimi on Akvaviitti. Miten sitä käsitellään, kun juomasta tuli ehtoollisviiniä… Silloin lukijaa huijataan, että nyt aletaan tappamaan Gerdaa, kun tälle annetaan 40 prosenttista viinaa. Alun myyjän kuvauksesta, hänen tukkalaitteestaan, alkaa jo arvata tarinaa ja sen tapahtumaympäristöä. Akvaviitista kerrotaan näin: ”Sanalla sanoen, myyjä sanoi, ja ääneen oli tullut juhlava sävy, kolme kasvia Umbelliferaen suvusta, sarjakukkaisia, kolme tervehdyttävää yrttiä jotka ovat saaneet onnekkaasti yhtyä elämän vedessä. Joka on lopuksi jalostettu parilla tipalla sherryä.”

No, onhan Olof ollut melkoinen elämän vaikuttaja.

Helmerssonilla on kuitenkin kunniallinen motiivi, kun hän lähtee viemään uutta sanomaa. Pikemminkin hän on omahyväinen. Hän on edelleen se sama saarnaaja kuin ennenkin. Hänellä ei vain ole voimia viedä missiotaan eteenpäin. Silti Olofilla on ollut karismaa ja voimaa. Gerdakin tietää vastauksia, vaikka Olof ei vastaakaan. Kyllähän tällaisia saarnaajia on ollut. Olof on ollut aikansa julkkis. Vielä vuosikymmenien päästä hän esittäytyy ”tässähän minä olen”. Mutta onko missään kohden romaania kerrottu, minkä vuoksi Olof silloin kauan sitten lähti ja miksi hän oli niin pitkään poissa?

Akvaviitista tulee mieleen Linnanmäen peilisalin vääristävät peilit. Sama tunnelma: missä kohdin tässä pitää nauraa? Kun kulkee, koko ajan näkee vain väärän kuvan. Hirveän sisäänpäin lämpiävä tarina. Kyllä on Ruotsissa vinksahtaneita, vääristyneitä ihmisiä. Tämä on täysin turha kirja. Siinä on kaksi kohtaa, jotka hyviä tai ihania: Se miten saarnastuolit on muutettu mehiläispesiksi ja miten hunaja maistuu taivaalliselta. Ja kohtaus, jossa Olof menee puhelemaan hautausmaalle.

On tässä moniakin hyviä ja hauskoja ja nokkelia kohtia. Sitä vain ihmettelee, että kauhean monet asiat ovat kiellettyjä. Mutta nimenomaan Ruotsissa ja Länsipohjassa on paljon tiukempaa kulttuuria. Tarinassa viitataan jo siihen, että etelässä on erilainen maailma. Ruotsissa roskat pitää laittaa roskiin ja ihmiset noudattavat sääntöä. Suomessa ei noudateta. Akvaviitissa on samaa ruotsalaista mentaliteettia, esim. hautausmaa-kohtauksessa, kun Olof ajetaan pois haudoilta, koska hän puhuu liian kovaäänisesti, eikä hautausmaalla saisi puhua. Kaikki Ruotsi-kliseet kyllä löytyy. Ihme, ettei Lindgren ole ympännyt hapansilakoitakin mukaan.

Älkää lukeko Pylssyä. Se on kauhean kamala, niin kuin monet Lindgrenin kirjat muutenkin ovat. Silti Lingrenin kirjat viehättävät. Niissä on jotain puolihullua. Hänen tapansa kirjoittaa viehättää tai sitten ei.

Olof on ilmeisesti saarnaajana ollut lähellä Helluntailiikettä. Mikä on kirjailijan suhde siihen, kun hänen oma pelastuksensa on katolilaisuudessa? Olofin seurakunta lakkaa olemasta, kun sen viimeinen jäsen (Marita) lähtee etelään tekemään syntiä Gerdan perinnön kanssa.

Kyllä Akvaviitti on yhdenlainen kirja. Pienen kylän ihmisiä on siinä nasevasti kommentoitu. Paljon on ja on ollut tällaisia kyliä Suomessakin. Tarinassa on myös kivoja huomioita ryhmän toiminnasta ja pienen piirin elämästä. Kyläläiset voivat kriittisesti kommentoida toisiaan, puhuvat ja puhuvat, mutta silti he lopulta menevät auttamaan toisiaan.

Maaseudun autioitumista on suomalaisessakin kirjallisuudessa kuvattu. Esim. Heikki Turusella on synkempi näkemys. Synkempi? Ei se niin synkkä ole, se on aika sympaattinen. Simpauttaja on murheellinen tarina, mutta Turunen kirjoittaa valloittavasti.

