Syyskuu 2012 – Auster: Mr. Vertigo

Syyskuun 2012 kirja Paloheinän kirjaston lukupiirissäPaul Austerin veijarimainen romaani Mr. Vertigo (alkuteos 1994, suom. 1997) käynnistyy maagisilla sanoilla: ”Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä”. Tarinaa kertoo vanheneva mies, muistellen menneisyyttään Ihmepoika Waltina. Aikoinaan hän ällistytti yleisöä levitointiesityksillään. Vuonna 1927 katupoika Walter tapaa merkillisen mestari Yehudin, joka lupaa opettaa pojan lentämään. Alkaa vuosien julma, ankara ja askeettinen harjoittelu, mutta viimein Walt kohoaa ilmaan. Menestys vie Waltin ja mestarin kiertueille ympäri Amerikkaa. Mutta mammonaa ja mainetta seuraavat vastoinkäymiset: ennakkoluuloisten ihmisten viha ja kosto, varkaat ja menneestä ilmestyvien pahantekijöiden katkeruus. Tarina liikkuu 1920- ja 1930-lukujen maisemissa, aikana ennen ja jälkeen Wall Streetin pörssiromahduksen.

Piiriläisistä tämä Auster on mukavaa luettavaa:

Onpas tässä äksöniä! Koko ajan hahmot seikkailevat siellä ja täällä. Seikkailujen ja tapahtumien takia Mr. Vertigosta tuleekin mieleen espanjalaiset veijarikirjat. Romaani on hirveän visuaalinen. Tarina imaisee mukaansa ja tapahtumat suorastaan näkee. Se on voimakkaan visuaalinen, tuo mieleen Chagallin lentävät pojat. Tunnelma on mieletön, värit ovat vahvoja.

Mr. Vertigo on epätyypillistä Austeria. Se ei ole kummallinen, epätodellinen tai ihmeellinen. Sen sijaan kerronta on suoraviivaista, todellista. Tämä voisi todella tapahtua. Yhteensattumia on ehkä vähän liikaakin… Tarinassa yhdistyvät hyvin arki ja myytit, todellisuus ja sadut. Juuri kirjassa kuvatulla tavalla levitointi voisi tapahtua. Se on niin tieteellisen oloisesti pohjustettu, että siihen alkaa uskoa.

Tarina voisi olla myös satiiria huippu-urheilun valmennuksesta. Huippuunsa trimmattu huippu-urheilija vertautuu levitointiin. Molempien taustalla on hirveä rääkki. Tai eräänlainen Forrest Gump -tarina, tarina amerikkalaisesta unelmasta. Tarina siitä, että mikä tahansa voi olla mahdollista, että kovalla työllä ja hyvällä onnella kuka tahansa voi yltää mihin tahansa. Toisaalta kertomus myös muistuttaa: hybris kostautuu aina, pitää tyytyä omaan kohtaloonsa! Puhutaan siis mahdottomien tavoittelusta,  isojen asioiden tavoittelemisen mahdottomuudesta. Mutta kertoo Mr. Vertigo myös putoamisesta ja uudelleen nousemisesta.

Romaani on erikoinen, sitä on vaikea ymmärtää. Kaikki saavat kurjan tai väkivaltaisen lopun, paitsi rouva Witherspoon. Väkivaltaisetkin kuolemat vain tapahtuvat. Tarkoittaako se, että kuolema on normaalia? Onko se amerikkalainen tapa ajatella?

Loppuosassa ei Auster pääse aivan niin hyvään vetovoimaan kuin alussa.  Lopetus on jotenkin… Tarina pitäisi lopettaa aikaisemmin. Päähenkilöhän elää tavallista elämää 20-30 vuotta. Mr. Vertigo tuo mieleen omaelämäkerrat: mielenkiintoisinta aikaa ovat lapsuus ja nuoruus, kerronnasta tulee tylsää, kun päästään aikuisuuteen ja uraan. Mr. Vertigossa painopiste on nimenomaan muistelmissa: keskitytään lapsuuteen ja aikuisikä ja työelämä ohitetaan pikakelauksella. Mutta päähenkilön täytyy kuitenkin päästä loppuunsa, että hän voi alkaa kirjoittamaan elämästään. Loppu tavallaan eheyttää koko tarinan. Walt on elänyt aika dramaattisen elämän. Kirjoittamisen kautta hän tekee itselleen identiteetin. Olisihan hän voinut jatkaa levitoimista koko ikä. Sen sijaan hän viettää aika seesteistä elämää vaimonsa kanssa.

Merkillisten sattumien summat ovat tyypillistä Austeria. Hänen kerronnassaan on kuin leikkauskohtia, risteyksiä joihin pysähdytään.

Mr. Vertigo on hyvin fyysinen kirja. Esimerkiksi kidutuskohtaukset tuntuvat. Kun Walt pääsee ilmaan, alkaa lukijan olo helpottua. Näytelmäkin [Kristian Smedsin sovitus ja ohjaus Kansallisteatterissa] on hirveän fyysinen. Ja kirja muuten kannattaa lukea, että näytelmästä saa tolkkua. Nimittäin vain kirjan vetävin osa on otettu näytelmään. Varsinkin alussa siinä kerrotaan kaikki Waltin initiaatiosta.

Loppuosa romaanista on tosiaan helpottava. Että Walt sittenkin selviää sellaisesta höykytyksestä. Ja draaman kaarihan vaatii loppuosan, ja kirjan teema samoin. Siis se teema, että hybris kostautuu ja kohtaloon on alistuminen. Mr. Vertigo ei siis kerro epäonnistumisesta, vaan onnistumisesta.

Tämä on myös historiallinen dokumentti lähihistorian vaiheista. Miksi juuri 1920-luku? Silloin tulivat autot, teollistuminen, lama, kieltolaki… Walt on kiertävä esiintyjä, eikä hänen elämäntapansa olisi onnistunut enää uudemmalla ajalla. Vettä elefanteille on muuten samantyyppinen kirja; molemmat menevät rinnakkaisilla raiteilla.

Miksi kirjan nimi on Mr. Vertigo? Koko juonen kannalta se ihmetyttää. Levitaation epäonnistumisen jälkeen mestari Yehudi viittaa huimaukseen eli vertigoon. Ja nimi sitoo romaanin ensimmäisen ja toisen osan yhteen.

Austerin kirja nostaa todellakin monenlaisia tulkintoja. Se voi olla allegoria ihmisen (Walt) ja Jumalan (Yehudi) suhteesta. Siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, mitään ei pääse pakoon. Ja onkos loppu ikään kuin buddhalainen? Kertooko se ruumiin sisällä olevasta tyhjyydestä? Kepeämmäksi tulemisesta? Onko Waltin mahdoton kyky Jumalasta vai saatanasta? Rivien välistä saattaa lukea jälkimmäistä. Mestari on sekä hyvä että paha.

Kiinnostavaa ajankuvaa on myös neljän hengen kokoonpano: mestari Yehudi, Walt, äiti Sioux ja Aesop. Ei mikään ihme, että Ku Klux Klan vainoaa heitä.. Walt on white trashia. Ja kaikki neljä ovat hyvin epäsovinnaisia, vähemmistöä. Rouva Witherspoonkin edustaa rahaa ja ”sivistyneempää” ihmistä ainoastaan päällisin puolin.

Onko Spinozan lukemisella merkitystä? Spinoza kielsi tahdonvapauden. Kaikki on ennalta määrättyä; se tapahtuu, mikä tapahtuu. Ihmisraukat pystyvät vain toteamaan tapahtumat. Spinoza oli myös juutalainen.

Walt puhuu ja ajattelee paljon kypsemmän tuntuisesti kuin 9-vuotias oikeasti puhuisi ja ajattelisi. Hän kertoo vanhana miehenä ”puhuneensa jo poikana näin”. Mutta koska kyse on romaanista, Walt voi kirjoittaa mitä vain. Ja hänellä todella on jo nuorena perustavat näkemykset seksistä ja alkoholista. Hän toteaa, että nuo asiat ole vielä ajankohtaisia…

Ei 1920-luvulle sijoittuva tarina ole niin kaukana tämän päivän todellisuudesta. Nykyään esimerkiksi Slim pitäisi ottaa lastensuojelun hampaisiin. Ei ole pitkä aika, kun lapsen ostaminen oli mahdollista Suomessakin.

Romaani on aika kauniisti suomennettu. Alkukielellä Mr. Vertigo on vähän vaikealukuinen. Repliikeissä on käytetty tarkoituksella 1920-luvun slangia. Mutta kääntäjä on laittanut mutkat suoriksi. Koko ajan on tunne, että puhujana on ihminen, joka ei käytä kirjakieltä. Kääntäjä on yrittänyt etsiä vastaavuuksia.