Tätä lukiessa häiritsee sellainen jatkuva kieputus. Kirja on kuin rikkinäinen kello. Olof on pastori, hän ei ole pastori, mutta saa silti Gerdalta perinnöksi Raamatun. Sitä haluaa sellaisen lukukokemuksen, että ’haa, näinhän se on’. Nyt lukiessa töksähtää koko ajan: juuri, kun ymmärtää, ei asia olekaan enää niin. Kaikki on vääristynyttä, epätäydellistä. Ja muut nautitte tästä pään seinään lyömisestä?!

Onko se Lindgren se kirjailija, joka esiintyy tässä kirjassa? Kirjailijakaan ei tarinassa mene tähän tarinaan mukaan!

Samasta kirjasta puhutaan koko ajan. Se, mikä yhtä inhottaa, toista naurattaa. Ei lukiessa mikään töksähtele, kaikki menee pehmeästi eteenpäin. Tarinaan täytyy päästä sisälle mukaan. Jos ei pääse, ei pääse imuun.

Uskon kieltäminen on liian delikaatti asia. Ei sellaista kirjaa halua lukea, jossa käsitellään sitä asiaa.

Mitään ei ole. Uskon kieltämiseen päätyminen on Olofin omaa kokemusta, mutta hän ei tajua sitä, etteivät ole muut käyneet läpi samaa, eivätkä siksi voi ymmärtää hänen tarkoitustaan. Elämän tarkoituksettomuutta ei voi saarnata! Sellainen on paljon absurdimpaa. Elämän tarkoitusta voi saarnata. Sellaista kaikki haluavat kuulla.

Voihan Akvaviitista ajatella, ettei uskonto ole se keskeinen teema. Voihan kyse olla mistä tahansa ideologiasta tai hurmahenkisyydestä.

Vatsahaavan parantaminen on kiero juttu. Olof ei tiennyt sairaudesta mitään, mutta Eskil on sitä mieltä, että olihan paraneminen hyvä juttu, kun nyt hän pystyy hoitamaan asioitaan.

Ei tässä maailmassa tiedä, mikä on mitäkin ja mihin sitä uskoo.

Olofin haastattelu on myös hauska juttu. Siitä tulee näkyviin sukupolvien välinen ero: nuorempi toimittaja näkee pelastuksen hyvänä bisnesideana. Ja haastattelussa tulee esiin, että Olof aikoo omistautua muistelmilleen…

Sekin on hauska kohta, kun kuningas lypsää. Se on näitä kansan suussa kulkeneita tarinoita. 1800-luvun tarinat ovat juuri muuttuneet saduiksi 1950-luvulla tai myöhemmin. Kaarle oli tosiaan huijari, mutta kansa rakasti häntä.

Voiko olla erilaisia mittareita, millä mitataan kuninkaiden ja saarnaajien ansioita?

Isabella [Maritan äiti, Olofin rakastettu] on mielenkiintoinen hahmo.

Olof sanoo: ”tuolloin tällöin suon vanhuudella katoavan ajatuksen”. Hän ei hikoile enää. Se on hyvä yksityiskohta, kun Olof kertoo, ettei hän hikoile, hän ajaa kasattavalla pyörällään tai kävelee.

Kaarle kiehtoo saarnaajaa kauheasti. Olof kuvittelee suunnilleen olevansa Kaarle, että hänestäkin puhutaan samoin kuin kuninkaasta. Kaiketi Kaarle siis oli ihan käyttökelpoinen kuningas, vaikka hänellä näitä sivuharrastuksia [naisten kellistyksiä] olikin…

Olofin edustama herännäisyys oli positiivista ja mukavaa. Haitarinsoittoa, arvontaa… Lopussa, kun luetellaan Olofin Gerdalle soittamia kappaleita, kuullaan hengellisiä lauluja ja vähän muitakin, maallisempia kappaleita. Tällainen herännäisyys on iloisempaa kuin lestadiolaisuus.

Suomennoksessa on jänniä sanoja. ’Luopuri’ (avfälling) on erikoinen sana. Onko se ihan oikea ruotsin sana? Luopuri on vain noin luopio. Luopuri on hetkeksi tipahtanut, ei niin vakava. Luopio on taas vakava, lopullinen. On todella hyvä, että Olof päätyy luopuriksi: ”suurin piirtein kaikki luopurit ovat uskovaisia”. Siitähän ei voi luopua, mitä ei ole ollut.

Lottovoiton paradoksi: se tuo ikuisen onnen mukanaan, mutta onnea ei tapahdukaan.

Akvaviitissa lasketaan leikkiä uskonnollisista asioista. Saako uskonnosta laskea leikkiä ja millaista leikkiä saa laskea? Aika lempeää nauramista tässä on.