Saavatko ihmiset ansionsa mukaan? Ainakin Slim saa. Ylivoimainen hahmo on rouva Witherspoon. Aina tarvitaan ihmisiä, jotka vain selviytyvät..

Mr. Vertigolle on vaikea löytää vain yhtä genreä, mihin se kuuluisi. Mutta kyllä se tuo mieleen espanjalaisen veijarikirjallisuuden. Siinä on niin paljon elementtejä tuosta lajista, että tarina tuntuu jopa matkimiselta. Tästä kirjasta tulee myös mieleen Sadan vuoden yksinäisyys, jossa samalla tavalla yhdistyy tosi ja fantasia.

Austerin romaani kävisi miltei oppikirjasta siitä, miten show rakennetaan, miten sitä suunnitellaan ja markkinoidaan. Esimerkiksi suuri vaatekeskustelu on mainio. Waltin sieppaaminenkin voisi olla ”mainoskikka”. Ja Walthan yhdistää itsensä Charles Lindberghiin.

Lopulta on yhdentekevää, lennätkö aidosti vai huijaatko. Levitaatio on niin uskomaton taito, ettei ole väliä, uskovatko katsojat. Ihminen joutuu vain uskomaan, mitä silmillään näkee. Aina on epäleviä tuomaita, mutta moni menee tänäkin päivänä katsomaan tällaista. Mr. Vertigossa levitaatio esitetään eräänlaiseksi transsiksi. Mutta silti levitointi ei ole mahdollista? Mutta kirjailija pyrkii paljastamaan, miksi se on mahdollista. Hän antaa siitä fysikaaliset todisteet.

Mutta miksi ihmeessä Auster ottaa mukaan pesäpalloilijan? Baseball on niin amerikkalaista. Ja Walt on pienestä asti fani. Hän rinnastaa itsensä Dixieen – ja Dixie tarkoittaa ”vertigoa”. Dixie on kirjan hahmoista todellinen, muut ovat mielikuvitushahmoja. Pesäpalloilija-juttu on tosiaan aika irrallinen episodi. Miten Walt voikaan tarkoittaa, että kun on niin huono, pitäisi tappaa itsensä. Törkeyden huippu, että hän antaa ymmärtää niin. Toisaalta kohtaus vaikuttaa satiirilta. Ehkä emme vain tajua sen amerikkalaista merkitystä, emmekä baseballin merkitystä. Walt taitaa ajatella vain kunniallista lopetusta. Ehkä hän haluaa välittää mestarinsa opetuksia. Että ei kannata mennä epäonnistumaan. Mestari opetti, että elämänsä voi lopettaa tyylikkäästi. Mutta yritys jäljitellä mestaria epäonnistuu surkeasti!

Tarinan loppu jää auki. Alkaako Walt opettaa levitointia taloudenhoitajan pojalle? Vai jäikö se ajatukseksi? Pojan nimi viittaa islaminuskoisuuteen. Tuoko tuollainen tarinaan mukaan taas uuden vähemmistön?

Levitointi ei olekaan kiinni 33 askeleesta, vaan omasta kyvystä tai lahjakkuudesta, omasta itsestä.

Mitä ajattelette lopusta, ihan siitä viimeisestä sivusta? Onko se toiveikas? Ei kai konkreettisesti, Walt nousee ilmaan muuten vain. Pitää varmaan palata alkuun, siihen mitä todetaan alussa. Onko alussa ja lopussa ajatusta, sen syvällisempää? Lopun voi tulkita monin tavoin, kukin omalla tavallaan.

Hyvän kirjan merkki on se, että tarinan voi tulkita monella tavalla. Sen voi lukea kannesta kanteen. Auster on kirjailijana hyvin älyllinen.

Viimeinen lause on englanniksi: Like so [suomennettu: Vaikkapa näin.]. Voisi tarkoitus olla muutakin. Että näin yksinkertaista levitointi on. Lauseesta tulee tunne, että joku on kertonut tarinan ja nyt hän on päässyt loppuun.

Mr. Vertigo on arjen ja fantasian yhdistelmää. Jos tarina olisi pelkkää arkea, vailla selittämätöntä, se ei kiinnostaisi niin paljon. Jos se taas olisi pelkkää fantasiaa, ei lukijalla olisi kiinnekohtaa, johon tarttua.

Mainokset

Syyskuu 2011 – Carpelan: Axel

Bo Carpelanin (1926–2011) romaanissa Axel (1987) nimihenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli ja Jean Sibeliuksen paras ystävä. Jo lapsena Axel ymmärtää oman erikoisen laatunsa: yhtäältä herkkyytensä ja intohimonsa musiikkiin, toisaalta taas kyvyttömyytensä käyttää taiteellisia lahjojaan. Hänen päänsä täyttävät sinfoniat, joita hän ei koskaan saa ulos sävellyksinä. Hän ei edes kykene loihtimaan viulustaan esiin sellaista paloa ja tulkintaa, jotka hän sisimmässään tavoittaa toisten luomista konsertoista. Axelista kasvaa sairaalloinen, vetäytyvä ja uneksuva mies, muiden mielestä hermoheikko kummajainen. Hän on kuitenkin yksi ensimmäisistä, jotka tajuavat Sibeliuksen musikaalisen nerouden ja tämän merkityksen suomalaisuutta ilmentävänä voimana. Kun Axel viimein uskaltaa lähestyä säveltäjää, hapuillen alkavasta kirjeenvaihdosta kehittyy syvällinen ystävyys.

Romaani on väkevä ja monikerroksinen: kaiken tietävää kerrontaa elävöittävät katkelmat Axelin kuvitellusta päiväkirjasta, kuohuva aikakausi ja kulttuurielämä lomittuvat yksinäisen miehen traagiseen kohtaloon. Ennen kaikkea teos kertoo ystävyydestä, unelmista ja kauneuden kaipuusta, taiteesta ja sen ehdottomuudesta. Axelista Carpelanille myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana.

 

Piiriläisiä Axelin tarina niin ilahduttaa kuin surettaa:

Bo Carpelan oli itse niin kauhean valoisa ja positiivinen persoona, hänestä jäi niin positiivinen mielikuva. Hän oli ihan viime hetkiinsä asti myönteinen. Hänelle lapsuus ja kaikki mitä, hän oli elänyt, oli läsnä tässä ja nyt. Miten hän on voinut kirjoittaa jotain näin surullista? Miten hän on osannut mennä Axelin kaltaisen ressukan nahkoihin? Ja miten hän saattoi mennä kuolemaan?

Axel ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Aluksi urakka vaikuttaa hirveältä, sitä ihmettelee, miten tämän jaksaa lukea. Mutta sitten tarina ottaa valtaansa, niin hienosti se on kirjoitettu. Kertomusta pitää kokea pieni pala kerrallaan, poimia helmiä ja nautiskella niitä. Se kehittyy eteenpäin ja lopulta myös lohduttaa. Siinä on paljon aforismeja ja luonnonkuvausta. Minimalistisia runoja ja lakonisia juttuja. Yksinkertaisia lauseita, joista syntyy hirveän hienoja kuvia. Niin konkreettisia yksityiskohtia. Avaa kirjan mistä kohdasta tahansa, jokaisesta löytyy jotakin

Jos lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Mutta kyllä tästä tarinasta voi mennä moni asia aivan yli…

Sellaista, joka ei ole musiikki-ihminen, harmittaa, ettei tarinasta saa irti kaikkea, mitä siitä voisi saada. Joistakin tekstin osista epämusikaalinen ihminen ei voi ammentaa mitään sisältöä. Esimerkiksi sitä ei ymmärrä, kuinka Axel pystyy lukemaan partituureja. Mutta hauskaa sellainen taito on. Kirjailijan itsensä on täytynyt hallita musiikin alue todella hyvin, että on voinut kirjoittaa tällaista. Lukijan pitäisi tuntea myös Suomen historiaa, merkittäviä tapahtumia on mainittu niin lyhyesti tai viitteellisesti.

Carpelan eläytyy todella hienosti Axelin maailmaan; heittäytyminen on kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Miten paljon tarinassa onkaan uskottavia päiväkirjamerkintöjä… Kirjailija kertoo loistavasti, miten Axel kokee asiat. Ja seuraavassa hetkessä hän heittää Axelin konkreettisesta kokemuksesta sfääreihin.  Päiväkirjamerkinnöissä ei ole mitään juonta – mutta eihän merkinnöissä ole todellisuudessakaan päätä eikä häntää. Ja kun on riittävän paksu kirja, missä pienet jutut toistuvat, syntyy juoni. Hauskaa, että Axel mainitsee aina syntymäpäivät, onhan se tärkeä päivä.