Mainokset

Joulukuu 2010 – Hautala: Salo

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja joulukuussa 2010Turkka Hautala (s. 1981) kertoo esikoisromaanissaan Salo (2009) kotikaupungistaan ja sen asukkaista, äärimmäisen arkisista tapahtumista yhden illan ja yön aikana, monen ihmisen näkökulmasta. Eri ihmisten tarinat lomittuvat toisiinsa, kun yhden episodin sivuhenkilö nousee päähenkilöksi seuraavassa kohtauksessa ja yksittäinen tapahtuma kiertyy edellisestä kertomuksesta seuraavaan. Episodeista nivoutuu vähitellen mosaiikki, joka heijastaa pikkukaupungin elämänmenoa yritysjohtajasta grillimyyjään, maahanmuuttajasta rasistiin, ensihoitajasta vaimonsa murhanneeseen opettajaan, lehdenjakajasta pornoa kuluttavaan nörttiin. Kohtauksia rytmittävät murrekieliset jaksot, joissa yksi ja sama henkilö kertoo tulkintoja omasta elämästään ja kaupungin mielenmaisemasta. Hautala kuvaa henkilöitään erityisesti ajatusten ja puheiden kautta, vähemmän toiminnan ja tekojen läpi. Dialogit ovat reippaan puhekielisiä ja vahvasti murteellisia. Nimeä Salo ei muuten mainita kertomuksissa kertaakaan.

 

Salo kiinnostaa piiriläisiä:

 

Aivan erinomaisen nautittava kirja. Episodit on rakennettu ja ketjutettu taitavasti. Kertomukset ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia, eikä niiden toivoisin loppuvan. Kirjallehan tällainen on ansioksi! Episodiromaaniin sopii hyvin, että kertoja ja tyylilaji vaihtuvat tarinasta toiseen.

Kirjailijan käsitys Salosta on aika ankea, hän kai kertookin oman totuutensa. Omissa muistikuvissa se voi olla idyllinen pikkukaupunki, yhteisöllisyyden paratiisi, eikä ainakaan koulussa näkynyt luokkaeroja. Kaupungin nimeä ei kertaakaan mainita tarinoissa, mutta kyllä asukkaat – entiset ja nykyiset – tunnistavat paikat.

Mutta onko tämä sittenkään Saloa? Kirjan alussa oleva, sanakirjasta poimittu pätkä ’salosta’ antaa ymmärtää, että s/Salo voisi olla yleisluontoinen. Kirjailija suorastaan ilkamoi ’salon’ määritelmällä. Hän tarkoittaa salolla henkistä erämaata, jossa ihmiset etsivät toisiaan ja itseään, vaikka olisivat fyysisesti ihan kylki kyljessä?

Yksinäisyyden teema on käsin kosketeltava; yksinäisyys yhdistää näennäisesti toisistaan kaukana olevia ihmisiä, kuten yritysjohtajaa ja narkomaania. Ja on ihastuttavaa, kuinka henkilöt peilautuvat toistensa kautta. Esimerkiksi episodeissa, joissa nörtti ja lehdenjakajatyttö kohtaavat, muodostuu tietokoneella päivästä ja yöstä toiseen notkuvasta pojasta aivan erilainen kuva hänen itsensä kertomana ja tytön kuvaamana. Tytön kautta peilautuva kuva pojasta on suorastaan järkyttävä. Tällainen tekee episodirakenteen jännittäväksi. Se, mitä nörtti kertoo itsestään, ei tietenkään ole luotettavaa. Vasta tytön kautta saa kuvan siitä, millainen poika todella on.

Toinen jännä teema on se ambivalenssi, joka liittyy Saloon ja muihinkin pikkukaupunkeihin. Yhtäältä näistä kaupungeista halutaan pois, toisaalta niihin kiinnytään. Osa romaanin henkilöistä taitaa olla syntyperäisiä salolaisia, osa taas muualta tulleita.

Hahmot ovat niin tosia. Nakkikioskin pitäjä on aivan ihana. Voiko tällaisia ihmisiä ollakaan? Onko uskottavaa, että myyjä antaisi tuntemattomalle juopolle rahaa? Vanhan kansan ihmisissä heitä tosiaan on. PV on jännä henkilö. Onko hän kirjailijan alter ego? Teknisen työn opettaja on paradoksi, karmiva kylläkin. Kurdi on myös ihana, sympaattinen. Hän jaksoi mennä tyttöystävänsä sukujuhliin, vaikkei suomalaisista juhlista voikaan tietää, onko kyseessä häät vai hautajaiset, kun ruokalista on aina sama. Kurdin tarinassa hienoa dialogia, erityisesti silloin kun hän joutuu pahoinpidellyksi. Maahanmuuttajana hän kuvautuu paradoksina: hän on romaanin henkilöistä sosiaalisin ja lopulta myös isänmaallisin, ja hän on rauhallinen siinä missä suomalainen temperamenttinen.