No, olisi Carpelan voinut kirjoittaa vähän lyhkäsemminkin. Hän ilmeisesti kirjoitti romaania pitkän aikaa. 16 vuotta?! Varsinkin kirjan alku voi olla vaikea, Carpelan olisi voinut nopeuttaa sitä. Mutta jos joku kirjoittanut 16 vuotta, kyllähän meidän pitää jaksaa lukea!

Kirjan puolessa välissä vasta tulee Sibelius, kirjailija olisi voinut painottaa miesten ystävyyttä enemmän.

Kun Axel kohtaa Sibeliuksen, hän saa kielen, jolla ilmaista itseään. Axel ei aikaisemmin osannut keskittyä, hän oli hajonnut ja hajanainen. Sibeliuksen myötä hän saa elämälleen kohteen, hän pystyy todella keskittymään. Axel itse kokee voimakkaasti, mutta kaikki jää vain kokemisen asteelle. Lukijana on epätoivoista seurata, kuinka hän yrittää saada kuulemansa ja näkemänsä musiikin ulos.

Kyllähän Axel pitkään miettii ja jahkaa Sibeliukselle kirjoittamista. Silloin kun kirje lähtee, lukija on helpottunut. Puhuuhan Axel Sibeliuksen musiikista jo aikaisemmin.

Toisaalta Axel ei Jannen kohtaamisenkaan jälkeen muutu kokonaan uudeksi ihmiseksi. Hänelle tulee edelleen masennuskausia ja heikotuskohtauksia. Jannen kanssa hän kuitenkin alkaa viimein tuntea yhteyttä toiseen ihmiseen.

Sibeliuksen persoonan kannalta Axelilla taas on tärkeä tehtävä: Axel on peili, johon Janne pystyy kokeilemaan visioitaan. Axel ymmärtää kaiken. Ja hän vaikuttaa Jannen asioihin muutenkin paljon, hän hoitaa säveltäjän raha-asioita. Axel ja Sibelius ovat poikkeusihmisiä. Heille musiikki on yhteinen kanava. Jos oppii tuntemaan neron, laajentuu itsekin. Axel on omalla tavallaan nero; hänellä on ymmärtämisen ja ystävyyden neroutta. Antaako Sibelius palautetta Axelilla? Tiettävästi Janne todella arvosti ystäväänsä

Miten tavalliset ihmiset kokevat? Yksilö tarvitsee läsnä olevan kuulijan – ja keskinäisten suhteiden kautta syntyy oma minä.

Päiväkirjassa tapahtumat ovat kuviteltuja. Millaisia ovat olleet todelliset tapahtumat, sanat ja ajatukset? Päiväkirjan merkinnät kuitenkin tuntuvat todellisilta, koska tarinaan on niin paljon ladattu faktoja, historiallisia tosiasioita ja kuvauksia. Kerronnassa saa todella kiinni, että eletään kyseisessä ajassa.

Jos aika olisi ollut eri, olisiko Axelia voitu auttaa ja rohkaista? Tarinassa perhe nauraa, isä on ankara, eikä Axel saa minkäänlaista hyväksyntää. Lopulta hän todella alkaa uskoa huonouteensa. Kyllähän sitä alkaa uskoa, jos asiat menevät aina niin kuin ne Axelilla menevät. Mihin lahjakkuus veisi nykyaikana? Tänä päivänä Axel voisi olla kapellimestari. Taiteilijan ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut todella kokea täsmälleen samaa asiaa, mitä hän kuvaa. Jos Axelia olisi lapsuudessa ohjattu, ehkä hänestä olisi tullut jotain. Hänestä olisi voinut tulla lahjakkuus. Mutta miten lahjakkuuteen vaikuttaisivat omat korkeat tavoitteet.

Carpelan kuvailee perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti synkkää surumielisyyttä. Ihmettelen, mitä kirjailija haluaa tällä uppoutumisella sanoa. Mutta lopultahan tarina on valoisa, sillä Sibelius pitää ystäväänsä kasassa tämän viimeiset vuodet. Axelista tulee todellakin toimelias. Alussa hänellä on ajatuksia ja haluja, muttei tahtoa tai voimia.

Todellisella, historiallisella Axelilla oli ilmeisesti jonkinlainen suhde Sibeliuksen perheeseen. Hän taisi käydä heillä usein. Ja kyllähän Axel oikeasti tapasi ihmisiä, ei hän ollut näin yksinäinen. Toisaalta kirjassa on läsnä oma kokemus: Axel tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä on kontakteja. Yksinäisyyden kokemus on kauhean vahva, hän elää niin omassa aatelisessa elinpiirissään. Muut oikeastaan ymmärtävät häntä hyvin, mutta mies on itse niin herkkänahkainen, että on tunteen vanki. Hän ei noteeraa kontakteja, oma epäonnistumisen tunne on niin voimakas. Axel tuntee itsensä vieraaksi omassa ajassaan. Hän ei voi samastua yhteiskuntaluokassaan.

Axelin unimaailma on erikoinen. Vaikka hän on uneton, hän näkee silti unia! Unien kuvaukset ovat hirveän hienoja.

Mikä tässä tarinassa on totta, todellisuutta? Mikä on tässä? Vai onko se, mikä vaikuttaa todelta, sitä mikä hajoaa? Muistot ja mielikuvitus sekoittuvat, ne ovat todellisempia kuin todellisuus. Tavallaan on olemassa kokemus ja on olemassa todellisuus. Mutta kokemus onkin se taso, joka tulee todellisemmaksi kuin todellisuus. Tarinassa ikään kuin eletään kokemuksessa koko ajan, siksi sen maailma on niin hajanainen. Axelilla ei ole otetta todelliseen todellisuuteen. Sellaiset kysymykset kuin ”miten hän oikein eli tai elätti itsensä” eivät ole tärkeitä. Hänelle kaikki on sielun kokemusta, sen maisemaa.

Axelin persoona kertoo, että jos ihminen pystyy samastumaan vaikka luontokohteeseen, hän saa voimaa. Silloin hän on oman itsensä ulkopuolella. Axel ei päädy mielisairaalaan.

Jossain vaiheessa tekstiä annetaan ymmärtää, että Axel ajattelee kirjoittamalla. Miten ihmeessä hän siis on voinut olla voimatta tuoda esiin sitä kaikkea, mitä hän kokee? Päiväkirjassaan Axel pyörittää samoja asioita, jauhaa ja jauhaa niitä. Samat hahmot tulevat aina vain uudelleen esiin. Näin hän kirjoittaa itsensä näkyväksi. Hämmästyttävää, miten hirveän hyvin Carpelan on pystynyt päiväkirjankin merkinnät kuvittelemaan. Uskottavaa! Välillä lukiessa pitää todella ajatella, että merkinnät ovat keksittyjä, eivätkä oikeassa historiallisessa todellisuudessa.

Jännää lukea kahta tasoa yhtä aikaa, sitä kuinka ihminen kokee valtavasti, muttei kuitenkaan pysty tuomaan esille tai ilmentämään kokemaansa. Mutta jotenkin kaikki on vain puettava sanoiksi! Axelilla on kyky kokea syvällisesti, aistimellisesti ja tunteellisesti. Hän palaa lapsuuden tapaan kokea.

Huikeaa on se, että tarinassa on välillä kertojan osuuksia, mutta niissäkin on oikeastaan läsnä Axel, hänen ajatuksensa.

Tarinassa kuolema ja kotiinpaluu limittyvät yhteen. Kuoleman vietti on kuin kaipuuta henkiseen. Miten nämä kaksi joko riitelevät tai yhdistyvät? Axel suhtautuu kuolemaan hyvin tyynesti. Hänen ”todellisesta” kuolemastaan puhutaan vähän. Mutta kuolema kulkee kerronnassa koko ajan mukana, ainakin unissa.

Ja hautajaispuheessa kiteytyy koko Axelin elämän tragedia.

Tämä on se kirja, joka sytytti halun tulla mukaan lukupiiriin. Mutta on teos kyllä aika pala, se vaatii useampaa lukemista. Jos romaania lukee harppoen, voi jäädä jotain tärkeää huomaamatta. Siltikin voi moni asia mennä pään yli… Tuntui ettei jaksa, ettei jaksa – mutta kyllä tarinan pariin silti aina palaa. Lukeminen voi olla taistelua, Axelin rinnalla lukee koko ajan toista kirjaa.