Mikään hahmoista tai tapahtumista ei hämmästytä; mikään ei vaikuta epäuskottavalta. Se, ettei olla tekemisissä naapureiden kanssa, on täysin normaali kaupunkimainen ilmiö. Lopulta ihmiset tapaavat verityön äärellä – ja silloinkin heidän keskustelunsa keskinäistä nokittelua. Kohtaus, jossa ambulanssimiehet ja poliisit puhuvat verisen ja pilkotun ruumiin yli, on kuvauksena hurja mutta kuitenkin jollain lailla hyvä. Siinä on makaaberia huumoria, kun kerronnassa leikataan vielä näkyviin hautausurakoitsijan auto ja sen kyljessä oleva teksti ”Vain sureminen jää sinulle”.

Tarinoista voi lukea satiiria Nokian sloganista ”Connecting people”. Tavallaan ne kuvaavat myös varsinaissuomalaista luonnetta. Seudun asukkaat ovat epäluuloisia, eivätkä päästä lähelleen. Heillä on tiukasti omat reviirit.

Kieli on helppolukuista, välillä Hotakaisen Juoksuhaudantien mieleen tuovaa ilotulitusta ja välillä pelkistettyä, aforistista ja ajatuksia herättävää. Murteella kirjoitetut episodit yhdistävät tarinat. Translitteraatio on kuitenkin outo ja vaikealukuinen. Eikä Salossa välttämättä puhuta tällä tavalla. Tutun murteen lukeminen on helppoa, mutta vierasta puheenpartta on vaikea jo kuunnellakin. Murteesta saa kyllä kiinni, jos ajattelee ihmistä, joka puhuu sillä tavalla. Kieli voi silti rasittaa ja olla vaikea ottaa vastaan. Salon seudun kieli on – miten sen kauniisti sanoisi – epäesteettistä. Toisaalta säksättävä, töksähtelevä ja lauseet kieltosanoilla aloittava murre sopii romaanin teemaan. Se korostaa kommunikaation ja toistensa kohtaamisen vaikeutta. Olisi kirja toiminut ilman murrettakin.

Kyllä Suomi on muuttunut. Missä vaiheessa Suomi oikein notkahti romaanin kuvaamaan maailmaan? Kun taloudellinen hyvinvointi saavutettiin, ihmisten arvot menivät sekaisin. Entä minkä tai kenen vika on, että paikkakunnan homogeenisuus ja koheesio ovat hajonneet? Kirjailija esittää vaihtoehtoja siihen, mitä on voinut tapahtua. Ja nakkikioskin pitäjä edustaa tavallaan pysyvyyttä. Irakilaisten puolella taas tuntuvat olevan kirjailijan sympatiat. Tästä s/Salosta tulee mieleen, kuin monivärinen jokin paikka voikaan olla, kun vähän esirippua raottaa. Mitä kaupungista ja maisemasta löytyisikään, jos menisi soittamaan ovikelloa? Nythän tarinoiden kautta vain vähän pintaa syvemmälle raapaistaan. Silti romaanissa kuvataan sitä valtavaa muutosta, joka on juuri meidän aikanamme tapahtunut. Ja siinä kuvataan myös, kuinka mitä tahansa voi tapahtua, eikä mikään tunnu miltään. Liiat kokemukset ja ärsykkeet turruttavat.

Tarinoiden perusajatus on, että ihminen on aina ihminen. Ihmiset ovat aina samanlaisia, vaikka kieli heitä erottaa. Tai entä jos kirja tarkoittaakin, että ihmiset ovat sellaisia kuin heidät tarinoissa kuvataan? Että on mukavia ihmisiä ja sitten ei niin mukavia tapauksia? Kurdi itse asiassa katsoo hyvin analyyttisesti suomalaisia. Ikään kuin maahanmuuttaja kertoisi meille, että vaikka on ”yksi kansa”, meitä onkin täällä moneen lähtöön. Romaani on kuin kavalkadi siitä, miten moneksi meitä on. Tarinat kuvaavat myös sitä, miten luonteva lähentyminen voi tapahtua vasta sitten, kun kommunikointia rajoittavat tabut on murrettu. Luonnollinen kontaktin puuttuminen näkyy henkilöiden laukomien ”vitsien” kankeutena.

Alakuloinen, mutta kuitenkin optimistinen ja lämpöä huokuva kirja. Tarinat lopettaa episodi, jossa äiti pystyy kommunikoimaan vammautuneen poikansa – ihan ilman Nokian kännykkääkin. Allegorisesti tämä äidin rakkaus antaa salolaisille pilkahduksen toivosta.