Kirjassa on vahva näkemys taiteesta sinänsä ja taiteilijasta sinänsä. Taiteilijan itsekkyys kuuluu asiaan. Jannen itsekkyys on suorastaan lapsellista. Hän on säilyttänyt puberteettinsa. Ja miehet ovat aina osanneet hoitaa asiansa. Mutta neidit ovat neitoja… Ajan henki tai tapa ajatella tulee sellaisenaan esille; aikaa ja miljöötä kerrotaan sellaisina kuin ne olivat. Elämä oli pirstaleista. Ja vaikkei esimerkiksi Tampereesta kerrota paljon, tulee voimakas tuntu kaupungista.

Sääty-yhteiskuntaakin kuvataan, Axelin näyissä – ja siksi ikään kuin elämyksinä tai tunteen kautta. Köyhyyttä ja porvaristonkin elämää. Kiintoisaa, että Rakel on palvelustyttö, mutta hän on kuitenkin parempi kuin psykiatri. Rakel myös näytetään alusta loppuun vahvana naisena. Hän on ihmisenä itsensä, Rakel, eikä mitään muuta. Hän ei ole syntyperänsä edustaja. Hänen sinänsä alhainen asemansa ei korostu, vaikka Axel on aatelinen. Tarinassa ylipäätään unohtuu, että kerrotaan aatelisesta herrasta… Matkustaminen tosin kuuluu ylempien elämään, ei työläisillä tai palvelijoilla ole varaa liikkua. Axelille myös konsertit ovat itsestään selviä, vaikka hän asuu ja elää nuhjuisesti.

Epilogi on totta, siinä kuvataan todellisia tapahtumia.

Suomennos on todella hieno. Kieli on kaunista ja tekstiin on todella jaksettu paneutua. Suomentajan pitää hallita myös musiikkia. Missään vaiheessa ei tule tunnetta, että lukee käännettyä tarinaa.

Marraskuu 2010 – Rimminen: Pussikaljaromaani

Paloheinän kirjaston lukupiirin kirja marraskuussa 2011Mikko Rimmisen (s. 1975) Pussikaljaromaani alkaa sanoilla: ” Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.” Kirja kuvaa kolmen nuoren miehen joutilasta jutustelua ja kuljeskelua yhtenä kauniina kesäisenä päivänä Helsingin Kalliossa. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat nukkavieruja kadun laitapuolen kulkijoita, jotka eivät oikeastaan tee mitään. He vain maleksivat pitkin Helsinginkatua ja yrittävät päästä pelaamaan noppaa, hakevat kaljaa, ottavat ratikan kaupungin keskustaan – ja joutuvat heti vaikeuksiin niin, että pakenevat takaisin kotikaupunginosaansa. He törmäilevät rappukäytävissä ja moottoripyöräjengiläisiin. Ukkonen ja sähkökatko haittaavat oluenjuontia. Ja he jahkailevat loputtomiin tyhjänpäiväisyyksiä, kuitenkin yllättävän sivistyneesti ja kielellisesti rikkaasti. Romaanin tapahtumat päättyvät uuden päivän koittaessa: ”Varjosta raiteita pitkin loikki näkyviin jonkinlainen rusakko. Se oli varmaan menossa Pasilaan.”

 

 

Pussikaljaromaani jakaa piiriläisten mielipiteet selvemmin kuin mikään kirja tähän asti:

 

Kirja on ärsyttävä ja raivostuttava. Siinä on aivan turhaa tulemista ja menemistä, toistoa ja jorinaa.

Kirjassa on hienoja kohtia. Kun kerronnan tajunnanvirtaan pääsee kiinni ja lukee parin sivun lauseita, se on todella hienoa. Tekstissä tulee vastaan kohtia, jotka kuvaavat sitä, millainen mieli on. Poukkoileva ja rönsyilevä. Juuri sellainen muisti on, sillä tavalla se toimii. Kerronta todella heijastaa pään sisäistä todellisuutta. Tavallaan romaanin päähenkilö onkin kieli, kirjallinen muoto. Sen suurin anti on juuri lähes runollinen kieli.

Jos neuloo teknisesti täydellisen villapaidan, mutta materiaali on roskaa, koko villapaita on roskaa. Siksi kirjan muotokin on roskaa.

Ei tarina tietysti ole ollenkaan realistinen, mutta ei sitä sellaisena voi ottaakaan. Tämä on ihmeellinen tarina, ja romaani omaani on pelkkää muotoa. Kumppanukset elävät omassa maailmassaan ja tarina kertoo nimenomaan poikien todellisuudesta. Kirja on kuin matka, joka kuvitellaan. Ja asiat voi esittää silläkin tavalla kuin Marsalkka kuvitteli.

Kirjaa lukee hampaat irvessä, teksti on niin pitkästyttää, että on pakko lopettaa kesken. Aihepiirikään ei ole kiinnostava; se ei ole uskottava. Kirjaa ei voi lukea pikalukunakaan. Nimittäin heti kun pääsee vauhtiin, vastaan tulee jotain ärsyttävää. Tarinaa ei voi millään muotoa uskoa todeksi. Sitä on vaikea lukea. Elämä on lyhyt. Miksi aikaansa käyttäisi tällaiseen?

Marsalkkaan, Lihiin ja Henniseen ei voi samaistua, varsinkaan kahdesta viimeisestä ei saa mitään otetta. Henkilöt eivät kehittyneet tarinan juoksussa lainkaan. Heidän kohtaloaan ei voi kuvitella hyväksi. Kumppanukset vaikuttavat kuitenkin lukeneilta ihmisiltä; he tuntuvat yliopistopudokkailta. He eivät ole alun perin olleet tyhjän päällä. He ovat selvästi joskus kovastikin yrittäneet, mutta ovat nyt jo jääneet elämän kyydistä. He ovat rappioalkoholisteja, mutta heidän verbaalinen pallottelunsa on hienoa.

Tarinassa on sosiaalisuutta, mutta se on kamalan piilotettua. Marsalkka, Henninen ja Lihi ovat ystäviä ja he todella yrittävät auttaa muita ihmisiä.

Kaverukset ovat luusereita, jotka puhuvat yhtäältä alatyylisesti, kuin yläasteikäiset, ja toisaalta kirjallisesti. Heidän sananvalintansa tulevat kieliopin termejä, välillä suorastaan byrokraattisia ilmauksia. Kontekstissaan ne ovat hassunkurisia. Dialogi on teennäistä ja ärsyttävää, sievistelevääkin, ikään kuin kirjailija olisi jättänyt jotain olennaista kertomatta. Kaverusten keskustelut ovat liian viattomia. Heidät tehdään tavallaan vekkuleiksi, liian sympaattisiksi. He ovat paljon siistimpiä kuin todelliset juopot. Ja kirjailija yrittää olla vitsikäs, mutta tekee sen todella päälle liimatusti. Tapa, jolla romaanin henkilöt puhuvat, ei yksinkertaisesti ole todellista. Siksi kirjaakaan ei voi ottaa todellisena. Tällaista joku vielä kehtaa palkitakin.

Jos kaverusten tapaista elämää ei hyväksy, sen torjuu. Todellisuudessa heidän elämänsä olisi vielä kamalampaa.

Kerronnassa on kyllä kielellisiä innovaatioita, mutta uudissanat ovat kuitenkin kökköjä. Kukaan ei tällaista kieltä puhu. Kieliopin sääntöjen rikkomisella täytyisi olla jokin syy, joka antaisi kielelle muutakin lisäarvoa kuin pelkän erikoisuuden. Tämän romaanin kieli ei antanut mitään. Mitä se on sitten antanut heille, jotka ovat tämän palkinneet?

Tämä pitäisi lukea humalassa?! Silloinhan se voisikin tuntua hyvältä!

Kirjaa ei voikaan käsitellä realistisesti, täytyy mennä kerronnan ehdoilla. Tavallaan romaani onkin satu. Kaikki mitä kumppanukset sanovat ja tekevät on satua. Jos tarina olisikin kirjoitettu realistisesti, sitä ei voisi lukea. Se olisi liian karua.

Ehkä kerronnassa nyt on loistavia sanallisia oivalluksia, mutta aihe ei silti ole hyvä, mielenkiintoinen tai kehittävä. Ja makupalojen etsiminen on ärsyttävää.

Mitä lukija odottaa kirjallisuudelta? Jotain kirjan pitäisi antaa, vaikka se kertoisikin inhottavista asioista. Ja mitä kirjailija oikein tässä haluaa sanoa? Haluaako hän ärsyttää, viihdyttää, naurattaa? Romaanin on tehnyt huijariräätäli, jolla itsellään ei ole vaatteita. Ja jonkun lapsen olisi kerrottava tämä kirjallisuuskriitikoille.

Ei tästä tule klassikkoa.